Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 11
"Syössyt alas – mistä? jos saan luvan kysyä. Mistä hiton asemasta? tekö?"
"Voi, voi, te ette minua uskois; maailma ei koskaan usko – annetaan olla – annetaan olla – ei se haittaa. Minun syntymäni salaisuus – "
"Syntymänne salaisuus? Mitä tarkotatte?"
"Hyvät herrat", sanoi nuori mies, hyvin juhlallisesti, "minä ilmoitan sen teille, sillä minä tunnen rinnassani, että voin teihin luottaa. Kuulkaa siis – oikeimmiten minä olen herttua!"
Jimin silmät oikein pullistuivat hänen päässään ja luulempa vähin minunkin. Kaljupää sanoi: "No, johan nyt!"
"Juu, juu. Minun isoisäni, jok'oli Bridgewaterin herttuan vanhin poika, pakeni tähän maanosaan viime vuosisadan loppupuolella, saadaksensa hengittää vapauden ihanaa ilmaa, meni täällä naimisiin ja kuoli, jättäen jälkeensä pienen pojan; ja hänen oma isänsä kuoli samaan aikaan. Herttua vainajan toinen poika sieppasi heti korkeat arvonimet ja maatilat – välittämättä mitään isättömästä poika raukasta, joka oli se oikea herttua. Minä, hyvät herrat, olen tämän lapsen jälkeläinen suoraan alenevassa polvessa – minä olen oikea Bridgewaterin herttua; ja täällä minä olen nyt, hyljättynä, syöstynä korkeasta säädystäni lokaan, sydämettömäin ihmisten ajamana maantielle kuin kulkukoira, koko tuon kylmän maailman halveksimana; täällä olen repaleissa, uupuneena, murtuneena ja sotkettuna yhteyteen varkaiden ja rosvojen kanssa kurjalle plankkulautalle!"
Jimin kävi häntä kovasti sääli, ja niinpä minunkin. Me koettiin häntä lohduttaa, mutta hän sanoi, ett'ei siit' ollut mitään hyötyä mukamas; mikäpä häntä lohduttais; ainoa lohdutus olis, sanoi hän, että hänen syntyoikeutensa tulis tunnustetuksi, muusta hän tuskin enää mukamas välittäiskään. No, siihenhän me kernaasti suostuttiin, kunhan vain tiettäis, miten meidän tulis menetellä semmoisessa pykälässä. Hän sanoi, että meidän vain tulis kumartaa, kun me puhuteltais häntä, ja sanoa: "Teidän Armonne" tai "Teidän Ylhäisyytenne", eikä hän paheksuis mukamas, vaikka me kursailematta sanottais ainoastaan Bridgewater, joka sana mukamas oli arvonimi eikä mikään tavallinen halpa nimi kuin muut nimet; ja yhden meistä tulis aina passata häntä syödessä ja ylimalkain toimitella hälle kaikellaisia pikku asioita.
No, sehän ei ollut niin vaikeata, ja me suostuttiin siihenkin.
Syödessämme päivällistä seisoi Jim hänen takanaan passaamassa ja sanoi:
"Suvaitteeko Teirän Ylyhäisyytenne vähän tätä, tai kukaties vähän tätä?" ja niin poispäin, ja herttua näytti niin tytyväiseltä.
Mutta vanha kaljupää kävi hetki hetkeltä yhä ykstotisemmaksi eikä saanut suustaan kuin sanan silloin, toisen tällöin, ja jo näytti siltä kuin hän ei olis oikein tykännyt tuosta herttuan hännystämisestä. Hällä näkyi olevan jotain mielessä. Ja myöhemmin iltapäivällä hän sanoi:
"Kuulkaas nyt, Bilgewater, minun käy Teitä, saakeli soikoon, kovasti sääli; mutt' ette Te ole ainoa maailmassa, jok'on joutunut rappiolle tuolla tavoin."
"Vai ei?"
"Eipä niinkään. Te ette ikinä ole ainoa, joka vääryyden kautta on luikunut alas lokaan korkealta paikalta."
"Hoo?"
"Ei, ei, te ette ole ainoa, jonka synnyssä piilee salaisuus." Ja jumaliste, tuo vanha rontti rupes poraamaan.
"Mitä hiivattia! Mitä herra meinaa?"
"Bilgewater,7voinko minä luottaa Teihin?" sanoi ukko rahjus, rääkyen yhä.
"Kuolemaan asti!" vastasi toinen, tarttuen kaljupään käteen ja puistellen sitä. "Ilmaiskaa syntymänne synkkä salaisuus! Puhu, vanhus!"
"Bilgewater, minä olen Doffin8 vainaja."
Arvaattehan, kuinka Jim ja minä pinnistettiin silmämme. Mutta herttua sanoi:
"Vainaja? Mitä hiittä? Mikä vainaja Te ootte?"
