Читать книгу: «Tom Sawyer ilmailija», страница 8

KOLMASTOISTA LUKU

Vähitellen poistuttiin me, ja Jim jäi risteilemään sinne pyramiidein ympärille. Me kiivettiin alas aukolle, josta mennään käytävään, ja mentiin sinne sisään muutamien Arabialaisten kanssa, kynttilät käsissä, ja kaukana keskellä pyramiidia tultiin me huoneeseen, joss'oli suuri kivikirstu, jossa he ruukkasit pitää tuota kuningasta, aivan kuin toi herra sunnuntaikoulussa sanoi; mutta kuningas oli nyt poissa – joku oli ottanut hänet. Mutta minä en juur kaivannut tuota paikkaa, sillä saattoihan siell' olla aaveita, tosin ei tuoreita, mutta minä en tykkää heistä ollenkaan.

Sitte me mentiin alas ja saatiin pari pientä aasia ja ratsastettiin vähäsen, ja sitte me kulettiin paatilla ja sitte aaseilla taas ja tultiin Cairoon; ja kaiken aikaa oli tie niin tasanen ja korea, etten oo sen vertasta nähnyt, ja siinä oli taatelipalmuja molemmin puolin ja alastomia lapsia, ja miehet olit punaset kuin vaski ja hienot ja väkevät ja koreat. Ja kaupunki oli kummallisuus. Semmoset ahtaat kadut – tuskin muuta kuin kujat, ja täpotäynnään väkeä turbaaneissa ja naisia hunnuissa, ja kaikki olit pyntätyt riikinkukon väriin, ja te hämmästyitte kuinka kameelit ja väki saattoi päästä toinen toisen ohi moisissa pienissä raoissa, mutta he pääsit kuitenkin – niin, s'oli kerrassaan sekasotkua, ja jokainen huusi hullummasti kuin toinen. Puotit ei olleet isot kyllä niissä kääntyäkseen, mutt' ei tarvinnut mennä sisään, puotiherra istui kuin räätäli tiskillänsä, polttaen pitkää, käärmeentapasta piippuaan, ja hällä oli tavaransa niin lähellä, että hän ulottui niihin käsin, ja hän oli melkein kadulla, sillä lastatut kameelit sukivat häntä ohimennessään.

Silloin tällöin lensi joku suuri herra ohi vaunuissa, ja kummallisesti puetut miehet juoksit niiden edessä ja huusit ja löylytit jokaista, jok' ei mennyt pois tieltä, pitkällä karahkalla, ja yks kaks tuli sulttaani ratsastaen hevosen selässä pitkän ratsujoukon etunenässä, ja niin hän oli koreasti puettu, ett' oikein olis teitä läähöttänyt, ja kaikki putosit pitkälleen ja makasit mahallansa, kun hän ajoi ohi. Minä sen unhotin, mutta yks värkki mieheks tuli virkistämään muistiani. Hän oli yks niistä, jotka juoksit etukynnessä.

Siellä oli kirkkoja, mutta heill' ei ollut ees sen verran älyä, ett' olisit pitäneet sunnuntaita pyhänä – vaan he juhlivat perjantaina ja rikkoivat sapatin. Kun menette sisään kirkkoon, täytyy teidän ottaa kengät jalastanne. Siell' oli joukottain miehiä ja poikia kirkossa, jotk' istuit eri ryhmissä kivilattialla ja pitivät hirveää elämää – he oppivat, sanoi Tom, läksynsä ulkoa koraanista, jota he luulevat Raamatuks, vaikkeihän sitä usko ne, jotka paremmin ymmärtävät. En ole koko elämässäni vielä nähnyt niin isoa kirkkoa; se oli aivan suunnattoman korkea, vallan pyörrytti katsoessaan kattoon. Meidän kirkkomme siellä kotikylässä ei ole mitään sen verralla; jos panisitte sen tämän sisään niin luulisitte sitä ryytilaatikoks.

