Читать книгу: «Kunnanlapsi», страница 6

"Herra opettaja", sanoi hän alotteeksi, lähestyi häntä ja koputti hiljaa sormellaan hänen olkapäätään. "Herra opettaja, kuulkaahan; minulla on jotakin sanottavaa."

Habrecht suoristui, hymyili surumielisesti ja sanoi: "Vieläkö olet täällä, tyhmä poika; mene kotiisi. – Mene!" toisti hän ankarasti, kun ensimäisestä kehotuksesta ei ollut apua.

Mutta Pavel seisoi kuin ruumiilliseen muotoon pukeutunut päättäväisyys, katsoi opettajaa rauhallisesti silmiin ja selitti että kotiin hän ei mene, tänään täytyisi hänen alottaa jotakin. Hän olisi tahtonut alottaa jo luostarissa, mutta siitä ei tullut mitään, ja nyt hän pyytäisi saada alottaa herra opettajan luona.

"Mitä?" kysyi tämä. "Mitä alottaa?"

"Uutta elämää", vastasi Pavel ja teki hämmästyttävän hyvästi selkoa siitä, miten sitä olisi alotettava. Luostarissa hän oli nöyrästi pyytänyt että hänet olisi pidetty siellä; opettajalle hän lupasi miltei lohduttavasti että hän tästä lähtien aina olisi hänen luonaan ja huolehtisi siitä, että hänellä olisi vuokralaisestaan jotakin hyötyä. Miten usein olikaan opettaja harmitellut kunnan huolimattomuutta koululle kuuluvan pellon hoitamisessa. Hän ottaisi nyt pellon hoitoonsa ja samoin puutarhan; pian saataisiin nähdä olisiko se vielä entisessä kunnossa ja puutarha rikkaruohokenttänä. Hitaasti mutta vakuuttavasti esitti Pavel sitte, miten ahkera hän olisi eikä korvaukseksi tahtonut muuta kuin katon päänsä päälle ja ravintonsa. Rahaa hän voisi ansaita syysmyöhällä ja talvella tehtaassa, jossa maksettiin aina guldenikin päivässä. Kun hän olisi koonnut sata guldenia, silloin olisi aika ajatella mökinmaan ostamista. Hänen sisarensa niinikään säästäisi yhä eteenkinpäin, ja niin usein kuin suinkin mahdollista, menisi Pavel häntä katsomaan – hän tiesi miten paljo vahinkoa hänelle oli ollut siitä, ettei ollut ennemmin nähnyt sisartaan. Lopulta oli äänessä taasen tuo lohduttava sävy, kun hän lupasi tulla iltaisin säännöllisesti opettajan luo "ettette olisi niin yksin; silloin voitte lukea" – hän aikoi jo sanoa – loitsukirjaanne, mutta nieli onnellisesti molemmat ensimäiset tavut lausuen ainoastaan viimeiset – "ja sillaikaa lasken minä rahojani". Habrecht antoi hänen puhua, ainoastaan silloin tällöin itsekseen mutisten: "typerä poika", mutta Pavel huomasi kuitenkin, ettei opettaja ollut niin vastahakoinen kuin miltä näytti.

"Kaikki hyvin", sanoi hän lopulta, "tai ei ainakaan niin järjetöntä kuin sinulta saattaisi odottaa. Mutta siitä ei tule sittenkään mitään, ei niin mitään ilman kunnan suostumusta."

"Se kyllä saadaan, kun opettaja vaan asian oikein esittää", arveli Pavel ja puolusti mielipidettään niin itsepintaisesti ja uudisti vanhoja näkökohtiaan sellaisella järkähtämättömyydellä, että opettaja vihdoin tunnusti olevansa voitettu ja huudahti: "Jäähän sitte, Jumalan nimessä, koskei sinusta kerran pääse eroon, senkin takkiainen!"

Silloin hypähti Pavel ilosta ilmaan jotta lattia tärähti: "Tiesinhän sen, tiesinhän sen, että opettaja minua auttaisi!"