"Mikäkö?! Joo, hyvä ystävä, s'on taivaan selvä totuus – silmänne eessä on tällä hetkellä se hukkunut Doffin raukka, Lutovikki seitsemästoista, Lutovikki kuudennentoista ja Maaria Antonettin onneton poika."
"Te! Teidän ijällänne! Te kai tarkotatte että T'ootte se kuulusa Kaarlo Suuri vainaja; T'ootte siis ainakin kuuden seitsemän sadan vuoden vanha."
"Surut ja murheet ovat sen tehneet, Bilgewater; surut ja murheet ovat tehneet tämän pään paljaaksi ja tämän parran pleikiksi ennen aikaansa. Niin, hyvät herrat, tässä seisoo eessänne sinisessä paidassa ja kurjuudessa, maailman mierolaisena, maanpakolaisena, maahan tallattuna kovia kokenut Franskanmaan kuningas."
No, hän porasi nyyhkytti niin surkeasti, että Jim ja minä ei tietty mitä me tehtäis; niin kävi meidän häntä surku, ja niin me toiselta puolen myös ylpeiltiin, kun semmoinen mies oli tullut meille. Ja niinpä me koettiin häntäkin lohduttaa, niinkuin vastikään oltiin lohdutettu herttuaa. Mutta hän sanoi, että s'oli turhaa; kuolema ja haudan rauha vain oli hälle lohtuna mukamas; kuitenkin, sanoi hän, saattoi se hälle hetkeksi vähän iloa ja lievitystä, jos ihmiset kohtelit häntä hänen "synty-oikeutensa" mukaan ja lankesit polvilleen häntä puhutellessaan, ja jos häntä aina kutsuttais "Teidän Majesteetiksenne" ja aina kaikkein ensiksi passattais häntä pöydässä, ja jos ei kukaan koskaan istuis hänen ollessaan läsnä, ennenkun hän antais luvan. No, Jim ja minä ruvettiin häntä heti majesteetailemaan minkä jaksettiin, ja me tehtiin kaikki nuo temput ja seisottiin suorassa kuin aidanseipäät kunnes hän salli meidän istua. Se näkyi tekevän hälle hyvää; hän tuli heti paremmalle tuulelle ja voi paksummasti. Mutta herttua rupes näyttämään ikääskuin vähän happamalta ja nyrpisti nenäänsä meidän tehdessämme noita temppuja, vaikka kuningas oli hyvin siivo ja ystävällinen häntä kohtaan ja sanoi, että herttuan isoisän isä ja kaikki ne muut Bilgewaterin herttuat olit olleet suuressa suosiossa hänen isänsä luona ja saaneet olla ja oleskella siellä komeassa hovilinnassa kuin omassa kodissaan. Mutta herttua näkyi vain nenästyvän vielä enemmän, ja hänen silmänsä mulkoilivat pahasti, kunnes viimein kuningas sanoi:
"Kuulkaahan, Bilgewater, me tullaan luultavasti vielä kauvankin venymään yhdessä tämän siunatun lautan päällä; mitä hyötyä siis on siitä, ett' aina seisottais vastakkain kuin juropäiset härät. Sehän vain pilaa kaikki asiamme. Eihän hiidessä s'oo minun syyni, ett'en minä syntynyt herttuana, eikä se liioin oo Teidän syynne, ett'ette Te syntynyt kuninkaana – mitä meillä siis on nurisemista? Ainahan se menee, he hei! Käpälästä kärsään – s'on minun sananlaskuni. Mikä meillä täällä on hätänä? Kylliks syömistä ja vähä tekemistä, siinä kaikki. Kas niin, tassu tänne, herttua poikaseni, ollaan ystävykset."
Herttua tarttui kaljupään käteen, ja Jim ja minä iloittiin oikein kovasti sitä nähdessämme. Sillä ei mikään ole niin ikävää kuin se, kun katsotaan karsaasti toiseensa plankkulautalla; siellä täytyy pakostakin kaikkein tyytyä elämäänsä ja olla ystävykset, muuten menis kaikki hiiteen.
Omasta puolestani tulin minä pian kyllä äkkäämään, että nuo molemmat valehtelijat olit yhtä vähän herttuaita kuin kuninkaita, vaan suoraan sanottu tavallisia veijareita ja pettureita. Mutta min'en ollut millänikään, vaan pidin suuni kiinni ja annoin heidän olla; s'on aina paras; silloin ei joudu riitaan ja solkkauksiin eikä saa mitään harmia. Koska he nyt tahtoivat, että meidän piti haukkua heitä kuninkaiksi ja herttuoiksi, niin olkoon menneeksi! kernaasti minun puolestani! tuumasin mä, jos niin vähällä saadaan kotirauhaa. Ei olis maksanut vaivaa puhua asiasta Jimille; sen tähden pidinkin suuni. Jos jolloinkin olen mitään oppinut isä ukolta, niin on se se, että paras keino tulla toimeen mokomain ihmisten kanssa on, kun antaa heidän hääliä oman mielensä mukaan.