Mitä minä mielelläni halusin nähdä, oli dervishi, sillä mä olin turkkasen huvitettu dervisheistä tuon tähden, joka pelasi kameelinajajalle nuo kepposet. Me tavattiin muutamia eräässä kirkossa, ja he kutsuit itseänsä Pyöriviks Dervisheiks; ja he pyöriä tanssivat myös – min'en koskaan ole nähnyt mokomaa. Heill' oli päässään korkeat hatut, kuin sokeritopat, ja liinaset alushameet; ja he pyörivät hyörivät kuin hyrrät, ja alushameet huijasit kuin siivet, ja s'oli mukavinta, mitä koskaan olen nähnyt, ja sai minut melkein juopuneeks, kun katsoin sitä. He olit kaikki tyyni Moslemia, sanoi Tom, ja minun kysyissäni hältä, mitä mokomaa Moslemi oli, sanoi hän sen olevan semmosen ihmisen, jok' ei ollut presbyteriaani. No, olihan niitä paljokin semmosia Missourissa, vaikk'en sitä ennen tiennyt.

Me ei nähty puoltakaan nähtävistä Cairossa, kun Tom oli moisessa hiessä hakemaan paikkoja, jotk' oli kuulutettu historiassa. Meill' oli hätä housuissa, ennenkun löydettiin se jyväaitta, johon Jooseppi keräs jyviä nälkävuosiks, ja kun me viho viimein löydettiin se, ei siin' ollut paljo nähtävää, sillä se ei ollut muuta kuin vanha ränstynyt hökkeli; mutta Tom oli mielissään ja piti siitä enemmän elämää kuin minä olisin pitänyt, jos olisin astunut naulan jalkaani. Millä viisin hän pystyi löytämään tuohon paikkaan, sitä en koskaan voi saada päähäni. Me kuljettiin ohi ainakin neljäkymmentä ihan samallaista hökkeliä, ennenkun me tultiin perille siihen, ja min' olisin tyytynyt mihin hyvänsä, mutta hänelle ei kelvannut muut kuin se oikea. En koskaan ole nähnyt niin mitään merkillistä ihmistä kuin Tom Sawyer. Samassa minuutissa, kun hän tapasi sen oikean, tunsi hän sen heti yhtä helposti kuin minä tuntisin toisen paitani, jos mull' olis mitään, mutta millä kurin hän menetteli, sit' ei hän pystynyt sanomaan, ei enemmän kuin lentämään; niin väitti hän itse.

Sitten me ison aikaa haettiin taloa, jossa asui se poika, joka opetti Cadia, kuinka hänen piti erottaa niitä rasioita, joissa oli vanhat ja tuoreet oliivit; hän sanoi jutun olevan kotosin "Araabian öistä", ja hänen piti kertoa siitä mulle ja Jimille, kun oli aikaa mukamas. No, me haettiin ja haettiin, kunnes min' olin kaatua kumoon, ja minä pyysin Tomia jättämään se hiiteen ja tulemaan huomispäivänä hankkimaan jotakuta ihmistä, joka tuntis kaupungin ja vois haastaa Missourin kieltä ja opastaa meidät suoraan sinne paikkaan; mut' mitä vielä! – hän tahtoi, kun tahtoikin, löytää sinne itse, ei kelvannut muut konstit mukamas. No, mitä muuta kuin jatkaa. Viimein tuli kummallisin seikka, mitä min' olen nähnyt. Talo oli poissa, mennyttä kalua monta sataa vuotta sitten – jokainen palanen poissa, pait' yks mureneva tiilikivi. No, kuka nyt uskois, että poika viikari Missourin kaukasista metsistä, jok' ei koskaan ollut siinä kaupungissa ennen, kykenis ottamaan selkoa siitä paikasta ja löytämään tuon talon? – mutta Tom Sawyer sen teki. Minä tien vissisti että hän sen teki, sillä minä näin hänen sen tekevän. Min' olin aivan hänen vieressään ja näin hänen näkevän tiilen ja näin hänen tuntevan sen. Mutta millä kurin hän voi menetellä noin? tuumasin itsekseni. Onko se tietoa, vai onko se vaistoa – kuin koiralla?

