Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 12

Yhdeskolmatta luku

Aurinko oli jo noussut sinä aamuna, mutta me jatkettiin kuitenkin matkaa, huolimatta käydä maihin niinkuin ennen. Kuningas ja herttua ryömivät ulos suojasta, ja hyvin he näyttivät ränstyneiltä; mutta hypättyään jokeen ja uituaan pikkusen, reipastuivat he jotakuinkin. Aamiaisen jälkeen istui kuningas lautannurkkaan ja veti saappaat jalastaan ja kääri ylös housunsäärensä ja antoi hauskuudekseen jalkansa roikkua joessa; sitten sytytti hän piippunsa ja rupes pänttäämään päähänsä Romeotansa ja Juliaansa. Kun hän oli oppinut tuon roolin joltisestikin ulkoa, rupes hän ja herttua harjottelemaan sitä yhdessä. Herttua sai opettaa hälle moneen kertaan, miten jokainen sana oli lausuttava, miten piti huoata ja pusertaa kättä sydämmelle, ja muita mokomia temppuja; ja hetken päästä sanoi hän, että kuninkaalta jo rupes sujumaan teateritoimi aika hyvin; "mutta", sanoi herttua, "ei toki saa tuolla tavoin ulvoa: Romeo! – aivan kuin lautapää härkä; Sun täytyy lausua se lempeästi ja arasti ja suloisesti, näin – Ro-o-o-meo! silloin se vetelee; Juliahan on kaunis ja hentonen nuori tyttö, hänen ei sovi mylviä kuin sonni."

No, sitten ottivat he framille pari pitkää miekkaa, jotka herttua oli veistänyt tammenriu'uista; ja he rupesit harjottamaan miekkailemista – ja herttua sanoi olevansa Richard kolmas; ja s'oli oikein muhkeaa, kun he löylyttivät toinen toistaan ja hyppivät ympäri lautalla kuin tappelevat koirat. Mutta viimein kompastui kuningas ja putos jokeen, ja silloin he päättivät levähtää vähän aikaa ja istuivat pakinoimaan kaikellaisista seikkailuista ja sotkuista, joita heillä ennen aikaan oli ollut tällä joella.

Puolipäivän jälkeen herttua sanoi:

"Kuules, Capet, meillä pitää olla oikein ensimmäisen luokan näytäntö, niin että, nähdäkseni, täytyy saada vähän lisää ohjelmaan. Kun meitä huudetaan esille, pitää ainakin olla jotain ekstraa, jolla me vastataan kättentaputuksiin."

"Mitä se ekstra on?" kysyi kuningas.

"Jotain kaupan päälle. Minä luulen että minä puolestani tanssin Ylänkömaan saapaspolskaa tai jotain semmoista; ja sinä – sinä – niinpä kyllä – sinä voit lausua Hamletin monoloogin."

"Hamletin mitä laijia?"

"Hamletin monoloogin, tien mä; paras palanen koko Shakespearessä. Ooh, s'on ihanaa, kerrassaan suurenmoista! He taputtavat aina käsiään kuin riivatut. Mulla ei ole sitä kirjassa – mull'on, jumala paratkoon, ainoastaan yks nidos – mutta minä kenties voin paikata sen kokoon muistista. Älkääppäs hätäilkö; kunhan pasteerailen tässä hetken aikaa, kenties sukeltaa se ylös muistini pimeästä kellarista."

Hän rupes marssimaan eestakasin lautalla, vahvasti miettien ja tuon tuostakin rypistellen otsaansa kovasti; välistä veti hän myös kulmakarvansa korkealle ylös; sitten paiskasi hän kämmenellään päähänsä ja ikääskuin horjahti takaperin ja puhkui raskaasti; sitten huokasi hän surkeasti ja sitten näytti jo siltä, kuin hän olis aikonut puheta poraamaan. Sit' oli oikein liikuttava katsella. Yht'äkkiä sai hän sitten tolkkua asiasta. Ja hän sanoi, että meidän nyt piti tarkasti kuunnella. Hän asettui erinomattain juhlalliseen tällinkiin, huitoen käsillään ilmassa; toinen jalka oli lykättynä ikääskuin pöngäksi eteenpäin ja pää painui kallelleen taakseppäin, niin että silmät tuijottivat taivaaseen; ja sitten hän puhuessaan alkoi huutaa ja kiljua ja purra hammasta ja pullistaa poskiansa, niin että s'oli oikein hirvittävää; enkä minä koskaan ole nähnyt niin muhkeaa teateripeliä. Tällainen oli se puhe, jonka hän piti – minä opin sen varsin pian ulkoa samassa kuin hän pänttäsi sitä päähän kuninkaalle:

 
Ollako vai ei, kas sepä vasta kysymys,
    Vai käydä miekkaan tuskain tulvaa vastaan,
    Kun metsä Birnamin jo ryntää Duncinanin linnaan?
    Ken silloin kärsis ajan ilkkua ja vitsaa?
    Oi, myrkky hänest' ennen aikaa lopun tehnyt on!
    Sä saita! kaikki joit, et pientä tilkkaa mulle suonut!
    Täss' on mun puukkoni! Se janoo verta kunnottoman pispan
    Ja ell'ei se sitä saa, niin kuolee se janohon!
    No, sano tervetulleeks outo vieras Horatio.
    Taivaassa ja maas' on paljon,
    Jot' ei voi uneksia tietoviisaat.
    O, terve, terve, toivorikas onnetar!
    Min' olen isäs henki, tuomittu ajaks öisin kulkemaan
    Ja päivät paastomahan valkeassa.
    Ylevä Caesar kuoli, maaksi muuttui,
    Ja reiän tukkeeks tuulta vastaan juuttui;
    Hän, joka säikähdytti maailmaa,
    Nyt talven myrskyjä saa vastustaa.
    Vait, syrjään! Tuossa tulee kuningas!
    Tuokaa tänne hevonen, tuokaahan hevonen!
    Koko valtakuntani mä annan hevosesta!
    Tää seura tässä tietää, ja kai tekin
    Olette kuulleet, että raskas synkkyys
    Käsittää mieltäni.
    Mut sit' ei Hamlet tee, sen kieltää Hamlet.
    Ken siis sen tekee? Hulluus. Sillä
    Niin kurjaa kohtalot' ei kuultu konsa
    Kuin Julian ja hänen Romeonsa.
    Horatio, mä kuolen, tuo tuima myrkky
    Salpaa hengen multa.
    Lähettiläit' en enää kuulla ehdi,
    Mut Fortimbras, sen ennustan, saa kruunun.
    Pikarit laske pöydälle. Jos Hamlet
    Ens iskulla tai toisell' oikein osaa,
    Tai kolmannella kerrall' iskuun vastaa,
    Niin kaikki tornin tykit laukaiskaa;
    Kuningas juopi muistoks Hamletin.
    Kuin katse häll' on viekkaan publikaanin!
    Mä vihaan hänt', ett' on hän kristitty,
    Enemmän toki siit', ett' ilmaiseks hän
    Sulasta tyhmyydestä lainoja antaa,
    Vähentäin sillä korkomäärän meiltä.
    Kuuletteko, Shylock? Mit' on tässä?
    Kuva ihanan Portian! Oi, liikkuuko sen silmät?
    Signor Antonio, usein, monta kertaa
    Olette haukkunut mua Rialtossa
    Rahoistani ja koroistani.
    Sanoitte pakanaks mua, verikoiraks
    Ja sukumekolleni syljitten,
    Vaan sen vuoks että omaani mä käytän.
    En moista sekavimmaa ole nähnyt,
    Niin hurjaa, outoa ja hajanaista,
    Kuin kadulla tuon koiran Juutalaisen.
    Jalompaa ylimyst' ei päällä maan.
    Se mies hänt yksin kiintää maailmaan!
    Hiljaa! Eikö tule tuoss' Ofeelia?
    Mene – äl' aukase ne raskaat marmorkidat,
    Vaan mene luostariin! – Mene!
 