Kahdeskymmenes luku
Nuo molemmat kanaljat tiedustelit meiltä jos jotakin; tahtoivat tietää, minkä tähden me tuolla viisin peitettiin lauttamme ja kulettiin öisin ja rastattiin päivin – oliko kenties Jim karkuneekeri? Minä sanoin:
"Johan nyt. Lähtiskö karkuneekeri etelään?"
No, eihän; sen hekin myönsivät. Mutta pitihän minun jollakin kurin selittää seikat; senpä tähden sanoin:
"Meillä oli koti Pike County'ssa, Missourissa, josta minä olen syntysin, mutta he kuolivat kaikki, pait isä ja minä ja pieni veljeni Ike. Silloin arveli isä paraaksi että me kaikki lähdettäis Ben sedän luo, jolla on pieni palstatila joen rannalla, noin viiskymmentä virstaa Orleansin alapuolella. Isä oli köyhemmällä puolella, ja velkojakin hällä oli, niin että kun kaikki oli maksettu, meille ei jäänyt muuta kuin kuustoista dollaria ja neekerimme, tuo Jim tuossa. Se tietysti ei piisannut meille höyrylaivapiletteihin kahden tuhannen virstan matkaa varten, vaikka me vain oltais kulettu kannella. No, mutta kun jokivesi nousi, sai isä kaikeks onneksi kynsiinsä tämän lautan, joka tuli ajaen alaspäin; ja me tuumattiin että me sillä päästäis Orleansiin. Mutta isän onni petti pian. Eräänä yönä törmäsi, näettekös, muuan höyrylaiva lautannurkkaan, ja me kaikki jouduttiin laivan rattaiden alle; Jim ja minä päästiin kuitenkin ylös, mutta isä oli päissään sin' yönä ja Ike oli ainoastaan neljän vuoden vanha, ja he hukkuivat molemmat. No, muutamina päivinä sen jälkeen oli meillä sitten sen seitsemän solkkausta, sillä ihmisiä tuli alinomaan soutaen lautallemme, ja he tahtoivat viedä multa Jimin väittäen häntä karkuneekeriksi. Senpä tähden päätettiin me matkustella yksistään öisin ja levätä piilosa päivin; ja nyt saadaankin me heiltä rauhaa."
Herttua sanoi:
"Jättäkää se asia mulle; minä kyllä keksin jonkun juonen, niin että voidaan matkustaa päivinkin, jos lystää. Kunhan nyt vähä saan tuumata asiaa – kyllä siitä seikasta selvitään. Mutta tänä pänä ei vielä huolita pitää mitään kiirettä; tuo kaupunki tuolla, nähkääs – ei huolita sivuuttaa sitä päivän aikana; se kenties ei olis meille terveellistä, hyvät herrat."
Yön puoleen näytti siltä, kuin tulis sade: taivaalla salamoitsi jo, ja puiden lehdet rupesit väräjämään – rajuilma oli kenties tulossa. Herttua ja kuningas alkoivat tarkastella mökkiämme, saadakseen mukavat makuusijat itselleen. No, minun vuoteeni oli ruisoljista ja siis parempi kuin Jimin, jok'oli sattunut saamaan ohraoljet, joissa aina on paljo akanoita, ja nämä pistävät pahanpäiväisesti, jota paitse näiden seutujen ohraoljet kahisee niin riivatusta, kuin makais kuivissa haavanlehdissä, niinett'ei tahdo saada unta. Herttua aikoi nyt ottaa minun makuusijani, mutta kuningas rupesi vetomaan korkeampaan arvoonsa ja sanoi vaativansa ruisolkivuoteen; herttualle kyllä kelpais ohraoljetkin mukamas.
Jim ja minä pelättiin jo, että nyt nousis aika aatelis-meteli heidän välillään tästä olki-asiasta, mutta kaikeksi onneksi sanoi herttua huoahtaen raskaasti:
"No niin, minun kohtaloni on, että minut alinomaa tallaa lokaan sorron rautainen kantapää. Kova onni on murtanut sieluni, joka kerran oli niin voimakas. Minä alistun, s'on kohtaloni. Olen yksinäni maailmassa – antakaa minun kärsiä; minä sen kestän."
