Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 10

Seuraavana sunnuntaina me kaikki mentiin ratsahin kirkkoon, johon oli noin neljä virstaa. Miehillä, jopa Buckillakin, oli pyssyt muassa, ja he ottivat ne sisään kirkkoon ja pitivät niitä kaiken aikaa polviensa välissä. Shepherdsonnit tekivät samoin. Saarna oli kovin ikävää – pitkäpiimäistä "veljellistä rakkautta" ja muuta roskaa alusta loppuun; mutta kaikki muut sanoivat, että s'oli hyvin kaunis saarna, ja kotiin mennessä puhuivat he siitä pitkin matkaa. Heill' oli jos jotakin sanomista uskosta ja hyvistä töistä ja armovaalista ja kaikellaisista "välikappaleista" ja jumala ties mistä, niin että mulla ei vielä koskaan ole ollut niin surkean kuivaa sunnuntaita.

Päivällisten jälkeen nukahtivat he kaikki tyyni hetken aikaa, muutamat nojatuoleissaan, toiset huoneissaan, ja s'oli joteskin ikävää. Buck koiransa kanssa makas pitkällään päivänpaisteessa nurmella ja nukkui friskisti; ja niinpä minäkin menin ylös huoneeseemme levähtääkseni vähäsen. Mutta se sulonen fröökynä Sofia seisoi huoneensa ovessa, joka oli meidän ovemme vieressä, ja hän otti minut sisään kanssaan ja painoi oven kiinni hyvin hiljaa, ja sitten hän kysyi, pidinkö minä hänestä mukamas. Kyllä, oikein kovasti, vastasin minä; ja sitten hän kysyi, tahtoisinko tehdä jotakin hänelle mieliksi enkä sitten siitä hiiskua mitään kellekkään. Minä tietysti olin heti valmis. Sitten hän sanoi unohtaneensa Uuden Testamenttinsa kirkkoon, samaan penkkiin, jossa he olit istuneet, kahden muun kirjan väliin; ja tahdoinko minä nyt, kysyi hän, olla niin kiltti ja pujahtaa ulos kenenkään huomaamatta ja mennä sinne ja tuoda hänen kirjansa kertomatta siitä kellekkään? Sanoin heti lähteväni. Ja tuossa paikassa luiskahin ulos ja lippasin tietä pitkin kirkolle. S'oli auki, ja siell'ei ollut ainoatakaan ihmistä, muuta kuin pari sikaa, sillä siat rakastavat kovasti poljettuja savilattioita kesän aikaan, niillä kun on niin viileä oljennella. Minun huomatakseni niin käyvät ihmiset kirkossa enimmäkseen vain kun heidän on pakko; mutta sikojen laita on toisin.

No, minä aattelin itsekseni, että tähän mahtaa olla koira haudattu – eihän mikään tyttö ole tommosessa touhussa yksistään yhen Uuden Testamentin takia. Minä ravistelin vähäsen kirjaa, ja mitäs ollakkaan! siitä putosi paperipalanen, johon oli kirjotettu "Puoli kolme" lyijykynällä. Sitten tarkastelin koko kirjan, mutta mitään enempää ei siitä lähtenyt. Tuosta paperipalasesta en tullut hullua viisaammaksi, jonka tähden pistin sen takasin kirjaan, ja kun tulin kotia, seisoi Sofia fröökynä yhä ovessaan minua odottamassa. Hän veti minut sisään kamariinsa ja lukitsi oven; ja sitten hän nuuski läpi kirjan kunnes löysi paperipalan, ja luettuaan mitä siinä seisoi, näytti hän turkkasen iloseita; ja ennenkun ennätin aatellakkaan, kiepasi hän käsivartensa vyötäisilleni ja oikein pusersi minua ja sanoi, että minä mukamas olin kaikkein paras poika maailmassa ja ett'en varmaankaan mitään hiiskuisi kellekkään. Hän oli kovin punanen kasvoiltaan ja hänen silmänsä liekehtivät, ja hän oli hirveän kaunis. Olinhan vähän ällistyksissäni, mutta saatuani hetkisen hengähtää, kysyin hältä mikä paperi se oli, ja silloin hän kysyi, olinko mukamas lukenut mitä siinä seisoi, ja minä sanoin "en", ja silloin taas hän kysyi, osasinko mukamas lukea kirjotusta, ja minä sanoin taas "en, muuta kuin vähän isoja kirjaimia", ja silloin hän sanoi, että se mukamas vain oli kirjamerkki ja että minä nyt voin mennä ulos leikkimään.

Astelin alas joelle päin, mietiskellen tuota asiaa, ja silloin huomasin hetken päästä, että passaaja-neekerini seurasi jälestäni. Päästyämme talon näkyvistä, katsoi hän vähän taakseen ja ympärilleen ja tuli sitten juosten tyköni ja sanoi:

"Herra Joggi, jos hän tulloo alas tonne rämehelle, niin saa hän nähärä koko parven vesikäärmehiä."