Opettaja moitti hänen rajuuttaan, ja yhä edelleenkin moitiskellen mutta kuitenkin vanhoilla harmahtavilla kasvoillaan harvinainen sisällisen tyytyväisyyden ilme ryhtyi hän toimenpiteisiin vieraansa ravitsemiseksi ja sijottamiseksi. Pavel sai voileivän, joka maistui niin erinomaiselta, ettei voileipä milloinkaan ennen sellaiselta; sen jälkeen hän sai siirtyä viereiseen kamariin nukkumaan. Opettaja levitti lattialle ryijyn: "Pane maata ja nuku heti!" kehotti hän ja peitti pojan vanhalla, kuluneella vaipalla, sulki sitte oven ja meni omaan huoneeseensa. Pavel jäi pimeään ja koetti parastaan seuratakseen opettajan viimeistä neuvoa, mutta se ei onnistunut, hänen sielunsa oli liian täynnä riemua. Näin oli siis tuo uusi elämä alkanut! Hän ei enää maannut vilusta kokoonkäpristyneenä paimenen etehisessä, jäätävän tuulen puhaltaessa ammottavista ovenraoista. Hän makasi oikean kangaspeitteen alla huoneessa, jossa ilma oli tarkasti sulkeuksissa ja hajahti kaikellaiselta hyvältä, niinkuin vanhojen vaatteiden, torakkain, saappaiden ja hapanneen maidon tuoksulta. Miten hyvä hänen olikaan olla ja miten hän nauttikaan edeltäkäsin Miladan ilosta, kun hän saisi kuulla tämän käänteen! Sisartaan ajatellen hän sulki silmänsä, ja kun hän ne jälleen avasi, kurkisti hoikkasarvinen uusikuu ikkunasta sisään. Hän tervehti sitä riemuiten: "Sinäkin alotat, me alotamme molemmat!" Samassa valtasi hänet, huolimatta uudesta ympäristöstään ja kaikesta uudesta, mikä hänen sisässään kuohui ja muotoutui, ensimäisen kerran hyvin pitkästä ajasta kodin tunnelma. Mielessään heräsi äkkiä muisto öistä, joita muinoin oli viettänyt vanhempiensa kanssa tiilivajoissa, tosin vieraiden vajoissa, mutta kuitenkin kotonaan, sillä olihan koko kotoinen kurjuus siellä yhteenkoottuna. Ja nyt oli hänellä jälleen koti, parempi kuin entinen; hänen ei enää tarvinnut pelätä isäänsä ja äiti oli kaukana. Äiti tosin palaa jälleen, ja silloin… Väristys kävi hänen ruumiinsa läpi, hän kääriytyi tarkemmin peitteeseensä ja lausui lyhyen, voimakkaan rukouksen, jonka pääsisältö oli seuraava:

"Rakas Jumala, näet että olen alkanut vaeltaa oikealla tiellä; nyt, rakas Jumala, pidä vaari etten enää takaisin horjahtaisi!"

IX

Kun opettaja seuraavana päivänä tuli kunnanesimiehen luo, makasi tämä tuskissaan vuoteellaan. Hän ei kurjassa tilassaan voinut tuntea vähintäkään osanottoa muiden ihmisten toimiin ja tarpeisiin. Joka kerta kun Habrecht alkoi puhua Pavelista, palasi sairas omiin asioihinsa, kärsimyksensä, valituksiinsa lääkärin suhteen, joka juoksee siellä kaiket päivät ja vie häneltä rahat, mutta ei kykene auttamaan. Kuinka paljoa paremmin olikaan käynyt hänen palvelustytölleen! Nähkääs, kun tyttö oli pari viikkoa sitte niin sairaana ja heikkona, että tuskin kykeni jaloilleen, mutta nyt hän oli terve ja reipas. Ja mistä syystä? Aivan yksinkertaisesti sentähden, ettei alunpitäinkään huolinut lääkäristä, vaan lähetti muitta mutkitta hakemaan rohtoja paimenen eukolta. Ne auttoivat, ja tunnin päästä hän oli terve.

Opettaja sanoi: "Hm, hm!" ja otti uudelleen puheeksi Pavelin asian, jonka jälkeen sairas jälleen kertoi jutun palvelijansa merkillisestä parantumisesta.

"Mitä päätätte Pavelista?" kysyi koulumestari, saaden lopullisesti tietää että hänen piti kääntyä neuvosmiesten puoleen.

Ja niin hän teki kierroksen neuvosmiesten luona. Ne kuuntelivat häntä totisina ja kärsivällisinä ja jokainen sanoi: "Tässä tapauksessa menkää ensin kunnanesimiehen luo".