Me lähdettiin matkaan täyden pimeän tultua. Kuningas sanoi että meidän pitäis seilata pitkin keskimmäistä virranjuovaa eikä sytyttää lyhtyämme ennenkun oltais hyvän matkaa kaupungin alapuolella. No, hetken päästä tuli näkyviin pieni ryhmä valopilkkuja – s'oli kaupunki, nähkääs – ja me luistettiin ohi noin virstan päässä siitä. Tultuamme noin puolitoista virstaa siitä alaspäin, sytytimme lyhtymme; ja noin kymmenen aikaan alkoi sataa ja tuulla ja jyristä ja salamoida taivaan täydeltä. Ja kuningas sanoi, että me molemmat saatais olla vahtina kunnes raju-ilma lakkais; ja sen sanottuaan pujahti hän ja herttua mökkiin, ja he venyivät pian vuoteillaan. Mulla oli vahti kello kahteentoista asti; mutta min'en olis saattanut nukkua, vaikk' olisin saanutkin ja mull' olis ollut makuusija, sillä niin pulskaa ukkosilmaa ei näe ihminen joka päivä; sitä kelpas todellakin katsella. Voi pyhä Paavali, kuinka myrsky ulvoi ja elämöitsi! Ja melkein joka sekunti leimahti salama ja valaisi meille aaltojen valkoiset harjat kauvas poispäin, ja saaret ja rannat näyttivät tomupilviltä sateessa, ja puut huiskuttelit oksiaan kuin tuulimyllyt myrskyssä; sitten repäisi yhdellä kertaa – kuakk! – ja sitten romisi ja tömisi kuin tuhannesta tykistä pitkin taivasta – bum! bum! bumbeli – um – bum-bum-bum-bum! – kauvan aikaa – ja sitten taas uusi repäys – krrratsch! – ja uudet pompampelit maailman toisesta päästä toiseen. Aallot vyöryivät niin voimakkaina, että toisinaan olivat huuhtoa minut alas lautalta, mutta minä en siitä välittänyt, sillä mull'ei juur ollut vaatteita päälläni sanottavasti. Karia ja muuta semmoista ei meidän tarvinnut pelätä, sillä alinomainen salamoiminen auttoi meitä näkemään ja välttämään kaikki vaarat ja vastukset yhtä hyvin kuin keskellä päivää.
Mulla oli keski-yön vahti, kuten sanoin, mutta, miten olikaan, rupesi mun siinä viimein tulemaan hyvin uni, niin että Jim sanoi kyllä nyt pitävänsä vahtia pari tuntia poispäin; hän oli aina hyvin siivo ja auttavainen senkaltaisissa. Minä sukelsin suojukseen, mutta kuningas ja herttua olivat venyneet niin väljälle siellä ja viskanneet koipensa joka taholle, että minä en saanut mitään sijaa. No, mikäs muu neuvoksi, kuin että panin pitkälleni mökin ulkopuolelle – sateesta en välittänyt, koska kovasti oli lämmin ja aallot olivat paljon asettuneet äskeisestä. Mutta tuossa kahden aikana alkoi tuulla taas yhtäkaikki, ja Jim aikoi herättää minut, mutta hän muutti mieltä ja antoi mun maata, arvellen ett'ei aallot olis kylliksi korkeat lakastakseen minua lautalta. Hän oli kuitenkin erehtynyt, sillä hetken päästä tuli vyöryvä aalto ja pyyhkäisi minut päistikkaa jokeen. Jim nauroi haljetakseen. Siltä mieheltä piisas naurua melkein loppumattomiin; en ole koskaan nähnyt mokomaa neekeriä.
Minä menin vahtiin, ja Jim pani maata. Aamupuoleen taukosi tuuli ja ilma kävi kauniiksi. Heti kun näin valoa muutamasta tuvasta rannalla, herätin Jimin, ja me mentiin maihin ja pistettiin lauttamme piilosatamaan päiväksi.
Aamiaisen jälkeen otti kuningas framille vanhan rasvaisen korttipakan ja pelasi viiden pennin knakkia herttuan kanssa hetken aikaa. Väsyttyään siihen, rupesit he harkitsemaan "toimitus-ohjelmaa", kuten herttua niin hienosti sitä kutsui. Hän alkoi koperoida matkalaukussaan ja onki sieltä kainaloonsa koko joukon präntättyjä kuulutuksia ja rupesi niitä lukemaan ääneensä. Yhdessä seisoi, että "se maailman-mainio tohtori Armand de Montalban, Pariisin kaupungista", tulis "pitämään esitelmän spiritistisestä tieteestä" jossakin paikassa ja jonakin aikana, jota ei mainittu, sisäänpääsymaksu kymmenen centtiä, "sekä, jos niin pyydetään, pitämään tarjolla uskovalle yleisölle pilettejä henkimaailmaan viidestäkolmatta centistä kappale." Ja herttua sanoi, että tuo Montalban oli hän itse. Toisessa kuulutuksessa hän oli mukamas "maailmankuulusa murhenäyttelijä ja Shakespearen tulkitsija Garrick9 nuorempi Drury Lane teaterista Lontoossa." Toisissa kuulutuksissa taasen hällä oli toiset nimet ja kerrottiin mitä kaikkia ihmeitä hän oli tehnyt, miten hän oli "katsonut kaivoja" ja löytänyt kultakaivoksia "noitasauvalla", parantanut "pantuja tauteja" ja niin poispäin. Viimein hän sanoi:
"Mutta lempi-runottareni liikkuu yhtäkaikki näytelmätaiteen ylevällä alalla. Kuulkas, ootteko Te koskaan esiintynyt näyttämöllä, herra majesteetti?"
