Читать книгу: «Kunnanlapsi», страница 7

X

Kunnanesimiehen talossa vallitsi kauhu ja sekasorto. Kymmenettä kertaa kertoi Peter asuinhuoneeseen kokoontuneille uteliaille joukoille, miten hän vielä ennen keskiyötä oli puhunut isänsä kanssa ja sitte mennyt nukkumaan viereiseen huoneeseen ja miten paria tuntia myöhemmin koriseva ääni oli hänet herättänyt… Miten hän oli rientänyt vuoteeltaan isänsä luo, joka veti viimeisiä hengähdyksiään, lähettänyt rengin pappia noutamaan ja palvelustytön lääkärin luo… Ja miten molemmat olivat myöhästyneet… Ja miten lääkärin, tavottaessaan kuolleen kättä, oli pitänyt väkisin avata hänen nyrkkiin puristettu kouransa voidakseen siitä riistää puoleksi tyhjennetyn pullon, jota kuolonkamppauksessa jäykistyneet sormet vielä pitelivät.

Kuulijakunta osotti huokaillen ja valittaen myötätuntoisuuttaan, ja

Peter jatkoi:

"Pappi katsoo. Mitä tämä on? kysyy hän. Lääkäri katsoo myöskin, mutta ei virka mitään. Taivaan Herra! huudahtaa pappi. Onko hän kärsimyksiinsä kyllästynyt? Onko hän tehnyt kuolemansynnin? Hän on kuollut verenvuotoon, sanoo lääkäri, ja lisää pulloa haistellen: ne on juhannuskukkatippoja!"

"Ken sitä uskoisi", keskeytti vanha vaimo. Peter purskahti itkuun.

"Ken sitä uskoisi, olen minäkin sanonut! Myrkkyä on isäni saanut. Näin illalla erään miehen hiipivän puutarhan kautta pois ja luulin hänet tuntevani, kutsuin palvelustytön paikalle, annoin häntä korville ja sanoin: kuka oli eilenillalla isäni luona? – Pavel, sanoi hän ja langeta rojahti polvilleen eteeni. Isänne oli käskenyt että hänet on laskettava sisään… Lyökää minut vaikka kuoliaaksi, mutta voin vannoa että asia on niin! Teidän isänne oli käskenyt että hänet piti päästää sisään, puhun niinkuin asia on, muuta en tiedä."

Tultuaan tähän kohtaan kertomustaan sai Peter tavallisesti raivoisan itkukohtauksen. Hän heittäytyi isänsä ruumiin yli ja karkea, kovaluontoinen poika valitti kuin lapsi: "Äitini on jo kauvan sitte kuollut ja nyt ei minulla ole enää isääkään. Orpo olen, yksinäinen ja hylätty!"

Kuulijakunnassa, joka jännityksellä seurasi hänen vilpittömän surunsa purkauksia, lausuttiin syytöksiä Pavelia kohtaan. Tuo poikalurjus on syypää esimiehen kuolemaan. Hänestä, joka luultavasti mieluimmin vetelehtii tyhjäntoimittajana, on työ paimenen luona alkanut tuntua liian raskaalta. Hän on pyrkinyt sieltä pois, vaan ei rohennut ilman esimiehen lupaa, ja kun tämä on ollut taipumaton eikä suostunut hänen itsepintaiseen pyyntöönsä, on poikalurjus kostanut ja toimittanut esimiehen pois ihmisten ilmoilta.

Juttu muodostui pian valmiiksi, levisi nopeasti kylään, tuntui täysin luotettavalta ja kiihotti ihmisten mieliä tavattomasti. Päämiehensä menettänyt kunnallishallinto lähetti piirikunnan virastoon pyynnön että sieltä kaikin mokomin lähetettäisiin paikalle santarmi, samaan aikaan muutamat huimapäät juoksivat koululle antaakseen, niinikään kaikin mokomin, myrkynvalmistajalle aimo selkäsaunan. Perille tultuaan näkivät he kuitenkin talon teljettynä. Opettaja oli, heti kun oli saanut tiedon Pavelia koskevasta uhkaavasta huhusta, kuulustellut poikaa, teljennyt hänet koulusaliin ja lähtenyt lääkärin luo. Siellä oli juuri paraillaan kirkkoherra, Peter, seppä Anton sekä muutamia talonpoikia.

Kirkkoherra istui suuressa mustassa nojatuolissa ikkunan luona; toisen ikkunan luona seisoi tohtori kädet selän takana. Molempien virkaylimysten edessä seisoivat puolipiirissä talonpojat.

"Kas, siinähän tulee opettaja!" sanoi kirkkoherra hiljaisella, hiukan käheällä äänellään.

"Luultavasti tiedätte jo mistä on kysymys", virkkoi tohtori, jonka sinertävillä huulilla väikkyi tuskin huomattava hymy.

Peter huusi: "Pavel on myrkyttänyt isäni!"

"Sitä ei vielä tiedetä", mutisi Anton.

"Ja hänen täytyy rikosoikeuden eteen!" jatkoi Peter.

"Sitä ei vielä tiedetä", toisti Anton.