"Esimies lähetti minut teidän luoksenne."

"Jaa. – Menkää sitte molempien toisten neuvosmiesten luo."

Rauhallisella puheella oli mahdotonta saada heitä tekemään asiassa päätöstä tai edes lausumaan ajatustaan, ja Habrechtin piti karttaa innostusta, jottei herättäisi epäluuloisissa kylän-isissä epäilyksiä itsekkäistä tarkotuksista.

Viimeksi hän meni linnaan, vaikuttaakseen siellä turvattinsa hyväksi, mutta onnistui huonosti. Luostarista tullut kirje oli tehnyt vaikutuksensa. Paroonitar syytti katkerasti itseään siitä, että oli edistänyt sisarusten tapaamista ja oli hyvin suutuksissaan Pavelille; ei tahtonut enää kuulla puhuttavankaan hänestä ja neuvoi koulumestarinkin kerta kaikkiaan jättämään moisen heittiön oman onnensa nojaan.

Viikko kului. Virgil kävi joka päivä koululla noutaakseen sieltä Pavelin, mutta poika joko pysyttelihe piilossa tai vastusti kynsin hampain. Silloin menivät paimen ja hänen vaimonsa lopulta kunnanesimiehen luo, koettaen vaikuttaa siihen suuntaan, että tämä olisi käyttänyt valtaansa pakottaakseen pojan palaamaan heille takaisin. Sairas mies lupasi kaikki, mitä he pyysivät, katsoi jokaisen vaivaloisesta lausutun sanan jälkeen kysyvästi, milteipä rukoilevasti ihmelääkäri-eukkoon ja näyttäen kipeää oikeata puoltaan voihkasi: "Siinä se on! Siellä se paholainen istuu!"

"Niin, niin!" sanoi vaimo. "Oikealla, juuri oikealla se on kipu; siellä on maksa."

"Maksa? Vai niin – te sanotte edes jotain, te!.. Sanotte että se on maksa. Mutta tohtori, hän ei puhu maksasta eikä mistään muustakaan."

"Ei puhu, eikä tiedä", sanoi vaimo ylimielisen halveksivasti.

"Hän ei tiedä edes huojennusta, ei tiedä niin mitään."

Virgilova kohotti ristiin asetetut kätensä huultensa tasalle ja virkkoi sormenpäitten yli huokaisten: "Niin, niin! Ja kun ajattelee miten helposti herra esimies olisi autettavissa!"

Sairas kohoutui vuoteellaan: "Niinkö arvelet?.. Auta sitte!"

"Kunpa uskaltaisin?" vastasi vaimo, nopea, väijyvä välähdys silmissä. "Kunpa uskaltaisin lähettää jotakin!.. Neljässätoista päivässä olisitte terve."

"Lähettäkää minulle jotakin, lähettäkää!.. Mutta – suu kiinni … ymmärrätkö?"… Hän keskeytti puheensa kuunnellen levottomasti mahdollisesti läheneviä askeleita tai ääniä ja jatkoi sitte hiljaa: "Pimeän jouduttua tulee palvelustyttö noutamaan."

"Lähetän pojan tuomaan, se on parempi. Silloin te samalla neuvotte häntä ja sanotte että hänen pitää palata sinne, mihin kuuluu. Tyttö odottakoon tallinoven luona."

Esimies huitoi kiivaasti käsiään: "Yhdeksän aikana. Menkää tiehenne – menkää!"

Virgil ja hänen vaimonsa tottelivat nopeasti, mutta sattuivat ulos tullessaan kohtaamaan Peterin ja lääkärin. Viimemainittu ahdisti laitonta ammattitoveriaan kysyen ankarasti mitä hänellä oli täällä tekemistä. Yhtä epäilevänä ja paljoa tylymmin käski Peter vanhuksien mennä tiehensä. Aviopari astui vaijeten kotiinsa. Mökkiin saavuttuaan riensi vaimo paikalla kirstun luo, kaivoi sieltä esiin likaisen, rääsyihin käärityn rasian, josta otti kaksi pientä pulloa. Toisen kyljessä oli kaupungin apteekin nimilappu päällekirjoituksella "juhannuskukkatippoja". Toisen pullon sisällys oli keltaisenharmaata, pohjalla paksu, valkoinen pohjasako. Tarkkaavasti katseli vaimo pulloa valoa vasten ja alkoi pyöritellä sitä hitaasti sormiensa välissä.