No, ukko kuningas tykkäs että s'oli turkkasen kaunis puhe, eikä aikaakaan, niin hän osas sen ulkoa alusta loppuun. Näytti siltä, kuin hän oikein olis ollut luotuna sitä varten; ja kun hän oikein oli päässyt vauhtiin ja ikääskuin pillastunut, rehki ja rehenteli hän sitä saarnatessaan ja keikaili ja pöyhisteli ja potki taakseppäin kuin korskuva hevonen. S'oli oikein komeaa.

Niin pian kuin matkallamme sopi, kävi herttua painattamassa koko joukon kuulutuksia eli "afissejä"; ja sitten oli parina kolmena päivänä uivalla lautallamme oikein markkinaelämää, kun he miekkailivat yhteen mittaan ja äkseerasit noita teateritemppujaan. Eräänä aamuna, kun me jo oltiin hyvän matkaa Arkansasin Valtion sisäpuolella, tuli näkyviimme pikkunen kujakauppala¹⁰ syvän lahden perukassa. Me laskettiin lauttoinemme maihin kappaleen matkaa sen yläpuolella, muutaman pienen joen suuhun, jok' oli niin sypressipuiden peitossa, että se melkein oli tunnelin kaltainen; sitten astuttiin me kaikki, pait ei Jimiä, kanootiin ja melottiin kaupunkiin urkkiaksemme, maksaisko vaivaa ruveta antamaan näytäntöä siellä.

Me onnistuttiin sillä kertaa vallan hyvin; siell' oli näet muuan sirkkus-seura, jonka piti esiintyä samana iltapäivänä, ja maalaiskansaa alkoi jo tulla kylään, muutamat ratsahin, toiset kaikellaisilla vanhoilla ränstyneillä ajopelillä. Sirkkus-ihmiset aikoivat lähteä tiehensä illalla, niin että meille sopi hyvin näyttää taitoamme perästäpäin, kun ihmiset viel' oli koolla. Herttua meni ja hyyräsi raastuvan salin, ja me alettiin liisteröidä afissejämme talojen nurkkiin. Tämmöisiä ne olit:

SUURI SHAKESPEARE-NÄYTÄNTÖ!!!

Ihmeellinen viehätysvoima! Ainoastaan tämä ainoa kerta!

Maailman mainiot näyttelijät

David Garrick, nuorempi, Drury Lane Teaterista Lontoossa,

ja

Edmund Kean, vanhempi, Kuninkaallisesta Haymarket Teaterista,

Whitechapelista, Pudding Lanesta, Piccadillystä, Lontoosta, sekä Euroopan kaikista hoviteatereista, antavat tän' iltana Shakespearen kunniaksi ja muistoksi Juhlanäytännön, jossa esitetään

1. Maailman-mainio palkongi-kohtaus hirvittävästä murhenäytelmästä

ROMEO JA JULIA!!!

Henkilöt: Romeo – Herra Garrick.

Julia – Herra Kean.

Ynnä seuran kaikki jäsenet!

Huom.! Uudet puvut, uudet koristukset, uudet näyttämölaitokset!

2. Jännittävä, suurenmoinen, pöyristyttävä Miekkailukohtaus Kauheasta näytelmästä

RICHARD III!!!

Henkilöt: Richard III.. Herra Garrick.

Richmond.. Herra Kean.

3. (Useiden pyynnöstä.)

HAMLETIN KUOLEMATON MONOLOOGI!!

Esittää mainehikas Herra Kean,

Joka tässä roolissa on myrskyisellä menestyksellä esiintynyt 300 iltaa peräksyttäin Pariisissa!!!

Huom! Sen johdosta, että herrat Garrick ja Kean ovat sitoutuneet piakkoin esiintymään Euroopan etevimmissä Hoviteatereissa, annetaan

Ainoastaan tämä ainoa näytäntö!

Sisäänpääsymaksu 25 centtiä. Lapset ja palvelusväki 10 centtiä.