"En tyydy vähempään, hänen täytyy rikosoikeuteen!" huusi Peter.

"Toistaiseksi olen hänet teljennyt kouluhuoneeseen", sanoi Habrecht.

Kirkkoherra säpsähti: "Siis tekin uskotte?.." Hän keskeytti miltei pelästyen, niinkuin se, jolta on ajattelematon sana luiskahtanut vasten tahtoaan.

Habrecht huomasi sen ja tarttui vahingoniloisesti juuri tuohon varomattomaan sanaan. "Minäkin", toisti hän painokkaasti, "nimittäin samoin kuin teidän Korkea-arvoisuutenne?"

Papin sisäänpainuneille poskille kohosi heikko puna.

"Ajattelin kansan ääntä", sanoi hän.

"Vai niin – tuota väärennettyä Jumalan ääntä!"

Samassa avautui ovi ja sisään astui kookas, vanhuuttaan jo kumaraharteinen mies, tukka harmaankeltainen, kasvot tiilenväriset. Hän, neljänneksenomistaja Barosch, meni kirkkoherran luo, suuteli hänen kättään ja ilmotti santarmin jo tulevan.

"Mitä täällä santarmilla tehdään?" huudahti Habrecht. Barosch katsoi jäykkine, aina hämmästyneine, aina anteeksipyytävine juoponsilmineen nöyrästi opettajaan ja vastasi:

"Hän vie pojan piirioikeuteen."

"Mitä poika piirioikeudessa?"

"Tunnustaakseen."

"Mitä?"

"Että hän on vienyt jotain esimiehelle."

"Sen hän tunnustaa muutenkin."

"Vai niin", sanoi kirkkoherra, "hän on sen teille tunnustanut."

"Sen hän tunnustaa teillekin."

"Haluaisin kuulla tuon tunnustuksen, herra opettaja. Pyydän, olkaa niin hyvä ja kutsukaa poika tänne."

"Minä menen häntä noutamaan!" huusi Peter ja aikoi jo hyökätä ulos.

Anton pidätti häntä:

"Et sinä mene mihinkään, sinä olet kuin mikähän narri. Minä menen, opettaja."

Mutta Habrecht kiitti häntäkin tarjouksesta lähti huoneesta ja palasi hetken päästä suojattinsa mukanaan.

Ainoastaan suurimmalla vaivalla saatiin Peter estetyksi hyökkäämästä pojan kimppuun. Hän uhkasi häntä, huutaen niin kovasti kuin Pavelin näkemisen herättämä hengästyttävä raivonsa suinkin myönsi: "Katsokaa tuota koiraa! Eikö hänen päältäänkin jo näe minkälainen koira hän on?"

Ja todellakin, sellaisena kuin poika astui kylänsä korkeimman tuomarivallan eteen, ei hän suinkaan ollut luottamusta herättävä. Hänen päätään näytti polttavan; salaperäinen, synkkä tuska kuvastui hänen hehkuvilla kasvoillaan ja puolittain sulettujen silmälautojen välitse välähteli sammumattoman vihan lieska pääsyyttäjää Peteriä kohti.

Habrecht laski kätensä hänen olalleen ja työnsi hänet kirkkoherraa ja tohtoria kohti.

Kirkkoherra katsoi vaijeten, yskähti ja kysyi rauhallisen virallisesti: "Onko totta, että sinä eilen illalla salaa hiivit esimiehen taloon ja veit hänelle jotakin?"

Pavel nyökäytti päätään ja talonpoikien keskuudesta kuului voitonriemuinen, kauhunsekainen murina.

"Mitä sinä hänelle veit?"

"Hyviä rohtoja."

"Mistä olit saanut noita hyviä rohtoja?" keskeytti äkkiä Habrecht.

Pavel vaikeni ja opettaja jatkoi: "Eikö mahdollisesti joku sinua lähettänyt viemään esimiehelle tuota hyvää lääkettä?"

Poika säikähti ja vastasi reippaasti: "Ei, olen sen vienyt omin päin".

"Miten sinä olet yhtäkkiä oppinut lääkkeitä tuntemaan?" sanoi tohtori, ja Pavel vastasi: "Paimen tietää aina jotakin."

"Hän valehtelee", sanoi opettaja. "Hän joko ei tahdo tahi ei uskalla sanoa totuutta."

"Mikä sitte on teidän mielestänne totuudenmukaista?" kysyi kirkkoherra, jonka rauhallisuus erottautui edullisesti Habrechtin levottomuudesta. Viimemainittu vastasi:

"Totena pidän, että joku on pojan lähettänyt sairaan esimiehen luo, ja sen on tehnyt puoskarivaimo, paimenen emäntä."

Pavel huudahti: "Hän ei ole minua lähettänyt! Olen mennyt aivan omin päin", ja Peter toisti suuttuneena:

"Omin päin, hän myöntää itse tekonsa, vaan ei herra opettaja. Opettaja tahtoo sekottaa asiaan viattomia ihmisiä; suokoon Jumala sen herra opettajalle anteeksi. Pojalla ei ole pitkiin aikoihin ollut mitään tekemistä niitten ihmisten kanssa, jotka opettaja tahtoo sekottaa tähän juttuun. Poika on jo kauvan aikaa asunut opettajan luona koululla."

