Читать книгу: «Isät ja lapset», страница 14

XXIV

Parin tunnin perästä hän kolkutti Bazârowin ovea.

– Minun täytyy pyytää anteeksi, että häiritsen teitä teidän tieteellisissä toimissanne, – aloitti hän, istahtaen tuolille akkunan viereen ja nojaten molemmin käsin kauniisen, norsunluisella rivalla varustettuun kävelykeppiin (tavallisesti hän ei käyttänyt keppiä) – mutta minä olen pakotettu pyytämään, että suvaitsisitte suoda minulle viisasen minuttia ajastanne … ei enempää.

– Minun aikani on kokonaan teidän käytettävissänne, – vastasi Bazârow, jonka kasvoille oli elähtänyt omituinen ilme, heti kuin Pâvel Petrôwitsh oli astunut kynnyksen yli.

– Viisi minuttia riittää varsin hyvin. Pyydän saada tehdä erään kysymyksen.

– Kysymyksenkö? Ja minkä?

– Suvaitkaahan kuulla. Ensi aikoina oleskellessanne veljeni talossa, silloin kuin minä en vielä kieltänyt itseltäni mielihyvää haastella teidän kanssanne, minulla oli tilaisuus useinkin kuulla teidän ajatuksianne monenlaisista asioista, mutta mikäli minä muistan, ei meidän kesken eikä minun läsnäollessani puhe milloinkaan sattunut kaksintaisteluihin, yleensä duelliin. Sallikaa kysyäni, mikä teidän mielipiteenne tästä asiasta on?

Bazârow, joka jo oli ollut astua Pâvel Petrôwitshia tervehtimään, istahti pöydän kolkalle, pannen kädet ristiin rinnalleen.

– Minun mielipiteeni – sanoi hän – on tämä: teoreetiselta kannalta katsottuna duelli on typeryyttä, mutta käytännölliseltä… no niin, se on toinen asia.

– Toisin sanoen, teidän ajatuksenne, jos teidät oikein ymmärsin, on se, että, olkoonpa teidän teoreetinen mielipiteenne duellista mikä hyvänsä, käytännössä te ette kumminkaan sietäisi solvausta, vaan vaatisitte tyydytystä.

– Te arvasitte ajatukseni ihan täsmälleen.

– Se on sangen hyvä. Minun on erittäin mieluista kuulla tätä teiltä. Teidän sananne päästävät minut epätietoisuudesta.

– Epäröimisestä, tarkoitatte.

– Se on yhdentekevä; minä käytän tätä lausemuotoa, jotta minut ymmärrettäisiin; minä … minä en ole seminaarin rotta. Teidän sananne pelastavat minut eräästä ikävästä välttämättömyydestä. Minä olen päättänyt taistella teidän kanssanne.

Bazârowilta silmät pystyyn.

– Minunko?

– Juuri teidän.

– Mutta mistä syystä?

– Saattaisin selittää syynkin, – lausui Pâvel Petrôwitsh, – mutta katson parhaaksi olla siitä puhumatta. Te olette minun nähdäkseni täällä liikaa: min'en voi sietää teitä, minä halveksin teitä, ja ellei tätä riitä…

Pâvel Petrôwitshin silmät alkoivat säihkyä… Tuli välähti Bazârowinkin silmissä.

– Hyvä näin, – virkkoi hän. – Sen enempää selitystä ei tarvita. Teidän päähänne on pälähtänyt koetella ritarillista henkeänne minuun. Minä saattaisin kieltää teiltä moisen mielihyvän, mutta oli menneeksi!

– Minä olen teille syvästi kiitollinen, – vastasi Pâvel Petrôwitsh, – ja nyt saan toivoa, että te vastaanotatte minun vaatimukseni, pakottamatta minua turvautumaan väkivaltaisiin keinoihin.