"En, en ole", sanoo kuningas.
"Silloin saatte sen tehdä, saakeli soikoon, ennenkun ootte kolme päivää vanhempi, Teidän kaatunut Juhlallisuutenne. Ensi kaupunki-pahasessa, johon tullaan, hyyräämme totta jumaliste raastuvan salin ja näytämme miekkailu-kohtauksen Richard kolmannesta ja palkonki-kohtauksen Romeosta ja Juliasta. Mitäs siihen sanot, herra rappio-kuningas?"
"Annetaan mennä. Minä suostun kaikkeen, josta heruu rahaa, Bilgewater; mutta minä totta puhuen en ole suuresti perehtynyt tuommosiin teaterihommiin enkä juur ole paljon nähnytkään siltä alalta. Minä tietysti viel' olin tuskin muuta kuin pieni paitaressu, kun pappa niitä ennen puuhaili siellä kotona hovissa. Luulekko että minä voin sit' oppia?"
"Se menee kuin voideltu, sinä kunnon vanha kuninkaan alku."
"No, hyvä. Minä oikein ikävöin jotain uutta. Ryhdytään juoneen vaikka heti."
No, herttua heti paikalla kertomaan hälle, mikä värkki Romeo oli ja mikä Julia oli, ja kaikista heidän metkuistaan; ja sitten hän sanoi, että hän ruukkasi olla Romeona, niin että kuningas sais olla Juliana.
"Mutta kuules nyt, herttua", sanoo siihen kuningas, "jos Julia oli tuommonen nuori tyttö hattara, niin minä pelkään, ett'ei hänelle oikein sovi tämä paljas päälakeni ja valkonen partani."
"Ole huoleti – nämä pikku-kaupungin poroporvarit eivät ymmärrä siitä rahtuakaan. Ja sitä paitse, niin tulethan tietysti olemaan puvussa, ja se kääntää heidän silmänsä aivan nurin. Julia istuu palkongilla ihastellen kuuvaloa ennen maata-menoaan, ja hän on puettuna tärkättyyn valkoseen alushameeseen ja rynkättyyn yömyssyyn. Täss' on mulla puvut noihin rooleihin."
Hän haalasi framille laukustaan pari kolme kummallista nuttua kartiinivaatteesta ja sanoi, että n'oli Richard kolmannen ja sen toisen junkkarin asepuvut, ja sitten veti hän siitä vielä pitkän valkosen yöpaidan ja varsin fiinin rynkätyn yömyssyn. Nyt tyyntyi kuningas ja näytti iloiselta; ja herttua otti kirjansa ja rupes lukemaan noita rooleja hirveän komealla tavalla, huiskuttaen käsivarsillaan ja polkien maata ja viskellen päätään ja korskuen kuin hevonen, näyttääkseen miten näitä rooleja piti ihmisille kuvata. Sitten hän antoi kirjan kuninkaalle sanoen, että hänen heti piti ruveta oppimaan rooliansa.
Siell' oli pikkanen kujakauppala, noin neljä virstaa alempana, poukamassa; ja puolisen jälkeen sanoi herttua nyt keksineensä keinon, miten voitais matkustaa päivälläkin ilman mitään vaaraa Jimin puolesta; ja hän lupas mennä sinne hankkimaan mitä tarvittais. Kuningas sanoi menevänsä mukaan, katsoakseen eikö sieltä lähtis hällekkin jotain tienestiä. Ja koska kaffimme oli lopussa, meinasi Jim, että minäkin voisin mennä heidän kanssaan ja ostaa vähäsen.
Tultuamme perille, ei näkynyt siellä mitään ihmisiä liikkeellä; kadut oli typö tyhjinä, kaikki kuollutta ja hiljaa kuin sunnuntaina. Viimein näimme me sairaan neekerin, joka hautoi itseään päivänpaisteessa muutamalla takapihalla, ja hän sanoi, että kaikki ihmiset, jotk'eivät olleet liian nuoria tai liian kipeitä tai liian vanhoja, olivat lähteneet muutamaan raamatunselitykseen, jota pidettiin kolmisen virstaa poispäin metsässä. Kuningas kysyi tietä sinne ja sanoi aikovansa koittaa, eikö siell'olis hälle jotain tekemistä, ja minä saisin tulla mukaan, jos mua halutti.
Herttua puolestaan sanoi vain hakevansa jotain kirjapainoa. Ja jo löysimmekin semmoisen; s'oli muutaman nikkariverstaan yläpuolella – nikkarit ja latojat ja painajat olit kaikki menneet tuonne kokoukseen, jättäen ovet seppo selälleen. Siell' oli kovin roskaista ja huiskinhaiskista, seinät täynnä mustepilkkuja ja kaikellaisia kuulutuksia, joiss' oli karanneiden neekerien ja hevosten kuvia, ja muuta romua. Herttua riisui takin päältään ja sanoi: "hyvä, nyt mulla on mitä tarvitsen." Ja sitten lähdettiin kuningas ja minä patikoimaan raamatunselitykseen.
