Читать книгу: «Tom Sawyer ilmailija», страница 2

"Pitäis mitä?" sanoin minä kuiskaten ja sydämmeni pamppaili, sillä tiesimpä mitä hän aatteli.

"Meidän pitäis hiipiä tuonne ja sitoa hänet ja laskea vene maihin", sanoo hän.

Minä sanon siihen:

"Eikö hiidessä! Älä liiku paikaltas, Tom Sawyer."

Ja Jim – joo, hän töllötti vain; niin hän pelkäs. Hän sanoi:

"Oo Tommi herra, äläkää tehkö sitä! Jos te ärsytätte häntä, niin ollaan me hukassa – hukassa me ollaan, piru vie! Min' en tahtos tulla häntä liki, en, vaikka saisin koko maailman. Ettekö näe, Tommi herra, hänhän on aivan hullu."

"S'on juur sentähden kuin meidän tulee tehdä jotain. Jos hän ei olisi hullu, niin min' en tahtois olla missään muualla kuin täällä; te ette sais mua astumaan ulos nyt, kun min' oon tottunut tähän palloon ja tuohon säikähykseen, jonka ero maasta manteresta tuotti, jos hän näet olis viisas; mutta s'ei ole mitään hyvää politiikkaa purjehtia ilmassa tällä lailla miehen kanssa, jok' on väärä päästään ja sanoo aikovansa maailman ympäri pallollaan ja sitten hukuttavansa meidät kaikki tyyni. Meidän täytyy tehdä jotakin, sanon mä, ja meidän täytyy tehdä se ennenkuin hän herää; ei sovi muuten milloinkaan. Tulkaa!"

Mutta jo sitä ajatteleminenkin pani meidät kyyristymään, ja me sanottiin: "me ei liikuta paikaltakaan." Ja niin sai Tom hiipiä sinne yksin tavottamaan tyyräyskalua kynsiinsä, pannaksensa ilmapallon maihin. Me rukoiltiin ja kerjättiin: "älä hiidessä mene", mutta johan nyt! hän pani nelinkontin ja rupes ryömimään eespäin tuuma tuumalta, ja me seisottiin siinä pidättäen henkeämme ja vartoen ja vapisten. Tultuaan keskiväliin venettä, ryömi hän vielä hitaammin, ja minusta tuntui kuin olis vuosia mennyt. Mutta viimein me nähtiin hänen olevan professorin pään vieressä ja nousevan hyvin hiljaa ja tirkistävän häntä hetkisen naamaan ja kuuntelevan. Sitten me nähtiin hänen ryömivän taas professorin jalkoihin, joss' olit tyyräysnappulat. No, hän oli nyt perillä ja koki hyvin hiljaa ja varovasti käydä kynsillään nappuloihin, mutta sitte hän siinä kolahutti jotakin alas, jonka räminä kuului, ja heti hän paiskas itsensä alas veneen pohjaan ja makas aivan liikkumatta. Professori sanoi unen töhryssä: "Mitä s'on?" Mutta kaikki oli hiljaa kuin haudassa, ja hän tuosta mumisemaan ja mutisemaan ja oikomaan, kuin ihminen tekee, jok' on heräämässä, ja minä luulin kuolevani tuohon paikkaan, niin olin pelästynyt ja säikähtynyt.

Sitten tuli pilvi ja peitti kuun, ja minä melkein kiljasin ilosta. Ja kuu painui yhä syvemmälle pilven sisään, ja jopa tuli niin pimeä, että me ei enää voitu nähdä Tomia. Sitten rupes satamaan ripsuttamaan, ja me kuultiin professorin ronklaavan köysiensä ja kapineittensa kanssa ja kiroavan ilmaa. Me pelättiin jokainoa minuti että hän koskisi Tomiin, ja silloin m'olis ollut mennyttä kalua, mutta Tom oli jo kotimatkallaan, ja kun me tunnettiin hänen kätensä polviemme päällä, niin henkeni seisahtui ja sydämmeni putos alas mahaan, sillä en voinut sanoa siinä pimeässä, eikö toi ollut professori, jonka minä luulinkin siin' olevan.