Virgil oli istuutunut penkille. "Mitä sinä teet?" kysyi hän äkkiä,

"Miksi häntä autat? Anna hänen olla!"

"Häntä ei voi kukaan auttaa", vastasi vaimo.

"Hänen täytyy kuolla."

"Täytyy kuolla? – Mitä ajatteletkaan?.. Älä sekaannu siihen asiaan."

Vaimo kohautti olkapäitään: "Kolmeneljännes vuotta tai ehkä kokonaisen voi hän vielä elää kituuttaa."

"Kokonaisen?" uudisti Virgil säikähtyneenä, ajatteli hetkisen ja huudahti äkkiä suuttuneena: "Näitkö, miten hänen poikansa meitä kohteli?"

"Pelkää isäänsä – siinä kaikki. Hän voisi antaa meille selkään pelkästä pelosta… Ja tytölle hän myöskin antaa selkään – ja silloin!" Hän pani erittäin suuren painon viimeiselle sanalle vilkuttaen vaaleita kissansilmiään. "Silloin – kun rakkaus sammuu, ja se sammuu pian, semmoisia ovat miehet. Mene tiehesi, sanotaan silloin, ei minulla ole mitään tekemistä sinun kanssasi! Ja tyttö tietää että niin voi käydä, ja silloin hän menee kaivoon."

Virgil huudahti käheästi ja teki kolme ristinmerkkiä peräkkäin:

"Lorua! Paljasta akkaväen lorua!"

"Meidän tyttö ei puhu lorua", vastasi vaimo vakuuttavasti. "Hän tekee niinkuin sanoo."

"Eipä teekkään!"

"Saat sitte nähdä."

"Siitä välitän vähät. Menköön minun puolestani, senkin tolvana!"

"Ja menee. Silloin on yksi tyttöraukka vähemmin maailmassa. Mutta minä olisin hyvilläni, jos vanhus kuolisi aikaisemmin, nyt heti! Niinkauvan kun vielä Peter hänet ottaisi, jos uskaltaisi… Ja kun tyttö hänet kerran saisi! Kunpa vaan saisi!" Vaimo purskahti nauruun. "Silloin se olisi Peter, joka saisi selkäänsä."

Virgil ensin yhtyi hänen äänekkääseen riemuunsa, mutta vaikeni pian, supisti suutaan tekopyhästi ja sanoi syvään huoaten: "Jumala suokoon että arvoisa herra kunnanesimies pian vapautuisi tuskistaan."

"Ehkä hän sen suo", vastasi vaimo raa'alla äänellä. "Ja nyt mene pian poikaa hakemaan."

"Hänpä ei tule."

"Sano että esimies käskee."

"Hän ei tule sittenkään."

"Niinpä sano että Vinska pyytää hänen tulemaan."

Paimen nousi ja meni ovea kohti. Siellä hän kuitenkin pysähtyi ja sanoi ympärikääntyen: "Kuulethan – ei häntä pidä auttaa, mutta ei tehdä vääryyttäkään."

Vaimo katsoi häneen pilkallisesti ja ohuet, tiukasti hampaisiin puristetut huulensa sävähtivät vihreiksi. "Sittepähän nähdään!"

Sitä ei mies enää kuullut, hän jo nilkutti hiljaa tiehensä.

Kaksi pitkää tuntia odotutti Pavel itseään. Oli miltei yö, kun hän vihdoinkin tuli, koputti oveen ja kysyi Vinskaa. Mökkiin hän ei astunut millään ehdolla.

Paimen, joka oli häntä seurannut, nojautui seinää vasten. Naapurihuoneessa vallitsi hiljaisuus, kuului vain silloin tällöin ikkunan läheisyydessä nukkuvan Arnostin voimakkaat kuorsaukset.

Virgilova tuli kynnykselle. "Vinska jo nukkuu", sanoi hän. "Et voi häntä enää tavata, miksi tulit niin myöhään. Sitäpaitsi täytyy sinun heti mennä esimiehen luo."

"Minun?"

"Sinun pitää itse pyytää että hän sallii sinun jäädä opettajan luo ja" – hänen äänensä aleni tuskin kuuluvaksi kuiskeeksi, "sitte sinun pitää viedä hänelle rohtoja."