"Minua ihmetyttää vaan", sanoi tohtori Peterille, "että isäsi noin muitta mutkitta nautti lääkettä, jota poika hänelle toi. Sitä paitsi – siinäkin tapauksessa hän olisi tilannut sen varta vasten pojalta, asia, joka ei minusta näytä lainkaan uskottavalta."

"Kerro aivan tarkasti kuinka kaikki on tapahtunut", sanoi kirkkoherra

Pavelin puoleen kääntyen. "Sinä siis eilen hiivit esimiehen luo?"

"Niin."

"Ja mitä sanoit siellä?"

"Hyvää iltaa, herra esimies."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Ei mitään."

"Mitä hän teki?"

"Viittasi minulle että antaisin hänelle rohdot."

"Hän on siis tiennyt, että sinun piti hänelle tuoda lääkkeitä?"

Pavel ei vastannut. Hän oli kumartunut eteenkäsin ja kuunteli oven takaa kuuluvia askeleita ja puheen ääntä. Vihdoin ovi avautui ja sisään astui Kohautek niminen santarmi, myöskin "kuumaksisantarmiksi" sanottu, kunnan neuvosmiehet kintereillään.

Huoneessa vallitseva kuumuus lisääntyi äkkiä siihen määrään, kuin jos olisi sisään tuotu tulinen kamiini, ja kaikki tuo kuumuus näytti säteilevän virkaintoa hehkuvasta Kohautekistä. Mutta sisäiset liekit leiskuivat ainoastaan silmistä, ja lämmön määrää osottivat vain pienet hikikarpalot, jotka helmeilivät pitkin nenävartta.

Hän alotti heti virantoimituksen ja ryhtyi alkuvalmistuksiin. Koko mies oli uhkaa täynnä kohdistaessaan kysymyksensä syytettyyn, joka kuitenkin tunsi itsensä santarmin läsnäollessa rauhallisemmaksi ja turvallisemmaksi. Hän luuli olevansa Kohautekin suosiossa siitä asti, kun kerran eräässä lintuvarkaudessa tämä oli häntä epäillyt, vaan myöhemmin huomannut hänet syyttömäksi. Santarmi teki hänelle jokseenkin samat kysymykset kuin jo ennen oli tehty, sai samat vastaukset ja johtui lopulta tuohon asian himmeään puoleen, itse rikosesineeseen, "pulloon". Siitä piti pojan nyt antaa lausuntonsa. Hänen täytyi! Kohautek teki kaiken voitavansa saadakseen hänet tunnustamaan; hän kyseli, rohkaisi ja varotti vaarasta, johon Pavel heittäytyi itsepäisellä vaikenemisellaan. Kaikki turhaa. Poika katsoi häneen miltei luottavaisesti ja pysyi kuurona sekä hänen että papin varotuksille, samoinkuin Habrechtin rukoileville pyynnöille, kuunnellen välinpitämättömästi haukkumasanoja, joita Peter ja hänen henkiheimolaisensa hänelle syytivät.

Viimein hän vaikeni kokonaan ja talonpojat pitivät sitä varmimpana syyllisyyden todistuksena. Peter sylkäsi hänen eteensä:

"Hänen täytyy rikosoikeuteen! Hän on myrkyttänyt isäni."

"Juhannuskukkatipoilla!" hymähti tohtori, otti pullon taskustaan ja ojensi sen seuran järkevimmän, Antonin haisteltavaksi.

Seppä haisteli, kohautti olkapäitään ja sanoi: "Niin, niin – juhannuskukkatipoilta se kyllä haisee – mutta…"

"No? – Mutta?"

"Mutta mitä se on, sitä ei voi tietää." Opettaja, joka vapisi liikutuksesta ja mutisi alituiseen itsekseen: "Järkevyyttä, järkevyyttä, olkaa rauhalliset hermoni!" sanoi nyt: "Mitä arvelette, jos tämä olisi myrkkyä, joisinkohan minä sitä? Katsokaa! Minä juon!" Hän pyysi tohtorilta pullon ja joi siitä siemauksen: "Niinkuin näette, olen juonut ja olen täysin terve, nyt niinkuin vielä huomennakin."

Talonpojat hiukan hätkähtivät, vilkuivat syrjäsilmällä opettajaan, astuivat toisiaan lähemmäksi ja kuiskailivat keskenään.

"Mitä teillä on mielessä? Mitä kuiskailette?" kysyi Habrecht.

Barosch huokasi, pudisti päätään ja väänteli leveää, hymyilevää suutaan. "Niin", sanoi hän lopulta, "eihän se ole mikään ihme – ei kai siinä enää ole mitään myrkkyä."

"Kuinka niin? Pullo on sama ja siinä on samaa ainetta kuin ennenkin, ainoastaan hiukan vähemmin."

"Mutta myrkky on siitä jo juotu, sen on esimies niellyt ensi siemauksella… Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla."