Herraan jee! Minä olin niin ilonen, kun Tom oli luonamme taas, ja niin onnellinen kuin yleensä voi olla, kun on korkealla ilmassa miehen kanssa, jok' on väärä päästään. Te ette voi laskea maahan ilmapallolla pimeässä, ja minä toivoin taivaan vuotavan yhtä mittaa; sillä min'en tahtonut että Tom rehkis enää ja peljättäis meitä. No, niin kävikin. Sataa tuprutti koko yön, jok' ei ollut niin pitkä kuin näytti. Ja sitten päivän koitteessa selkeni ilma, ja maailma näytti niin turkkasen sievältä ja harmaalta ja korealta, ja niin oli lystiä nähdä metsät ja niityt taas ja hevosten ja lehmäin seisovan siellä niin vakavina ja tuumissaan. Sitten tuli aurinko loistaen, tuli terävänä taivaalle, ja meitä rupes väsyttämään ja nukuttamaan ja, ennenkun me tiettiinkään, vedettiin me hirsiä kaikki tyyni.

KOLMAS LUKU

Me nukuttiin tuossa neljän aikana ja herättiin noin kello kaheksan. Professori istui veneen peräpuolessa ja näytti hyvin nyreältä. Hän viskas meille vähän aamiaista, mutta kielsi meitä menemästä keskivenettä sinnemmäs. No, kun on hädässä ja saapi syödä vatsansa täyteen, niin koko maailma näyttää meille toisenlaiselta kuin ennen. Se tuntuu niin mukavalta, jos kohta niinkin hullusti sattuis, että ollaan ilmapallossa pilvien päällä yhdessä tommosen neron kanssa. Me ruvettiin juttelemaan.

Oli yks asia, joka vaivas päätäni, ja hetken päästä sanoin:

"Tom, eikö me lähdetty Idästä?"

"Joo, sieltä lähdettiin."

"Kuinkahan nopeaa m'ollaan tultu?"

"No, kuulithan mitä professori sanoi, kun hän raivos kuin villi: välistä, sanoi hän, me mennään viiskymmentä penikulmaa tunnissa, välistä yheksänkymmentä, välistä mukamas sata; sitte sanoi hän että, jos tulee apuun myrsky, me voidaan purjehtia kolmesataa penikulmaa, ja jos hän tahtoo myrskyn ja tahtoo sen raivoavan oikeaan suuntaan, niin hän mukamas vain antaa mennä ylöspäin tai alaspäin ilmapallolla, niin hän heti saa siitä kiinni."

"No, sitte s'on justiin niinkuin minä räknäsin. Professori valehteli."

"Hä?"

"Joo-o, sillä jos m'oltais seilattu niin nopeaa, niin m'oltais

Illinoisista poissa nyt, eikö niin?"

"No, niin."

"No, mutta sitä me ei olla."

"Mistä sinä sen tiet?"

"Sen minä näin väristä. M'ollaan yhä Illinoisin yllä vielä. Ja sinä voit nähdä sen itse, ettei Indiaanaa ole näössäkään."

"Miten onkaan laitas, Huck? Näetkö sinä sen väristä?"

"Näen kun näenkin."

"Mitä hittoa värillä on tekemistä sen kanssa?"

"Sillä on paljonkin tekemistä. Illinois on viheriä, Indiaana vaaleanpunanen. Näytä mulle jotakin punertavaa tuolla alaalla, jos kykenet. Ei, herraseni, viheriää s'on."

"Indiaana punertavaa? S'on valetta se!"

"Se ei ole valetta. Olen nähnyt sen kartasta, ja s'on ihonpunasta eli punertavaa?"

En vielä elinaikanani ole nähnyt ihmistä, jok' olis ollut niin härsytystä ja vihaa täynnä kuin Tom tällä hetkellä.

"Ah! jos min' olisin semmonen mätäkallo kuin sinä, Huck Finn, niin hyppäisin järveen. Nähnyt sen kartasta! Huck Finn, luuletko sinä todellakin että valtiot on samaa väriä ulkona ilmassa kuin n'on kartassa?"

"Tom Sawyer, mitä hyötyä sitte kartasta olis? Eikö kartta ole olemassa näyttääkseen meille tosia asioita?"

"On kyllä."

"No, kuinka se voi sitä tehdä, jos se valehtelee? – tahtoisimpa tietää."

"Älä puhu perunoita! se ei valehtele."

"Hoo-o! Vai niin?"

"Ei!"

"No, hyvä. Jos s'ei valehtele, niin ei ole liioin kahta valtiota, joill' olis sama väri, sama karva. Mitenkäs pääset siitä, sinä oppinut Tom Sawyer?"

