Читать книгу: «Kunnanlapsi», страница 8

Vinska oli saavuttanut toiveittensa päämaalin ja Pavel oli häntä siinä avustanut, nyt oli asiasta tehtävä loppu. Mikä lie ollutkaan, joka häntä yhä vielä kiusasi, mikä häntä itseään voimakkaampi, joka tuotti hänelle tuskia tuota naista nähdessään? Pavel laski käsivartensa rinnoilleen sydämen kohdalle ja mutisi kiroten: "Älä tykytä!" Mutta se tykytti siitä huolimatta kauniin talonemännän astuessa ohitse tai ajaessa noissa samoissa vaunuissa, joissa hänen miehensä puolitoista vuotta sitte oli vienyt Pavelin oikeuteen. Vinska pyrki näyttämään onnelliselta, mutta todella onnelliseksi hän tuskin voi itseään tuntea. Peter oli ahne, tyrannimainen aviomies, joka teki tyhjäksi kaikki Virgilovan ennustukset. Hänen appivanhempansa eivät rohenneet pistää jalkaansa hänen taloonsa; se vähä, minkä Vinska voi tehdä heidän asemansa parantamiseksi, tapahtui salaa, pelolla ja vavistuksella.

Vinska itse eleli vauraasti ja vietti suurella komeudella toisen lapsensa ristiäisiä, mutta tämä, niinkuin ensimäinenkin, kohta häitten jälkeen syntynyt, kuoli muutaman viikon vanhana ja kylässä alettiin kuiskailla: "Hän näyttää jäävän lapsettomaksi".

Pavel sattui kulkemaan ohitse juuri kun pieni kirstu aivan hiljaa ja ikäänkuin häveten vietiin portista ulos. Hän kuuli tuvasta nyyhkytystä, nyyhkytystä, joka tunkeutui hänen sieluunsa muistuttaen sitä hetkeä, jolloin tuo onneton, jonka hän heitti ulos, oli nojautunut hänen rintaansa vasten ja hänet hyväilyillään hurmannut.

Virgilova näki vielä toisen lapsenlapsensa kuoleman, mutta pian sen jälkeen tuli hänenkin viimeinen hetkensä, kovan, kauhistavan kuolonkamppauksen jälkeen.

Pappi ei saattanut poistua hetkeksikään hänen vuoteensa äärestä; vielä maailmasta erotessaan hän halusi siunauksia ja esirukouksia, ja sammuneissa silmissään kuvastui kysymys: onko minulle annettu anteeksi?

Pavel kuunteli välinpitämättömästi tietoa hänen kuolemastaan ja jäi kylmäksi Virgilin valituksille. Ainoa lohdutus, minkä hän puolestaan antoi leskelle, kuului: "Pieni vahinko", jolloin Virgil keskeytti surunpurkauksensa, katsoi silmiään räpyttäen Paveliin ja kysyi puoleksi vakuutettuna: "Niinkö arvelet?"

Tämä sattui syyskesällä ja ensimäisenä sunnuntaina sen jälkeen kutsui kirkkoherra Pavelin luokseen.

Hän meni heti jumalanpalveluksen päätyttyä. Hengen mies istui puutarhansa penkillä kauniin päärynäpuun alla, jonka hedelmät jo alkoivat käydä kullanvärisiksi. Hän oli vaipunut sanomalehden lukemiseen, Pavel seisoi hetkisen paikoillaan, uskaltamatta puhutella kirkkoherraa ennenkuin tämä nosti pienet, kalpeat, leveälierisen olkihatun varjostamat kasvonsa ja jonkun verran hidastellen sanoi: "Sinulle on tehty vääryyttä". Hänen katseensa liukui Pavelin ohi kauvas etäisyyteen. "Sinä et ole syypää esimiehen kuolemaan."

"En suinkaan", sanoi Pavel, "mutta kuitenkin lapset juoksevat jälessäni huutaen: myrkynvalmistaja!.. Pyytäisin että herra kirkkoherra kieltäisi heitä huutamasta jälkeeni."

"Luuletko heidän tekevän sitä minun luvallani?" kysyi pappi närkästyneesti.

"Ja vanhemmat henkilöt ovat samanlaisia", jatkoi Pavel. "Kolme kertaa olen istuttanut nummelleni pieniä kuusia, mitään muuta ei siellä kuitenkaan kasva. Kolme kertaa he ovat ne repineet maasta ylös. He sanovat: sinun mökkisi pitää olla vapaana, sinun mökkiisi tahdomme katsella joka puolelta, tahdomme tietää mitä sinä mökissäsi teet."

Kirkkoherra yskähti: "Hm, hm… Se johtuu siitä, että sinulla on niin huono maine. Sinun täytyy koettaa parantaa mainettasi."

Pavel mutisi: "Minulla on oikeuden päätös".

"Siitä ei ole mitään hyötyä, ellei ihmiset sitä usko", sanoi hengellinen. "Uskosta kaikki riippuu, niin suuressa kuin pienessä. Ikuiseksi autuudeksesi sinun täytyy uskoa Jumalaan, maallinen onnesi vaatii että ihmiset uskovat sinua."

