Читать книгу: «Kunnanlapsi», страница 9

* * * * *

Kyläläiset tulivat sinä päivänä tavallista aikaisemmin peltotöistään, heidän täytyi jouduttaa opettajan jäähyväisjuhlan valmistuksia. Ravintolan savupiippu oli ryöhännyt jo muutamia tunteja. Ne, joilla oli valmistusten suhteen jotain sanottavaa, menivät kyökkiin tarkastelemaan, toiset pysyttelivät läheisyydessä saadakseen tuntea edes suloista paistinhajua, jota alkoi tunkeutua kaikkialle. Poikia kokoontui joukottain ravintolan ulkopuolelle ja kun heidän oli määrä pysyä huomisessa juhlakulkueessa pitkät ajat rauhallisessa järjestyksessä, käyttivät he tilaisuutta hyväkseen kurittaakseen tänään toisiaan oikein perinpohjaisesti. Taloissa ja niiden ulkopuolella palmikoivat äidit tyttöjensä hiuksiin punaisia nauhoja ja talleissa rengit samanlaisia koristeita hevostensa harjoihin. Sanalla sanoen: juhlavalmistukset olivat täydessä käynnissä, kun äkkiä levisi tieto että Habrecht oli matkustanut tiehensä. Alussa ei juuri kukaan tahtonut sitä uskoa, vasta kun se talonpoika, joka oli vienyt opettajan asemalle, palasi tuoden mukanaan matkalle lähteneen sydämelliset terveiset kylän asukkaille, oli pakko uskoa tosi todeksi.

Ainoastaan Pavel ei tahtonut vielä illallakaan, päivätyöstä palattuaan, luopua siitä vakuutuksesta, että Habrecht yhä oli kylässä. Hän ei vastannut niille, jotka häntä sen vuoksi pilkkasivat, sanaakaan, riensi vain koululle ja astui muitta mutkitta arkihuoneeseen, jossa tapasi Mladekin. Tältä hän kysyi lyhyeen ja jurosti: "Missä on herra opettaja?"

Mladek, joka kirjotti kirjettä, käänsi päätään "Tässä on opettaja", sanoi hän osottaen itseään, "ja hänen huoneeseensa ei astuta ilman koputtamatta; paina se mieleesi, tomppeli!"

Pavel änkytti anteeksipyynnön ja kysyi missä entinen opettaja oli.

"Lähtenyt tiehensä, ja lähde sinäkin!" kuului vastaus.

Pavel astui hitaasti portaita alas, tuli kouluhuoneeseen, jäi sinne hetkeksi odottaen seisomaan, ja kun ei mitään kuulunut eikä näkynyt, meni puutarhaan, jossa käveli edestakaisin etsien ja kuulostellen. Äkkiä hän löi otsaansa… Tyhmeliini, kun en sitä ennen hoksannut!.. Hänen luonaan, hänen mökissään oli opettaja, sanoakseen hänelle – ainoastaan hänelle jäähyväiset. Uuden innostuksen ja toivon valtaamana juoksi hän kylän läpi mökkiinsä päin ja huusi sen kohdalle ennätettyään: "Herra opettaja!"

Ei vastausta. Ei siis täälläkään, ja nyt käsitti Pavel hakevansa turhaan vanhaa hyväntekijäänsä.

Keskellä huonetta seisoi pöytä, jonka vieressä suosijansa niin useasti oli istunut häntä vastapäätä, sen edessä hänen hoikkajalkainen nojatuolinsa ja seinällä hänen vanha ruskea kaappinsa. Näiden esineiden näkeminen pisti Pavelin sydämeen ja sai hänen verensä kuohumaan. Hän viskasi tuolin nurkkaan ja potkasi pöytää niin, että se romahti kumoon… Oliko Pavel enää niiden tarpeessa? Mitäpä hän esineillä, jotka muistuttivat hänestä, joka itse oli niin sydämettömästi lähtenyt tiehensä?