"Ahaa!" Pavel käsitti samassa mistä oli kysymys. Hän oli käynyt usein ennenkin emäntänsä vaiteliaana lähettiläänä sairaitten luona ja uskoi, samoin kuin koko kylä, hänen taitoonsa ja lääkkeittensä voimaan. "Antakaa tänne", sanoi hän ojentaen kätensä.

Vaimo antoi hänelle sen pulloista, joka sisälsi vaaratonta lääkettä, painaen tarkasti hänen mieleensä että se olisi tyhjennettävä "kolmella kerralla". "Mene puutarhan läpi", sanoi hän, kun poika näytti käyvän kärsimättömäksi ja kuuntelevan vain puolittain. "Pysyttäydy loitolla kadusta, ettei yövartija näe. Palvelija tietää tulostasi ja avaa oven."

Parilla hyppäyksellä oli Pavel pellonpientareella, hetken vielä kuvastui hänen tumma varjonsa lyijynharmaata taivaanrantaa vasten, sitte oli kaikki kadonnut.

Virgilova astui miehensä luo, tarttui hänen käsivarteensa ja veti hänet mukanaan muutamia askeleita. "Nyt juokse pojan jälkeen ja sano hänelle: vaimoni oli unohtaa, että esimiehen pitää ensin juoda tämä loppuun ja lähettää pullo mukanasi takaisin, jotta vaimoni voisi sen survoa huhmarissa ja levittää jauhetta seitsemälle myyränmättäälle, muuten ei koko hommasta ole mitään apua. Sano hänelle niin ja anna tämä."

Vaimo painoi hänen käteensä pienen kylmän esineen, jonka pelkkä kosketus sai miehen värisemään.

"Jumalan tähden, onko siinä jotain pahaa?"

"Se on tuskia vastaan; hänen tulee siitä hyvä olla."

"Yhtä hyvä kuin hänen rottiensakin", sanoi Virgil ja lisäsi suuttuneesti: "Mikset antanut sitä heti pojan mukaan, minkätähden minun pitää se sinne viedä?"

Vaimo nauraa leikitti: "Ettet voisi sanoa, jos asia tulee ilmi: minä en tiedä mitään, ettet voisi jättää minua pulaan, niinkuin mielelläsi tekisit, jos hullusti kävisi. Juuri sentähden, sinä pelkuriraukka. Ja nyt ala laputtaa!"

Mies astui syrjään: "En mene", sanoi hän.

"No anna hänen sitte kärsiä!.. Ei kukaan voi aavistaa miten kauheasti hänen täytyy vielä kärsiä. Hänen oma poikansa ei voisi tehdä hänelle suurempaa hyvää työtä kuin vapauttaa hänet tuskistaan. Hän on vielä sanova pojalleen: ota minun henkeni, tai minä kiroon sinut!.. Mene, mene!.. Etkö vieläkään?.. No kärsiköön sitten kuin vesikauhuinen koira, niin että hänelle jää aikaa saattaa Vinska kaivoon, riistää pojaltaan onni ja itseltään ijankaikkinen autuus."

Hän puhui hiljaa mutta kiihkeän kaunopuheisesti, ja Virgil hytkähteli hänen sanoistaan kuin tuhanten neulain pistoksista. "Rakkaudentyön tekisi se, joka hänet päästäisi tästä elämästä. Oikea mies tekisi sen Jumalan tähden."

Virgil hengitti raskaasti; hänestä oli kamalaa katsella pimeässä vaimonsa silmien kaameata, vaaleanharmaata välkettä.

"Jumalan tähden?.. Siis Jumalan tähden", toisti hän, kääntyi ja lähti menemään.

Kadun, jota hän kulki, muodosti muutamien vajojen takaseinä ja kunnanesimiehen puutarha. Saavuttuaan viimemainitun kulmaan, jäi Virgil paikalleen seisomaan. Aidan takana liikkui jotakin… Vanhuksen korvaan tunkeusi kuisketta, hellää lemmenkuisketta, huokauksia, hyväilyjä, suudelmia ja palavia jäähyväis-sanoja. Siellä ne ovat molemmat, se on se tytönletukka, joka siellä suutelee ja hyväilee – tytönletukka, jonka tähden minun täytyy mennä tappamaan… Täytyykö minun? Eilen olin itseni ripittämässä ja kuukauden päästä menen uudestaan… Ja tätä en voi rippi-isälle tunnustaa, eikä sitä varten ole mitään synninpäästöä, sitä varten on ainoastaan helvetin liekit. – Viime sunnuntaina puhui pastori laajasti helvetistä ja sen tuskista.