"Pysyy pinnalla!" rähisi Peter ja opettaja hytkähteli vihasta ja harmista.

"Kuuletteko, kuuletteko!" huusi hän kirkkoherralle. Hengellinen säilytti tasapainonsa ja välinpitämättömyytensä ja vastasi Habrechtin huudahdukseen ainoastaan surkuttelevalla kädenliikkeellä. Santarmi seisoi liikkumattomana yhä kuumuutta säteillen, mutta tohtori kadotti kärsivällisyytensä. Hän, jota tavallisesti sanottiin niin harvasanaiseksi, kuin olisi jokainen sana maksanut hänelle guldenin, puhkesi puhumaan:

"Oi sinä kukistumaton, ijäti riemuitseva typeryys! Myrkky on keveämpää ja pysyy pinnalla. – Siinä se on, nyt sen tiedämme, parempaa vakuutusta ei voi meille antaa mikään valta maailmassa. Ja vaikka Kaikkitietävä itse astuisi taivaasta alas asiasta toisin todistamaan ja vakuuttamaan, niin turhaan hänkin matkansa tekisi."

Talonpojat kuuntelivat näitä syytöksiä oikein tietämättä mitä piti uskoa, mutta Pavel seurasi niitä kuohuvalla ihastuksella. Lääkäri hämmästyi sitä voitokasta ja riemuitsevaa välkettä, mikä säihkyi häntä kohti pojan silmistä. Ensi kerta elämässään seisoi hän pää pystyssä, ylpeänä ja suorana, imien sieluunsa tohtorin jokainoan sanan, ja viimeisen lauseen loputtua purskahti hän rajuun, ärsyttävään nauruun.

Silloin puhkesi suuttumus häntä kohti valloilleen. Kohautek ei kyennyt ensi hetkenä mitenkään syytettyä suojelemaan; rajusta vastustuksesta huolimatta Pavel heitettiin maahan, häntä lyötiin, potkittiin ja polettiin. Santarmin piti käyttää koko virkamahtiaan ja Antonin, joka riensi hänen avukseen, nyrkkiensä koko painoa pelastaakseen pojan noiden toimeensa valtuuttamattomien tuomarien käsistä. Pikaisen, lyhyen neuvottelun jälkeen hengellisen, opettajan ja tohtorin kanssa Kohautek päätti viedä Pavelin mukanaan säilytysvankeuteen.

"En tee sitä sentähden, että pitäisin häntä syyllisenä", huusi hän; "teen sen koska te olette petoja, ja tahdon saattaa hänet turvaan. Kuka valjastaa hevosen?"

"Minä", huusi Peter, "minä vien hänet." Silmänräpäyksessä syöksyi hän huoneesta kadulle.

Hengellinen katsahti ikkunasta ulos. Talon eteen oli kokoontunut ihmisjoukkoja, jotka kuuntelivat kadulle tunkeutuvaa rähinää ja suurella mielenjännityksellä toistivat korviinsa yltäviä yksityisiä sanoja.

Mielten kiihko nousi ylimmilleen, kun Peter ajaa karautti pienillä vaunuillaan paikalle ja tohtorin ovessa näkyi santarmi Pavelin kanssa ja opettaja, joka ei tahtonut luopua pojasta hänen vaikealla retkellään. Habrecht nousi etuistuimelle Peterin viereen, takaistuimelle asettuivat santarmi ja syytetty. Kirouksia, uhkaavia silmäyksiä ja eleitä seurasi poistuvia ajoneuvoja. Peter ajoi mahdollisimman hiljaa kylän läpi, jotta katunuoriso ennättäisi liittyä häneen ja seurata kulkuetta. Sen se tekikin riemuiten. "Siellä se menee!" huusi ääni joukosta. "Siellä se menee!" huudettiin kuorossa.

"Minne menet?" huusi pieni vaivainen poikapahanen ja muuan kuvankaunis itsellisenlapsi, sinisilmäinen tyttönen, yksi tuon hurjan partiojoukon lystikkäimpiä jäseniä, jota Pavel muinoin johti metsään puidenryöstöretkille, nauroi häntä vasten silmiä:

"Menetkö isäsi vai äitisi luo?"

Se oli tunnussana, joka lennähti tuhansin toistettuna ilman läpi, vallattomuus kävi yhä yltiömäisemmäksi, kunnes Peter vihdoin santarmin käskystä heilautti piiskallaan vahingoniloiseen ja kiduttamishaluiseen joukkoon. Se näytti hajaantuvan, mutta valitsi itse asiassa vain lyhyemmän tien kokoontuakseen kylän loppupäässä olevan Johannes-patsaan taakse. Vaunujen saapuessa paikalle, otettiin se vastaan äänekkäillä halloo-huudoilla ja savikokkare- ja kivisateella. Kohautek kirosi, Peter joudutti hevosia, Habrecht veti takin korviensa yli, Pavel istui paikallaan hievahtamatta. Vasta kun vaunut olivat vapautuneet kiihkeimmistä takaa-ajajistaan, kumartui hän ja heitti vaunuihin pudonneet kivet rauhallisesti tielle – kaikki paitsi viimeistä pienintä, jota hän katseli tarkkaavasti ja miettien, pistäen sen lopulta taskuunsa.