Sitten me mentiin pasteerailemaan pitkin kaupunkia. S'oli tuskin muuta kuin harakanpesä. Sekä kauppapuodit että muut talot olit melkein kauttaaltaan vanhoja ränstyneitä puuhökkeleitä, jotk'eivät koskaan liene maalia nähneet; ne ei olleet ees maassa kiinni, vaan seisoivat, aivan kuin tuulentuvat ilmassa, kolmen neljän jalan korkuisten paalujen päällä, jott'ei vesi pääsis sisään tulvan aikana. Talojen ympärillä oli tavallisesti pienet puutarhat, mutta he eivät näkyneet viljelevän niissä muuta kuin rikkaruohoa ja päivänkukkia ja tunkioita ja vanhoja kenkäräjiä ja rikottuja pulloja ja vaaterepaleita ja muuta romua ja roskaa. Aidat eli taketit niiden ympäri oli kokoon-pantu kaikenkaltaisista erillaisista riu'uista ja laudanpalasista, joit' oli naulattu kiinni milloin mitäkin, ja ne kallistuivat sekä sinne että tänne; ja niiss' oli portit, jotka melkein kaikkialla riippuivat kiinni ainoastaan yhdestä saranasta – ja se päälle päätteeksi tavallisesti oli nahasta. Muutamat taketit oli olleet valkomaalissa kerran maailmassa, – herttua arveli Kristofferi Kolompuksen aikaan. Enimmäkseen näkyivät siat asustelevan näissä puutarhoissa, ja paikka paikoin olivat ihmiset ajamassa niitä ulos.

Kaikki kauppapuodit oli yhdellä kadulla. Niiden edustalla oli valkoset telttikatot, ja niihin tankoihin, jotka kannattivat näitä kattoja, ruukkasi maalaisväki sitoa hevosensa. Telttikattojen alla oli tyhjiä pakkalaatikoita, ja näiden päällä istui päivät pitkin kaikellaisia jätkiä roikkuen, jotka eivät tehneet tämän taivaallista; pureksivat tupakkamälliä vain ja haukottelit ja syleksivät ja oikoilivat laiskoja raajojaan – mokomaakin mustalaisjoukkoa! Heillä oli useimmilla päässä keltaset olkihatut, suuria kun sateenvarjot, mutta mitään takkia heillä ei ollut eikä liiviäkään. He puhuttelit kaikki toinen toistaan ristimänimellä – Bill ja Buck ja Hank ja Joe ja Andy – ja puhuivat vitkalleen ja vähän nenästä ja käyttivät runsaasti kiroussanoja. Sitä pait seisoi siellä yks retkale melkein kutakin telttatankoa kohden, syhyttäen selkäänsä sitä vastaan, ja hän piti melkein aina käsiään housuntaskuissa, pait milloin hän veti ne ulos leikatakseen itselleen tai lainatakseen toiselta tupakkamällin. Jos rupes kuulemaan heidän puhettansa, niin oli tämä melkein aina yhtä ja samaa, näin:

"Annappa mulle mälli, Hank."

"Mahotonta – mullei oo ennää muuta ku yks. Pyyähän Billiltä."

Kenties antoi Bill hälle mällin; kenties hänkin valehteli sanoen, ett'ei hällä mitään ollut. Muutamilla noista jätkistä ei koskaan ole penniäkään, eikä edes tupakkamälliä, joka olis heidän omaansa. He lainaavat kaikki tarpeensa – sanovat toverille: "Kuules, Jack, lainaappas mulle mälli, min' annoin vastikään viimeiseni Ben Thompsonille" – minkä hän tietysti valehtelee; mutta Jack kyllä tietää, kenen kanssa hän on tekemisissä, ja vastaa:

"Vai niin, vai sinäkö annoit hälle mällin? Sisares kissan isoäiti sen antoi, kuuleks. Maksa mulle takasin kaikki ne mällit, ku jo oot saanu multa lainaks, Lafe Buckner, niin kenties lainaan sulle uuestaan kaks tynnöriä, saatpa ne päälle päätteeks ilman inträssittä."

"No, mutta mitä saakelia! oonhan mä sulle maksanu takasin."