– Toisin sanoen tuohon keppiin, niinkö? – sanoi Bazârow kylmäkiskoisesti. – Aivan niin. Teidän ei tarvitse lainkaan solvaista minua. Eikä se niin vaaratontakaan olisi. Saatte pysyä gentlemanina… Minä otan vastaan teidän vaatimuksenne gentlemanin viisiin minäkin.

– Sehän mainiota, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, asettaen keppinsä nurkkaan. – Piakkoin me puhumme pari sanaa meidän duellimme ehdoista. Mutta sitä ennen tahtoisin tietää, katsotteko tarpeelliseksi turvautua johonkin muodolliseen riitaantumiseen, joka olisi tekosyynä minun vaatimukseeni.

– En; paras tulla toimeen ilman muodollisuuksia.

– Minäkin olen samaa mieltä. Pidän myöskin tarpeettomana käydä syvemmälti pohtimaan meidän yhteentörmäyksemme varsinaisia syitä. Mehän emme voi sietää toisiamme. Mitäpäs muuta?

– Mitäpäs vainenkaan? – toisti Bazârow ivallisesti.

– Ja mitä sitten meidän taistelumme ehtoihin tulee, niin … kosk'ei meillä ole sekundantteja, sillä mistäpä ne otti?

– Niin, mistäpäs ne otti?

– Niin on minulla kunnia ehdottaa teille seuraavaa: me taistelemme huomenna varhain, sanokaamme kello kuusi, lehdikon takana: aseina pistolit; barrieeri kymmen askelen päässä…

– Kymmenenkö askelen? No niin; siltä matkaltahan me inhoamme toisiamme.

– Sopii määrätä kahdeksankin, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh.

– Sopii; miksi ei!

– Kaksi laukausta kummallakin. Ja kaikiksi varoiksi pistää kumpikin taskuunsa pienen kirjeen, jossa ilmoittaa itse päättäneen päivänsä.

– Tuohon en minä oikein suostuisi, – sanoi Bazârow; – haiskahtaa hiukan franskalaiselta romaanilta; ei tunnu oikein todenmukaiselta.

– Saattaa olla. Mutta myönnättehän, ett'ei ole hauska joutua epäluulon-alaiseksi murhasta.

– Myönnän kyllä. Mutta onhan keino tämän ikävän soimauksen välttämiseksi. Sekundantteja meillä ei tule olemaan, mutta saattaahan meillä olla todistaja.

– Kuka, jos sallitte kysyä?

– Pjotr.

– Mikä Pjotr?

– Veljenne kamaripalvelija. Se mies se seisoo nykyaikuisen korkean sivistyksen tasalla ja on tehtävänsä suorittava kaikella sellaisissa tilaisuuksissa tarvittavalla komiljfoo'lla.¹⁵

– Te näytte laskevan leikkiä.

– En ensinkään. Punnittuanne minun ehdotukseni te huomaatte sen olevan sangen yksinkertaisen ja tervettä järkeä päänänsä. Ei äimä säkissä säily, ja mitä Pjotriin tulee, niin kyllä minä otan valmistaakseni hänet asianmukaisesti ja olen tuova hänet taistotantereelle.

– Te jatkatte leikkipuhettanne, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, nousten tuoliltaan. – Mutta siihen ystävälliseen alttiuteen nähden, jota olette minulle osoittanut, en tahdo tuota panna pahakseni … ja niin on kaikki siis selvillä… Niin vainenkin, eihän teillä ole pistoleja?

– Vielä vai tässä pistoleja mulla olis, Pâvel Petrôwitsh? Enhän minä ole sotaherra.

– Siinä tapauksessa tarjoan omiani. Saatte olla vakuutettu, ett'en ole ampunut niillä viiteen kuuteen vuoteen yhtään laukausta.

– Sangen lohdullista kuulla.

Pâvel Petrôwitsh otti keppinsä nurkasta.

– Ja nyt, arvoisa herra, minun on vaan lausuminen teille kiitokseni. Jätän teidät jälleen työhönne ja toimeenne. Nöyrin palvelijanne.