"Se olisi varmaankin hyvä se."

"Tarkotat että olisi hyvä, jos voisit tuon luottamuksen itsellesi voittaa, niinkö?"

"Niin."

"Siis pyri siihen! Sinä olet jo alkanut vaeltaa parempaa tietä ja sinun täytyy pyrkiä sillä tiellä yhä eteenpäin. Ilman tukea se kuitenkaan tuskin käy päinsä, sellaista tulet vielä kauvan kaipaamaan. Tähän saakka oli opettaja sinun tukenasi … vaan kauvan hän ei enää voine sitä olla."

"Miten? Minkätähden? – Miksei enää kauvan?"

"Siksi, että hänet siirretään toiseen kouluun."

"Siirretään?" huudahti Pavel hämmästyneenä.

"Luultavasti."

Kirkkoherra katsoi häneen hetkisen tiukasti, ja sanoi sitte: "Enemmän kuin luultavasti – aivan varmasti. Mieti asiaa ja ajattele kenen puoleen voit kääntyä, kun opettaja lähtee, kenelle silloin voit sanoa: pyydän että te otatte minut suojaanne."

Pavel katsoi häneen aivan murtuneena ja kirkkoherra, osottaakseen tuolle kömpelölle pojalle, joka oli hänelle suorastaan vastenmielinen, edes sielunpaimenen osanottoa, jatkoi: "Ajatteleppas, eikö ole ketään, johon voisit luottaa ja jolle voisit asiasi puhua?"

Hänen täytyi uudistaa kysymyksensä ennenkuin sai vastauksen, ja silloin kuului niin jyrkkä: "ei ketään" – että pappi ei enää koettanutkaan muuttaa tuota vakuutusta. Hän yskähti.

"Vai niin", sanoi hän, "eikö ketään? Se on ikävä seikka. Ajattele kuitenkin hiukan, ehkä voisit sentään muistaa jonkun henkilön." Hän nojautui jälleen puuta vasten, katsoi avaruuteen ja sanoi lopuksi: "Voit mennä kotiisi ja sanoa opettajalle, että illalla luultavasti käyn hänen luonaan."

Pavel poistui hämmästyneenä, melkein huumautuneena, ikäänkuin olisi saanut iskun päähänsä.

Kotiin tultuaan tapasi hän opettajan kirjansa ääressä pöydän luona. Hänen kasvoillaan näkyi tuo suloisen tuskan ilme, joka niitä aina kirkasti hänen syventyessään noihin rakkaisiin lehtiin. Pavel seisahtui häntä vastapäätä ja katseli opettajaa tavattomalla tarkkaavaisuudella. Pitkään aikaan hän ei uskaltanut lukijaa häiritä, mutta huudahti vihdoin vasten tahtoaan: "Herra opettaja, mitä minun täytyykään teistä kuulla?"

Pavel oli tuskin ennättänyt lausua tuon nuhtelevan kysymyksen, kun häntä jo pelästytti sanojensa vaikutus. Habrecht sävähti kasvoiltaan tuhkanharmaaksi, silmänsä muuttuivat sameiksi, alaleuka riippui velttona alaspäin ja hän koetti turhaan puhua, kuului vain epäselviä ääniä. Ilmaa tavottaen heilautti hän käsiään ja vaipui voihkien ja ähkien takaisin tuolilleen. Mutta Pavel, joka ei ollut milloinkaan nähnyt ihmisen kuolevan ja luuli sen suoriutuvan paljoa helpommin kuin asianlaita todellisuudessa on, heittäytyi polvilleen ja rukoili ristissä käsin: "Älkää kuolko, herra opettaja, älkää kuolko!"

Heikko hymy väreili opettajan huulilla. "Mitä joutavia", sanoi hän; "nyt ei ole kuolemasta puhe, vaan siitä mitä olet minusta kuullut. Tunnusta!" huusi hän kohoutuen ylös ja kamalasti silmiään pyörittäen. "Kuinka se onkaan, miten tuo mielettömyys kuuluu? Oi, sinä kirottu mielettömyys!.. Ei kukaan järkevä sitä usko, ja kuitenkin se elää uskosta, hiipien eteenpäin syvällä ja pimeässä… Kerro mitä olet kuullut!" Hän nosti Pavelin lattialta ja ravisteli häntä. Kun hämmästynyt poika sitte aikoi puhua, likisti hän kätensä hänen suutaan vasten ja käski hänen vaijeta.

"Mitä aijot puhua? Sitä, minkä tiedän jo ennestään ja joka minua inhottaa, joka ei suo yölläkään rauhaa. Vaiti!" huusi hän, "tahdon kerrankin puhua, minä viheliäinen valehtelija, tahdon sanoa totuuden, minä onneton publikaani, ilmottaa sen toiselle onnettomalle publikaanille. Istuunnu kuuntelemaan ja pidä korvasi avoinna. Se on surullinen kertomus kurjasta mielettömyydestä, mutta se on pyhä, sillä se on tosi."