"Niin, oothan sä – koko kuus mälliä. Sinä lainasit puotitupakkaa ja maksoit takasin neekerinkalloilla."

Puotitupakka on tavallista purutupakkaa mustana, rasvaisena rullana, mutta nämä junkkarit pureksivat enimmäkseen vain kierrettyjä luonnollisia lehtiä. Kun he lainaavat mällin, niin he tavallisesti eivät leikkaa sitä irti veitsellä, vaan iskevät siihen hampaansa ja vetävät sitten käsillään rullasta, kunnes mälli lohkee – ja silloin sattuu usein, että tupakan omistaja katselee hyvin surumielisesti jäännöstä, jonka hän saa takasin, ja sanoo ivallisesti:

"Kuules nyt, anna mulle mälli ja piä sinä rulla."

Kaikki kadut ja kujat olit paljasta mutaa, ei mitään muuta kuin mutaa – ja tämä muta oli paksua ja mustaa kuin terva, ja kaikkialla oli sitä parin kolmen tuuman syvältä, mutta paikka paikoin lähes yhden jalan. Röhkiviä sikoja lönkytti joka taholla. Kesken kaikkia tuli rapanahkainen emäsika porsasparvineen nahjustaen pitkin katua ja kallistui kyljelleen keskelle tietä, niin että ihmisten täytyi kiertää sen ympäri, ja siinä se makasi ojennellen raajojaan ja ummistaen silmänsä ja liipotellen korviansa, kaikkein porsasten sitä itarasti imiessä ja sen itsensä näyttäessä tyytyväiseltä kuin olis sille maksettu siitä päiväpalkkaa. Ja silloin huusi joku jätkä: "Vuss tuonne, Musti, vuss! vuss!" ja pois karkasi imisä kirkuen hirveästi, koira tai pari riippuen kummastakin korvasta ja kolme neljä tusinaa kintereissä. Silloinkos tuli eloa jätkiin! He kohousivat varpailleen ja katsoivat tuota jahtia jännistynein naamoin ja nauroivat sitä ja oikein nauttivat melusta. Sitten he jälleen vaipuivat tavalliseen tylsyyteensä, kunnes siellä syntyi joku koirainkähäkkä tai muuta senkaltaista. Ei mikään saanut heitä niin hereille ja niin ihastuksiin kuin koiraintappelu – pait kenties se, kun kaadettiin petroolia kulkukoiran karvoihin ja sytytettiin se palamaan tai kun sidottiin läkkikastrulli semmoisen raukan hännänpäähän ja annettiin sen juosta kunnes kaatui kuoliaana maahan.

Joen puoleisessa kaupungin laidassa pistivät muutamat talot takapuolineen jyrkän rannan yli ulos joelle, ja ne olit kovasti koukistuneet ja mutkistuneet ja joka hetki romahtamaisillaan alas. Niistä oli ihmiset muuttanut pois. Toisista taasen oli virta syönyt jonkun nurkan alustan, joka sitten riippui ilmassa veden yllä; ja niissä asui vielä ihmisiä, mutta s'oli vaarallista, sillä millä hetkellä hyvänsä voi koko talon pituinen kaistale maata luhistua kerrassaan irti. Toisinaan saattoi lohjeta neljäsosa virstan levyinen rantavyöhyke ja vähitellen mureta jokeen yhden kesän kuluessa. Semmoiset kaupungit kuin tämä saavat alinomaa peräytyä taakseppäin, koska virta lakkaamatta jyrsii niiden alustaa.

Mitä pitemmälle päivää päästiin, sitä tiheämpään tuli kärryjä ja hevosia kaduille, ja yhä niitä vain oli tulossa lisää. Maalaisilla oli eväät muassa, ja he söivät niitä istuen ajopeleissään. Runsaasti juotiin myös viinaa, ja minä näin kolme tappelua. Yhtäkkiä huusi joku:

"Kas tuossa tulloo Boggs ukko! – tulloo kaupunkiin saa'akseen pikku kuukaushumalansa – kattokaas, pojat!"