Niin, s'on totta, juur kun se tapahtui; selittäköön sen kukin kuten hyvänsä. Min' olen tuumannut sitä pitkin päätäni, ja se on minun ajatukseni, että osa siitä olkoon tietämistä, mutta suurin osa on vaistoa. Ja tämän ajatuksen olen mä saanut tästä. Tom pisti tiilipalasen taskuunsa, antaakseen sen museolle, ja siinä piti olla hänen nimensä sekä päivä, jolloin hän lähti kotiin; ja minä näpistin sen hänen taskustaan ja pistin siihen toisen, mutta samallaisen tiilipalasen, ja hän ei hoksannut mitään erotusta – mutta sit' oli kuitenkin tietysti. Ja nyt kai on se selvää, että enin osa on vaistoa, eikä tietämistä. Vaisto sanoo hälle, missä oikea paikka on, ja niin hän tuntee tiilipalasen paikasta, mutt' ei suinkaan tiilenkarvasta. Jos s'olis tietämistä, eikä vaistoa, niin hän tuntis tiilipalasen ens kerralla, kun sen näkee, sen ulkonäöstä – mutta sitä hän ei tehnyt. Siitä näkyy, että mitä kerskataankaan tietämisestä, että s'on mukamas niin erinomaista, niin on vaisto neljäkymmentä kertaa muhkeampaa, – johon voi luottaa. Sitä samaa sanoo Jimkin.

Kun me tultiin takasin, laski Jim palloa ja otti meidät veneeseen, ja siell' oli muuan nuori mies punasessa lakissa tupsuineen ja koreassa sinisessä silkkimekossa ja väljissä housuissa, ja shaali oli hänen vyötäreillään, joss'oli pistoolit, ja hän osas puhua engelskaa ja tahtoi ruveta opastajaks meille ja viedä meidät Mekkaan ja Mediinaan ja Keski-Afrikaan ja joka paikkaan puolesta dollarista päivässä ja ruuasta, ja me hyyrättiin hänet ja mentiin ja pännättiin pallon voimaa, ja juur kun oltiin syöty päivälliset, heiluttiin me sen paikan yllä, miss' Israeliitit menit Punasen meren yli, kun Farao koki saada heistä kiinni ja vesi vyöryi hänen päällensä. Me seisottiin ja katseltiin kauvan aikaa tätä paikkaa, ja Jim oli niin mielissään, kun sai sitä silmäillä. Hän sanoi voivansa nähdä kaikki tyyni tällä hetkellä, aivan kuin se tapahtui; hän voi mukamas nähdä Israeliitain marssivan vesiseinäin välissä ja Egyptiläisten tulevan kaukaa ja rientävän aivan ratketakseen ja menevän sinne sisään, juur kun Israeliitit olit menemässä ulos, ja kun Egyptiläiset olit sisässä joka sorkka, niin vesiseinät vyörähti heidän yllensä mukamas ja hukutti joka miehen. Sitten me pingotettiin pallon voimaa taas ja huilattiin pois ja lentää liipotettiin Siinain vuoren yli ja nähtiin se paikka, missä Mooses löi palasiin kivitaulut ja missä Israelin lapset majailit tasangolla ja palvelit kultavasikkaa; ja kaikki tyyni oli niin hauskaa kuin suinkin, ja opas hän tunsi jokikisen paikan yhtä hyvin kuin minä tunnen kotikylän.

Mutta tuli semmonen seikka, ku kerrassaan ajoi hiiteen kaikki tuumamme. Tomin vanha, ränstynyt maissipiippu oli niin vanhentunut ja lahonnut ja halkeillut, ettei se enää voinut pysyä ko'ossa, huolimatta kaikista kääreistä ja siteistä, vaan se jo suorastaan mätäni ja hajos. Tom hän ei tiennyt mitä hän tekis. Professorin piipusta ei ollut mihinkään – s'oli vain merenvahaa, ja ken on tottunut maissipiippuun, hän tietää sen olevan kaikkia muita piippuja maailmassa mahtavampi, eikä kukaan voi häntä saada polttamaan toisella. Hän ei tahtonut ottaa minun piippuani, min' en voinut häntä yllyttää. Siin' oli hän.

Hän mietiskeli asiaa, ja sanoi, että meidän täytyi kuleksia vähäsen ja koittaa nuuskia löytyiskö mitään Egyptissä tai Arabiassa tai muissa maissa; mutt' oppaamme sanoi: ei – siit' ei ollut mitään hyötyä, ei ollut mukamas tuommosta piippua missään. Tom oli oikein pahalla tuulella vähän aikaa, mutta sitte hän virkos taas entisilleen ja sanoi saaneensa vehkeen päähänsä ja tiesi mukamas nyt, mit' oli tekeminen. Hän sanoi:

"Mulla on toinen maissipiippu, ja se on priima sorttia vielä ja melkein uusi. Se on orrella kyökin takan päällä – kotikylässä. Jim, kuules – sinä ja opas saatte lähteä sitä noutamaan, niin minä ja Huck majaillaan täällä Siinain vuorella kunnes te tulette takasin."