– Hauskoihin näkemiin, arvoisa herra, – vastasi Bazârow, saattaen vierasta ovelle.

Pâvel Petrôwitsh läksi.

Bazârow seisoi hetken aikaa ovessa ja huudahti sitte: "Hyi perhana! Kyll'on kaunista, ja niin typerää! Jopa tekaistiin aika komedia! Tuolla tavoinhan opetetut koirat takakäpälillään tanssivat. Mutta mahdotonhan minun oli kieltäytyä; hän olisi kukaties lyönyt minua, ja silloin… – Bazârow kalpeni jo pelkästä tuosta ajatuksesta; koko hänen ylpeytensä kavahti pystyyn – silloin minä olisin kuristanut hänet siihen paikkaan kuin kissanpoikasen."

Hän palasi mikroskoopinsa ääreen, mutta sydän oli ruvennut liikehtimään, ja levollisuus, kokeissa niin välttämätön, oli tiessään.

"Hän mahtoi nähdä meidät tänään", ajatteli hän; "mutta oikeinkohan hän nyt veljensä puolesta sotisopaan käy? Onkos tuo nyt sitten vaarallista: yksi suudelma? Tässä piilee jotain muuta. Mutta … eihän vaan lienekin itse rakastunut? Aivan varmaan; rakastunut hän on; se on selvä kuin päivä. Senkin pergamentti! … Ilkeältä tuntuu…" päätti hän … "ilkeältä koko juttu, katsoipa sitä miltä puolen hyvänsä. Ensinnäkin täytyy panna otsansa maalitauluksi, ja joka tapauksessa lähteä pois … ja sitten tuo Arkâdi … ja tuo hertunterttu Nikolai Petrôwitsh… Ilkeätä, ilkeätä!"

Päivä kului omituisen hiljaisesti ja nuivasti. Näytti kuin ei Fênitshkaa olisi olemassakaan; hän istui pienessä huoneessaan, kuni hiiri loukossa. Nikolai Petrôwitsh näytti huolestuneelta. Hänelle oli ilmoitettu, että nisuun, josta hän oli toivonut niin paljon, oli ilmestynyt ruostetta. Pâvel Petrôwitshin jäätävä kohteliaisuus se masensi kaikkien mielet, yksin Prokôfjitshinkin.

Bazârow aloitti jo kirjeen isällensä, mutta repäisi sen rikki ja heitti pöydän alle.

"Jos kuolen", mietti hän, "niin saavatpahan tietää. Enkä kuolekaan.

En. Kauan minä vielä saan värjätellä tässä maailmassa."

Hän käski Pjotrin tulemaan luokseen huomenissa heti aamun sarastaessa tärkeälle asialle. Pjotr mietti silloin, että kyllä kai se herra tahtoo ottaa hänet mukaansa Pietariin. Myöhään pani Bazârow maata, mutta näki koko yön rauhattomia, sekasotkuisia unia… Rouva Odintsôw pyöri hänen edessään, ollen samalla hänen äitinsä, ja tuon rouvan perässä astua hiiviskeli pikkuinen, mustaviiksinen kissa, ja tämä kissa oli Fênitshka, mutta Pâvel Petrôwitsh oli hänen silmissään kokonainen metsä, jonka kanssa hänen sittenkin tulee tapella…

Pjotr herätti hänet kello neljä. Hän pukeutui heti ja läksi Pjotrin kanssa ulos.