Kaikki jätkät näkyi kovasti ihastuvan – luulin että h'olit tottuneet pitämään pilkkapeliä Boggs paran kanssa. Muuan heistä sanoi:

"Kenenkähän suolet hän aikoo panna höyrymään tällä kertaa? Jos hän olis passittanu hautaan kaikki ne, joita hän on uhannu viime parina kymmenenä vuonna, niin olis hän tällä haavaa kuulusa mies."

Toinen hyvä sanoi: "Kumpahan ukko rahjus uhkais minua; silloin ei tarvittis mun pelätä kuolemaa ainakaan tuhanteen vuoteen."

Samassa tuli Boggs ratsastaen täyttä nelistä hevosellaan ja ulvoen ja kiljuen kuin indiaani. Nyt hän karjui:

"Tie auki! Boggs on sotaretkellä, ja ruumisarkkujen hinta tulloo nousemaan."

Hän oli päissään ja horjui sinne tänne satulassaan. Kävi jo kuudetta kymmentä, ja hänen naamansa punotti kovasti. Kaikki huusivat häntä ja nauroivat ja haukkuivat häntä, ja hän haukkui heitä takasin ja sanoi: "Oottakkahan vain, kyllähän teiänkin vuoronne tulloo, te sikopaimenet, mutta mull'ei oo aikaa nyt, mull'on kiire – min'oon tullu kurjaan harakanpesäänne pannakseni vanhan översti Sherburnin suolet höyrymään; 'ens paistit, sitten lusikkaruoka', s'on minun sananlaskuni, se."

Nähtyään sattumalta siinä minutkin, ajoi hän täyttä laukkaa vastaani ja huusi:

"Mistä sin'oot, poika nulikka? Ookko valmis kuolemaan?"

Sitten hän ratsasti poispäin. Minä ikääskuin vähän pelästyin, mutta muuan mies sanoi:

"Älä oo milläskään. Hän ei tarkota mitään; on aina tolla viisin olevinaan, kun on pöhnässä. S'on siivoin vanha hupakko koko Arkansasissa, – ei tee kirpun pahaa kellekkään, ei selvänä eikä päissään."

Boggs ratsasti kaupungin isoimman puotitalon eteen ja painoi siinä alas päätään, nähdäkseen telttakaton alle, ja karjasi sitten:

"Tuuppas ulos luolastas, Sherburn! Tuu ulos ja katto naamaan miestä, jota oot puijannut petkuttanut. Tuus ulos nyt, niin saa'ahan huviksemme nähä kun suoles höyryy!"

Siihen malliin hän jatkoi hetken aikaa, viskaten Sherburnille silmiin kaikki haukkumanimet, mitkä sylky toi suuhun, ja koko katu oli täynnä ihmisiä – kuulemassa ja nauramassa ja meluamassa. Yht'äkkiä astui talosta ulos vanhanpuoleinen pulska mies – hän oli noin viidenkuudetta ijältään ja paremmasti puettu kuin kukaan muu tässä kaupungissa – ja väkijoukko väistyi syrjälle molemmin puolin, jättääkseen hälle tien auki. Hän katseli Boggsia hieman ja sanoi sitten hyvin tyyneesti ja hitaasti:

"Kuules nyt, mies. Min' olen kyllästynyt tähän; mutta minä kestän sitä kello yhteen asti. Kello yhteen asti, sanon mä, mutt'en kauvemmin; muista se. Jos sinä sitten vielä kertaakaan aukaset suus, minua herjatakses, niin syytä itseäs. Sinä voit paeta niin kauvas kuin tahdot, minä sinut sittenkin löydän. Tiedä se!"