Meiltä meni noin puoli tuntia sinne, ja hiki valui virtana pitkin nahkaamme, sillä olipa hirveän kuuma päivä. Siell' oli ainakin tuhat ihmistä ko'olla, koko seutukunnasta – viidenkolmatta virstan päästä. Metsä oli täynnä kärryjä ja hevosia liekassa melkein joka puusta; huiskuttivat häntäänsä kiivaasti, pitääkseen kärpäsiä kurissa. Siell' oli puiden välissä koko joukko avonaisia vajoja, joiden kattona oli havuoksat, ja niissä myytiin limonaatia ja piparkakkuja ja arpuuseja ja maistähkiä ja muuta senkaltaista.
Saarnat pidettiin samallaisten katosten alla; nämä olit vain isommat ja täynnä ihmisiä. Penkit oli tehty kahtia halaistuista hirsistä, joiden pyöreään parkkipuoleen oli porattu reiät seipäistä tehtyjä jalkoja varten; mitään selkänojaa niissä tietysti ei ollut. Saarnamies seisoi korkealla lavalla vajan toisessa päässä. Naisilla oli päässä rookat, ja muutamat heistä oli puettuna kotikutoisiin puolivilla-leninkeihin, toiset pumpulivaatteisiin ja jotkut nuoremmat kattuunihameisiin. Osa nuoria miehiä oli avojaloin, ja muutamilla lapsilla ei ollut muuta yllään kuin hurstipaita. Muutamat vanhemmat vaimot tikkasi sukkia, ja muutamat nuoret tytöt ja pojat kokivat kyllä panna suunsa kirkkosuuksi, mutt' iskivät kuitenkin alinomaa silmää toinen toisellen, muhahdellen makeasti salassa.
Ensi vajassa, johon me tultiin, kuningas ja minä, oli pappi juuri alkanut lukea virttä. Hän luki ääneensä kaks riviä erältään, ja sitten he kaikki veisaamaan sitä samaa; s'oli oikein juhlallista kuulla, kun heit' oli niin paljo ja kaikki veisasit niin kovaa kuin jaksoivat; sitten hän taas luki kaks riviä heille laulettavaksi – ja niin poispäin. Väki ikääskuin heräsi yhä enemmän ja lauloi yhä kovempaa; ja lopulta alkoi toiset ähkyä ja voihkaa, toiset huutaa ja ulvoa ilosta. Sitten alkoi pappi saarnata, ja se ei ollut mitään leikintekoa, sen mä sanon; hän karkasi lavan toisesta päästä toiseen, eestakasin kuin hätääntynyt hevonen, ja sitten hän kallistui eteenpäin lavan aidan yli – alinomaa huitoen käsivarsillaan ja huiskutellen koko ruumistaan ja ampuen ulos joka sanansa että paukkui; ja aina tavantakaa nosteli hän raamattuansa ravistellen sitä vihaisesti ja huusi: "Tämä on vaskikäärme erämaassa! Katsokaa sitä, te viheliäiset, ja eläkää!" Ja väkijoukko huusi: "Kunniaa! kunniaa! – A-aa-men!" Ja niin hän jauhoi jauhamistaan, ja väki ähkyi ja puhkui ja itki voimainsa takaa ja huusi aamentansa, – tällä viisin:
"Oi, tulkaa murheellisten penkille! tulkaa te synninorjat! (aamen!) tulkaa, te sairaat ja kärsiväiset! (aamen!) tulkaa, te rammat ja raajarikot ja sokeat! (aamen!) tulkaa, te köyhät ja tarvitsevaiset, jotk' ootte vajonneet kurjuuteen ja häpeään! (aa-aa-men!) tulkaa, te saastaiset, uupuneet ja synnillä raskautetut! – tulkaa murtuneella hengellä! tulkaa särkyneellä sydämmellä! tulkaa repaleissanne ja synnissänne ja liassanne! elämän vesi, joka puhdistaa synnistä, on vapaa kaikille, taivaan portti on avoinna ja seisoo seppo selällään – oi, astukaa sisään ja ottakaa vastaan rauha sieluillenne!" (aa-aa-men! kunniaa! Kunniaa! halleluijaa!)
Ja niin poispäin. Viimein ei enää voinut ollenkaan kuulla mitä pappi sanoi, kun he huusit ja parkuivat niin hirveästi. Toinen toisensa perästä joukosta nousi ylös ja tunkeutui kynsin hampain murheellisten penkille, kyynelten tulviessa pitkin poskiaan; ja kun kaikki murheelliset olit tulleet etummaisille penkeille ja sulloutuneet siinä yhteen läjään, niin he kaikki laulamaan ja ulvomaan ja viskautumaan alas nurmelle kuin hullut.