Tuohan oli kummallista, tuumasin; hän puhui noista käärmeistä jo eilen.

Pitäishän hänen tietää, ett'ei kukaan siksi tykkää vesikäärmeistä, että lähtis niitä asian alkain pyydystämään. Mitä hän oikeastaan meinaa? – Minä sanoin:

"No, olkoon menneeksi Käyhän eeltä!"

Seurasin häntä hyvän matkaa; sitten hän ryntäsi rämeelle, ja me kahlattiin siinä eteenpäin toista virstaa ja vajottiin sääriä myöten liejuun. Viimein tultiin me ikäänkuin pieneen saareen, joss' oli kuivaa ja kasvoi puita ja pensaita ja köynnöksiä tiheässä. Silloin sanoi hän:

"Kas niin, herra Joggi, nyt hän vain astelee suoraan eteenpäin, vain muutaman askeleen, niin hän näkkee missä ne on. Min'oon ne jo nähäny, min'en ennää huoli niitä nähärä."

Samassa hän pyörähti syrjään ja katosi puiden väliin, ett'en häntä enää nähnyt. No, minä kulin sinneppäin ja tulin pian pienelle avonaiselle paikalle, jok'ei ollut tavallista makuuhuonetta isompi ja jota kaikilta puolin ympäröi köynnöskasvit, ja siellä makasi muuan mies nukkuen – ja totta maarian! s'oli vanha Jimini!

Minä herätin hänet ja aattelin, että nytkös hän vasta hämmästyis nähdessään minut, mutta sitä hän ei tehnyt. Hän melkein puhkes itkemään ilosta, mutta ällistyksissään hän ei ollut. Hän sanoi uineensa minun jälkeeni sinä yönä, kun me jouduttiin erillemme, ja hän oli kuullut minun huutavan monta kertaa, mutta hän ei uskaltanut vastata mukamas, koska hän pelkäsi, että joku heittiö vois tulla onkimaan hänet ylös ja ottamaan hänet jälleen orjuuteen. Hän sanoi:

"Minä sain siinä törmäyksessä pienen kolauksen, niin ett'en voinu oikein uira ja jäin sinusta koko joukon jäläkeen. Sitten pääsin kuitenki rantaan, mutt'en saavuttanu sua ennää, ja minä näin kun sinä lähenit taloa, vaan en uskaltanu huutaa enkä mennä likelle, kun siell' oli koiria. Kun sitte näin sinun pääsevän sissään, niin menin mettään oottamaan päivää. Vanhain aamulla kävi siitä ohi muutamat neekereistä matkalla pellolle, ja he näyttivät mulle tään paikan, josta ei koirat voi löytää minua vetelän suon takia, ja neekerit tuovat mulle ruokaa joka yö ja kertovat miten sun on olla siellä."

"Mutta miks'et sinä antanut Jackin noutaa minua tänne ennen, Jim?"

"Mitä hyötyä siit' olis ollu? Enhän tahtonu häiritä sinua, ennenkun kaikk' olis valamiina. Mutta nyt on kaikki reilassa. Min' oon ostanu pannuja ja kattiloita ja ruokavaroja ja korjannu lautan yön aikana, kun – "

"Lautan?"

"Niin, vanahan lauttamme."

"No, mutta hyvänen aika, eikö se mennyt tuhansiin palasiin siinä törmäyksessä?"

"Eikö mitä. Se hankautui vain pahanlaisesti ja palanen siit'on poissa; mutta se kelepaa kyllä nyt, vaikka osa meirän tavaroita meni pilalle tietysti. Jos me ei olis sukellettu niin syvälle ja uitu niin kauvas ve'en alla ja jos yö ei olis ollu niin perhanan pimmee ja jos me ei olis pelästytty niin pahanpäiväsesti, niin oltais me päästy sen kimppuun pian. Mutta s'on yhyrentekevää, sillä s'on yhtä komea taas kuin olis vallan uusi, ja minä oon ostanu koko joukon kaluja niiren sijaan, ku meni hukkaan."

"Mutta miten sait sä sen kynsiis jälleen, Jim? Lähitkö ajamaan sitä takaa?"

"Miten olisin sit' ajanu takkaa, kun mun täytyi loikoa täällä metässä? Ei, vaan muutamat noista neekereistä löysit sen, kun s'oli ajanu karille, nääkkös; ja he kulettivat sen tonne lahteen ja kätkivät sen pajupensaisiin, ja he pitivät semmosta elämää siitä, kelle heistä tuo lautta mukamas tulis, että minä viimein sain tietää koko jutun, ja sillon minä tein lopun jupakasta ja sanoin, että äläkööt menkö sitä haistamaankaan, sillä lautta oli sinun ja minun eikä kenenkään muun, sanoin mä; ja minä kysyin heiltä, miten h – ssä he olit rohojenneet iskeä käpälänsä nuoren valakosen herran omaan ja mennä sitä kätkemään. Sitten annoin heille kymmenen centtiä mieheen, ja siitä nousi semmonen ilo, ett' oikein, ja he vain toivoivat, että tulis lisää lauttoja tekemään heirät rikkaiks kerta vielä. H'on ollu mahottoman siivoja mulle, nuo neekerit, ja teheny mit' ikinä vain oon tahtonu. Tuo Jack on oikein kunnon poika ja viisas sitä paitte kuin peijakas."