Näin, että Tom oli nolattu, ja Jim näki sen myös, ja sen mä sanon suoraan, että se ikäänkuin yllytti ylpeyttäni, sillä Tom Sawyeria oli, kun olikin, vaikea nolata. Jim paiskas polviaan ja sanoi:

"S'oli perkuleen potrasti sanottu! Perkuleen potrasti! Ei siin' auta mikkään, Tommi herra, kyllä hän nyt nolas teitin – nolas oikeen nokkelasti, tammen tuussa!" Hän paiskas polviaan taas sanoen: "Tammen tuussa! S'oli perkuleen potrasti!"

En koskaan eläissäni vielä ole ollut niin mahtava, ja kuitenkaan en minä ees tiennytkään, ett' olin sanonut jotakin niin sattuvaa, ennenkun s'oli sanottu. Minä istuin siinä vain vetelehtien, huolimatta mistään, enkä ollenkaan vartonut jotakuta tapahtuvan, en ees aatellut mitään semmoista, ja sitten se tuli yhtäkkiä kuin salama. Niin justiin, s'oli yhtä suuri ällistys mulle kuin noille toisille. S'on justiin samalla viisin, kuin joku järsii ohrakakkua eikä ajattele mitään, ja sitten yhtäkkiä tarttuu hampaaseen jalokivi. Kaikki, mitä hän ens' aluks tietää, on vain se, että s'on jonkimmoinen kivi, johon hän on purrut, mutta hän ei tiedä sitä jalokiveks, ennenkun on ottanut sen suustaan ja pyhkäissyt pois kakunmuruset ja muut ja sitä oikein katsellut, ja silloin tulee hän niin iloiseks, että hyppii. Niin justiin, ja ylpeä on hän myös; vaikka – jos oikein punnitsette asiaa – kunnia ei ole niin suuri kuin se olis, jos hän olis etsinyt tuota jalokiveä. Voitte helposti huomata erotuksen, jos viitsitte vähän ajatella asiaa. Katsokaas, s'on niin, että mitä sattumalta tapahtuu, siinä ei ole niin paljo kunniaa kuin siinä, jota me tehdään meininkillä. Kuka hyvänsä olis löytänyt tuon jalokiven ohrakakusta; mutta – pankaa se mieleen – hänen pitää juur olla semmosen, joka on saanut justiin tuommosen ohrakakun. Siinäpä se juur puunkaatajan kunnia onkin, ja siin' oli myöskin minun kunniani. Minä en voi mitään suurta maailmassa toimittaa, sen mä tunnustan; minä en usko, että voisin tehdä tuon uudestaan, mutta sillä kertaa tein mä sen – siinä kaikki sanottavani. Eikä mulla ollut vähintäkään vihiä siitä, että minä pystyin sanomaan mitään semmosta, enkä sitä ees aatellut enkä koettanutkaan sanoa, en enemmän kuin te tällä minuutilla. No, olin maltillinen, ei kukaan saata olla maltillisempi, ja niin se tuli ihan yhtäkkiä. Olen usein ajatellut tuota hetkeä perästäpäin, ja minä muistan justiin millaista oli ympärilläni, aivan kuin olis ollut mennyt viikolla. Mä voin nähdä sen kaikki: kauniit ohi-kiitävät seudut metsineen ja peltoineen ja niittyineen ja järvineen, joit' oli kymmeniä penikulmia – ja kaupungit ja kylät sirotettuna sinne tänne allamme, ja sitten professori, joka tirkisteli erästä pientä karttaa pienellä pöydällä, ja Tomin lakki, joka riippui köysissä, jonne s'oli pantu kuivamaan; ja erittäinkin muistan erästä lintua meidän puolella venettä, tuskin kymmenen jalkaa meistä, joka lensi meidän mukanamme ja koki liipotella kilpaa kanssamme, mutta jäi jälkeen yhä jäämistään, sekä erästä rautatien junaa, joka teki aivan samoin allamme, viilättäen eespäin puiden ja talonpojan talojen lomasta ja päästäen perästään pitkän hörinän mustaa savua ja silloin tällöin pienen purskauksen valkosta; ja kun valkonen savu oli mennyt niin kauvas, että sen melkein oli unohtanut, niin voi kuulla pienen heikon piipityksen, ja s'oli vihellyspilli, ja meiltä jäi sekä lintu että juna kauas taaksepäin, ja me mentiin että hiih!