Aamu oli kaunis ja raitis: pieniä, monenkarvaisia pilviä leijui pehmoisina lampaina taivaan kalvakanheleällä sinertävällä kuvulla; hienoa kastetta oli laskeunut puille ja ja lehdille, ja hopeana se kimalteli lukinkinoissa; kostea, tumma oli maa, näytti kuin siinä vieläkin tuntuisi aamuruskon punertava jälki; taivaalla raikui kaikkialta leivosten lirityksiä. Bazârow astui lehdikkoon, istahti siimekseen sen rinteellä ja nyt vasta ilmoitti Pjotrille, millaista palvelusta häneltä odotetaan. Sivistynyt lakeija säikähti pahanpäiväiseksi, mutta Bazârow lohdutti häntä, ett'ei hänellä tule olemaan muuta tehtävänä kuin taampaa katsella vain, ja ett'ei hänen tarvitse peljätä mitään edesvastausta.

– Mutta aatteles, – lisäsi hän, – aatteles, kuinka tärkeä tehtävä sinun osallesi lankee!

Pjotr levitti kätensä, laski silmät maahan ja nojausi koivun runkoa vasten, kasvoiltaan ihan vihreänä.

Tie Mârjinosta kiersi lehtoa. Kevyt tomu peitti sen vielä yhtenäisenä hurstina; siihen ei ollut vielä pyörä eikä ihmisjalka koskenut. Bazârow katseli vaistomaisesti pitkin tietä, repien maasta heinänkorsia ja pureskellen niitä. "Kauheata tyhmyyttä", hoki hän myötäänsä itsekseen. Aamun viileä puistatti häntä pari kertaa… Alakuloisena katsahti häneen Pjotr, mutta Bazârow myhähti vain: häntä ei pelottanut.

Kuului kavion kopina tieltä… Puitten takaa tuli näkyviin talonpoika. Hän ajoi edellään kahta yhteen kytkettyä hevosta ja katsahti ohikulkiessaan Bazârowiin vähän omituisesti, lakkiaan nostamatta, ja tämä seikka hämmästytti Pjotria: se oli hänen mielestään paha enne.

"Tuokin tuossa on noussut aikaisin", ajatteli Bazârow; "mutta hän menee kumminkin työhön ja toimeen; entäs me?"

– Jo hyö taitavat tulla; – kuiskasi Pjotr äkkiä. Bazârow nosti päänsä ja huomasi Pâvel Petrôwitshin.

Hänellä oli yllään kevyt ruudukas takki ja jalassa aivan lumivalkoiset housut. Hän astui kiirein askelin, kainalossaan viheriään verkaan kääräisty lipas.

– Suokaa anteeksi; olette nähtävästi saaneet odottaa minua, – virkkoi hän, kumartaen ensin Bazârowille, sitten Pjotrille, jossa hän tällä haavaa kunnioitti jotain sekundantin tapaista. – En tahtonut herättää omaa kamaripalvelijaani.

– Eikös mitä, – vastasi Bazârow, – vast'ikäänpä mekin tultiin.

– Vai niin? No sitä parempi! – Pâvel Petrôwitsh vilkaisi ympärilleen. – Ei näy ketään. Meitä ei siis kukaan häiritse… Sopiihan meidän siis ryhtyä toimeen.

– Ryhdytään vaan.

– Uusia selityksiä luullakseni ette vaadi?

– En.

– Suvaitsetteko ladata? – kysyi Pâvel Petrôwitsh, ottaen pistoolit ulos laatikosta.

– Enkä. Ladatkaa te; minä sillä välin mittaan askeleet. Minulla on pitemmät jalat, – lisäsi Bazârow naurahtaen. – Yks, kaks, kolme…

– Jevgêni Vasiljewitsh, – sai Pjotr vaivoin sanotuksi, vavisten kuin horkassa, – oli mitä oli, mutta syrjään minä lähden.

– Neljä, viis … lähde, veikkonen, lähde, mene vaikka puun taakse ja tuki korvasi, älä vaan silmiäsi kiinni pane; mutta jos ken maahan kupsahtaa, niin juokse auttamaan. Kuus … seitsemän … kahdeksan… – Bazârow pysähtyi. – Joko riittää? – virkkoi hän, kääntyen Pâvel Petrôwitshiin, – vai pannaanko kaksi lisää?