Hän meni vesiruukun ääreen ja joi pitkin siemauksin ja alkoi sitte kertoa hiljaa ja nopeasti. Hän oli opettajan poika ja oli jo aikaisimmasta nuoruudestaan ollut kivuloisen isänsä apulaisena. Lahjansa, olot, kaikki tyyni näyttivät kehottavan häntä valitsemaan itselleen saman elämänuran kuin isänsäkin. Mutta hänen sydäntään paisutti kunnianhimo ja turhamaisuus, ja nuo huonot avut suuntasivat hänen halunsa kauvas saavutettavista päämääristä, loihtien hänen eteensä korkeampia elämäntehtäviä. Hän kuvitteli itseään korkea-arvoiseksi professoriksi jossakin suuressa kaupungissa ja samaa haaveili hänen heikko isänsä, ja nuo tulevaisuuden varjokuvat imivät ravintonsa todellisuuden lihasta ja verestä, imivät hänen nuoruutensa voimia ja terveyttä, riistivät häneltä öittenkin levon … kuinka kauvan kestää molemmista päistä sytytetty kynttilä palaa? Ei kukaan ihminen voi yhtaikaa elää kahtena – päivin opettajana, öisin tutkijana. Ensimäinen oli vielä hyvinkin nuori, mutta toinen oli jo vanhus, sillä aika, josta hän voi käyttää viimemainitun hyväksi vain puolet, kului tavattomalla nopeudella. Eräänä aamuna vaipui hän maahan koulusalin rappujen eteen. Kuin kaukaisesta etäisyydestä hän vielä kuuli vapisevan valitushuudon, näki kuin sumussa rakastetut vanhuksenkasvot puoleensa kumartuneina; sitte seurasi hiljaisuus ja pimeys ja hän tunsi miellyttävän, syvän rauhan laskeutuvan ylitseen.

Kului pitkä aika; Habrecht makasi sairasvuoteella, aluksi kuumeenhoureissa, myöhemmin tylsässä tajuttomuuden tilassa. Hänet luultiin kuolleeksi, pantiin arkkuun ja kannettiin ruumishuoneeseen. Siellä hän heräsi. – Mutta elämään palaaminen herätti ainoastaan kauhua, ei ollut enää ketään, joka olisi siitä iloinnut. Pelästys ja suru olivat surmanneet hänen isänsä, tämä oli jo pari päivää sitte viety hautuumaalle, ja kuolleista noussut itsekin olisi mieluummin seurannut häntä kuin ryhtynyt murtuneena miehenä uudestaan elämäntaisteluun. Lukujen jatkamista ei saattanut enää ajatellakkaan. – Habrecht pyrki isänsä virkaan ja sai sen – kyläläisten harmiksi.

"Kun ihminen on ollut kolme päivää kuolleena ja jälleen virkoo elämään, niin se on joka tapauksessa kamala asia. Missä hänen sielunsa on ollut nämät kolme päivää? Mistä kamalasta paikasta se onkaan tullut takaisin…?" sanoivat he. Alkoi liikkua mitä kummallisimpia huhuja, syntyi kokonainen satu siitä, mitä koulumestari oli nähnyt manalassa käydessään. Ja hän antoi heidän kertoa satujaan. Hän oli viheliäinen, haaksirikkoinen ihminen, joka ei luullut saavuttavansa edes oppilastensakaan kunnioitusta, mutta joka nyt mielihyvällä huomasi että aikuisetkin häntä pelkäsivät ja että jokainen koetti niin puheissa kuin töissä olla hänelle myötäsukaa. Hän oli kadottanut mahdollisuuden tyydyttää jaloa kunnianhimoaan, nyt hän takertui väärän kunnianhimon verkkoon ja turvautui sen tyydyttämiseksi hylättäviin keinoihin. Hän ylläpiti mielettömyyttä, jota vastaan hänen olisi pitänyt taistella; hän, opettaja, jonka tehtävänä oli totuuden levittäminen ja taikauskon vastustaminen, hän kannatti valhetta ja tyhmyyttä – vihollista. Hän kavalsi oman asiansa, hän ylläpiti ennakkoluuloja, koska se tyydytti hänen itserakkauttaan.

Kirkkoherra, joka oivalsi hänen tilansa, moitti hänen tekoaan, ja omatuntonsakin häntä soimasi. Ja niin hän päätti muuttaa menettelyään ja luuli helposti onnistuvansa.

Mutta – mitä hän saikaan kokea? Mielettömyys, jota hän oli aikaisemmin tukenut ja nyt tahtoi hävittää, ei ollut enää hävitettävissä. Ei nopeaan eikä hitaasti, ei pienillä eikä suurilla ponnistuksilla…

"Olen viskannut tyhmyydelle puupalikan, ja se on siitä tehnyt nuijan, jolla nyt minut musertaa… Olen leikkinyt käärmeiden kanssa, ja kun huomaan olevani väärässä ja haluan lopettaa, on kaikki myöhäistä: ne ovat jo kietoutuneet ympärilleni."

Tuskastuttavan rauhattomuuden valtaamana alotti hän tavanmukaisen huoneessa kävelemisensä.