"Peijakkaan viisas, s'on totta se. Hän ei mulle ollenkaan sanonut, että sin' olit täällä; sanoi vain että tulisin hänen kanssaan, niin saisin mukamas nähdä vesikäärmeitä. Jos jotain tapahtuu, hän kyllä pelastaa nahkansa. Hän saa sanoa, ett'ei koskaan ole nähnyt meitä yhdessä, ja sehän on totta."

Minun totta maar ei maita puhua pitkältä seuraavan päivän tapauksista. Kerron ne sentähden niin lyhyesti kuin voin. Minä heräsin päivän vaietessa ja olin juur kääntyä toiselle kyljelleni nukkuakseni jälleen, kun huomasin kuinka tavattoman hiljaista oli koko talossa – ei näkynyt kukaan olevan liikkeellä. S'oli aivan vastoin tavallista tapaa. Sitten huomasin että Buck jo oli noussut ylös ja mennyt. No, minäkin siis nousin, kovasti ihmeissäni, puin päälleni ja menin rappusia alas – ei ketään näkynyt; kaikki oli hiiren hiljaa. Ja ulkona sitten laita samoin. "Mitä tämä tietää?" tuumasin. Alaalla halkopinon luona tuli viimein Jack poika mulle vastaan. Hältä kysyin:

"Mikä nyt on?"

"Eikö hän sitä tiiä, Joggi herra?"

"En", sanoin mä, "en tiedä mitään."

"No, Jumala nähköön! Pröökynä Sofiahan on karannu tiehens! pistäny pillit pussiin. Hän pötki pois keskellä yötä – ei kukaan oikein tiiä mihin aikaan – pötki pois naimaan, ja kenen kanss? joo, nuoren Harvey Shepherdsonnin. Niin he sanovat ainaki. Herrasväki sai tietää sen puoli tuntia sitten – kenties vähä enemmän – ja voi, voi, mik' elämä siitä synty! Mikä kauhee melu pyssyillä ja hevosilla! Rouvasväki ratsasti pois hakemaan kokoon sukulaiset, ja vanaha Saul herra ja nuoret herrat ottivat pyssynsä ja ratsastivat jokivartta ylöspäin kaapatakseen kiinni nuoren herran ja ampuakseen hänet, ennenkun hän ennättäs joen yli Sofia pröökynän kanss. Voi, voi, mikä surkeus tästä mahtaa syntyä!"

"Ja Buck lähti menemään herättämättä minua."

"Niin kaiketikkin. Ne ei tahtonu että Joggi herra tulis sekotetuks juttuun. Mutta Buck herra latasi pyssynsä ku mies ja sano ampuvans ainaki yhyren Shepherdsonnin, vaikka henki menis. Ja sen mä luulenki hän tekee; niit' on niin paljo."

Minä juoksemaan jokivartta ylöspäin minkä varpaista lähti. Hetken päästä rupes kuulumaan pyssynpamauksia kaukaa. Saatuani näkyviini hirsimökin ja halkopinot höyrylaivalaiturilla, luikertelin puiden ja pensaiden väliin sopivaan paikkaan, josta näki hyvin. Siellä kiipesin muutamaan pumpulipuuhun, jok'oli taampana, ja istuin piiloon oksain väliin ja jäin odottamaan mitä tulis. Siinä oli muuan halkopino, neljä jalkaa korkea, aivan lähellä puuta, ja minä tuumasin ensinnä mennä piiloon sen taakse; mutta hyvä oli ett'en sitä tehnyt.

Hirsimökin edustalla oli avonainen paikka, ja siinä laukkasi hevosillaan neljä viis miestä eestakasin kiroten ja kiljuen; he koettivat näet saada ampua pari poikaa, jotka olit menneet suojaan halkopinon taakse höyrylaivalaiturilla – mutta he eivät saaneet heitä ammuttaviin. Niin pian kun joku tuli näkyviin joen puolella halkopinoa, sai hän kuulan nahkaansa. Mutta nuo molemmat pojat istuivat kyykkysillään, selkä selkää vasten, niin että voivat pitää vahtia kahtaalle.

Hetken päästä nuo miehet lakkasit kiljumasta ja huutamasta ja ratsastivat yhtäkkiä hirsimökkiä kohti. Samassa kohotti yks pojista päänsä halkopinon takaa, tähtäsi ja ampui; ja yks miehistä putosi satulastaan. Toiset kaikki hyppäsit hevosen selästä, tarttuivat haavoitettuun mieheen ja kantoivat hänet mökkiin. Samassa nuo kaksi poikaa lähtivät juoksemaan puulle päin, jossa minä olin piilossa. He olit päässeet puolimatkaan, kun miehet huomasit heidät, juoksivat hevosilleen ja porhalsivat heidän perästään. Pojat olivat kuitenkin niin paljon edellä, ett' ennättivät suojaan sen halkopinon taakse, joka oli minun puuni lähellä ja josta he taas voivat pitää puoliaan vihollista vastaan. Toinen näistä pojista oli Buck, toinen oli solakka nuori herra, vain yhdeksäntoista vuoden ikäinen.