Paimen juoksee yhä eteenpäin, hänen hampaansa kalisevat ja rintansa pihisee. Itkua ja hampaiden kiristystä, sehän kuuluu helvettiin, ja sitä on jo hänen sisässään… Mutta sitä on hänen ulkopuolellaankin, pimeyskin kuuluu helvettiin… Ja mikä tuolla käveleekään hänen edellään, tuo leveä, musta viiva, pimeyttäkin mustempi? – Oi, se on Pavel! välähtää hänen sekavissa aivoissaan. Huuda häntä – huuda häntä, kehottaa hän itseään… Minkätähden? No niin, antaaksesi hänelle myrkyn… Virgil ei enää jatka ajatusta loppuun. Hänestä tuntuu kuin päänsä olisi kasvanut viiniankkurin kokoiseksi ja niinkuin jalkansa olisivat käyneet niin heikoiksi ja hoikiksi kuin viiniköynnös, ja näiden heikkojen jalkojen piti kannattaa hänen tavatonta päätään ja rinnassaan polttavia helvetintuskia. Se ei ole mahdollista, ei, ei… Mutta mitä nyt tapahtuu? Oi, armollinen Jumala!.. Musta viiva muuttaa muotoa, se ei olekkaan enää Pavel, se on ilmielävä paholainen, jonka jälkiä Virgil seuraa, paholainen, joka ei katsahda taakseen kertaakaan, hän on niin varma siitä, että Virgil häntä seuraa. Paimenta pöyristyttää ja hän kaatuu pitkälleen. "Ei, ei!" kähisi hän, "minä en sitä tee! Herra Jumala taivaassa, siunattu kolmiyhteys, anna minulle syntini anteeksi!" Ja korkeimman pyhän nimen kuullessaan katoo kummitus ja vanhuksen yli kumartuu Pavel kysyen: "Mitä te oikein tahdotte?"

"Minä, minäkö?" nyyhkyttää Virgil tarttuen häneen molemmin käsin. "Minäkö – en mitään. Myrkkyä piti minun tuoda, mutta minä en sitä tee…"

Hän kohoutui seisoalleen pitäen yhä kiinni Pavelin käsivarresta, polki pullon jaloillaan rikki ja sotki sirpaleet maahan.

"Katso mitä teen", huusi hän; "jää tänne katsomaan mitä teen."

"Päästäkää minut irti, olette taasen päissänne", sanoi poika, irrottautui Virgilin kiihkeästä puristuksesta ja nousi aidan yli puutarhaan.

Seuraavana aamuna herätettiin Pavel äkkiä syvästä unestaan. Hänen pienen kamarinsa ovi oli selällään ja sen kynnyksellä seisoi opettaja syysaamun hämärässä huutaen: "Nouse ylös! Joutuun kuolinkelloja soittamaan!"

"Kenelle?" kysyi Pavel oikaisten unisia jäseniään.

"Kunnanesimiehelle."

Poika ponnahti kuin nuoli pystyyn.

"Hän on kuollut ja minä menen nyt sinne, pidä sinä huolta soitosta", puheli Habrecht rientäen ulos.

Pavel sekä pelästyi että hämmästyi. Esimies, jolle hän eilen illalla oli vienyt parantavia lääkkeitä, ei siis ollutkaan tervehtynyt. Oli kuollut eikä tervehtynyt!.. Rohdot eivät olleet auttaneetkaan! Jumala ei ole sitä tahtonut, kenties sentähden että hän tahtoi Pavelin parasta, tuo hyvä Jumala. Ehkä hän on antanut esimiehen kuolla ettei tämä voisi pakottaa Pavelia jäämään Virgilin luo.

Poika riensi pihan yli ja kellotapulin portaita ylös soittamaan. Hän soitti hartain, lämpimin mielin ja juhlallisen hitaasti. Ja sen ohessa rukoili hän hiljaa ja hartaasti kuolleen sielun autuuden puolesta.