"Mitä sinä kivellä aijot?" kysyi santarmi.

"Kun kerran rakennan itselleni mökin – ja sen vielä teenkin" – kuului vastaus, "silloin panen tämän kiven kynnyksen alle, jotta muistaisin aina sisään ja ulos astuessani miten ihmiset ovat minua häväisseet."

Tuntia myöhemmin saavuttiin määräpaikkaan. Piirikunnan tuomari kutsutti Pavelin eteensä ja näytti olevan taipuvaisempi uskomaan hänen syyllisyyttään kuin viattomuuttaan. "Sillä", oli hänen tapansa sanoa: "minä puolestani en ajattele ihmisistä pahaa, vaan kaikkein alhaisinta."

Tutkimusta jatkui, esimiehen ruumis määrättiin leikattavaksi. Oikeuskemistin poissaollessa teki hänen sijaisensa, hyvin itseensäluottava nuori mies, tuiki pintapuolisen tutkimuksen ja todisti muitta mutkitta että kuolleen vatsassa ja sisälmyksissä oli myrkkyä. Silloin oli Pavelilla huonot ajat, vaan hän pysyi lujana ja käyttäytyi julkisessa oikeudessa aivan niin kuin kuulustelussa kotikylässään. Hänen kärsimyksensä loppuivat varsinaisen oikeuskemistin palatessa, joka ryhtyi tarkastamaan tottumattoman virkaveljensä töitä, huomasi tutkimuksen puutteellisuudet ja yhdessä lääninkirurgin ja piirifyysikon kanssa kumoamattomasti todisti, että esimies ei ollut kuollut myrkystä, vaan sairaudestaan.

Miltei heti senjälkeen vapautettiin Pavel ja sai jättää vankeuden.

Peter, hänen pääsyyttäjänsä, tuomittiin maksamaan kulut.

Viimeisenä sunnuntaina, jonka Pavel vietti tutkimusvankilassa, oli Habrecht saanut luvan käydä hänen luonaan. Opettajaa tämä jälleennäkeminen syvästi liikutti.

"Kaksi kuukautta vankilassa!" huudahti hän. "Niin pitkälle olet antanut asiasi mennä, sinä itsesi vihollinen. Pavel, Pavel; paljo pahaa ovat ihmiset jo sinulle tehneet, mutta ei kukaan niin paljon, kuin itse olet itsellesi tehnyt." Hän kysyi pojalta mitä tämä oli ajatellut pitkinä yksinäisinä päivinä ja öinä.

"En juuri mitään; öisin nukun ja päivillä teen työtä; he ovat antaneet minulle työaseita", vastasi Pavel ja veti sänkynsä alta esiin mökkinsä mallin. Se oli hänen tuleva asumuksensa, jonka hän oli kyhännyt mitä suurimmalla tarkkuudella ovineen ja ikkunoineen ja olkikattoineen. Merkillinen vastakohta: pojan kädet kuin karhun kämmenet ja tämä siro työ. Hän oli sen tehnyt Milada sisarelleen ja pyysi nyt Habrechtin ottamaan sen mukaansa, lähettämään tytölle sekä samalla kirjottamaan hänen viattomuudestaan. Habrecht lupasi tehdä niin, ilmottamatta ollenkaan että hän oli kirjottanut jo kaksi pitkää kirjettä luostarin arvoisalle johtajattarelle, kertoen asiat omantunnon mukaisesti ja kyllin laajasti, niin että Pavel esiintyi yhtä viattomana kuin sokerista tehty pääsiäislammas. Molemmat kirjeet huokuivat mitä syvintä osanottoa ja palavinta totuudenrakkautta. Valitettavasti ne jäivät seurauksitta, sillä kumpaiseenkaan ei Habrecht saanut vastausta.

* * * * *

Oli tammikuun loppupuoli, päivä lämmin, lumi hyvää vauhtia sulamassa ja kapeina, ruskeina puroina rinteitä alas vyörymässä. Surumielisenä pilkisti aurinko valkoisten pilvien takaa, tien vieressä olevat lehdettömät puut heittivät kelmeitä varjojaan mutaiselle peltotielle, jota pitkin Pavel asteli kylään takaisin.

Vankilassa hän oli usein ajatellut, että kun hän vaan kerran saisi vapaasti hengittää ulkoilmaa, kun jälleen saisi vapaasti liikkua, silloin olisi kaikki hyvin. Nyt hän oli vapaa, matkalla kotiin, mutta hyvältä ei sittekään tuntunut. Yhtä kolkkona, yhtä tyhjänä ja ilottomana kuin tuo maisema talvisessa köyhyydessään häämötti hänen oma tulevaisuutensakin.