No, mitäs ollakkaan! Kuningas porhalsi sinne myöskin ja rupes heti huutamaan tuikeammin kuin kukaan muu; ja yhtäkkiä karkasi hän ylös lavalle, ja pappi pyysi hänen lausua pari sanaa seurakunnalle, ja hän oli heti valmis. Hän sanoi olevansa merirosvo – oli ollut merirosvo jo kolmekymmentä vuotta Intian valtamerellä mukamas, ja hänen joukkonsa oli melkosesti vähentynyt viime keväänä eräässä tappelussa, ja siksi oli hän tullut kotiin värvätäkseen lisää väkeä, sanoi hän; mutta hän kiitti nyt Jumalaa mukamas, koska hältä viime yönä oli varastettu kaikki rahat, niin että hänen vastikään oli täytynyt mennä maihin höyrylaivasta, jossa hän oli matkustanut mukamas, ja tulla tänne ilman penniäkään taskussaan; ja s'oli siunatuin hetki koko hänen elämässään, sanoi hän, koska hänestä tässä kokouksessa oli tullut ihka uusi ihminen mukamas ja hän nyt oli onnellinen ens kertaa eläissään; ja niin köyhä kuin olikin, niin oli hän päättänyt heti paikalla lähteä matkaan takasin Intian Valtamerelle, jossa hän aikoi käyttää loput elämästään kääntääkseen ne muut merirosvot parannuksen tielle; ja tähän toimeen hän kykenis paremmin kuin kukaan muu mukamas, koska hän tietysti hyvin tunsi kaikki merirosvot sillä merellä; ja vaikka hältä menis kauvan aikaa päästäkseen sinne, ilman rahatta kun oli tykkänään, niin hän kuitenki kerran tulis perille, ja joka kerta kuin hän sitten kääntäisi jonkun rosvon, sanois hän: "Älä kiitä minua, älä lue sitä minulle ansioksi, vaan kiitä rakkaita veljiä ja sisaria Pokevillen raamatunselityksessä, noita ihmiskunnan ystäviä ja hyväntekijöitä, ja kiitä erittäinkin sitä rakasta sielunpaimenta siellä, tuota parasta ystävää, mitä koskaan millään merirosvolla on ollut!"
Ja siinä hän sitten puhkes itkemään ulvomaan, ja koko seurakunta teki samoin. Samassa huusi sieltä joku: "kerätään hälle matkarahaa, kerätään, hyvät veljet ja sisaret!" No, puoli tusinaa heistä ryntäs heti ylös sitä tekemään, mutta sitten taas joku huusi: "Antaa hänen itse kiertää hatulla!" Sitä samaa sanoi pappikin ja kaikki muut.
No, kuningas hän kiertämään joukossa, vanha hattunsa kourassa; ja hän pyyhki silmännurkkiaan ja siunasi näitä ihmisiä ja ylisti heitä ja kiitti heitä siitä kun olivat hyviä noille köyhille merirosvoille siellä kaukana merellä; ja aina tavantakaa nousi paikaltaan joku kaunis tyttö, kyyneleet valuen pitkin poskiaan, ja astui hänen luokseen ja pyysi saada suudella häntä muistoksi, ja kernaasti hän suostui, ja muutamia heistä suuteli hän viis kuus kertaa yhteen mittaan – ja häntä pyydettiin jäämään heidän luokseen viikkokaudeksi, ja jokainen kutsui häntä asumaan heidän kodeissansa sanoen, että pitäisit sitä suurena kunniana; mutta hän sanoi, että kun tämä oli viimeinen kokouspäivä, niin hänestä ei enää olis mitään hyötyä täällä; ja sitä paitse hän ei saanut mitään rauhaa mukamas, ennenkun oli lähtenyt matkaan Intian merelle kääntämään merirosvoja.
Kun me tultiin takasin lautalle ja hän laski rahat, saatiin me nähdä, että kolehti oli tuottanut koko kaheksankymmentäseitsemän dollaria ja seitsemänkymmentäviis centtiä. Sen ohessa oli herra majesteetti tuonut mukanaan kolmenkannun-lekkerin viinaa, jonka hän löysi eräiden kärryjen alta kotimatkallamme metsän läpi. Hän sanoikin, että se päivä oli paras mitä hällä vielä tähän asti oli ollut lähetysammatin alalla; ja s'oli selvää, meinasi hän, että pakanat eivät vedä vertoja merirosvoille, kun tahdotaan lähetysystäviä hellittämään kukkaronnauhojaan.