Tullessaan tornista alas, tapasi hän tiellä pastorin, joka palasi kuolintalosta peitetty kalkki kädessään ja aikoi juuri astua kirkkoon. Pavel lankesi polvilleen pyhien ehtoolliskalujen eteen ja pappi heitti ohikulkiessaan häneen katseen, joka oli niin täynnä tuomitsemista ja hyleksimistä, että poika peräytyi pelästyneenä, löi rintaansa ja kysyi itseltään: "Lieneekö hän minuun suuttunut, ehkäpä vielä luulee että esimies on kuollut minun tähteni?"

Hän meni takaisin koulutaloon. Tuskin kamariinsa ennätettyään syöksyi sinne Vinskakin, onnettoman näköisenä ja aivan suunniltaan.

Hän oli pukeutunut suurimmassa kiireessä, huivi oli pudonnut niskaan, sukimaton tukka hörhötti hajallaan ja kasvot olivat kalmankalpeat. Hurjan epätoivoisena heittäysi hän Pavelin eteen.

"Armahda!" huusi hän. "Sinä olet parempi kuin me kaikki muut. Hyvä Pavel, armahda meitä, koska olet niin hyvä… Olemme aina olleet pahoja sinua kohtaan, mutta armahda kuitenkin, armahda vanhaa isääni ja vanhaa äitiäni, armahda minua!"

Hän puristi kasvojansa hänen polviaan vasten, kietoi käsivartensa niiden ympäri ja katsoi häneen rukoilevasti. Pavel kalpeni vielä enemmän kuin tyttö, hänen olentoaan puistatti tuskallinen hyväntuntemus: "Mitä tahdot?" kysyi hän.

"Pavel", vastasi tyttö puristautuen yhä lujemmasti häneen, "pullo, jonka eilen veit sinne, oli vainajan kädessä kun hänet tavattiin kuolleena ja ihmiset sanovat – ja Peterkin sanoo, että siinä on myrkkyä."

"Myrkkyä?" Pavelin mieleen johtui äkkiä yöllinen kohtaus Virgilin kanssa. "Niin, myrkystähän isäsi puhui… Te kyykäärmeensikiöt! Olette aikoneet myrkyttää esimiehen…"

"Niin totta kuin Jumala elää", vakuutti Vinska, "en minä ole tiennyt asiasta mitään… Ja myöskin niin totta kuin Jumala elää, mitään pahaa ei ole tapahtunut… Usko minua. – Esimies on kuollut sairaudestaan, mutta aikaisemmin kuin lääkäri oli arvellut, ja rohdot, jotka hänelle veit, olivat hyviä… Se nähdään kyllä oikeudessa, sillä sinne asia lykätään, Peter tahtoo niin!"

Läähättäen, liikutuksesta aivan suunniltaan, lausui hän nämä sanat, katse jäykästi poikaan kiinnitettynä.

"Jos niin on", vastasi Pavel, "mitä sinä sitte pelkäät?"

"Mitäkö? Etkö tiedä millaisia ihmiset ovat?.. Jos äiti joutuu oikeuteen, niin, vaikka hänet julistettaisiin kymmenesti syyttömäksi, niin kuitenkin sanotaan: vapautettu ei ole yhtä kuin viaton… Äiti ei saa joutua oikeuden eteen, Pavel – Pavel!"

Hän toisti valittaen hänen nimeään kaikissa äänilajeissa ja hoikka vartalonsa puristautui käärmeentapaisesti Pavelia vasten. Vastaanponnistellen, täynnä epäilystä ja vihaa ahmi poika häntä silmineen.

"Mitä minä sille voin", mutisi hän.

"Sinä voit! Sinun tarvitsee vain tahtoa, sinun tarvitsee vain sanoa … sano se Pavel; hyvä, hyvä Pavel!"

"Mitä sitte? Mitä minun pitäisi sanoa?"

"Ettei kukaan ole sinua lähettänyt", sopersi hän, "että olet omin päin mennyt hänen luokseen."

"Omin päin?" huudahti hän. "Mitenkä minä saattaisin omin päin hänen luokseen mennä? Mitä minä omin päin hänelle antaisin? Enhän minä tiedä mitään."