Hän oli poissa, hänen ainoa ystävänsä!.. Poissa – edes sanomatta: Jumala sinua siunatkoon!.. Minkälainen ihminen hän olikaan, joka saattoi tehdä moisen työn?.. Parempi, tuhat kertaa parempi kun olisi kuollut, että olisi voinut edes itkeä hänen kirstunsa ääressä ja ajatella: viimeiseen saakka hän sinua rakasti. Mutta tuollainen katoaminen pirstoi kaiken entisen hyvyyden ja ystävyyden.

XIII

Saman vuoden keskivaiheilla sattui jotakin erikoista. Kyläkunta toteutti jo kauvan vireillä olleen tuuman: osti siihen saakka hevoskierrolla käytetyn puimakoneen sijaan lokomobiilin. Se tuotiin rautatieasemalta kylään kuudella hevosella ja kukilla seppelöitynä. Ylpeinä ratsastivat talonpojat sen rinnalla eikä kenenkään iloa häirinnyt sekään seikka, että oli voitu suorittaa vasta ensimäinen koneen kymmenestä maksuerästä ja että oltiin epätietoisia, mistä rahat saataisiin seuraaviin suorituksiin.

Eräällä kukkulalla lähellä Pavelin mökkiä oli äskenvalitun kunnanesimiehen talo. Siellä alotti lokomobiili toimintansa. Se höyrysi ja puhisi ja siihen yhdistetty puimakone nieli sille ojennetut sitomat ja syöksi ennen arvaamattomalla nopeudella sisästään jyviä ja murskautuneita olkia. Aluksi kihisi sen ympärillä sankat ihmisjoukot tuota uljasta näytelmää katselemassa, mutta vähitellen he saivat kyllänsä sen ainaisesta yksitoikkoisuudesta; lopulta oli enää yksi ainoa, jonka ihastus pysyi vähentymättömänä, nuorukainen, jolla ei suinkaan ollut aikomusta tuota konetta koskaan apulaisekseen pyytää – Pavel. Hän työskenteli siihen aikaan linnan metsässä ja teki joka päivä työmaalle mennessään ja sieltä palatessaan kierroksen ihaillakseen tuota puhisevaa kummitusta, kunnes kuului käsky: "Mene matkaasi, mitä siinä töllistelet! – Jos tuo voisi katseillaan viedä koneen mukanaan, niin se sen tekisi", tuumi esimies. Pavel meni, mutta painoi tuon ihmelaitoksen niin tarkoin mieleensä, että hänellä oli siitä paljoa selvempi kuva kuin talonpojilla, jotka istuivat aivan sen läheisyydessä riihen edessä olevalla penkillä ja valvoivat päiväläisten työntekoa.

Tyytyväisinä katselivat talonomistajat puituja jyväsäkkejä ja hykertelivät käsiään uutteralle koneelle, joka suoritti muutamissa päivissä saman työn, mikä ennen oli vaatinut viikkokausia. Pian nostettiin kysymys eikö täten säästynyttä aikaa voitaisi käyttää tuohon erinomaisen houkuttelevaan huvitukseen: metsästämiseen? Ensi vuonna päättyisi linnan omistajan kanssa tehty vuokrasopimus, ja sietäisipä tarkoin tuumia tokko sitä enää uudistettaisiinkaan. Asiasta puhuttiin usein ja vain perin harvat olivat tuumaa vastaan, niiden joukossa kuitenkin eräs sangen vaikutusvaltainen ja sangen itsepintainen mies, nimittäin Peter. Se johtui pelkästä itaruudesta, väittivät hänen vihamiehensä; hän ei raski ostaa ruutia ja haulia. Peter antoi jutun käydä täydestä ja selitti käyttävänsä rahansa "johonkin järkevämpään".

Irvihampaat ivailivat nyt: hänen rahansa menee kaikki tyyni kaurojen ostoon, jotta saisi raudikkonsa vähänkin voimiinsa.

Tuolla sutkauksella he aina saivat Peterin raivostumaan.