"Mutta, Tommi herra, me ei koskaan löyetä kylää. Piipun mä kyllä löyän, mä tunnen kyökin kuin paitani, mutta, tuhat viäköön, me ei osata kylään eikä Sant Louis'iinkaan tai mihinkään muuhun paikkaan. Me ei tiietä tiätä, Tommi herra."

S'oli tosi asia, ja se ällistytti Tomin hetkeks. Sitte sanoi hän:

"Kuulkaa nyt – kyllä se menee, ja minä sanon teille millä viisin. Te väännätte kompassia ja lennätte länteenpäin kuin nuoli, kunnes te tulette Yhdys-Valtoihin. Se ei ole vaikeaa, sillä s'on ensimmäinen maa, johon tulette Atlantin meren tuolla puolen. Jos tulette sinne päivän aikana, niin antakaa mennä suoraan länteenpäin Floridan ylärannikolta, ja yhden ja kolmen kvartin tunnin kuluttua tuutte Mississippi suuhun – sillä faartilla kuin min' annan teille. Te tulette olemaan niin korkealla ilmassa, että maa on hyvin kaareva – melkein kuin nurin kaadettu pesuvati – ja te näätte koko joukon jokia kiemurtelevan joka taholla, kauvan ennenkun tulette sinne, ja te voitte vallan helposti löytää Mississippin. Sitte voitte seurata jokea pohjoseen päin liki yhden ja kolmen kvartin tunnin, kunnes näätte Ohion laskevan siihen; silloin pitää teidän tähystää tarkoin, sillä silloin ootte likellä. Vasemmalla puolen näätte toisen juovan yhtyvän – s'on Missouri, ja vähä ylempänä on St. Louis. Sitte laskette pallon matalalle, niin että voitte tarkastaa kyliä, joiden yli menette. Te lennätte noin viiden kolmatta kylän ja kauppalan yli viidessätoista minuutissa, ja te tunnette kyllä meidän kylämme, kun sen näette – ja joll'ette sitä tunne, niin voitte huutaa alas ja kysyä."

"Jos s'on niin heleppo, niin voiaan kai me tehä sen sitte, Tommi herra.

Niin, kyllä me tehään se."

Opas oli myöskin vissi asiasta, ja hän luuli pian oppivansa pitämään perää.

"Jim voi opettaa teille koko konstin puolessa tunnissa", sanoi Tom.

"Nämä ilmapallot on yhtä helpot tyyrätä kuin tavallinen paatti."

Tom otti framille kartan ja merkitsi siihen kurssin ja mittas sen ja sanoi:

"Jos menette länteenpäin, niin se nähkääs on mukavin tie. Ainoastaan noin seitsemän tuhatta englannin penikulmaa. Jos menette itäänpäin ja sitte yltympäri, niin tulee kaks vertaa enemmän matkaa." Sitten sanoi hän oppaalle: "Katsokaa te molemmat kielikelloa kaiken aikaa, ja kun se ei osota 300 penikulmaa tunnissa, pitää teidän mennä korkeammalle tai alemmalle, kunnes tulette ilmavirtaan, joka menee samaan suuntaan kuin te. Tämä lintu voi lentää 100 penikulmaa tunnissa ilman mitään tuulta avukseen. Voi tavata yli 200 penikulman myrskyn milloin vain tahtoo."

"Kyllä me tavataan."

"Niin, koetkaa. Välistä te kyllä saatte kohota pari penikulmaa, ja silloin tulee turkkasen kylmä, mutta enimmäkseen tapaatte te myrskynne paljon alemmalta. Jos vain saisitte kiinni oikein hirmumyrskystä – niin sekös olis teille passi se! Tästä näette professorin kirjoista, että ne menee länteenpäin näillä latituuteilla; ja ne menee matalalla myös."