Hänen ensimäinen kylässäkäyntinsä tarkotti paimenen mökkiä. Etehisen tulisijasta oli poistettu tuo kuuluisa romukasa, joka sitä ennen täytti. Vinska oli polvillaan lattialla, puhaltaen iloisesti räiskivää tulta. Vaijeten, puoleenkaan katsomatta astui Pavel hänen ohitsensa suoraa tietä asuinhuoneeseen. Virgil ja vaimonsa huudahtivat pelästyksestä hänet nähdessään; vaimo peitti kasvonsa esiliinallaan, ukko vapisi koko ruumiiltaan ja kohotti rukousnauhan tulijaa kohti, ikäänkuin pahaahenkeä manatakseen. Mutta Pavel virkkoi käsivarret rinnoilla ristissä:

"Konnat! Olen täällä jälleen ja taskussani on todistus, ettei minulla ole mitään tekemistä oikeuden kanssa. Nyt annan teille sen neuvon, että annatte minun olla rauhassa opettajan luona, muuten teidän käy huonosti. Kieleni ei ole missään tapauksessa kasvanut suulakeen kiinni. – Ja muuta ei minulla sanomista ollutkaan", lopetti hän ja astui ulos.

He katsoivat hämmästyneinä hänen jälkeensä. Paljon hän oli muuttunut noina kahtena kuukautena!.. Hän oli mennyt poikana ja palasi nyt nuorukaisena; hän oli kasvanut, mutta ei suinkaan hoikistunut.

XI

Kylän ulkopuolella, erään rinteen juurella, jota aikoinaan oli peittänyt jo vuosikausia takaperin hävitetty metsä, oli muuan hylätty hiekkakuoppa. Tyhjennettyään viimeisenkin suonensa oli se jäänyt hylkiölle, eikä kukaan ajatellut käyttää hyödykseen tuota autiota nummea, joka ei olisi ainakaan yhteen miespolveen kasvanut mitään. Vain kerran tarjosi paroonittaren taloudenhoitaja kolmekymmentä guldenia tuosta rikkaruohojen peittämästä hiekkanummesta, joka oli armollisen rouvan huonoimpien peltojen rajalla, mutta kun kauppaan oli todenteolla ryhdyttävä, peräytyikin hoitaja. Sen koommin ei ollut ostajaa ilmautunut. Suuri olikin sentähden hämmästys, kun sellainen vihdoin jälleen ilmestyi ja kun tuo ostaja oli – Pavel Holub.

Vuosi oli kulunut siitä, kun hän oli päässyt tutkimusvankilasta, ja jokainoa päivä, niin talvella kuin kesällä, oli hän lähtenyt aikaisin työhönsä ja palannut vasta myöhään illalla. Mikään ei katkaissut tuota yksitoikkoista raatamista, ei mikään houkutellut häntä seuraamaan ympäristönsä tapahtumia. Peterin ja Vinskan häitä, jotka vietettiin kaikessa hiljaisuudessa ja jotka antoivat kylän vaiteliaimmillekin asukkaille paljo puheenaihetta, hän ei sanallakaan maininnut. Sinä päivänä, niinkuin kaikkina muinakin, meni hän Zbaroon, jossa sai aina työtä joko sahalla, sokeritehtaalla tai metsässä. Hän ansaitsi paljon ja voi viikon lopulla panna jokainoan pennin säästökassaansa Habrechtin lattiapalkin alle, opettaja kun antoi hänelle sekä ruuan että vaatteet. Ilolla hän näki omaisuutensa lisääntyvän päivä päivältä ja olisi ollut eloonsa hyvinkin tyytyväinen, jos vain kaksi pientä toivomusta olisi täyttynyt. Ensimäinen oli sisarensa jälleennäkeminen, toinen rauha kylän nuorison kiusanteolta. Mutta kumpikaan ei toteutunut. Yhtä monesti kun hän näyttäytyi luostarinportin edessä, yhtä monesti hän sai kääntyä tyhjin toimin takaisin, ja menipä hän kuinka aikaisin tahansa Zbaroon, aina oli vielä aikaisemmin nousseita poikia ja tyttöjä, jotka vaanivat häntä matkan varrella huutaakseen ovenraosta tai aidan takaa: "Myrkynvalmistaja!.. Olet sittekin myrkynvalmistaja!"

Pavel vaikeni kauvan, mutta valitti vihdoin opettajalle katkerasti harmiaan.

"Kas, kas", vastasi tämä; "joko nyt harmittaa? Kuinka kauvan siitä onkaan, kun et vielä välittänyt vähääkään mitä ihmiset sinusta ajattelivat tai sanoivat?"

Poika punastui: "Siitäkin alkaa lopulta saada kyllänsä".

"Sitä minäkin", jatkoi Habrecht. "Jos joku on hankkinut itselleen selkäsaunan ja alussa ylvästelee: antaa vaan tulla, lopulta hän kuitenkin saa kyllänsä ja sanoo: heretkää jo, hyvät ihmiset! Mutta juuri silloin lyönnit koskevatkin, silloin vasta alkaa kärsimys. Siitä on jo pitkä aika, kun minäkin olen viimeksi nauranut ihmisten tullessa luokseni pyytämään, että loihtisin heidän vainionsa rakeidentuhoa ja latonsa salamaniskua vastaan. Ja tuo on kuitenkin aikoinaan minua huvittanut. Oi rakas ihminen!.. Tänään lankeisin iloiten jokaisen aasin kaulaan, joka luulisi minua yhtä typeräksi kuin hän itsekin on."