Miehet ratsastivat eestakasin hetken aikaa ja laukkasit sitten tiehensä hirsimökille. Heidän tultuaan näkyvistä, huusin minä Buckille ja sanoin olevani "täällä." Hän ei ensimmältä tietänyt mitä aatella, kun ääneni kuului puusta; oli kovasti hämmästyksissään. Sitten pyysi hän minun olla tähystäjänä ja antaa hälle heti tieto, jos vihollinen jälleen tulis näkyviin; hän sanoi, että niillä oli piru mielessä ja että ne kyllä pian palaisivat takasin. Hän itki ja noitui ja lupasi, että hän ja hänen serkkunsa Joe (s'oli se toinen poika) kyllä vielä tekisivät tiliä tästä päivästä. Hän sanoi, että hänen isänsä ja molemmat veljensä oli ammuttu ja kaksi tai kolme vihollisista. Shepherdsonnit olivat olleet heitä väijymässä metsässä ja ampuneet sieltä. Hänen isänsä ja veljensä olisi pitänyt odottaa sukulaisiaan – Shepherdsonnit olivat liian vahvat miesluvultaan. Minä kysyin hältä, miten oli käynyt nuoren Harveyn ja fröökynä Sofian. He olit päässeet joen yli ja olivat nyt turvassa, sanoi Buck. Se minua totta puhuakseni ilahutti; mutta Buckia harmitti vain vieläkin kovasti, ett'ei hänen ollut onnistunut ampua Harveyta kuoliaaksi silloin metsässä. En koskaan ollut kuullut mokomaa paatumusta.

Yhtäkkiä paukahti, bang! bang! bang! kolme neljä laukausta. Miehet olivat hiipineet esiin takaapäin metsästä ilman hevositta. Pojat ryntäsivät joelle – haavoittuneina molemmat – ja sänttäsivät veteen ja alkoivat uida myötävirtaan. Mutta miehet juoksivat pitkin rantaa heidän jälestään huutaen: "ampukaa heidät! ampukaa!" ja he ampuivat poika parkoja minkä ennättivät. En saata kertoa mitä kaikkea tapahtui; s'oli niin hirveää, että minun vieläkin tekee pahaa sitä aatellessani. Melkeinpä siinä toivoin, ett'en koskaan olis päässyt rantaan tuona yönä, kun me Jimin kanssa jouduttiin haaksirikkoon. Hyi! että toki tuommoisia ihmispetoja löytyy maan päällä! He vaivaavat minua unissani vielä nytkin.

Minä istuin siellä puussa pimeään asti; enhän uskaltanut astua alas. Tuon tuostakin kuulin pyssynpamauksia metsästä ja pari kertaa näin pieniä miesparvia ratsastavan hirsimökin ohi; ja siitä päätin ett'ei kaikki vieläkään ollut lopussa. Olin kauheasti pahoillani ja päätin ett'en enää koskaan menis likikään tuota taloa, sillä olihan tavallaan kaikki tyyni minun syyni, aattelin mä. Ymmärsin näet nyt, että tuo paperipala tiesi, että fröökynä Sofian tuli yhtyä Harveyn kanssa jossain kello puoli kolme ja lähteä karkuun; ja minä aattelin, että minun olis pitänyt kertoa tytön isälle tuosta paperista ja hänen metkuistaan; silloin kenties ukko olis teljennyt hänet sisään ja tämän päivän teurastus jäänyt tekemättä.

Viimein astuin alas puusta ja hiivin joen rantaa alaspäin vähän matkaa, kunnes löysin noiden molempain poikain ruumiit pienestä poukamasta, johon virta oli ne ajanut. Haalasin ne vaivoin ylös rannalle ja peitin heidän kasvonsa ja juoksin sitten tieheni minkä kintuista lähti. Totta puhuakseni itkin minä, peittäessäni Buckin kasvot; hän oli aina ollut niin hyvä minua kohtaan.

Nyt rupesi jo kovasti pimenemään. En mennyt talolle, vaan juoksin metsän läpi ja rämeeseen. Jim ei ollut saarellaan. Minä siis riensin minkä kerkesin alas lahdelle, tunkeutuen pajupensaikon läpi ja ikävöiden lautallemme ja pois tästä kauheasta maanäärestä niin pian kuin suinkin. Mutta lauttaa ei näkynyt! Voi, kuinka peljästyin! Hetkisen seisoin siinä aivan hengähtämättä. Sitten huusin kerran jotenkin lujaa. Tuskin kymmenen askeleen päästä vastasi ääni:

"Herran jee! Sinäkö s'oot, laps? Älä pirä semmotta elämää."