Sitten hän räknäs ajan ja sanoi:

"Seitsemän tuhatta penikulmaa, 300 penikulmaa tunnissa – te voitte tehdä koko matkan yhdessä päivässä, kahdessakymmenessäneljässä tunnissa. Tänään on torstai; te voitte olla täällä taas lauvantaina iltapäivällä. Kas niin, viskatkaa alas muutamia vilttejä ja vähä ruokaa ja kirjoja ja muuta tavaraa mulle ja Huckille, ja sitte voitte lähteä tiehenne. Täss' ei oo aikaa kuhnustelemaan – tahdon polttaa, ja mitä pikemmin tuotte piipun, sen parempi."

Me viskattiin, kaikki yhessä, ulos tavarat meille, ja kaheksassa minuutissa oli kaikki kunnossa ja ilmapallo valmiina lähtemään Amerikaan. Me sanottiin "ajöös", ja Tom antoi viimeiset käskynsä:

"Kello on nyt kymmentä minuutia vailla kaks j.pp., Siinain vuoren ajan mukaan. Kahessakymmenessäneljassä tunnissa ootte te kotona, ja silloin on kello kuus aamulla, kylän ajan mukaan. Kun tulette kylään, niin laskekaa maihin hieman kummun kukkulan takana metsässä, niin ettei kukaan teitä näe; sitten juokset sinä, Jim, alas, ja viskaat nämä kirjeet postilaatikkoon, ja jos näet ketään, niin vedä toi rillihattu naamalles, ettei he sua tunne. Sitte sä hiivit sisään takatietä kyökkiin ja otat piipun, ja panet tämän paperipalasen kyökin pöydälle ja pistät jotain päälle, että se pysyy paikoillaan, ja sitte sä puikahat ulos ja menet matkoihis, ja älä anna Polly tätin saada sinusta vihiä eikä kenenkään muun. Sitte sä käännät koipes pallolle taas, ja te tuutte takasin Siinain vuorelle – 300 penikulmaa tunnissa. Sinun ei tarvitse viipyä kylässä enemmän kuin tunnin. Te lähette takasin kello seitsemän tai kaheksan e.pp., kylän ajan mukaan, ja ootte täällä kahessakymmenessä neljässä tunnissa, tuutte siis perille kello kaks tai kolme Siinain ajan mukaan."

Tom luki nyt paperipalasen meille. Siinä seisoi:

"Torstaina iltapäivällä – Tom Sawyer Ilmailija lähettää tervehyksiä tätilleen Pollylle Siinain vuorelta, jossa arkki seisoi, ja sen saman tekee Huck Finnkin, ja täti saapi ne huomen aamulla kello puoli seittemän. [Arkin asettaminen väärään paikkaan on luultavasti Huck'in erehdys, eikä Tom'in. M.T.]

Tom Sawyer Ilmailija."

"Kuinka täti parka silloin töllistää taivaaseen ja kuinka hän itkee!" sanoi Tom. Sitten hän sanoi:

"Varokaa! Yks – kaks – kolme – antakaa mennä!"

Ja he antoivat mennä! Ilmapallo pillastui, ja tulevassa sekunnissa sitä ei nähty ei kuultu.

Tom lähti nyt ensinnä hakemaan sitä paikkaa, jossa kivitaulut lyötiin rikki, ja heti kun sen löysi, niin merkki hän paikan, että me voitais rakentaa siihen muistopatsaan. Sitten me tavattiin siellä oikein mukava luola, josta voi nähdä koko tuot' avaraa tasankoa, ja siinä majailtiin me oottaessamme piippua.

Pallo tuli lentäen takasin, ja piippu oli muassa; mutta Polly täti oli saanut kynsiinsä Jimin, kun hän sieppas sen, ja joka ihminen voi helposti arvata mitä sitten tapahtui: täti pani noutamaan Tomia. Niin että Jim sanoi:

"Tommi herra, hän seisoo ulukona porstuvan ovella ja tirkistää teit' ylös taivaaseen ja sanoo, ettei liiku paikaltaan mukamas, ennenku on saanu teiät kynsiins. Tässä tulloo aika ripitykset, Tommi herra – s'on vissi se."

Sitte me tehtiin lähtöä kotiin, mutt' eipä vain oltu oikein tupralla tuulella.