"Oi rakas, sinä kaikkein rakkain! Paimenet tietävät aina jotain. Olethan usein keittänyt yrttejä sairaille vuohille ja lampaille ja olet ehkä arvellut että se, mikä niitä parantaa, voi olla sairaalle ihmisellekin hyödyksi… Sano niin, Paveliseni, jos he sinulta kysyvät." Hän painoi pojan polttaville huulille suudelman – pojan, joka ei enään vastustanut. "Sano niin ja kerro sitte kaikki, miten huoneeseen pääsit ja mitä sairas sanoi."

"Eihän hän sanonut mitään."

"Eikö mitään?"

"Ei mitään, katsoi vaan kauheasti."

"Entäs sinä?"

"Minä pyysin että hän antaisi minun olla opettajan luona."

"Ja sitte? Kerro, Paveliseni, kerro!"

"Silloin hän pudisti kieltävästi päätään ja katsoa tuijotti rohtoihin kahta kauheammin ja viittasi että minä antaisin hänelle niitä."

"Ja sinä annoit?"

"Niin."

"Eikö ketään muuta ollut läsnä?"

"Ei ketään."

"Entä palvelija? Oliko hän ulkona oven takana?"

"Hän oli oven takana."

"Ja mitä hän sanoi?"

"Hän sanoi: Jumala suokoon että rohdoista olisi apua!"

"Entä sinä?"

"Minä sanoin myöskin: Jumala suokoon!"

"Ja kun sinä tulit ulos puutarhaan, ei siellä ollut ketään?"

"Peter", vastasi Pavel varmasti. "Hän kuuli minun tulevan ja huusi minun jälkeeni."

"Se on hyvä, kaikki on hyvin, tuo kaikki täytyy sinun kertoa", kuiskasi Vinska syleillen niin rajusti kuin olisi tahtonut hänet tukehuttaa. "Sinun ei tarvitse mitään kärsiä ja me tulemme autetuiksi … rukoilen siis sinua: armahda, armahda meitä!"

Tyttö katsoi häneen kuin kuolontuskissa kamppaileva pelastajaansa, ja ihana voiman tunne paisutti ylenkatsotun nuorukaisen rintaa.

"Mitä minä saan, jos niin teen?" huudahti hän ylimielisesti, tarttuen tytön molempiin käsivarsiin. "Jätätkö silloin Peterin ja otat minut?"

Vinskan kasvoille sävähti raju epätoivo ja vihan vimmassa hän unohti kaiken varovaisuutensa: "Tyhmä nulikka – sitä en tarkottanut!"

Hän miltei huusi ja koetti irtaantua pojasta.

Pavel ivaili: "Vai et tarkottanut? Entäs se suudelma ja entäs se kaikkein rakkain?.. Pitääkö minun mennä oikeuteen, jotta Peter voisi sinut naida. Sitäkö tahdot?"

"Sitä juuri!" sanoi tyttö synkästi; "minun täytyy tahtoa sitä. Typerä nulikka!.." Hän astui askeleen taaksepäin ja kohotti ristiin puristetut kätensä: "Minun täytyy päästä esimiehen taloon emännäksi taikka mennä kaivoon".

"Sinun täytyy? – täytyy? – täytyy?.." Poika ymmärsi vihdoinkin ja sähähti tuskansekaisella ylenkatseella: "Sinä rietta!"

Vinskan silmät sulkeutuivat ja kyynelet vierivät pitkin poskia. "Luulin että olin sinulle rakas ja että tahdoit minua auttaa", puhui hän lempeällä äänellä, "mutta sinä et tahdo."

Hän vaikeni harmista ja tuskasta tukehtumaisillaan. Niin seisoivat he hetkisen sanattomina vastakkain, toinen aikeissa hyökätä kiinni surmatakseen, toinen pahinta odottaen ja nöyrästi siihen alistuen.

"Vinska!" sanoi Pavel vihdoin äänellä, joka niin kovalta kuin kuuluikin, kuitenkin herätti tytössä toivoa.

"Mitä – hyvä, hyvä Pavel?"

"Sinä rietta!" toisti hän hammasta purren.

Tyttö aikoi uudelleen heittäytyä hänen eteensä, silloin tempasi Pavel hänet syliinsä, kantoi ovelle ja heitti ulos. Vielä kerran kääntyi Vinska oveen päin kukistuneena, murtuneena:

"Mitä sanot oikeuden edessä?"

"Sittepähän näen", vastasi Pavel. "Mene!"

Vinska totteli.