Mutta Tom hän oli pahalla päällä ja sanoi minun ja Jimin olevan pari taitamatonta, kaakottavaa kanaa, ja sitten lisäs hän vielä:

"Aatelkaa, että tääll' olis ruskea vasikka ja suuri ruskea koira, ja sitten tulis taiteilija, jonka pitäis maalata ne. Mikä silloin on pääasiassa tuon taiteilijan tehtävä? Joo, hänen tulee maalata ne niin, että näette erotuksen niiden välillä heti samassa minuutissa, kuin ne sattuvat silmäänne. Eikös niin? Kyllä. No, tahdotteko nyt että taiteilija maalaa ne ruskeiks molemmat? No, eihän toki. Hän maalaa toisen niistä siniseks, ja silloin hän ei voi erehtyä. Aivan justiin niin on karttojen laita. Sentähden panevat he joka valtion eri väriin; se ei oo teitä narratakseen – vaan estääkseen teitä narraamasta itseänne."

Mutta min' en voinut nähdä siinä mitään, jok' olis näyttänyt todeks asian, eikä Jimkään voinut. Siksipä Jim puisti päätänsä ja sanoi:

"Kuulkaahan nyt, Tommi herra, jos te tietäsittä kuinka polökkypäisiä noi maalarit on, niin te uottaisitta pitkän aikaa, ennenku panisitta yhenkään heistä jonku asian takausmieheks, niin sanoakseni. Mutta tuhmaahan on tätä sanoa teitille, koska te aivan hyvin ymmärrättä sen itte. Täss' yhtenä päivänä näin mä yhen tommosen maalarin istuvan siällä Hank Wilsonin takapihalla ja maalaavan, ja minä menin sinn' alas kattomaan, ja hän maalas tota vanahaa kirjavaa lehemää, ku oli puskenu vasemman sarven päästään – tiiättä mitä mä meinaan. Ja minä hältä kysyin, miks hän maalas tota lehemää, ja sillon hän sanoi että, ku hän oli sen maalannu valamiiks, niin olis taulu väärtti sata dollaria. Tommi herra, hän olis saanu itte lehemän viiestätoista, ja sen sanoin mä hälle myös. Mutta – uskokaa pois – hän vain ravisteli päätään ja tohori ku ennenki. Ei, Tommi herra, noi ei, piru vie, tiiä mittään."

Tom tuli pahalle tuulelle; ja mä olen huomannut ett' ihmiset aina tulevat humöörille, kun heitä nolataan. Hän käski meidän pitää kitamme eikä enää tuhlata rasvaa meidän pääkalloihimme – niin me mukamas tultais ehkä paremmin toimeen. Sitten näki hän erään kaupungin tornin kellon allamme ihan ja hän otti kiikarinsa ja katsoi sitä, ja sitten hän katsoi hopeanauristansa ja sitten tornin kelloa ja sitten nauristansa taas ja sanoi:

"Sepä merkillistä – tuo kello käy lähes koko tunnin eellä."

Hän pisti hopeanauriin taskuunsa. Sitten tuli siinä toinenkin kello, jota hän kurkisteli taas, ja s'oli myöskin tuntia eellä. Tämä jo pani hänet ymmälle.

"Tää on kerrassaankin naurettavaa", sanoi hän. "En sit' ymmärrä ensinkään."

Sitten hän otti kiikarin ja haki kolmannen tornin kellon, ja sekin oli, jumaliste, tuntia eellä. Mutta silloin rupes hänen silmänsä säihkymään ja hänen henkensä läähättämään ja hän sanoi:

"Pyhä Paavali! Sehän on lonkituutti."

Minä pelästyin pahanpäiväisesti ja sanoin:

"No, mitä Jumalan tähen nyt?"

"Joo, nyt on niin, että tää vanha ilmarakko on luistanut yli Illinoisin ja Indiaanan ja Ohion kuin tyhjän, ja tämä seutu, missä nyt ollaan, on itäosa Pennsylvaniasta tai Newyorkista tai joku maanääri niillä paikoin."

"Ethän sinä sitä meinaa, Tom Sawyer."

"Meinaanpa jumaliste, ja s'on niin. Me ollaan kulettu viistoista astetta lonkituuttia, sitten kun jätettiin St. Louis eilen iltapäivällä, ja kellot on oikeassa. Me ollaan kulettu lähes kaheksan sataa penikulmaa."

Minä en uskonut sitä, mutta tuntuipa yhtäkaikki kuin olis valettu kylmää vettä pitkin selkärankaani. Tiesinhän kokemuksesta, että meni lähes kaks viikkoa Mississippi joen laskuun lautalla.

Jim koki selvitellä päätään voimiensa takaa. Hän sanoi sitten:

"Kuulkaahan, Tommi herra, sanoitteko te että noi kellot käy oikeen."

"Sanoin. Oikein ne käy."

"Eikö teitin kellonne myös käy oikeen?"