Hänen koko ylpeytensä kohdistui hevoshoitoon, jota jo isänsä oli hyvällä menestyksellä harjottanut. Hän itse oli äskettäin mennyt erääseen työhevosten näyttelyyn molempine raudikkoineen, joita katsellessa, niinkuin hän usein etukäteen kehuskeli, "koko palkintolautakunta joutuisi pyörälle ja muiden kaakit näyttäisivät pataluhilta". Niin ei kuitenkaan käynyt: Peter palasi takaisin palkinnotta, julmistuneena ja haukkuen palkintolautakuntaa, johon oli valittu pelkkiä aaseja. Kylässä häntä pilkattiin; jokainen tiesi että raudikot olivat olleet työhevosiksi liian heikkoja, ja nyt otti Peter päämaalikseen ruokkia hevosensa koko paikkakunnan vankimmiksi ja odotti ainoastaan tilaisuutta voidakseen jollakin loistavalla näytteellä tuumansa onnistumisen osottaa.

Toivottu hetki näytti vihdoinkin tulleen. Kun kone oli puinut esimiehen ja hänen lähimpien naapuriensa viljat, oli se vietävä Peterin taloon kylän toiseen päähän, ja hän odotti tuota aikaa koko kunnianhimonsa maltittomuudella. Määrättynä päivänä – lokomobiili oli vielä paraikaa käynnissä – ilmestyi hän mahtavana koneen luo, kintereillään molempia raudikkoja suitsista taluttava renki. "Mitä sinä hevosilla aijot?" kysyi esimies; "mikset tuonut vahvaa härkäparia? Hevoset eivät voi pitää vastaan kukkulaa alas mentäessä." Barosch ja Anton, jotka sattuivat juuri olemaan paikalla, sekä jotkut nuoret miehet ja kaikki päiväläiset olivat samaa mieltä; samoin Pavel, joka oli metsäherran asialla esimiehen luona ja rohkeni puuttua puheeseen sanoen: "Ja koneelle voi sattua mitä suurin onnettomuus".

Peter työnsi lyhyen piippunsa vasemmasta suupielestä oikeaan ja painoi hatun takaraivoon. "Valjasta!" komensi hän lyhyesti ja käskevästi renkiä ja tempasi hevosten selästä vetohihnat.

"Odota!" huusi esimies. "Älkää toki noin lähtekö, otetaan ensin hiilet pesästä." Hän avasi tulipesän oven ja Barosch läheni hiilikoukku kädestä, mutta Peter ärjäsi hänelle: "Anna olla! Niinkuin se on, semmoisena sen vien", löi tulipesän oven kiinni, auttoi renkiä valjastamisessa ja tarttui sitte ohjaksiin ja ruoskaan.

"Hei!" Ruoska vingahti ilmassa, hevoset tempasivat, hypähtivät sivulle, kohosivat pystyyn ja vasta toisella ja kolmannella iskulla rynnistivät eteenpäin, niin että vetoköydet natisivat … ja kone liikahti. Peter huusi, hänen renkinsä huusi ja talonpojat ja päiväläiset katselivat hämmästyneinä, sillä todellakin – raudikot vetivät lokomobiilin aina talon veräjälle saakka. Siitä lähtien kävi kulku kuin itsestään; tie vietti hiljalleen alaspäin ja yhtyi laajeten kyläkatuun. Siellä oli vietto jyrkempi ja Pavel juoksi koneen luo aikoen jarruttaa pyöriä, mutta Peter, ylpeyden ja ylimielisyyden huumaamana, huusi hänelle: "Ei ole tarpeen, ajan ilman!"

"Narrimaisuutta!" murahti Anton, kun viettävyys yhä lisääntyi, mutta Peter nauroi: "Sen parempi, sitä nopeammin juoksevat hevoset, ja niin ajan koneen täyttä ravia taloon."

Tuon uhkarohkean ajatuksen lausuminen herätti pilkkaa ja uteliaisuutta. Olihan kuitenkin hupaista katsella tuota peliä. Ainoastaan Anton tunsi sekottumatonta paheksumista, risti kätensä, surkutteli ja sanoi: "On liian aikaista kehua, sittepähän nähdään".