S'oli Jimin ääni – en koskaan ollut kuullut niin suloista ennen. Juoksin rantaa pitkin ja hyppäsin sitten lautalle, ja Jim hän kaappasi minut syliinsä ja oli melkein tukehuttaa minut; niin kovasti hän ihastui nähdessään minut.

"Kiesus sua siunakkoon, hyvä laps'", sanoi hän; "minä jo panin pääni panttiin, että kyllä n'oli sun ampunu, nuo rakkarit. Jack oli justiin täällä ja sano luulevans sua kuolleeks, kosk'et tullu kottiin mukamas; ja minä olin justiin sysänny ulos lautan lähteäkseni matkaan niin pian ku Jack tulis takasin ja vissisti kertois ett'olit kuollu. Voi, hyvä Jumala, ku min' oon ilonen nyt, kun s'oot ihka elävänä tässä taas. Hei!"

Minä sanoin:

"Hyvä on. He eivät löydä minua ja aattelevat varmaankin ett' oon saanut surmani ja valunut alas pitkin jokea; onhan muutama seikka, joka saa heidät sitä uskomaan. Joudutaan nyt vain, Jim, ja pyritään selvälle vedelle minkä keritään."

Minusta ei tuntunut oikein turvalliselta, ennenkun lautta oli neljä virstaa alempana ja keskellä Missisippiä. Silloin ripustettiin me ylös lyhtymme ja tunsimme olevamme vapaina ja turvassa vielä kerran maailmassa. Min'en ollut syönyt mitään eilisestä asti; ja Jim otti framille keitettyä maissia ja kirnupiimää ja läskiä ja kaalia – ei mikään maailmassa ole niin hyvää, kunhan vain kaikki on hyvin keitettyä – ja minun syödessäni illallistani, juteltiin me ja pidettiin hauskaa. Minä iloitsin päästyäni kaikista sukuvihoista, ja Jim iloitsi päästyään rämeestä. Ja me tuumattiin siinä keskenämme, ett'ei mitään parempaa kotia maailmassa ole kuin uiva lautta. Kaikkialla muualla tuntuu niin ahtaalta ja tukehuttavalta, mutta lautalla ei. Siell' on niin vapaata ja hauskaa ja kodikasta.

Yhdeksästoista luku

Kaks tai kolme päivää kului, melkeimpä tahtosin sanoa ui pois; niin hiljaa ja sävysästi hiipivät ne tiehensä. Kerronhan tässä millä viisin me elettiin. Joki oli näillä paikoin hirveän leveä, toisinaan lähes kolme virstaa; me kulettiin öisin ja mentiin maihin ja piileiltiin päivin; heti yön kuluttua pistettiin, lautta kiinni – enimmäkseen johonkin pieneen saareen suvannossa; ja me taitettiin pajuja ja muita oksia ja peitimme niillä lautan piiloon. Sitten pantiin me ulos pitkätsiimat ja muita kalastusvärkkiä. Ja sitten mentiin me uimaan virkistääksemme vanhaa kruppiamme, ja perästäpäin me istuttiin hiekkapohjalle polvensyvyiseen veteen ja katseltiin päivännousua. Ei napsahustakaan kuulunut – kaikki oli hiiren hiljaa – tuntui siltä kuin koko maailma olis nukkunut; sammakot vain toisinaan motkottivat mölöä musiikkiaan. Ensimmältä, kun katsoi joen poikki, näkyi jonkimmoinen harmahtava reuna – s'oli tietysti metsä toisella puolen – mitään muuta ei voinut erottaa; sitten vaalea pilkku taivaalla, joka pilkku hetken päästä alkoi levetä ja kirkastua; sitten alkoi jokikin ikääskuin pehmetä, tuolta kaukaa, eikä enää ollut niin synkän musta, vaan harmaa; saattoi nähdä pieniä mustia pilkkuja, jotka tulivat ajaen jokea alaspäin – n'oli halkoproomuja ja muita senkaltaisia – ja pitkiä pimeitä viivoja – n'oli tukkilauttoja; toisinaan kuului perämela tai airo narisevan tai kajahti korvaan hiljaisia ääniä kaukaa, kaukaa; ja yhtäkkiä saattoi nähdä veden päällä kailun, jonka tarkemmin katsottuaan tunsi pitkäksi ryhmäksi pieniä karia nopeassa virrassa, joka murtautui sitä vastaan ja antoi sille omituisen muodon; ja sitten näki sumun ikääskuin karehtien nousevan veden yli ja itätaivaan ja joen punastuvan; ja rannoilta rupesi näkymään hirsimökkiä ja halkopinoja; sitten alkoi aamutuuli tuulahtaa niin raittiisti ja vilposesti ja viuhtoen rannoilta metsän ja heinän ja kukkasten tuoksua – vaikka tuli siinä toisinaan toistakin tuoksua, kun olivat jättäneet kuolleita kaloja ja muuta mätää pitkin rantoja; ja mitäs ollakkaan, niin oli täysi päivä ja kaikki tyyni helotti ja hymähti auringon paisteessa, ja pikkulinnut pistivät lauluksi kuin hupsut!