"Kyllä se käy oikein St. Louisin mukaan, mutta täällä s'on tuntia hullusti."

"Tommi herra, tahotteko te sotkia kalloomme, ettei aika oo justiin se sama mukamas joka paikassa?"

"Ei s'ole sama, ei lähimainkaan."

Jim näkyi olevan pahoillaan ja sanoi:

"Oikein tekee pahhaa, ku kuulee teitin puhuvan tolla viisin. Minä jumalauta häppeen, ku kuulen teitin noin puhuvan, jok' ootta saanu niin hyvän kurin ja kasvatuksen. Totta tosiaan, teitin Polly tätinne syän halkeis, jos kuulis teitä."

Tom hämmästyi. Hän vain tuijotti Jimiin eikä sanonut halkaistua sanaa, ja Jim hän vain kävi päältä:

"Tommi herra, kuka istutti ihmiset St. Louisiin? Joo, sen teki Jumala.

Kuka istutti ihmiset tänne, jossa me nyt oomma? Joo, sen teki Jumala.

Eikö he kaikki oo hänen lapsians? Tietysti, sitä he on. No, hyvä!

Kuinka hän sitten saattaa tehä erotuksen heiän välillä?"

"Erotuksen! En koskaan oo kuullut tuommosta tyhmää lörpötystä. Mitä pirun erotusta siin' on? Kun Hän tekee sinun ja muutamat muut Hänen lapsistaan mustiksi ja meidät toiset valkosiks, mitä se sitten on sinun mielestäs?"

Jim huomas pistoksen. Ja hän tunsi sen. Hän ei voinut vastata. Tom sanoi:

"Hän tekee erotusta, katsokaas, milloin Hän tahtoo, mutta tässä kohden ei ole mitään erotusta, jota Hän olis tehnyt, vaan ihmisten tekemä erotus. Jumala teki päivän, ja Hän teki yön; mutta Hän ei ole keksinyt tuntia eikä jaellut niitä, vaan ne on tehnyt ihmiset."

"Tommi herra, onkohan niin? Ihimisetkö sen on teheny?"

"Niin kyllä, ihmiset."

"Kuka sano heille että he sen osasit?"

"Ei kukaan. He ei kysyneet."

Jim funteeras vähäsen ja sanoi sitten:

"No, se osas naulaan. Min' en olis sitä koskaan uskaltanu semmosta. Mutta muutamat ihimiset n'ei pelekää mittään. He vai antaa mennä – eivät kysy mitä siittä lähtee. No, sitte on joka paikassa yhen tunnin erotus."

"Yhenkö tunnin? Ei! S'on neljän minuutin erotus joka asteelta lonkituuttia, tietäkää. Yks tunti joka viideltätoista asteelta, kaks tuntia joka kolmaskymmeneltä ja niin eespäin. Kun on tiistaiaamuna kello yks Englannissa, on edellisenä iltana kello kaheksan Newyorkissa."

Jim muutti vähän tuonnemaks penkillä, ja te voitte nähdä hänet loukatuks. Hän ravisti päätään ja mumis jotain, ja minä pujahutin hänen viereensä ja taputin häntä säärelle ja puhuin kauniisti hänen kanssaan ja sain hänet luopumaan murruistansa, ja sitte hän sanoi:

"Voi Tommi herra, niitä lörpötyksiä – tiistaina yhessä paikassa ja maanantaina toisessa, molemmat yhessä päivässä. Huck, eihän täss' oo oikee paikka leikin tekoon – tässä näin korkeella ilimassa. Kaks päivää yhessä päivässä! No, kun te saatta menemään kaks päivää yhteen päivään – niin saatta kai myös menemään kaks tuntia yhteen tuntiin, vai mitä? Saatattako panna kaks neekeriä yhen neekerin nahkaan, hä? Saatattako panna kaks kannua viinaa yhen kannun pulloon, hä? Ei, että saata, että piru vie saatakkaan! Silloinhan pullo halakeis. Ja jos sen saattasittakin tehä, niin min' en sit' uskos. Kuule, Huck sinä, jos toi tiistaipäivä nyt olis uuen vuoen päivä – no? Tahottako nyt väittää että s'on tänä vuonna yhessä paikassa ja menny vuonna toisessa, molemmat samassa minuutissa? S'on kaikkein hulluinta hassutusta – min' en taho kuulla sit' ennää."

Sitten rupes hän vapisemaan ja kalpenemaan ja Tom sanoi:

"No, mikä nyt on? Mikä sua vaivaa?"