"Ja te saatte nähdä, te, mihin minun raudikkoni kelpaavat", vastasi Peter, riensi ohjas kummassakin kädessä pitkin harppauksin hevosten vieressä, mutta ei enää huutanut "hei", vaan lauhdutellen "so-soo".

Hevoset pitivät reippaasti puoliaan tuolle tavattomalle kuormalle, joka ritisten ja ratisten pyrki heidän kintereilleen, he oikein kyyristyivät ja mataloituivat; päät olivat pystyssä, kaulat jäykkinä ja länget aina poskiluihin saakka työntyneinä. Peter riippui ohjaksissa niin lujasti kuin taisi.

"Älkää päästäkö hevosia juoksuun, Herran tähden!" huusi hänelle renki toiselta puolelta, vaan Peter ei vastannut mitään; häntä itseäänkin jo kauhistutti äskeinen kerskumisensa. Parin askeleen päässä oli ensimäinen tien poikki kulkeva katuoja, siinä hän toivoi tuon raskaan kummituksen hetkiseksi pysähtyvän, siinä raudikkojen puhaltavan.

"Soo, soo!" – Nykäsy – etupyörät syöksyivät syvänteeseen, vaan ponnahtivat heti taasen ylös ja samana hetkenä avautui Peterin huolimattomasti kiinniviskaama hiilisäiliön ovi ja sen sisällys valui hevosten kintereille … ei ihme että ne hurjistuivat!

"Jarruttakaa! – Jarruttakaa!" rähisi Peter nyt – vaan liian myöhään; ei ollut enää pysähtymisen mahdollisuutta. Täyttä laukkaa mentiin mäkeä alas, kone jyskyi ja ratisi, ja Peter, riippuen ohjaksista kiinni, syöksyi sen mukana puoleksi juosten, puoleksi laahautuen. Häntä seurasi ulvova joukko, toiset taas olivat jääneet kuin kiinninaulittuina paikoilleen. Selvästi näki jokainen mitä seuraavana silmänräpäyksenä täytyisi tapahtua. Viettävällä tiellä oli toinen vielä syvempi katuoja, jonka jälkeen tie teki käänteen ravintolan puutarhanaidan ja vastapäätä olevan Peterin talon välillä. Sula mahdottomuus oli nyt kääntyä suuresta portista sisään. Kun hevoset syöksyvät vasemmalle ja kone kallistuu samaan suuntaan, ei ole muuta mahdollisuutta kuin suistua ojaan – ja Peter, Jumala armahtakoon, hän menee suoraa tietä kadotukseen ilman synninpäästöä, hän musertuu aidan ja koneen väliin… Kaikki sen tiesivät, kaikki tuijottivat siihen paikkaan, jossa kamala tapaus suoriutuisi, kutka kohottivat kamalan hätähuudon, kutka kiroilivat, kutka olivat tuskasta tukehtumaisillaan. Kukin ilmaisi omalla tavallaan jännityksensä ja pelkonsa, jopa kuului siellä täällä joku mielettömästi nauravankin. Kenenkään päähän ei juolahtanut että ehkä voitaisiin tehdä jotakin onnettomuuden ehkäisemiseksi… Ja ihmisten juostessa edestakaisin tai paikallaan seisten käsiään väännellessä näkivät he yhtäkkiä Pavelin nuolen nopeudella juoksevan aidan luo, tarttuvan kulmapylvääseen ja huojuttavan sitä… Ihme ja kumma että hänen päähänsä oli juolahtanut: aidan ja koneen väliin on Peterin pakko musertua, mutta ellei aitaa olisi, ei hän myöskään musertuisi, siis aita pois!..