Nyt kun oli päivä, niin pikku tulta ja savua ei niin helposti huomattais, ja senpä tähden otettiin me vähän kaloja pitkästä siimasta ja koukuista ja ruvettiin keittämään lämmintä ruokaa aamiaiseksi. Sitten maattiin loikottiin me ruohossa ja töllisteltiin ykstoikkoista jokea; ja saattoipa siinä tapahtua semmoistakin, että tapaturmassa silmät painui meiltä umpeen – kunnes joku höyrylaiva tuli jyskien jokea ylöspäin pitkin toista rantaa ja herätti meidät. Sitten saattoi kulua kokonainen tunti meidän kuulematta tai näkemättä tämän taivaallista pait tuota sulaa yksinäisyyttä. Sitten tuli sieltä kenties joku tukkilautta laahustaen virrassa, ja sen päällä kenties oli joku mies, joka hakkasi puita, sillä sitä ne melkein alinomaa tekee noilla lautoilla; voitte nähdä kirveen välkähtävän ylös päivän valossa ja sitten laskevan alas – kuulemattanne napsahustakaan; sitten taas voitte nähdä sen nousevan, ja kun s'oli noin miehen pään päällä, kuulitte pienen kolahuksen – kuhunk! – siinä meni niin paljon aikaa, näättekös, ennenkun ääni ennätti joen poikki. Sillä viisin kului meiltä päivä; me laiskoteltiin ruohossa ja voitiin paksusti ja kuunneltiin hiljaisuutta. Kerran oli taas joella paksu sumu, ja kaikilla lautoilla ja muilla pienemmillä aluksilla rummutettiin läkkiastioita ja vaskikastrulleja, jott' ei höyrylaivat törmäis päälle. Muuan proomu tai lautta ajoi niin likeltä meitä, että me selvästi kuultiin heidän puhuvan ja nauravan ja kiroilevan niiden päällä; mutta me ei voitu nähdä heistä hitustakaan, ja se tuntui kamalalta; oli kuin jotain olis ryöminyt pitkin selkäpiitä, sillä s'oli kuin näkymättömät kummitukset olisit elämöineet ilmassa, ja Jim sanoikin luulevansa, että ne olit kummituksia. Mutta minä sanoin:

"Ei, ei toki, Jim. Kummitukset eivät sanoisi: 'se lemmon sumu!'" Heti pimeän tultua laskettiin me ulos. Päästyämme keskelle virranjuovaa, jätimme me lautan omilleen ja annoimme sen mennä mihin virta vei. Sitten sytytettiin me piippumme ja annettiin sääremme roikkua vedessä ja juteltiin kaikista maailman asioista – ja me oltiin melkein aivan alastomina yöt päivät; sen verta vain verhoissa, ett'ei hyttyset päässeet tekemään meistä tykkänään loppua. Ne uudet vaatteet, jotka olin saanut Buckin vanhemmilta, olivat liian hyvät ollakseen mukavat ja kodikkaat ja hauskat, ja sitä paitse en totta puhuakseni juur koskaan ole suuresti välittänyt vaatteista.

Toisinaan sattui, että me pitkät ajat saatiin pitää koko joki aivan itseämme varten; ei ketään näkynyt siellä eikä täällä. Välistä näkyi ikääskuin joku säkene rannoilta tai jostain saaresta – s'oli tulenvalo jostain mökinikkunasta; välistä taas näkyi säkene tai pari joelta – s'oli valo jostain proomusta tai lautalta; toisinaan sai kuulla viulun vinkuvan taikkapa laulua jostain tuommoisesta aluksesta. Ei mikään ole niin ihanaa kuin asua lautalla. Yllämme oli meillä taivas, täpö täynnään tähtiä, ja me ruukattiin maata selällämme katsellen niitä ja tuumiskellen, olikohan ne tehtyjä vai olivatko kasvaneet itsestään. Jim luuli että n'oli tekokalua, mutta minä puolestani sanoin että n'olit itäneet itsestään. Minun mielestäni näet olis mennyt liian paljon aikaa niin suuren joukon tekemiseen. Silloin sanoi Jim että kenties kuu oli ne muninut. No, se tuntui minustakin uskottavalta, niin ett'en enää väittänyt vastaan; olinhan nähnyt, että esimerkiksi ahkera sammakko voi munia yhtä monta munaa. Toisinaan huomattiin me myös tähtiä, jotka putosivat alas piirtäen pitkän viirun ilmaan. Jim arveli että ne oli mätämunia, jotka viskattiin alas pesästä.