Jim voi tuskin puhua, mutta hän sanoi kuitenkin:

"Tommi herra, ettähän pane pilikka? Onhan se niin?"

"En, en pane pilkkaa, ja s'on niin."

Jimiä pöyristi taas, ja hän sanoi:

"Sillonhan tää maanantai vois olla Viiminen Päivä, ja heill'

Englannissa ei olis mittään viimistä päivää, ja kuolleet ei nousis hauoistaan. Me ei saa mennä keskivenettä pitemmäs, Tommi herra.

Huutakaa hän tänne! Meitin pittää pysyä siellä, ku – "

Mutta nyt me yhtäkkiä nähtiin jotakin ja hypättiin ylös ja jätettiin kaikki jupakat ja katsoa tuijotettiin vain. Tom sanoi:

"Eikö s'oo – " Hän läähötti ja sanoi sitten: "Joo, se on – niin totta kuin taivas! – s'on Valtameri!"

Nyt läähötettiin minä ja Jim myöskin. Me seisottiin siinä kuin härät, mutt' onnelliset härät, sill' ei ykskään meistä ollut ennen nähnyt mitään valtamerta tai oottanut sitä nähdä. Tom hän mekasteli:

"Atlantin valtameri – Atlantti! Voi sentään. Kuinka suuremmoista! Niin, se se on – ja me nähdään se – me! Herra hallitkoon! Eihän toki uskoiskaan!"

Sitten nähtiin me iso töyrämä mustaa savua, ja tultuamme lähemmäs oli se kaupunki, vieläpä oikein jättiläiskaupunki, joss'oli paksu reunus laivoja toisessa laidassa, ja me haluttiin tietää, oltiinko me Newyorkissa, ja ruvettiin jupattamaan ja kinaamaan siitä, ja ennenkun me tiettiinkään, oltiin me luistettu sen yli, ja se pakeni taaksemme, ja siin' oltiin me nyt valtameren yllä ja mentiin kuin myrsky. Nytkös me herättiin, sanon mä!

Me rynnättiin peräpuoleen ja ruvettiin ruikuttamaan ja kerjäämään professorilta, että hän armahtais meitä ja kääntäis takasin ja laskis meidät maihin ja antais meidän mennä omaistemme luo, jotka mukamas olit niin kovasti pahoillaan ja levottomat ja tuskissaan meistä ja kenties kuolisit, jos meille tulis onnettomuutta; mutta hän sieppas framille pistoolinsa ja käski meidän mennä takasin keulapuoleen, ja me mentiin, mutt' ei kukaan voi aatella mitä tuskia me tunnettiin.

Maa oli mennyt; näkyi vain kuin pieni piiru kaukana veden pinnassa, ja ihan allamme oli merta, merta, merta – miljoonittain penikulmia, ja siinäkös vain kohos ja vajos ja luikersi, ja valkosta vaahtoa pyrytti aaltojen harjoilta, eik' ollut kuin muutamia laivoja näkyvissä, ja ne kierettivät, keikkuivat välin toiselle, välin toiselle puolelle, pistäin milloin keulallaan, milloin peräpuolellaan veteen; ja pian kyllä ei näkynyt mitään laivaa enää, ja meillä oli koko taivas ja koko valtameri aivan meitä varten vain, ja s'oli avarin paikka mitä koskaan eläissäni oon nähnyt ja autioin myös.

NELJÄS LUKU

Ja yhä autiommaks tuli vain. Yllämme oli avara taivas, tyhjänä ja hirmusen syvänä, ja allamme makas valtameri ilman mitäkään päällään kuin aaltoja. Ilman ääri oli suuri ympyrä – niinkuin suuri sormus, johon taivas ja vesi meni yhteen; niin, s'oli oikein jättiläissormus, ja me oltiin aivan sen keskessä. Ja aina sen keskessä oltiinkin. Me huilattiin eespäin kuin raivomyrsky, mutta se ei auttanut – me ei tultu tuosta ympyrästä mihinkään, ei tuumaakaan, minun nähdäkseni. Hyi, kuinka ruumiissamme ryömi! S'oli niin käsittämätöntä ja kamalaa.

Niin no, kaikki oli niin pöyristävää, että me ruvettiin parkumaan puoli-ääneen, ja me tultiin yhä synkemmiks ja kolkommiks mieleltämme ja yhä hiljaisemmiks, ja viimein ehtyi juttulähteemme kokonaan ja me istuttiin siinä vain ja "möröttiin", kuten Jim sitä kutsui, eikä me sanottu halkaistua sanaa pitkään aikaan.