Samassa kääntyi hän kantapäällään ja meni sisään jälleen. Väkijoukko oli käynyt hyvin vakavaksi; ei kukaan liikkunut paikaltaan eikä kukaan nauranut enään. Boggs ratsasti poispäin haukkuen Sherburnia suun täydeltä kadun päähän asti, ja pian hän palasi takasin ja asettui taaskin talon eteen ja jatkoi herjauksiaan. Joukko miehiä tunkeutui hänen ympärilleen, ja he kokivat saada häntä herkenemään, mutta turhaan, hän ei tahtonut; he sanoivat hälle, että kello oli neljännestä vailla yks ja että hänen nyt ainakin täytyi mennä kotiin – heti paikalla. Mutta hän ei ollut heitä kuulevinaan. Hän vain noitui ja sadatteli tarmonsa takaa ja viskasi hattunsa kuraan ja ratsasti sen yli, ja sitten hän jälleen läimähytti hevostaan ja ajoi katua alaspäin, harmaat hiukset liehuen tuulessa. Toinen toisensa perästä koki houkutella häntä alas hevosen selästä, voidakseen salpata hänet sisään kunnes hän selvenis humalastaan; mutta kaikki turhaan – hänen piti kaikin mokomin laukata katua ylös taas haukkuakseen Sherburnia. Silloin huusi joku:

"Menkää hakemaan hänen tytärtään! Joutukaa, tuokaa tyttö tänne; toisinaan tottelee kurja mies häntä. Hän on ainoa, joka voi saa'a hänet järkiinsä."

Siin' oli joku, joka juoksi hakemaan tyttöä. Minä menin kappaleen matkaa katua alas ja jäin sinne seisomaan. Noin viiden tai kymmenen minuutin kuluttua tuli Boggs taasen – mutta nyt hän ei enään ollut ratsahin. Hän tuli hoiperrellen kadun poikki minua kohti; ja hän oli avopäin, ja kaksi hänen ystäväänsä piti häntä kainaloista ja joudutti hänen kulkuaan. Nyt hän oli hiljaa ja näytti levottomalta eikä enää vitkastellut tahallaan, vaan koki itsekkin pitää kiirettä minkä pystyi. Silloin huusi joku:

"Boggs!"

Minä katsoin sinneppäin, josta ääni kuului. S'oli översti Sherburnin ääni, ja hän seisoi jäykkänä keskellä katua, pistooli ojennetussa oikeassa kädessään – hän ei tähdännyt, vaan piti vain sen piipunsuuta suunnattuna ylöspäin taivasta kohden. Samassa hetkessä tuli nuori tyttö juosten sinneppäin, ja hänen kerallaan kaks miestä. Boggs ja ne miehet, jotka häntä taluttivat, kääntyivät hetkeksi kuulemaan, kuka häntä huusi, ja nähdessään pistoolin juoksivat miehet sivulle päin; mutta samassa laskeutui pistooli vitkalleen, suu suoraan Boggsia kohti ja molemmat hanat pänningissä. Boggs ojensi hätäisesti ylös molemmat kätensä ja huusi: "Herra Jumala! Älkää ampuko!" Pang! pamahti ensimmäinen laukaus, ja hän horjahti taakseppäin huitoen käsillään ilmassa – pang! pamahti toinen, ja hän keikahti takaperin maahan, raskaasti kuin kanki ja kädet hajallaan. Nuorelta tytöltä pääsi kimakka, surkea huuto, ja hän syöksähti siihen ja heittäytyi suulleen isänsä yli itkien ja oiottaen: "Voi, hän on hänet tappanut, hän on hänet tappanut!" Väkijoukko tunkeutui heidän ympärilleen – ja he tyrkkivät ja tuuppivat toinen toistaan, kurotellen niskojaan nähdäkseen paremmin, ja ne, jotka olit sisäpuolella, lykkäsit toisia taakseppäin ja huusivat: "Väistykää, väistykää! antakaa toki hänen hengittää, te tolvanat!"

Översti Sherburn viskasi pois pistoolinsa, kääntyi ympäri kantapäillään ja meni tiehensä, jäykkänä yhä kuin rautakanki.