Pari kertaa yössä voitiin me nähdä jonkun höyrylaivan hurisevan ohi pimeässä, ja toisinaan saattoi semmoinen otus oksentaa kidastaan kauhean joukon säkeniä, jotka satoivat alas jokeen hirveän koreana tulituiskuna. Sitten saattoi se kiertää jonkun niemekkeen ja sen tulet yht'äkkiä sammua ja hohotus vaieta ja joki joutua hiljaiseksi jälleen kuin hauta; ja yht'äkkiä saattoi vielä laivan hyökylaineet tulla tervehtimään meitä, kauvan siitä kuin se itse oli kadonnut, ja panna lauttamme huojumaan pahanpäiväisesti; ja sen perästä voi taas kulua pitkät hetket hiiren hiljaa, jos kenties lukee pois sammakkojen ikävän kuorsaamisen.

Puol'yön jälkeen alkoi ihmiset rannoilla mennä maata, ja silloin oli rannat pari kolme tuntia pikimustina – eikä mitään säkeniä enää näkynyt tupien ikkunoista. Nämä säkenet olivat kellonamme; ensimmäinen, kuin jälleen syttyi, näytti että aamu oli tulossa, ja silloin haimme me heti hyvän paikan, johon voitiin kätkeä lautta ja asettua loikomaan päiväksi.

Muuanna aamuna juuri päivän sarastaessa löysin veneen, ja minä otin sen ja meloin salmen poikki mannermaalle – oli noin pari sataa kyynärää – ja sitten kappaleen matkaa pientä puroa ylöspäin kypressimetsän halki. Tuumasin katsoa, eikö siell' olis vähä marjoja. Justiin kun kulin ohi erään juottopaikan, jossa muutama karjapolku päättyi puroon, tuli pari miestä juosten täyttä jalkaa polkua pitkin. Minä pelästyin aika lailla, sillä joka kerta kun joku näkyi ajavan takaa jotakin, luulin aina, että n'oli nuuskimassa minua – ell'eivät nuuskineet Jimiä. Minä melomaan mitä kiireintä kyytiä päästäkseni pakoon, mutta ne olivat silloin jo rannassa ja huusivat ja kerjäsivät, että minä pelastaisin heidän henkensä; he mukamas eivät olleet tehneet mitään pahaa, ja sentähden hätyyttivät heitä nyt ilkeät ihmiset – heitä ajettiin koirilla takaa, sanoivat he. Ja he meinasivat nyt heti hypätä veneeseen, mutta minä sanoin:

"Älkääppä hätäilkö. Eihän vielä kuulu koiria eikä hevosia. Teill'on hyvin aikaa tungeta pensaston läpi vähän matkaa pitkin puron rantaa; sitten voitte astua veteen ja kahlata veneeseen – sillä viisin joutuvat koirat väärille jälille."

He tekivät niin, ja heti heidän päästyään veneeseeni, annoin mennä saarellemme. Viiden kuuden minuutin päästä kuului huutoja ja koirain haukuntaa. Me kuulimme heidän tulevan puron rantaan, mutta me ei voitu heitä nähdä; he tuntuivat seisahtuneen ja sitten etsineen hetken aikaa; mutta kun me jouduttiin yhä kauvemmas, niin heit'ei kuulunut ollenkaan, ja kun viimein pääsimme joelle, oli kaikki hiiren hiljaa, ja me melottiin saarelle ja kätkettiin vene pensaikkoon ja oltiin turvassa.

Toinen noista miehistä näytti jo olevan seitsemänkymmenen paikkeilla taikkapa siitä ylikin; hän oli aivan kaljupäinen ja hänen pitkä partansa melkein valkonen tai likasen harmaa. Häll'oli päässään vanha ränstynyt, leveälierinen vilttihattu ja pukunaan sininen, rasvainen villapaita ja repaleiset siniset verkahousut, joiden lahkeet oli pistetty virsunvarsiin ja kotitekoisiin sukkiin – ei, vaan sukkaan, sillä toista ei ollut. Muuten oli hänen päällään vielä vanha sininen, pitkäliepeinen hännystakki, jonka hihoissa oli kiiltävät messinkinapit, ja heillä molemmilla oli likaset, rikkinäiset, mutta paksut matkalaukut.

Toinen mies oli kolmenkymmenen paikkeilla ja puvultaan samallainen retuteini kuin vanha kaljupää. Aamiaisen syötyä venyttiin me kaikki ruohostossa ja juteltiin, ja siinä selvisi ihmeeksemme, että nuo molemmat kulkurit eivät tunteneetkaan toisiaan.

"Saisko kysyä, millä lailla herra joutui ikävyyksiin?" kysyi kaljupää toiselta junkkarilta.

"No, minä kun kaupittelin erästä voidetta, joka syöpi ruosteen hampaista – ja se jumaliste syöpikin sen ja samassa tavallisesti myöskin itse hammaskiilteen – ; mutta minä viivyin pahaks onneks tuolla kaupungissa yhden yön kauvemmin, kuin olis ollut viisasta, ja olin juuri pujahtamassa tieheni, kun tapasin Teidän tiellä tällä puolen kaupunkia, ja Te sanoitte että Teitä ajettiin takaa ja että auttaisin Teitä pääsemään pakoon. Ja sittenhän sanoin ett' olin joutunut vähän solkkauksiin itse ja että kernaasti rupeisin sakkiin kanssanne. Siinä koko juttu. Miten herran on asiat?"