Professori ei liikkunut paikaltaan, ennenkun aurinko oli ihan päämme päällä; silloin hän nousi seisomaan ja kohotti silmälleen erään kapineen, jota Tom sanoi sekstantiks ja jolla professori mukamas otti merkkiä auringosta nähdäkseen, missä ilmapallomme nyt oleskeli ja kuleskeli. Sitte hän räknäs hiukkasen ja katsoi erääseen kirjaan ja sitte hän alkoi elämöidä taas. Hän jauhoi koko joukon hassutuksia, muun muassa sanoi hän pitävänsä tätä sadan penikulman vauhtia huomisiltaan asti, ja silloin hän mukamas laskis maihin Lontoossa.

Me sanottiin "takkarimuukas".

Hän oli kääntymässä, mutta hypähti säpsähtäen ylös meidän noin sanoessamme, ja hän ampui meihin silmäyksen, niin mustan ja ivallisen ja varovaisen, etten ole moista ikään nähnyt. Sitte hän sanoi:

"Te tahotte minusta päästä. Älkää koittakokaan kieltää."

M'ei tietty mitä sanoa, niin että m'oltiin vaiti eikä haastettu hiiskaustakaan.

Hän meni peräpuoleen ja istui, mutta tuosta asiasta ei hän tahtonut päästä. Silloin tällöin hän halkasi jonkun sanan ja koki saada meitä vastaamaan, mutta me ei vastattu.

Nyt kävi yhä ikävämmäks ja tukalammaks ja näytti siltä kuin en vois sitä kestää. Vielä pahemmin oli asiat, kun yö oli tulossa. Tuon tuostakin nipisti mua Tom käsivarteen ja kuiskas:

"Katso!"

Minä tirkistin peräpuoleen ja näin professorin ottavan ryypyn pullosta. En pitänyt tuosta. Pian otti hän toisen kulauksen ja kohta rupes hän laulamaan. Oli pimeä nyt, ja pian oli aivan sysimusta ja tuulikin aika lailla. Hän vain lauloi, lauloi yhä hurjempaan, ja ukkonen rupes käymään ja myrsky vinkumaan ja ulvomaan köysissä, ja oikein s'oli hirvittävää. Oli niin pimeä, ettei me voitu nähdä häntä enään, ja me toivottiin, ettei m'olis voitu häntä kuullakkaan, mutta me voitiin. Sitten hiljeni hän, mutt' ei ollut hiljaa kymmentä minuutia, kun me ruvettiin hänt' epäilemään taas ja toivottiin, että hän alkais melunsa uudestaan, niin että me ainakin tiedettäis missä hän oli. Yhtäkkiä tuli salama, ja me nähtiin hänen pyrkivän ylös, mutta hän oli päissään ja horjahti ja kaatui kumoon. Me kuultiin hänen karjuvan:

"He ei taho Englantiin – hyvä on; minä muutan sitte suunnan. He tahtovat minusta päästä. Hyvä on, kyllä he pääsevät – ja nyt heti paikalla!"

Minä melkein kuolin, hänen noin uhatessaan. Sitten oli hän ääneti taas ja niin kauvan, etten voinut sitä kestää, ja minä tykkäsin, ettei salama tahtonut tulla koskaan enään. Mutta lopuksi tuli kuitenkin oikein mahtava leimaus, ja tuossa hän oli, ryömien nelin kontin tuskin kahta kyynärää meistä. Herra Jumala, kuinka hänen silmänsä mulkoili! Hän tavotteli Tomia käsillään ja sanoi: "mereen sinä tästä!" Mutta oli jo pilkkosen pimeä, ja min' en voinut nähdä, saiko hän Tomista kiinni vai ei, ja Tom oli hiljaa kuin hiiri.

Nyt tuli taas pitkä, kauhea odotus; sitten salamoi taas ja minä näin Tomin pään pyörähtävän veneestä ulos ja katoavan. Hän seisoi köysitikkailla, jotka heilui ilmassa reilingistä. Professori kiljas kovaa ja sänttäs hänen tykönsä, ja heti tuli pilkkosen pimeä taas, ja Jim voivotti: "Voi Tommi herra rukkaa, hän on mennyttä kalua!" ja harppas professoria tavottamaan; mutta professoria ei ollukkaan siellä.

Sitten me kuultiin pari hirvittävää huutoa – ja sitten taas toisen, eikä se ollut niin äänekäs, ja sitten taas toisen, joka kuului alhaalta, ja sitä tuskin enään voi kuulla; ja minä kuulin Jimin sanovan: "Voi, Tommi herra rukkaa!"