– Kuinka tahdotte, – vastasi toinen, lyöden toista luotia piippuun.

– Pannaan sitten. – Bazârow veti saappaankärjellä maahan viivan. – Kas tässä barrieeri. Niin vähienkin: kuinkas monta askelta me astutaan barrieerista ulos? Se on tärkeä kysymys sekin. Eilen siitä ei diskuteerattu.

– Kymmenen minun mielestäni, – vastasi Pâvel Petrôwitsh, ojentaen Bazârowille molemmat pistoolit. – Olkaa hyvä ja valitkaa.

– Olen hyvä ja valitsen. Mutta myöntäkää, Pâvel Petrôwitsh, että tämä meidän ottelumme on omituinen laadultaan, ihan naurettaviin. Katsokaas vaan tuota meidän sekundanttimme naamataulua.

– Teitä huvittaa yhä vaan laskea leikkiä, – vastasi Pâvel Petrôwitsh. – En kiellä, ett'ei meidän ottelumme ole omituista, mutta minä katson velvollisuudekseni ilmoittaa teille, että minä aion taistella täyttä totta. A bon entendeur, salut!¹⁶

– Niin, enhän minä ensinkään epäile, ett'ei meillä olis vakaa aikomus saattaa toinen toisemme tuhoon ja turmioon, mutta miks'ei sitä saisi nauraa ja yhdistää utile dulci? Kas niin: te puotatte minulle franskaa, minä teille latinaa.

– Minä aion taistella täyttä totta, – toisti Pâvel Petrôwitsh ja läksi astumaan paikalleen. Bazârow puolestaan laski hänkin kymmenen askelta barrierista ja pysähtyi.

– Oletteko valmis? – kysyi Pâvel Petrôwitsh.

– Ihan.

– Lähestykäämme siis.

Bazârow rupesi astumaan hiljalleen eteenpäin. Samoin alkoi Pâvel Petrôwitsh kulkea häntä kohti, vasen käsi taskussa ja oikealla yhä kohottaen pistolia.

"Nenäänhän se minua sihtaa", ajatteli Bazârow; "ja tarkkaanpa sirristääkin silmäänsä, senkin pahus! Ei tämä sentään hauskalta tunnu. Rupeanpa katselemaan hänen kellonperiinsä."

Kuului kirpeä vinhaus aivan Bazârowin korvan juuressa, ja samassa kajahti laukaus.

"Minä kuulin, siis ei hätääkään", sävähti hänen päässään. Hän astui vielä askeleen ja tähtäämättä painoi liipasinta.

Pâvel Petrôwitsh vavahti ja sieppasi kädellään reiteensä. Verijuova alkoi vuotaa pitkin hänen valkoista housunsa lahjetta.

Bazârow heitti pistolinsa syrjään ja lähestyi riitakumppaliaan.

– Saitteko haavan? – kysyi hän.

– Teillä oli oikeus vaatia minut barrieeriin asti, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh; – tämä ei ole yhtään mitään. Ehtojemme mukaan meillä on vielä laukaus mieheen.

– Suokaa anteeksi, mutta se jää nyt toiseen kertaan, – vastasi Bazârow, kädellään tukien Pâvel Petrôwitshia, joka rupesi kalpenemaan. – Nyt en enää ole duellantti, vaan lääkäri; ennen kaikkea minun tulee tarkastaa haavanne. Pjotr! joudu tänne. Pjotr! Minnes sinä olet lymynnyt?

– Mitä turhia! … Min'en tarvitse kenenkään apua, – sanoi Pâvel Petrôwitsh, sanoissaan pysähdellen. – Nyt … me … uudestaan… – Hän yritti tarttua viiksiinsä, mutta käsi hervahti, silmät menivät nurin päässä, ja hän pyörtyi.