Kaikki tapahtui silmänräpäyksessä. – Pylväs kaatui nuorukaisen jättiläisvoimain ponnistuksesta vetäen mukanaan osan aitaakin, ja samassa kaatui lokomobiili. Siinä oli höyryä ja savua ja potkivia hevosenjalkoja… Miehiä ja naisia ja rohkeimmat lapsilaumasta tunkeutuivat esille. Pari vanhaa naista, jotka eivät voineet nähdä eikä kuulla Peteristä vähääkään, riitelivät siitä, oliko hän menettänyt kätensä vai jalkansa. "Kunhan vaan ei sille olisi vahinkoa tapahtunut", huokaili uusi kunnan esimies tarkottaen konetta ja tulkiten sillä useimpain läsnäolevain miesten tunteet. Kaikkialla ilmeni yleinen, vilkas osanotto yhteisen omaisuuden kohtaloon ja samassa suuttumus sitä kohtaan, joka kevytmielisesti oli asettanut sen vaaralle alttiiksi.

Peter vedettiin verta vuotavana ja runneltuna lokomobiilin alta ja asetettiin seisoalleen; siitä ei kukaan enää välittänyt, että hän jälleen kaatui maahan, ja kun hän käheästi kuiskaili: "Hevoset … auttakaa!" silloin nousi suuttumus häntä kohtaan ylimmilleen ja miesparka oli saada selkäänsä. Mutta Pavel ajatteli: "Ellei minua olisi ollut, ei hän enää olisi elävien mailla!" tuntien samalla tyytymyksensekaista liikutusta ja jonkinlaista hyväntahtoisuutta pahinta vihollistaan kohtaan. Hän astui Peterin luo, ja huomatessaan veren tulvivan hänen suustaan, tarttui häntä olkapäihin vetäen loukkaantuneen jonkun verran syrjään asettaakseen hänen päänsä pienelle mättäälle… Vaan hän päästi hänet äkkiä tylysti maahan retkahtamaan – kaikuva huuto oli tunkeutunut hänen korviinsa. Vinska! leimahti hänen mieleensä … paholainenko hänet tänne toi – Vinska!

Hän se oli. Käyttäen hyväkseen Peterin poissaoloa oli hän lähtenyt isänsä luona käymään ja tuskin astunut mökistä ulos, kun kuuli kadulle melua ja näki ihmisten joka taholta kiiruhtavan heidän taloaan kohti. Tuskaa täynnä juoksi hän kylän läpi ja kapakan puutarhan poikki, ja ensimäinen, minkä siellä näki, oli miehensä vertavuotavana pitkällään ruohikossa ja Pavel hänen ylitsensä kumartuneena – haavottumattomana.

Vinskan mielessä heti heräsi hurja, mieletön epäluulo. "Roisto, sinä sen teit!" huusi hän puristaen kätensä nyrkkiin ja lyöden sillä Pavelia kasvoihin, nuorukaisen katsellessa häntä äänetönnä ja pelästyneenä.

Silloin Anton, joka paraillaan irrotti raudikkoja valjaista, kääntyi Vinskaan ja puheli kylmänkuivasti: "Älä häpäise, kiitä mieluummin; ellei hän tuolla olisi tarttunut asiaan, olisi miehesi nyt musertuneena ja litteä kuin pannukakku".

Lausunto vertauksineen herätti iloisuutta; ainoastaan Vinska ei siihen kiinnittänyt huomiotaan eikä yleensä tiennyt mitään siitä, mitä ympärillään tapahtui. Hän oli heittäytynyt maahan Peterin viereen ja purskahtanut itkuun. Pavel nousi hitaasti polviltaan ja näki tyrmistyneenä kuinka Vinska hyväili ja suuteli haavottunutta; hän tunsi kuumeenväristyksiä ruumiissaan kuullessaan kuinka tuo nainen rukoili ettei hän jättäisi häntä ja nimitteli raakaa miestään sydämensä valituksi, onnekseen ja elämäkseen, ainokaisekseen. Intohimoisin katsein seurasi häntä Pavel; hänen yhteenpuristettuja huuliaan ympäröi valkoinen reuna ja tuuheitten kulmakarvojensa välille ja otsalle nousi tuskallisten ajatusten rajuilma.