"Kunpa olisin edes oikea pahantekijä, vaikkapa murhaaja – rehellinen murhaaja, enkä se vaivainen valhettelija mikä olen … olen! Siitä ei pääse irti. Vilppi on pureutunut ihmiseen kiinni ja hallitsee häntä vastoin hänen tahtoaan. On kamalata tahtoa olla totuudenmukainen voimatta enää viedä pyrkimystään perille."

Hän seisahtui Pavelin eteen, tarttui pojan käsivarsiin ja ravisti niistä. "Samaa saat sinäkin kokea, ellet muuta tapojasi… Muuta tapasi! Se on vielä mahdollista."

"Mitä minun pitää tehdä?" kysyi Pavel.

"Älä valehtele, älä sano itsestäsi mitään, mitä et pidä totena, ei hyvää, sillä se on ala-arvoista, eikä pahaa, sillä se on typerää. Sinä alistut jokaisen palvelijaksi, jolle valehtelet itsestäsi, vaikka hän olisi kymmenen kertaa sinua huonompi ja vähäpätöisempi. Tiedän, mitä haluat, tahdot olla uppiniskainen ylläpitääksesi muiden vihaa… Odotahan, kunnes tulee katumus, – se tulee sinullekin, se on jo ovella – odotahan, kunnes kerran kauhistut omaa itseäsi."

"Opettaja", keskeytti Pavel; "olkaa levollinen, joku koputtaa."

Habrecht säikähti. "Koputtaa? – Mikä? – Kuka?.. Oi – teidän

Korkea-arvoisuutenne…!"

Pappi astui sisään. "Olen koputtanut kolme kertaa", sanoi hän, "mutta ette ole kuullut, olette puhunut niin äänekkäästi." Hänen älykkäät, terävät silmänsä katselivat tarkkaavasti hänen odottamattoman tulonsa kautta hämmästynyttä opettajaa.

"Oi, teidän Korkea-arvoisuutenne, kuinka ilahuttavaa … mitä suvaitsette? – Tuolin … Pavel, tuoli tänne!" änkytti Habrecht ja kiiruhti pöydän ääreen, jota vasten nojasi vapisevia polviaan laskien käsivartensa suojelevasti sen yli. Tavattomalla kömpelyydellään kiinnitti hän papin huomion juuri siihen, jota ei mistään hinnasta olisi suonut hänen näkevän, pöydällä olevaan avonaiseen kirjaan.

Kirkkoherra astui lähemmäksi, katsoi, ennenkuin Habrecht sai sen estetyksi, nimilehteä ja luki hämmästyksellä, inholla ja kauhulla: Titi Lucretii Cari: De rerum natura. [De rerum natura, roomalaisen runoilijan Titus Lucretius Carus'en (synt. v. 94 ennen Kr.) kirjottama laaja opetusruno, sisältävä fysiikan, sielutieteen, jumaluusopin ja siveysopin perusteet. Suomentajan muist.]

Hän vetäsi kätensä pois, pyyhki sitä kiivaasti nuttuunsa ja huusi:

"Lucretius… Oi, herra opettaja – oi…!"

Ja Habrecht, sieluntuskissaan väännellen, tyyntyi hitaasti, vaivaloisesti – valhetellakseen. "Tilapäistä", änkytti hän, "sattumalta säilynyt tuo kirja aikaisemmilta tutkintoajoilta … sattumalta nyt joutunut esille…"

"Toivon niin, uskon niin, muussa tapauksessa surkuttelisin teitä", vastasi hengellinen, joka katsoi häneen herkeämättä.

"Ja teillä on siihen oikeus, teillä, joka voitte luvata taivaan autuuden jokaiselle, joka tulee teidän luoksenne lohdutusta etsimään!" huudahti Habrecht.

Kun pappi oli mennyt, otti hän kirjansa, hyväili sitä kuin elävää olentoa ja kätki poveensa tuon rakkaan ystävän, jota hän luki yhä uudistuvalla ihastuksella, mutta jota ei uskaltanut koskaan julkisesti omistaa.

XII

Pavel rakensi reippaasti mökkiään, ja se valmistui kaikista niistä vastenmielisyyden ja ilkeyden ilmauksista huolimatta, jotka hänen uutteraa työtään hidastuttivat. Siinä se nyt oli, sammal- ja olkikattoisena, matalana ja vaatimattomana. Kolmesta pienestä ikkunasta tirkisti köyhyys, mutta ken ymmärsi näkymättömiä kirjotuksia, hän oli näkevinään kapean oven päällä lauseen: Minun kauttani astuu sisään ahkeruus, joka köyhyyden karkottaa. Tähän aikaan oli mökkipahanen jokaisen ohikulkevan pilkkana. Pavel ei kuitenkaan antanut tuon seikan tärvätä pikku mökkinsä synnyttämää mielihyvää, vaan ryhtyi ilomielin sitä sisustamaan. Hän oli laittanut tulisijan ja ostanut pienen lautavaraston. Tuota varastoa tarkasteli hän eräänä päivänä opettajan kanssa. He neuvottelivat, käänsivät jokaista lautaa sen seitsemänkin kertaa ja tuumivat miten sitä parhaiten käytettäisiin. Äkkiä kohotti Pavel päänsä. Kuului raskaiden vaunujen jyrinää, mikä kiipesi mäkeä ylös.