Kapakassa neuvottelivat talonpojat hiekkakuopan myymisestä Pavelille.

Seppä Antonin mieltä kysyttäessä hän puolusti myöntiä.

Häneen oli vaikuttanut oikeuden päätös Pavelin syyttömyydestä ja asiantuntijain lausunto oli poistanut loputkin arvelut myrkyn suhteen. Hänen neuvonsa oli: myytäköön kuoppa Pavelille, hänellä on rahaa, hän voi sen maksaa. Ehdotus hyväksyttiin.

Pavel julistettiin täys-ikäiseksi ja sai maksaa kuopasta korkean hinnan, sillä hänelle selitettiin ettei kunta, jonka rasituksena hän oli ollut seitsemän vuotta, suinkaan voinut antaa hänelle mitään ilmaiseksi.

Mutta hänen omasta mielestään ei tuo summa ollut ollenkaan liian suuri. Hänestä oli mikä summa tahansa, joka aikaansai sellaisen ihmeen, että teki hänet, kerjäläisen, kunnanlapsen, maapalstan omistajaksi, aivan mitätön. Suosijansa kanssa hän vietti sitä päivää, jolloin kauppakirja vihdoinkin allekirjotettiin, mitä juhlallisimmin.

Habrecht sytytti lampun lisäksi vielä kynttilän palamaan ja Pavel levitti pöydälle aarteensa: oikeuden päätöksen, kauppakirjan, loput säästönsä ja Miladan pienen kukkaron vielä koskemattomine sisällyksineen. Rahat laskettiin ja mökinrakennuksen kustannusehdotus laadittiin. Tiilistä ei tule puutetta, ne Pavel valmistaa opettajan pellolla, siellä ei tarvitse savea kaukaa hakea. Vaikeampaa sen sijaan on puuaineen hankinta, siihen eivät hänen nykyiset varansa riitä eikä hän voi paraimmassakaan tapauksessa saada tarpeellista summaa kokoon ennen ensi syksyä. Onneksi tarvitaan katonkannattimia vasta viimeiseksi; Pavelin ensimäisiä huolia olisi perustuksen laskeminen ja seinien muuraaminen. Mutta olihan siinäkin kylliksi, kylliksi sille, jolta ei omiin puuhiinsa riittänyt muuta aikaa, kuin mikä jää aamua ja iltaa tähteeksi vieraan työssä ollessaan.

Suunnitelman valmistuttua toi poika kirjotustarpeensa ja kirjotti huokaillen ja hikoillen seuraavan kirjeen:

"Milada,

rakkahin sisareni, olen kolme kertaa pyrkinyt luoksesi, mutta luostarinsisaret eivät ole antaneet minulle lupaa, opettaja on heille jo kirjottanut. Milada, minä olen ostanut hiekkakuopan johon rakennan mökin itselleni ja äidille, pyydä paroonitarta että hän antaa minun tulla luoksesi koska olen viaton ja olen saanut oikeuden päätöksen että minun ei tarvitse kärsiä rangaistusta minulla on myöskin uudet vaatteet enkä enää tahtoisi olla luostarissa renkinä kun minulla on hiekkakuoppani. Sitte luostarinsisaret kaiketi päästävät minut luoksesi."

Myöskin äidilleen kirjotti Pavel vielä samana iltana ja kertoi että äiti rangaistusaikansa päätyttyä saisi tyyssijan hänen luonansa.

Äidiltä saapui pian vastaus, täynnä rakkautta, kiitosta ja ikävöimistä. Miladan vastaus viipyi kauvan ja tuotti tullessaan suuren pettymyksen.

"Rakas Pavel, minä olen aina tiennyt että olet viaton" – näin kuului kirje – "ja olen iloinnut ja kiittänyt Jumalaa että hän katsoo sinut sen arvoiseksi, että saat viattomasti kärsiä meidän rakkaan Vapahtajamme esikuvan mukaan. Ja nyt täytyy minun sanoa sinulle jotakin, rakas Pavel. En ole saanut sinua nähdä pitkiin aikoihin, mutta se johtui ainoastaan tottelevaisuudesta eikä vapaaehtoisesta uhrautumisesta, eikä Vapahtajani ole lukenut sitä minun ansiokseni. Nyt on kunnianarvoisa johtajatar antanut luvan että saat tulla luokseni, ja nyt vasta voin tehdä vapaaehtoisen uhrauksen. Minä teen sen, Pavel, ja pyydän sinua, rakas Pavel: älä tule luokseni, odota vielä vuosi, odota nurkumatta, sillä ainoastaan sellainen uhri, jonka laskemme iloisina ristin juurelle, on Jumalalle otollinen ja luetaan niiden hyväksi, joidenka puolesta sen teemme. Kieltäytykäämme ilolla, sinä tiedät että teemme sen vanhempiemme sielun tähden, joilla ei ole muita puolustajia ikuisen tuomarin edessä. Älä siis tule. Jos kuitenkin tulisit, rakas, rakas Pavel, niin olisi kaikki turhaa – minua et näkisi, vaan pyytäisin hyviä luostarinsisaria kätkemään minut sinulta. Sinun täytyisi mennä tiehesi minua näkemättä ja tekisit vain sydämeni hyvin surulliseksi, sillä minä rakastan sinua, rakas Pavelini, varmaan enemmän kuin itse rakastat itseäsi."