– Jo nyt on jotain! Tainnoksiin! Ja kaikkia tässä! – huudahti Bazârow vaistomaisesti. – Katsotaanpas, mikä jutku tässä nyt on. – Hän otti nenäliinansa, pyyhki veret pois, ja koetteli haavaa ympäriltä. – Luu on ehjänä, – jupisi hän hampaittensa välistä, – luoti on pyyhkäissyt pinnempaa vaan, ei ole vahingoittunut kuin yksi lihas, vastus externus. Kolmen viikon perästä vaikka tanssis! … Mutta tuo pyörtymys! Voi sentään tuota herkkähermoista väkeä! Kas vaan, kuinka on hieno hipiä!

– Jokos hyö kuolivat? – suhahti hänen selkänsä takana Pjotrin vapiseva ääni.

– Joudu hakemaan vettä. Tää mies hautaa vielä sekä sinut että minut.

Mutta täydellisentynyt palvelija ei näkynyt käsittävän hänen sanojaan. Hän ei liikahtanut paikastaankaan. Pâvel Petrôwitsh avasi verkalleen silmänsä.

– Jo lähtee henki! – kuiskasi Pjotr ja rupesi ristimään silmiänsä.

– Te olette oikeassa… Kauhean typerä naama! – virkkoi haavoitettu gentleman, pakottaen itsensä myhähtämään.

– Mutta etkö sinä, senkin perhana, mene hakemaan vettä! – kiljaisi Bazârow.

– Ei ole tarvis… Se oli vain hetkellinen vertige… Auttakaa minua istuvilleni … kas niin… Mokomakin naarmu … sitaisee päälle jotain. Kyllä minä astun täältä kotia jalan tai saisihan lähettää troskat noutamaan minua. Jos suvaitsette, niin duellia ei jatketa. Te olette menetellyt jalomielisesti tänään … tänään, huomatkaa.

– Mitäs niistä menneistä! – virkkoi Bazârow; – eikä niillä tulevaisillakaan maksa päätänsä vaivata, sillä minä aion heti paikalla pujahtaa tieheni. Antakaas kun sidon teidän haavanne; ei se vaarallinen ole, mutta paras on sentään pysäyttää verenvuoto. Mutta ensiksikin tässä on tämä kuolevainen saatava henkiin.

Bazârow puisteli Pjotria kauluksesta ja lähetti hänet hakemaan troskia.

– Mutta muista, ettes säikäytä minun veljeäni, – sanoi Pâvel Petrôwitsh hänelle. – Älä yritäkään ilmaista, mitä olet nähnyt.

Pjotr läksi kiitämään juoksujalassa. Riitaveljet istuivat sillä välin maassa ääneti. Pâvel Petrôwitsh koetti olla katsomatta Bazârowiin; hänen ei tehnyt mieli käydä sovinnoille hänen kanssaan. Häntä hävetti oma korskeutensa ja huono onnensa, hävetti koko tämä hänen alkuunpanemansa juttu, vaikka tunsikin, ett'ei asia tämän suotuisammin olisi saattanut päättyä.

"Ei ainakaan hän enää täällä vetelehdä", rauhoitteli hän itseänsä; "ja sekin on jo sangen hyvä."

Yhä kauemmin kesti äänettömyyttä, raskasta, tuskallista. Ei ollut kumpaisenkaan hyvä olla. Toinen tunsi toisen kyllä ymmärtävän hänet. Tämä tunto on ystävysten kesken varsin mieluista ja vihamiesten kesken peräti ilkeätä, varsinkin kun ei sovi ruveta selityksille eikä lähteä erilleenkään.

– Sidoinkohan minä jalkanne liian lujaa? – kysäisi vihdoin Bazârow.

– Ette suinkaan; se on varsin hyvä, – vastasi Pâvel Petrôwitsh, lisäten sitten hetken kuluttua: – Ei siltä velimieheltä sentään saa asiata salatuksi; hänelle täytyy sanoa, että syynä meidän riitaantumiseemme oli politiika.