"Ooh, seikka oli se, että minä tuolla kylässä olin pitänyt raamatunselityksiä ja raittiusesitelmiä noin viikon päivät; ja naisväki oli aivan kuin hullustunut minuun, kun näet läksytin miehiä mitä vakavimmasti juoppoudesta ja jumalattomuudesta. S'oli hyvä affääri; pistin taskuun viis kuus dollaria joka ilta – kymmenen centtiä hengeltä, lapset ja neekerit ilmaiseksi. Mutta silloin menee joku ryökäle ja levittää minusta semmosen huhun, että minä mukamas iltasin kokousten jälkeen kaikessa hiljaisuudessa ruukkasin ottaa pari tuutinkia. Muuan neekeri, jonka tunsin, herätti minut tän'aamuna ja sanoi, että ihmiset aikoivat tulla hevosineen koirineen ajamaan minut pois kaupungista ja sitten tervata minut ja panna piehtaroimaan höyhenissä ja kulettaa minut uudestaan kaupungin läpi, jolloin mukamas vielä päälle päätteeks saisin istua kahen reisin aidanseipäällä. No, minä en jäänyt sinne aamiaista syömään – mull'ei ollut nälkä."

"Kuulkaas, ukkoseni", sanoi nuorempi, "jos me mentäis puulaakiin ja tehtäis affäärejä yhdessä. Mitäs siitä meinaatte?"

"Eihän s'olis niin hullua. Mikä on Teidän alanne – miten?"

"Olenhan kirjapainotaituri ammatiltani; valmistelen myöskin patentti-lääkkeitä ja muuta mokomaa; muuten näyttelijä – pääosia murhenäytelmistä, näättekös; myöskin mainetiseeraan ja harjottelen spiritisti-ammattia, pidän silloin tällöin tieteellisiä esitelmiä ja valtiollisia puheita; sanalla sanoen vähä kutakin, miten paraiten sopii, kunhan vain en tule tekemisiin poliisin kanssa. Mikä on herran elämänkutsumus?"

"Ooh, minä olen enimmäkseen pysynyt lääketieteen alalla, minä. Kätten päällepaneminen on paras valttini – syöpätaudeissa ja halvauksissa ja semmotteessa. Myöskin povaan minä aika hyvin korteista, kunhan ennakolta satun saamaan tarpeelliset tiedot henkilöstä, jolle povaan. Muuten olen jommonenki saarnamies, ja hartaus- ja lähetyskokouksissani on tavallisesti hyvin väkeä."

Nyt ei hetken aikaan puhuttu mitään. Mutta sitten nuori mies päästi pitkän ja raskaan huokauksen ja sanoi:

"Hohoi jajaa!"

"Mitä herra ähkyy?" sanoi kaljupää.

"Kunhan aattelen, miten olen jäänyt elämään tämmöistä elämää ja viimein joutunut tänkaltaiseen seuraan." Ja hän alkoi pyyhkiä silmännurkkiaan likaisella trasulla.

"Jassoo, kuuleppas vain perhanaa! Eikö tämä seura mukamas herralle kelpais?" sanoi kaljupää hyvin pistettynä ja harmissaan.

"Ooh, kyllä se mulle kelpaa; s'on semmonen kuin tämmönen kurja s – na ansaitsee, siliä kukapa on minut viskannut näin syvälle alas yhteiskunnan huipulta? Minä itse olen sen tehnyt. Enhän minä teitä moiti, hyvät herrat – kaukana siitä. En moiti ketään. Olen ansainnut osani. Pankoon parastaan tuo kylmä maailma; yhden minä kuitenkin tiedän – onhan hiljainen hauta jossain varattuna mullekkin. Pitäköön maailma kurjaa peliään kanssani niinkuin aina ennenkin oli pitänyt – riistäen multa ystävät, rikkauteni, kaikkityyni – tehköön suunnattomassa kateudessaan tehtävänsä yhä edelleen, tehköön vain. Kerran olen sittenkin makaava rauhan majassa ja unohtava kaikki vastukset, ja murtunut sydän parkani nukkuu sikeästi elämän metkuista." Ja hän hiveli yhä kiivaammin silmännurkkiaan.

"Menköön hiiteen tuo murtunut sydän parkanne ja elämänne metkut!" sanoi kaljupää; "mitä pirua meillä on tekemistä herran murtuneen sydämen kanssa? Oommeko me sitä rusikoinneet?"

"Ei, ei, kyllähän minä sen tien. Enhän minä teitä syytäkkään, hyvät herrat. Minä itse olen syössyt itseni alas korkeasta asemastani, minä itse, sanonhan sen. Ja s'on oikein, että nyt saan kärsiä – aivan oikein – enhän valita, en."