Vihdoin hän kääntyi äkkiä tuosta näytelmästä, joka samalla kertaa sekä kiinnitti että kidutti, ja meni auttamaan lokomobiilin nostajoita. Kun se oli saatu suurella vaivalla pystyyn ja Anton lausui mielipiteenään että "kone", Jumalan kiitos, oli toki päässyt eheänä leikistä ja voitaisiin asettaa jälleen käymään, pudisti Pavel päätään ja sanoi, luistiventtiilin tankoa osottaen:

"Se tuskin käy päinsä. Ettekö näe että tanko on vääntynyt?"

Seppä pudisti päätään, veti harmahtavan parransängen ympäröimän suunsa ylenkatseelliseen hymyyn ja vastasi, että jos joku oli vääntynyt, niin oli hän, seppä, sen "jo nähnyt", ja että jos jotakin puuttui, oli hän sen "jo tehnyt".

Pavel suoritti nyt esimiehen kanssa vielä keskeneräisen metsäherran asian ja palasi sitte takaisin metsään, jossa tarttui työhönsä kuin leijona saaliiseensa. Joka kerta, kun hän nosti ja laski kirvestään, näytti kuin hän olisi koonnut koko voimansa tyhjentääkseen sen yhteen ainoaan iskuun. Ammattipuunhakkaajat keskeyttivät useampia kertoja oman työnsä katsoen tuota harjottelijaa ivallisella pahansuopaisuudella. Sen työkunnan johtaja, johon Pavel kuului, raaka Hannusen, huomautti hänelle: "Riehu vaikka läkähtyäksesi, jos haluttaa; et siitä saa kreutzeriäkään enempää kuin me muutkaan!"

Pavel ei kuitenkaan herättänyt yksinomaan tyytymättömyyttä. Kun hän viikon lopulla saapui tovereineen metsäherran luo maksua nostamaan, lausui tämä hänelle pari ystävällistä sanaa sekä antoi metsänvartijalle käskyn pitää tuota työhullua muistissa ja antaa hänelle ensi tilassa etusijan kaikkiin muihin päiväläisiin nähden.

* * * * *

Pian sen jälkeen, syyskuun ensimäisenä päivänä, pyhän Ägidiuksen päivänä, vietettiin Soleschaun kirkossa suurta juhlaa.

Kaikki oli kuten aina ennenkin tällaisissa tilaisuuksissa. Markkinamyymälät olivat tavallisilla paikoillaan; koko kylän väki kokoontui niitylle suuren jalavan ja kirkkoherran puutarhan väliselle alueelle. Paroonitar, joka muulloin, olipa ilma millainen tahansa, tuli kirkkoon jalan, huojuvana ja vapisevana, saapui tänään vaunuissa nuo viisisataa askelta linnasta kirkolle mitä suurimmalla loistolla ja komeudella. Kurkunmuotoiset lihavat kimot raskaissa hopeahelaisissa valjaissa, Jakob ja Mathias kuskilaudalla, muistuttaen jättiläismäisiä, livreihin puettuja toukkia, sinisine hännystakkeineen, joiden selässä oli keltaisia nauhoja, keltaisine liiveineen ja hihansuilleen. Ja siellä istui avarassa "kepsissään" pieni, vanha, puolisokea rouva tervehtien oikealle ja vasemmalle aivan arviolta, kiittäen monia häneen typerästi töllisteleviä tomppeleita ystävällisellä päännyökäyksellä ja jättäen monta kunnioittavaa tervehdystä vastaamatta. Ennätettyään kirkon eteen, astui hän vaunuista ja joutui suureen tungokseen, jossa käyttäytyi ihmeteltävän urhokkaasti, kuten aina ennenkin. – Kaikki aivan kuin ennenkin.