– Aivan niin, – virkkoi Bazârow. – Sanokaa esimerkiksi, että minä sätin kaikkia anglomaaneja.

– Se sopii mainiosti… Mitäs te luulette tuon miehen nyt ajattelevan meistä? – jatkoi Pâvel Petrôwitsh, viitaten samaan talonpoikaan, joka muutamia minutteja ennen duellia oli ajanut hevosensa Bazârowin ohi ja nyt pysähtyen otti lakin päästään, nähtyään "herrasväkeä" lähellä.

– Ties hänet! – vastasi Bazârow. – Luultavinta on, ett'ei ajattele yhtään mitään. Venäläinen talonpoika – siinä se juuri on se salaperäinen, tuntematon henkilö, josta rouva Radcliffe aikoinaan niin paljon puhui. Kuka hänestä selvän otti? Eihän hän itsekään itseänsä ymmärrä.

– Ohoo! Vai niinkö te!.. – yritti Pâvel Petrôwitsh, mutta huudahti samassa: – Katsokaas nyt, mitä tuo teidän tyhmeliininne Pjotr on saanut aikaan! Velihän tänne kiitää täyttä laukkaa!

Bazârow kääntyi ympärinsä ja huomasi Nikolai Petrôwitshin ajavan tänne troskissa, kasvoiltaan kalpeana. Ennenkuin troskat olivat pysähtyneetkään, hän hyppäsi niistä maahan ja syöksi veljensä luo.

– Mitäs tämä on? – puheli hän hätäyneellä äänellä.

– Jevgêni Vasíljitsh, herrainen aika, mitäs tämä merkitsee?

– Ei mitään, – vastasi Pâvel Petrôwitsh, – turhanpäiten hälyttivät sinua vaan. Me tässä riitaannuimme hiukan herra Bazârowin kanssa, ja siitä minua hiukan verotettiin.

– Mutta mikä syynä kaikkeen tähän, hyvät ihmiset?

– Mikäkö syynä? Herra Bazârow puhui halveksivasti sir Robert Peelistä. Minä kiiruhdan lisäämään, että minä yksin olen syypää kaikkeen tähän; herra Bazârow on menetellyt erittäin hyvin. Minä se olin, joka vaadin hänet taisteluun.

– Mutta sinustahan vuotaa verta!

– Vettäkös luulit minun suonissani olevan? Mutta tämä suonen-isku on minulle hyödyllistäkin. Eikö niin, tohtori? Autapas minua nyt troskiin, äläkä antau surumielisyyden valtaan. Huomenna minä olen terve. Kas niin, nyt on hyvä. Anna mennä!

Nikolai Petrôwitsh läksi astumaan perässä jalkaisin. Bazârow yritti jäädä taammas.

– Minun täytyy pyytää teitä hoitamaan veljeäni, – sanoi Nikolai Petrôwitsh hänelle, – kunnes kaupungista saadaan toinen lääkäri.

Bazârow kumarsi ääneti.

Tunnin kuluttua Pâvel Petrôwitsh lepäsi jo vuoteessaan, jalka sidottuna taiteen sääntöjen mukaan. Koko talo oli joutunut häiriöön. Fênitshkalta rupesi kääntämään mieltä. Nikolai Petrôwitsh väänteli salaa käsiänsä, mutta Pâvel Petrôwitsh naureskeli ja laski leikkiä varsinkin Bazârowin kanssa. Hän pani päälleen hienon batistipaidan, veti ylleen keikarimaisen kurtikan ja pisti päähänsä fetsin, kielsi laskemasta uutimia alas ja piloillaan pahoitteli sitä, että nyt täytyy pidättäytyä ruuasta.