Sitten tuli hirveän pimeä ja minä luulen, ett' olis voinut räknätä sataan tuhanteen, ennenkun seuraava leimaus tuli. Kun se viimein tuli, näin mä Jimin makaavan polvillaan, kyynärpäät nojaten arkkua vastaan ja kädet naamallaan, ja hän itki. Ennenkun ennätin tirkistää reilingistä ulos, oli pimeä taas, ja minä olin melkein iloissani, kun en voinut nähdä mitään. Mutta kun sitten seuraava leimaus tuli, olin minä varuillani ja näin, kun näinkin, jonkun heiluvan köysitikkailla tuulessa, ja s'oli Tom!

"Tuu ylös!" huusin mä – "tuu ylös, Tom!"

Hänen äänensä oli niin heikko ja tuuli piti semmosta elämää, etten voinut kuulla mitä hän sanoi, mutta mä luulen hänen kysyneen oliko professori siell' ylhäällä. Huusin täyttä kurkkua:

"Ei; hän on meren pohjassa! Tuu ylös! Miten voin auttaa sinua?"

Tämä tietysti pilkkosen pimeässä.

"Kelle hoilaat, Huck?"

"Tomille."

"Kuinka voit sä menetellä noin, ku tiiät että Tommi rukka – " Silloin kirkui hän yhtäkkiä vallan kauheasti ja viskas kallonsa ja käsivartensa takaperin ja kirkui taas; sillä samassa tuli, kun tulikin, kirkas leimaus luistaen, ja hän ojensi kallonsa juur nähdäkseen Tomin kallon, kalpeana kuin lumi, pistävän framille reilingin yli ja tuijottavan häntä suoraan naamaan. Hän luuli tietysti Tomin kummittelevan.

Tom kapus veneeseen, ja kun Jim näki että s'oli hän, halaili hän häntä, ja kuolas hän hänet aivan tulvilleen ja lellitteli jos jonkinlaisia lempinimiä hälle ja hassutteli hänen kanssaan kuin hullu, niin ilonen hän oli. Minä sanoin:

"Miks' et tullut heti, Tom? Mintähen sä viivyit?"

"En uskaltanut, Huck. Kuulin jonkun lentävän sivutseni, mutt' en tiennyt kuka s'oli – pimeässä. Olishan se voinut olla sinä, olishan se voinut olla Jim."

S'oli justiin Tom Sawyerin tapaista – aina kuin pata ässä. Hän ei tahtonut kömpiä ylös, ennenkun tiesi missä professori oli.

Myrsky pauhasi nyt kaikin voimin, ja s'oli oikein hirvittävää, kun ukkonen jyrisi ja riehui ja salamat iskivät ja tuuli vinkui ja viuhui köysissä ja vesi vuoti virtana alas. Toisena hetkenä ei voinut nähdä omaa kättään, toisena taas voi räknätä langat takin hihassaan ja nähdä koko erämaan piehtaroivia ja pilviin syöksyviä aaltoja ikäänkuin sadeharson läpi. Tommonen rajuilma on mitä hupaisinta maailmassa, mutt' ei se kuitenkaan ole oikein hauskaa, kun venyy ylhäällä ilmassa eikä tiedä miss' ollaan ja tuntuu vähän märältä ja ikävältä – kun vast'ikään kuolema on käynyt talossa.

Me istuttiin siellä kyyristyneinä keulassa ja puhuttiin hiljaa professorista, ja me oltiin pahoillamme hänestä ja pahoillamme siitä, kun ihmiset olit pitäneet häntä pilkkanansa ja menetelleet niin koiramaisesti hänen kanssaan, juur kun hän oli pannut parastansa ja kun hänellä ei ollut mitään ystävää tai ketään, joka olis rohkaissut häntä ja estänyt häntä hautomasta järkeänsä pilalle. Siell' oli koko joukko vaatteita ja vilttejä ja muuta moskaa perässä, mutta me tuumattiin ett' ennemmin sais sataa päällemme kuin me mentäis tohrimaan sinne. S'olis, katsokaas, ollut niin ilkeää olla siellä, missä vielä hajahti kuolleelta. Jim sanoi ennemmin liottuvansa velliksi kuin hän menis sinne mukamas ja törmäis yhteen kummituksen kanssa salamain välissä. Hän sanoi aina tulevansa kipeäks, jos hän sais nähdä kummituksen, mutt' että hän mukamas kuolis, jos häneen koskis joku semmonen.