Herttua puolestaan tykkäsi tehneensä hyvän affäärin, mutta nähdessään mikä saalis kuninkaalla oli muassaan, näkyi hän vähän nolostuvan. Hän oli siellä kirjapainossa, kaikkein ollessa poissa, latonut ja painanut talonpojille, joita siell' oli käynyt, pari kuulutusta varastetuista hevosista ja ottanut heiltä vastaan maksun, neljä dollaria. Sen ohessa oli hän ottanut vastaan ilmotuksia kymmenen dollarin, arvosta, jotka oli painettavat sanomalehteen ja joiden hinnan hän alensi neljään dollariin, jos he maksaisivat heti etukäteen – ja he maksoivat. Lehden tilaushinta oli kaks dollaria vuodelta, mutta hän otti vastaan kolme tilausta ja laski hinnan puoleen dollariin kultakin sillä ehdolla, että he maksaisit heti etukäteen; he tahtoivat maksaa perunoilla ja nauriilla, kuten tavallista, mutta hän sanoi, että hän vastikään oli vastaanottanut liikkeen ja laskenut hinnat niin alhaalle kuin suinkin mahdollista ja sentähden tahtoi ja tarvitsi selvää rahaa kassaansa. Viimein hän latoi pienen runo-pätkän, jonka hän itse oli keksinyt aivan omasta päästään – koko kolme värssyä – hyvin suloista ja surullista kaikki tyyni – ne alkoivat näin: "jaa, murjo, kylmä maailma, tään rinnan riutuneen" – ja hän jätti runon aivan valmiiksi ladottuna sanomalehteä varten eikä ottanut mitään vaivastaan. No, kaikkiaan oli hän niittänyt yheksän ja puoli dollaria, ja hän meinasi, että ne myös olit rehellisesti ansaittua rahaa.
Sitten näytti hän meille toisen pikku kapineen, jonka hän myös oli painanut – ottamatta siitä mitään maksua, se kun nyt oli meitä varten. S'oli tuommonen tavallinen kuulutus, jossa ensiksi oli karanneen neekerin kuva, joka kantoi nyyttyä kepin päässä olallaan, ja alla seisoi: "200 dollarin palkinto"; ja sitten tuli luettavana kertomus Jimistä, ihan säntilleen sopiva häneen tukasta varpaaseen; ja siinä sanottiin myös, että hän oli karannut St. Jaques'in maatilalta, joka mukamas oli viiskymmentä virstaa eteläänpäin New Orleansista, viime talvena ja luultavasti lähtenyt pohjoseen päin; ja se, joka ottais hänet kiinni ja toimittais hänet takasin, sais sen palkinnon ja kaikki kulungit sitä paitse.
"Ja nyt", sanoi herttua, "voidaan me tästä lähin matkustaa päivätkin, jos meidän lystää. Kun näemme jonkun tulevan, sidomme vain Jimin kädet ja jalat köydenpätkällä ja pistämme hänet mökkiin, ja sitten näytämme tämän kuulutuksen ja sanomme, että me otimme hänet kiinni yläjoella; ja kun me oltiin liian köyhiä matkustaaksemme höyrylaivassa, niin saimme me tämän lautan velaksi ystäviltä ja ollaan me nyt matkalla sinne etelään saadaksemme palkinnon. Tosin näyttäis se komeammalta, jos Jim olis oikein käsiraudoissa ja kolisevissa kahleissa, mutta se taas ei oikein sopis siihen juttuun, että me ollaan niin köyhiä. Ei siis nyt mitään ylöllisyyttä, hyvät herrat, vaan tytykäämme köydenpätkään. Sopusointu ennen kaikkea, kuten me sanotaan näyttämöllä." Me tykättiin kaikki, että herttua oli turkkasen terävä mies, ja nyt ei enää voinut olla mitään hätää, vaikka me kulettais päivälläkin. Ja me toivottiin päästä niin kauvas sinä yönä, ett'ei meille tulis mitään selkkausta sen sotkun tähden, jonka herttua oli saattanut aikaan siellä kirjapainossa ja joka varmaankin synnyttäis koko joukon melua tuossa pienessä kujakauppalassa – sitten voitais me matkustaa herroiksi, miten mielemme teki.
Me maattiin paikallamme ja oltiin hiljaa kello kymmeneen asti; mutta silloin lähdettiin me lauttoinemme matkaan ja pyrittiin poispäin niin hyvää vauhtia kuin päästiin; ja lyhtyä emme sytyttäneet ennenkun oltiin kylliks kaukana kaupungin näkyvistä.
Kun Jim kello neljän aikaan aamulla herätti minut vahtiin, sanoi hän:
"Kuules, Huck, luulekko sä että me saaraan enemmän kuninkaita vieraiksi tällä matkalla?"
"En, sitä min' en usko."
"No, s'olis hyvä se", sanoi hän. "Käyhän vielä laatuun yks tai pari, mutta siin'on jo aivan kylliks. Tämä tässä on nyt sikapäissään, ja herttua ei oo paljo paremmassa tilassa hänkään."
Jim kertoi myös koittaneensa saada kuningasta puhumaan vähän Franskan kieltä, jotta hän olis saanut kuulla millaiselta se soi; mutta hänen majesteettinsa sanoi olleensa niin kauvan tässä maassa ja kokeneensa niin kovia, ett' oli kokonaan unohtanut lapsuutensa kielen.