Hän kuunteli jokaisen valituksia ja pyyntöjä, eikä väistänyt arveluttavintakaan kädelleen tarkotettua suudelmaa; ei yksikään apua-anova mennyt hänen luotaan tyhjin käsin, pahimmassakin tapauksessa oli varalla suopea sana ja niille, jotka eivät halunneet muuta kuin osottaa kunnioitustaan, leikkipuhe tai osaaottava kysymys, joka tosin ei aina sattunut aivan paikalleen. Eräältä nuorelta, naimattomalta tytöltä hän kysyi hänen lapsistaan, eräältä äskenvihityltä aviomieheltä hänen morsiantaan; mutta se ei pilannut asiaa, lisäsihän vain iloisuutta, joka puhkesi sitä vapaammin ilmoille. Linnanrouva rakasti leikinlaskua ja salli sen tapahtua vaikkapa omallakin kustannuksellaan, kun tiesi kansan varmasti pitävän itseään arvossa – ja se oli hänen voimansa. Linnanrouva tiesi että nuo ihmiset häntä pettivät ja häneltä varastivat, missä suinkin saivat siihen tilaisuutta, mutta hän antoi epärehellisyydenkin mennä menoaan, kun tiesi heidän itseään rakastavan – ja se oli hänen heikkoutensa.

Jo kuului ensimäinen soitto, kirkkoherra näyttäytyi kirkon ovella suitsutuspilvessä, kolmen apulaisen ympäröimänä; tänään luki messun "nelivaljakko", niinkuin Jakob kuskinkielellään sanoi.

"Väistykää!" huusi paroonitar joukolle. "Päästäkää minut kirkkoon, minunhan pitää rukoilla puolestanne."

"Mielellämme, teidän Armonne; se on velvollisuutemme, teidän vapaaherrallinen Armonne", sanoi kansa väistyen syrjään, ja vanha rouva meni papin luo, joka ojensi hänelle vihkiveden, teki hartaasti ristinmerkkejä ja katosi rukouskappeliin.

Kaikki niinkuin ennenkin. Poikkeavaa oli ainoastaan päivän kauneus, jonka suhteen ei ankarinkaan arvostelija olisi löytänyt moitteen sijaa. Kosteata kesää oli seurannut poutainen, lämmin syksy, joka salli esteettömästi korjata niittyjen ja vainioiden runsaat sadot. Kaikki maanomistajat olivat mitä parhaimmalla tuulella, mikä ilmeni tavallista vilkkaampana ostohaluna; naisia ja miehiä kihisi myymälöiden luona tavaroita tarkastelemassa ja tinkimässä, mutta kaupat päätettiin vasta messun jälkeen.

Toinen soitto. Jo oli aika vähemmin hartaidenkin lähteä Herran huoneeseen. Kirkkoon menijöitten rivit tihenivät, miehet astuivat kirkkoherran puutarhan ohi, jonka aitaa vasten Pavel nojasi kuin kerran seitsemän vuotta takaperin. Silloin hän oli yksinäinen, ryysyinen poika, tänään voimakas, terveyttä uhkuva nuorukainen, jonka puku erottautui muiden puvusta vain siinä, että se oli sopivampi ja paremmin hoidettu.

Miesten jälkeen tulivat naiset. Pavel tunsi sen joka hermossaan, joka verenpisarassaan – nyt tulevat naiset.

Hän nojautui aitaa vasten, nosti käsivartensa ristiin ja oli välinpitämättömän näköinen. Mitä häntä liikuttivat nuo, jotka astuivat joukon etunenässä – tytöt? Hänellä ei ollut minkäänlaisia välejä yhdenkään kanssa, hän halveksi heitä jokaista enemmän kuin he kaikki yhteensä häntä, nuo hanhiraukat. Tyttöjen jälkeen tulivat naineet naiset, ensin nuoret ja niiden joukossa tuo yksi … tuo ainoa, jonka nimeä hän ei milloinkaan tahdo lausua, jonka suhteen hän tahtoo olla sokea ja mykkä tästälähtien aina viimeiseen hengenvetoonsa asti. Mitä hän oli hänen tähtensä tehnyt, sitä ei hän ollut milloinkaan punninnut, ei milloinkaan laskenut, se oli tehty tahdottomasti, vastustamattomasti, ilman omaa ansiotaan ajattelematta, ilman mitään hyvitystä toiselta puolelta vaatimatta.