"Paroonitar tulee!" huusi Pavel. "Hän ei ole vielä nähnyt mökkiäni; mitä hän nyt sanonee, kun näkee että minulla on mökki!"

Paroonitar ei todellakaan tiennyt mitään Pavelin rakennuspuuhista. Vanhan rouvan ajomatkat kulkivat säännöllisesti toiseen suuntaan. Huonoa, jyrkkää tietä kylän läpi hän ei ajanut kuin kerran vuodessa, enimmäkseen syksyisin, käydessään katsomassa vanhaa, eläkettä nauttivaa metsäherraansa hänen virkatalossaan. Se oli matkan päämääränä tänäänkin, ja luultavasti hän olisi käynyt useamminkin, ellei Mathias-palvelijallaan olisi ollut kaikenmoisia verukkeita näitä matkoja vastaan. Ukkoa näet vaivasi pahanlainen jalkakihti, jonka vuoksi hän pelkäsi jalankävelemistä ja etenkin näitä matkoja, kun hyvin tiesi että ennätettyään kylän loppupäähän, jossa alkoi jyrkkä nousu, kuuluisi käsky: "Astu alas Mathias, olet liian paksu, eihän hevosraukat jaksa sinua vetää".

Kun Pavel huomasi vaunujen lähenevän, oli Mathias juuri astunut alas ja käveli happaman näköisenä vaunujen perässä, sisässä istui paroonitar yhtä happamana. Häntä harmitti kuskinsa kyhmyniskaisuus, joka hänen mielestään osotti kunnioituksen puutetta, vaikka se itse asiassa oli vanhuuden vikaa. "Nykyajan ihmiset eivät enää osaa edes suorina istua!.. Mitä sekin on olevinaan!.. Oikein hävettää!.." Haltijatar itse istui suorana kuin kynttilä, oikaisten itseään niin paljo kuin mahdollista näyttääkseen siten hyvää esimerkkiä, puuha jolla ei kuitenkaan ollut kuskiin mitään vaikutusta. Sen ohessa hän tarkasteli ympärilleen vilkkaasti ja uteliaasti suurten silmälasiensa läpi, jommoisia käytti aina näillä matkoilla. Kun vaunut olivat ennättäneet hiekkakuopalle asti, huomasi hän Pavelin mökin ja huusi: "Mathias, kuka on tuonne tallin rakentanut? Mitä varten sinne on talli tehty?"

Mathias kiiruhti askeleitaan, kohotti hattuaan ja vastasi: "Se on mökki".

"Mökki! Kuka sen on rakentanut?" Mathias naurahti halveksivasti:

"Sehän on Pavelin, tuon Holubin."

"Varjele! Sekö huoneita rakentaa?"

"Niin", sanoi Mathias ja asetti tutunomaisesti kätensä vaununovelle. "Sanotaan että se on äitiä varten, jotta hänellä olisi joku paikka minne puikahtaa, kun pääsee kuritushuoneesta. Siitä se tulee vielä ryövärien pesä; hyvä sentään että on niin erikseen ja loitolla kylästä."

Tämän keskustelun aikana olivat ajoneuvot ennättäneet aivan mökin kohdalle, josta ne erotti vain tienreuna ja Pavelin lautakasa.

Paroonitar käski kuskin pysäyttämään hevoset. Hän kumartui vaunusta ulos ja kysyi: "Mitä lautoja nuo ovat?"

Habrecht astui esiin tervehtien armollista rouvaa.

"Oi, sehän on opettaja", puheli paroonitar; "sepä oli mainiota! Te kai voitte sanoa minulle kenenkä nuo laudat ovat?"

"Linnan sahalta tuotuja, teidän Armonne."

"Ja miten ne ovat tänne joutuneet?" "Pavel Holubin omaisuutena, hän on ne ostanut."

"Ostanut?" huudahti paroonitar. "Onpa vaikeata uskoa että hänkin on jotakin ostanut."

Pavel oli tähän saakka pysyttäytynyt liikkumattomana koulumestarin selän takana. Armollisen rouvan viimeiset sanat kuultuaan hän oikasihe, kääntyi, juoksi mökkiin ja palasi tuossa tuokiossa heiluttaen kädessään paperiarkkia, jonka sanaakaan sanomatta ojensi paroonittarelle.

"Mitä se on?" kysyi tämä. "Mitä hän minulle toi?"

"Kuitatun laskun ostetuista laudoista", vastasi Habrecht, jolle kysymys oli kohdistettukin.

"Vai niin – tuo ostaa ja maksaa laskunsa? Mistä hän saa rahoja? Olen kuullut että hän olisi varastanut täyden rahakukkaron."

"Vanha juttu, teidän Armonne; juttu joka ei ollut tosi edes uutenakaan."

"Tiedän vanhastaan että te aina häntä puolustatte. Teidän mielestänne teen aina vääryyttä tuolle kelvottomalle ihmiselle."