"Mitä sisaresi kirjottaa?" kysyi Habrecht nähdessään pojan alakuloisesti tuijottavan paperiin, jonka kaunista, säännöllistä käsialaa hän oli hitaasti tavaillut. Pavel kumartui äkkiä eteenpäin ja suuret kyyneleet vierähtivät hänen silmistään.

"Mitä hän kirjottaa?" uudisti opettaja, mutta ei saanut vastausta eikä enää kysynytkään, hänhän tiesi omasta kokemuksestaan että kun ihminen tahtoo vaijeta, niin ei mikään voima voi riistää häneltä salaisuuttaan.

Kevään tultua teki Pavel monena kuutamoyönä peräkkäin tiiliä rakennukseensa. Useammin kuin yhden kerran huomasi hän illalla tehtaalta palatessaan työnsä sillä välin turmelluksi. Pienet jalat olivat juosseet vielä pehmeiden tiilien yli ja tehneet ne kelpaamattomiksi. Pavel väijyi pieniä kiusanhenkiään, otti ne kiinni ja vei kirkkoherran luo. He saivat varotuksen, mutta siitä ei ollut mitään apua, vaan vallattomuutta yhä jatkui. Silloin päätti Pavel itse jakaa oikeutta. Kepillä varustettuna aikoi hän asettua vanhan leveärunkoisen pähkinäpuun taakse, odottaakseen kylästä tulevia vihollisia ja antaakseen niille aika selkäsaunan. Suureksi hämmästyksekseen tapasi hän kuitenkin vartijatoimessa jo toisen miehen – Virgilin. Hänelläkin oli keppi kädessään.

"Olen täällä", sanoi hän; "muutamia olen jo ajanut käpälämäkeen."

"Mitä sinä siellä, konna?" huusi Pavel hänelle. "Pois, heittiö; sinun kanssasi ei minulla ole mitään tekemistä!" Hän kohotti uhaten keppiään.

Virgil oli laskenut oman keppinsä maahan ja kyyristynyt kokoon.

Vavisten ja nöyrästi puheli hän:

"Paveliseni, älä lyö minua. Anna minun seistä täällä, vartioin sinun tiiliäsi."

"Paras vartija tosiaankin! Kyllä tunnen sinut. Mene helvettiin, paholaisen ruoka!"

"Älä puhu hänestä", rukoili vanhus vapisevin polvin; "älä Jumalan tähden puhu hänestä. Olen jo vanha, Paveliseni, ja kuolen pian; sinun ei pidä käskeä minua helvettiin."

"Yhdentekevä jos käsken tahi en, yhdentekevä jos menet tahi et; ellet itse mene, tulee hän sinua noutamaan."

Virgil alkoi itkeä: "Muorikin kuolee pian ja hän pelkää. Hän tahtoisi nähdä sinut ennenkuin kuolee. Hän se olikin, joka sanoi: mene sinä vartioimaan hänen tiiliään."

Pavel katseli häntä kauvan tarkkaavasti. Minkä näköinen hän olikaan, miten kumman näköinen! Kokoonkyyristynyt ja laiha, vilusta värisevä ohuissa vaatteissaan ja kasvot tulipunaiset kuin punainen lasilamppu. Öljynä, joka tuota kurjaa olentoa valaisi, oli paloviina; ainoana lohdutuksena, joka häntä virvotti, ajattelematon suurukous.

Konna-raukka, ajatteli Pavel; ne ajat ovat menneet, jolloin sinä minua pieksit, nyt ryömit edessäni. "Jäähän sitte", sanoi hän hitaasti, yhä vielä epäluuloa täynnä. "Pian se nähdään, minkälainen vartija olet."

Hänen takaisin tullessaan oli kaikki kunnossa. Virgil oli todella ollut uskollinen vartija, eikä pyytänyt kiitosta eikä palkkaa, kyseli vain myötäänsä: "Etkö tule muorin luo?"

Pavel käski sanoa Virgilovalle että häneen nähden hän kyllä voi rauhassa kuolla, mutta hänen luonansa Pavel ei tahdo käydä. Pääsyynä kieltoonsa oli pelko, että tapaisi Vinskan äitinsä luona eikä silloin voisi häntä karttaa, niinkuin oli tehnyt aina siitä asti kuin tämä oli tullut Peterin vaimoksi. Ja niinkuin hän käänsi silmänsä poispäin hänet kohdatessaan, niinkuin hän vältti mikäli mahdollista kuulemasta hänestä mitään, samoin hän karkotti jokaisen Vinskaa koskevan ajatuksenkin, joita, sen pahempi, pyrki väkisinkin mielessään heräämään.