He kantoivat Boggsin sisään pieneen apteekkiin, väkijoukon tukkiessa päälle yhä ja melkein koko kaupungin heitä saattaessa; ja minä tyyräsin sinne myöskin ja sain hyvän paikan ikkunan alla, josta voin nähdä kaikki tyyni. He laskivat hänet lattialle ja panivat ison Raamatun hänen päänsä alle, ja toisen Raamatun levittivät he avattuna hänen rintansa päälle – mutta ensiks repivät he auki hänen paitansa, ja minä näin selvästi reiän, josta toinen kuula oli mennyt sisään. Hän veti noin tusinan verran syviä, raskaita henkäyksiä, ja Raamattu hänen rinnallaan kohosi vähän ylöspäin hänen vetäessä henkeä sisään, mutta laskeutui taasen, kun hän puhalsi sitä ulos – ja sitten lepäsi hän aivan liikkumatta; hän oli kuollut. Sitten ottivat he pois siitä tytön ja lähtivät viemään häntä kotiin, mutta surkeasti hän itki ja oiotti. Hän oli ijältään noin kuudentoista ja turkkasen sievä ja soma katsella, mutta kovin kalpea ja pelästynyt.

No, hetken päästä koko kujakauppala oli paikalla, ja he ahdistivat ja tyrkkivät ja rutistivat siinä toisiaan aivan vimmatusti päästäkseen ikkunaan kurkistelemaan, mutta ne, jotka jo olit siinä, eivät tahtoneet väistyä, ja niinpä nuo takaa-tuuppijat alinomaa huusi: "No, ettekö te jo oo kattoneet kylliksi, senkin tolvanat siellä? Mikä oikeus teill'on seisoa siinä töllistämässä pitkin päivää ja estää muita kattamasta. Ikkuna on niin hyvin meiän kuin teiänkin. Korjakkaa siitä jo luunne, te retkaleet!"

Näytti jo siltä kuin olis tappelu ollut tulossa, ja koska minä en tahtonut joutua tekemisiin heidän kanssaan, niin pujahin siitä tieheni. Kadut oli täynnä väkeä, ja kaikki olivat he kovasti innoissaan. Jokainen, jok' onnekseen oli nähnyt kun Boggs ammuttiin, ylpeili siitä ja kertoi kielevästi millä viisin se tapahtui, ja kertojan ympärillä tunkeili aina sakea joukko, kurotellen kaulojaan ja korvat pystyssä kuunnellen. Muuan pitkä roikale mieheksi, jolla myös oli pitkät hiukset ja iso valkea, pörröinen vilttihattu niskassa ja keppi kädessä, merkitsi sen paikan maassa, missä Boggs oli seisonut, ja samaten sen, missä Sherburn oli seisonut, ja ihmiset juoksivat hänen perästään paikasta toiseen kuin lampaat ja katsoivat kovasti innoissaan mitä hän teki, nyykyttäen tämän tästäkin päätään näyttääkseen, että mukamas ymmärsivät hänen selityksensä, ja kumartuen vähän, kädet reisillä, katsoakseen miten hän mittaili maata kepillään; ja sitten hän asettui, suorana ja jäykkänä, ihan samalle paikalle, jossa Sherburn oli seisonut, ja rypisteli kulmakarvojaan ankarasti ja veti hatun otsaansa ja huusi "Boggs!" julmalla äänellä; ja sitten hän ojensi keppinsä ikääskuin sillä ampuakseen ja sanoi "Pang!" – horjahti pari askelta takaperin, huusi taas "Pang!" ja keikahti kumoon kuin kanki. Kaikki, jotka omin silmin olit nähneet murhan, sanoivat, että hän näytti sitä mainiosti; juur sillä viisin oli se mukamas tapahtunut. Ja paikalla veti kymmenkunta miestä pullot taskuistaan ja tarjos hälle kunnon ryypyt.

No, yht'äkkiä sanoi siinä joku, että Sherburn oikeimmittain olis paikalla "lynssattava." Ja tuskin oli se sanottu, kun he kaikki siihen yksin suin suostuivat; ja koko joukkokunta ryntäsi matkaan huutaen kuin hullut ja siepaten mukaansa jokaisen pyykkinuoran, joka sattui heidän tielleen, hirttääkseen mukamas pitkittä mutkitta murhaajan.