"Hän ei ole enää kelvoton. Ne ajat ovat olleet ja menneet, teidän

Armonne voi uskoa minua."

"Miksei hän sitte puhu itse puolestaan? Minkätähden hän seisoo tuolla kuin paha omatunto?.. Pyydä anteeksi", sanoi vanha rouva Paveliin kääntyen, "sano edes jotakin, pyydä jotakin. Jos olisin tiennyt, että sinä rakennat mökkiä ja tarvitset lautoja, olisin lahjottanut ne sinulle… Etkö voi pyytää?.. Etkö tiedä mitään, mitä minulta pyytäisit?"

Pavel nosti nyt silmänsä vanhaan rouvaan. Hitaasti, epäillen katsoi hän häneen. Ja nähtyään nuo synkät silmät, niiden surullisen, sanomatonta ikävöimistä kertovan ilmeen, ei paroonitar enää ollut epätietoinen mikä hänen mieltään painosti.

"Mitä siis tahtoisit?" sanoi hän. "Puhu asiasi!"

Pavel epäröi hetkisen, rohkasi vihdoin mielensä ja vastasi jotenkin selvään ja varmasti: "Pyytäisin rouva paroonitarta kirjottamaan sisarelleni, että hän antaisi minulle luvan käydä hänen luonaan."

Kärsimättömästi pudisti paroonitar päätään: "Sitä en voi tehdä, siihen asiaan en sekaannu, se kuuluu luostarinsisarille. Miladan luo ei voi sillälailla mennä, niin usein kuin päähän pälkähtää, en edes minäkään. Milada ei enää kuulu meille, hän on taivaan oma… Tuo ihminen puhuu aina tuosta samasta asiasta", sanoi hän Habrechtin puoleen kääntyen; "en ymmärrä mitenkä voidaan sanoa että hän olisi muuttunut… Ja nyt lähdemme. – Adieu! Eteenpäin Jakob!"

Vaunut lähtivät liikkeelle, mutta eivät ennättäneet pitkällekään, kun paroonitar jälleen käski pysäyttää, viittaili Habrechtia luokseen ja kysyi:

"Mikä meidän uutta opettajaa vaivaa? Miksei hän tule? Hänenhän olisi pitänyt esittää itsensä tänään."

"Huomenna, teidän Armonne, jos rohkenen ilmottaa."

"Kuinka, huomennako?.. Eikö tänään olekkaan keskiviikko?"

"Pyydän anteeksi, tänään on tiistai."

"Tiistai? Se on aivan toista. Olen jo luullut että nuorukainen, joka luultavasti on joku oppinut tomppeli, pitäisi tarpeettomana käydä linnanomistajatarta tervehtimässä. Ja milloinka te matkustatte, opettaja?"

"Ensi viikolla, teidän Armonne."

"Vahinko, vahinko; emme saa teidän jälkeenne parempaa", sanoi paroonitar ja ajoi tiehensä nyökäytellen Habrechtille armollisesti päätään.

Kun opettaja kääntyi Paveliin, seisoi tämä liikkumattomana ja kasvoiltaan tulipunaisena. "Se on siis kuitenkin totta?" sanoi hän hengittäen vaivaloisesti, ikäänkuin kurkkunsa olisi ollut tukossa. "Te lähdette pois?"

"Toisin sanoen, siirretään pois", vastasi Habrecht hitaasti. "Minut määrätään toiseen paikkaan."

"Kauvaksiko?"

"Jotenkin kauvaksi."

"Oletteko tietänyt siitä jo kauvan että teidät siirretään muuanne?"

"Kauvan – en kauvan – miten asian käsittää…"

"Miksette ole sanonut siitä minulle mitään?"

"Miksi? Olethan kuullut ilman sanomattanikin."

"Vaan en ole saattanut uskoa, en herra kirkkoherraakaan, muita en ensinkään. Olen itsekseni ajatellut, että jos niin olisi, silloin te itsekin sen minulle sanoisitte…" Enempää ei poika saanut sanotuksi.

Pavelin tuskallinen hämmästys koski hänen vanhaan ystäväänsä, mutta hän koetti sitä salata. "Suo minulle onneni", sanoi hän hetkisen päästä. "Ajattelehan että tulen vallan vieraitten ihmisten keskuuteen… Jos joku katsoo minuun, katson häneen takaisin aivan rauhallisesti – ei johdu mieleenikään kysyä: mitä olet minusta kuullut, mitä kamaloita tekoja luulet minun tehneen?.. Sen kunnioituksen, jonka voin itselleni hankkia, tahdon nauttia vähentymättömänä. – Haluan saada mitä suurinta kunnioitusta osakseni, tahdon olla enkelin ja pyhimyksen kaltainen, niin että kieroimmankin ihmisen täytyy myöntää: se vasta on hyvä opettaja!.. Niin on oleva siellä, jota vastoin täällä…" hän painoi käsiään ohimoitaan vasten ja voihki sydäntäsärkevästi. "Kerronpa sulle esimerkin siitä, miten täällä on asiat ja miten siellä tulee olemaan. Ajattelehan suurta lumivalkoista taulua, johon tahtoisin piirtää kaunista kirjotusta, mutta jonka olen liannut ja töhrinyt, ja kun nyt teen niinkuin tahtoisin ja piirrän siihen kauniita kirjaimia, ei se käykkään päinsä ennenkuin entinen töhräys on ensin poistettu. Mutta se on niin vaikeata, jopa mahdotontakin!.. Ja vaikka luulenkin että vanha kirjotus on vihdoinkin poistettu eikä enää mitään jälellä – niin sittenkin pilkistää se yhä noiden uusien kirjainten takaa esille. Se tosin vuosi vuodelta vaalenee ja mahdollisesti – mutta mitä se auttaa? – Silmäni ovat käyneet yhä herkemmiksi sitä huomaamaan ja vaikutus on sama… Ymmärrätkö? Kaikki muuttuu nyt toiseksi. Siellä kaukana, uudessa kotiseudussa, on taulu alkuperäisen puhdas. Taulu, se on minun maineeni. Ymmärrätkö vai etkö?.. Ihmislapsi, minusta näyttää kuin et käsittäisi sanaakaan!"