Mutta kun tuo nainen äsken ravintolan puutarhassa häntä syytti ja häpäisi, silloin katosi kaikki epäselvyys, silloin erottautuivat selvästi toisistaan valot ja varjot ja hän johdatti mieleensä kaikki, mitä oli tuon naisen edestä tehnyt… Mahdottomia, kuulumattomia – ja hän? – Pavel teki ensimäisen kerran tiliä ja summasi sen samalla. Hänen ja tuon naisen välillä on kaikki lopussa, tuo nainen ei ole enää olemassa hänelle… Ja kuitenkin hän tuntee hänen läsnäolonsa… Minkätähden hän sen tuntee, vaikka kaikki on lopussa?.. Pavel taivutti päätään taaksepäin, kohotti katseensa jalavan latvaan ja näki siellä jotakin, joka kiinnitti hänen huomiotaan. Vihreitten oksien ja lehtien keskeltä pistäysi taivasta kohden mahdottoman suuri kuiva oksa. – Näky koski häneen kuin olisi hän huomannut rakastetun olennon terveessä ruumiissa vaikean sairauden oireet.

Tuon ihanan puun oli latva kuivunut.

"Pavel, Pavel; kuule minua!" kuului tuttu ääni ja hän vavahti, pelkäsi – omaa itseään. Taasko se hänet yllättää tuo kamala tunne, taasko häneen iskevät nuo tuliset kynnet, kouristaen hänen rintaansa ja koettaen hänet tukehuttaa?

Vinska uudisti: "Pavel kuule minua … olen tehnyt sinulle vääryyttä, anna minulle anteeksi." Hän sanoi sen ystävällisesti ja nöyrästi, seisoen anteeksipyytävänä kaikkien niiden läsnäollessa, jotka olivat tulleet hänen seurassaan ja joista ei kukaan katsellut tätä näytelmää niin uteliaasti kuin muuan vaalea verinen, hento, tyttönen, puolittain vieras paikkakunnalla, niin täynnä suloa ja kauneutta, että hän tänä tärkeänäkin hetkenä veti Pavelin huomion puoleensa.

"Enköhän tunnekkin sinua", ajatteli Pavel, ja hän todella tunsikin hänet muistellessaan menneitä tapahtumia. Se oli tuo samainen tyttö, joka kerran, kun häntä vietiin vankilaan, oli keksinyt katkerimman kokkapuheen ja heittänyt sen kiven, joka nyt oli hänen kynnyksensä alle kätkettynä. Hän ei ollut enää vuosikausiin oleskellut kylässä, kuului palvelevan kaupungissa, mutta nyt tulleen kotiin, ja kaunis hän oli kuin alttaritaulun jumalanäiti. Pavel kapsoi vuorotellen häneen, vuorotellen Vinskaan, ja yhtä rauhallisesti kumpaiseenkin. Oi ihmeellinen onni! Hänen ei enää tarvitse kadehtia ketään vapautettua vankia, ketään sairaudestaan tervehtynyttä. Hän on lemmenhulluuden sairaudesta tervehtynyt, hän on vihatuista kahleistaan vapautunut – hän on terve ja vapaa!

"Suo minulle anteeksi", pyysi Vinska uudestaan, ja Pavel vastasi rauhallisen tyynesti:

"Älä ole milläsikään, ne ajat ovat olleet ja menneet, jolloin semmoiset asiat mieltäni liikuttivat."

Vinska punastui, puri huultaan ja jatkoi matkaansa. Hän meni se masentava tunne rinnassaan, että oli menettänyt valtansa, jonka oli luullut kukistumattomaksi. Tuo vieno, vaaleatukkainen seurasi häntä. Mutta Pavel nosti molemmat kätensä lantioille ja huojutteli ylimielisesti ruumistaan virkahtaen itsekseen:

"Naiset, hyi! Ne eivät kelpaa muuhun kuin kehnoon!"