Pavel ei inttänyt vastaan. Hän ajatteli muita asioita ja huudahti äkkiä: "Tiedän mitä teen – minä seuraan mukana!"

"Kaikkia mieleesi johtuukin!" huusi Habrecht, mutta lisäsi selittävästi, ikäänkuin vähentääkseen kieltonsa säälimättömyyttä: "Miten äitisi kävisi, ellei hän löytäisi sinua täällä takaisin palatessaan?"

"Hän voi tulla meidän jälessämme, jos tahtoo", sanoi Pavel venytellen huultaan kuin hämillään oleva lapsi. Ja Habrecht puhutteli häntä kuin lasta, koetti häntä tyynnyttää ja selittää kotiin jäämisen etuja sekä lopetti kärsimättömästi, kun Pavel pudisti kaikkeen tyytymättömästi päätään: "Ja viimeksi!.. Ihmiset saisivat kyllä pian selvän, mistä äitisi (josta muuten en usko mitään pahaa) tulee ja kysyisivät: mitä joukkoa se opettaja haalaakaan kylään?.. Se ei käy päinsä – sen ymmärrät itsekin … rauhotu…" Näin sanottuaan hän kääntyi ympäri, pyyhki syyskylmästä huolimatta otsalleen kihonnutta hikeä ja läksi nopeaan tiehensä, välttääkseen Pavelin uusia ehdotuksia.

Hänen pelkonsa oli kuitenkin turha. Poika ei enää sen jälkeen johtanut keskustelua tuohon yhä lähenevään eronhetkeen, kävihän vain hiljaisemmaksi ja surullisemmaksi; työtä hän teki ahkerasti kuin ennenkin eikä pyrkinyt suosijansa seuraan useammin kuin muulloinkaan.

Sairaan itsekkyydellä, joka ei välitä muusta kuin omasta paranemisestaan, ei Habrecht välittänyt vähääkään siitä taistelusta, mikä riehui Pavelin rinnassa hänen näennäisestä rauhallisuudestaan huolimatta. Ero oli kuitenkin kerran tapahtuva, parasta että se tapahtui valituksitta. Samoin hän ei sanallakaan maininnut siitä syvästä pettymyksestä, minkä hänelle tuotti seuraajaansa tutustuminen.

Tämä nuori mies, herra Georg Mladek, oli saapunut vasta muutamia päiviä yli määräajan ja laskenut pilaa Habrechtin sen johdosta ilmaisemasta hämmästyksestä. Kehotukseen käydä linnassa paroonitarta tervehtimässä, vastasi hän: "Aivan kernaasti, jos hän on nuori ja kaunis. Muuten ei minulla ole mitään tekemistä paroonittarien kanssa eikä heidän linnoissaan."

"Mutta", arveli Habrecht, "kohteliaisuus toki vaatii…"

"Ei jokaista; minä esimerkiksi olen siinä suhteessa aivan ennakkoluuloton."

Hän ylvästeli olevansa miltei yhtä köyhä kuin Job ja yhtä ylpeä kuin Diogenes, saapui koulutaloon istuen kuormalla, joka sisälsi kapsäkin, telttasängyn, pöydän ja tuolin, sanoi siinä olevan aluksi kyllin ja kieltäytyi käyttämästä niitä muutamia talouskaluja, joita edeltäjänsä hänelle hyväntahtoisesti tarjosi.

Niin sai Habrechtin irtain omaisuus siirtyä hiekkanummen mökkiin, joka oli kylänkesken ristitty "Kuoppalaksi", ja teki siellä oikein komean vaikutuksen herättäen paljo kateutta. Ihmiset pitivät Habrechtin hyvyyttä Pavelia kohtaan käsittämättömänä, tuskin anteeksiannettavana. Mladekilla oli näiden molempien keskinäisestä suhteesta oma mielipiteensä, jota hän ei salannut virkaveljeltäänkään.

Habrechtin lähdön edellisenä iltana haki Mladek häntä ja tapasi vihdoin koulusalin ikkunan äärestä levottomasti kadulle katselemassa. Mladekin mainitessa hänen nimeään, katsoi Habrecht taakseen ja virkkoi:

"Tekö siellä olette? – Hyvä, hyvä; olen mielissäni ettei se ollut joku toinen."

"Kuka toinen?"

"Pavel tietysti. Tahdon teille tunnustaa että aijon lähteä matkaan jo tänään ja edes hyvästiä sanomatta … pojan tähden. Menen täältä tyytyväisenä, en voi sitä salata, ja se koskee häneen. Sentähden olen käynyt jäähyväisillä paroonittaren ja kirkkoherran luona ja lähden matkaan ennenkuin Pavel ennättää, kotiin. Olen tilannut hevosen – tuonne ristikkoportin luo … sen pitäisi jo olla siellä."

Habrecht kiiruhti jälleen ikkunaan ja kumartui kauvas ulos. Tuuli liehutti hänen ohuita harmaita hiuksiaan ympäri kasvoja, jotka näyttivät niin vanhoilta ja soveltuivat niin huonosti tuohon vielä nuorekkaaseen, notkeaan vartaloon. Hänellä oli yllään musta puku, jonka isänsä oli hänelle teettänyt viimeiseen tutkintoon ja joka oli tehty omistajansa vastaista vartalon kehittymistä silmällä pitäen – otaksuma, joka ei kuitenkaan koskaan toteutunut, ja jonka vuoksi se nytkin riippui viheliäisen velttona noiden laihojen jäsenien ympärillä, velttona, nukkavieruna ja laskoksiin painuneena.

Mladek tarkasteli häntä nenäkakkulainsa takaa kysyen: "Kuinka kauvan olette ollut täällä opettajana?"

"Yksikolmatta vuotta."

"Ja yhdenkolmatta vuoden päästä te pudistatte tomun jaloistanne kuin jos olisitte jotain varastanut! Riistätte lapsilta jäähyväisten ilon ja täys-ikäisiltä juhla-aterian … ja tämä kaikki jottette näkisi Pavelinne itkevän? Merkillistä! Mahdatte olla häneen omituisessa suhteessa, virkaveli? Miten?"

Habrecht kalpeni toisen katsoessa häneen tiukasti. "Missä suhteessa?" kysyi hän ja kieli tarttui suulakeen.

"Älkää toki noin hämmästykö minun edessäni – ei mikään inhimillinen ole minulle vierasta", vastasi Mladek ylevämielisesti. "Tunnustakaahan avomielisesti, virkaveli! Oliko teidän Pavelinne äiti, joka muuten kuuluu nykyään olevan kuritushuoneessa, hyvinkin kaunis nainen?"

Habrecht ei aivan heti ymmärtänyt tämän kysymyksen merkitystä. Mutta kun se hänelle selveni, nauroi hän ääneensä, nauroi yhä iloisemmin ja helakammin huudahtaen mitä hilpeimmästi: "Onko kummempaa kuultu! Oi, te älyniekka! Että vielä tänään sain moisen ilon osakseni… Oi verratonta viisauttanne!" Hän purskahti uudestaan nauruun. Tuo sairaloisen tunteellinen mies, jota pieninkin viittaus vanhaan epäluuloon loukkasi mitä syvimmin, tunsi itsensä ikäänkuin puhdistetuksi tuon perusteettoman oletuksen kautta. Ei mikään kiitoslause, ei mikään imartelu olisi saattanut häntä niin tyytyväiseksi kuin seuraajansa väärä luulo. Lainkaan huomaamatta miten hän hilpeydellään loukkasi toista, huusi hän ylimielisesti: "Soisin että olisitte oikeassa, se olisi pojalle parempi. Mutta sen pahempi ette ole, vaan on hänen isänsä todellakin kuollut hirsipuussa. Se oli onnettomuus, josta poikakin on saanut kärsiä. Häntä täytyy suojella typeryyttä ja ilkeyttä vastaan. Olen tehnyt niin, tehkää tekin samoin, luvatkaa se minulle."

Mladek nyökäytti happamannäköisenä päätään, mutta tunsi mielessään katkeruutta ja ajatteli: senkö palkaksi, että olet hänen tähtensä pitänyt minua narrinasi? Se vielä puuttuisi!

Samassa kuului vaunujen hidasta lähenemistä. "Ajopelini!" huudahti Habrecht, nosti matkalaukkunsa lattialta ja asetti sen Mladekin avulla hartioilleen. Kieltäytyen jokaisesta muusta palveluksesta, varsinkin vaunujen luo saattamisesta, riensi hän eteenpäin katsomatta kertaakaan taakseen monivuotisen työnsä tyyssijaan. Suru ei painostanut häntä eron hetkenä. "Ajahan!" huusi hän tervehtivälle talonpojalle. "Ja jos joku sinulta kysyy, ketä kyyditset, niin sano – sulhasta, sano vain niin. Moni on lähtenyt häihinsä paljoa huonommalla tuulella kuin minä nyt matkaan." Hän hyppäsi vaunuihin, ojensihe pitkäkseen pohjalle levitetyille oljille ja komensi riemuiten: "He-hei!"