Mutta iltayöstä hän sai kuumeen; päätä rupesi pakottamaan. Kaupungista haettu lääkäri saapui. (Nikolai Petrôwitsh oli tehnyt vastoin veljensä kieltoa, eikä Bazârowkaan olisi sitä tahtonut. Viimeksi-mainittu istui koko päivän huoneessaan äkeänä, aivan keltaisena kasvoiltaan, silloin tällöin vain pikimmältänsä pistäytyen sairaan luona. Pari kertaa hän sattui kohtaamaan Fênitshkan, mutta tämä ponnahti kauhistuen hänestä syrjään.) Uusi tohtori määräsi vilvoittavia juomia, muutoin todeksi vahvistaen Bazârowin vakuuttelut, ett'ei mitään vaaraa ole peljättävissä. Nikolai Petrôwitsh ilmoitti hänelle, että velimies oli vahingoissa itse haavoittanut itsensä, johon tohtori virkkoi vaan: "hm", mutta, saatuaan samassa kouraansa 25 ruplaa, lisäsi:

– Tja! Sellaista sattuu tosin, sangen usein.

Maata ei pannut talossa kukaan, ei riisunutkaan. Nikolai Petrôwitsh se myötäänsä hiipi varpaisillaan veljensä huoneesen ja varpaisillaan palasi takaisinkin. Pâvel Petrôwitsh välisti hervahti, valitteli hiljaa, väliin sanoi hänelle franskaksi: "couchez vous", ja pyysi juotavaa. Nikolai Petrôwitsh pakotti kerran Fênitshkan tarjoamaan hänelle lasin limonaadia. Pâvel Petrôwitsh loi häneen terävän katseen ja joi lasin loppuun.

Aamuyöstä kuume kohosi: sairas alkoi hiukan hourailla. Ensi alussa hän puhui epäselviä sanoja, mutta avasi sitten äkkiä silmänsä ja huomattuaan velimiehen vuoteensa ääressä, kumartui huolekkaasti hänen puoleensa ja virkkoi:

– Eikö sinunkin mielestäsi, Nikolai, Fênitshkassa ole jotain, mikä muistuttaa Nellyä?

– Ketä Nellyä, Pâsha?

– Ettäs kyselet! Ruhtinatar P… Varsinkin yläpuoli kasvoista.C'est de la même famille.¹⁷

Nikolai Petrôwitsh ei vastannut, ihmettelihän vaan vanhain tunteitten virkeyttä ihmisessä. "Vai nyt ne pulpahti pinnalle!" ajatteli hän.

– Voi kuinka minä rakastan tuota tyhjänpäiväistä olentoa! – puhui Pâvel Petrôwitsh vaikeroiden ja tuskaisesti heittäen kädet niskansa taakse. – Minä en salli – sopersi hän tuokion kuluttua, – että joku hävytön uskaltaa… – Nikolai Petrôwitsh huokasi vaan; hän ei aavistanutkaan, ketä nuo sanat tarkoittavat.

Seuraavana aamuna kello kahdeksan maissa Bazârow astui Nikolai Petrôwitshin kamariin. Hän oli jo ennättänyt panna matkakapineensa kokoon, päästettyään irti kaikki sammakkonsa, hyönteisensä ja lintunsa.

– Tulitteko sanomaan minulle jäähyväisiä? – kysäisi Nikolai Petrôwitsh, nousten ylös ja käyden häntä vastaan.

– Aivan niin.

– Minä ymmärrän teidät ja hyväksyn päätöksenne kaikin puolin. Veli parkahan se on tietysti syypää, mutta onpa hän saanut rangaistuksenkin. Hän on itse sanonut minulle asettaneensa teidät sellaiseen tilaan, että teidän oli mahdoton menetellä toisin. Minä uskon, ett'ei teidän käynyt välttäminen tätä kaksintaistelua, joka … joka saapi joissain määrin selityksensä ainoastaan teidän kumpaisenkin mielipiteitten alituisesta antagonismista. (Nikolai Petrôwitsh pyrki takertumaan sanoissansa.) Minun veljeni on vanhan ihmislajin lapsia, kiivas ja itsepäinen… Jumalan kiitos, että edes näinkin vähällä päästiin. Minä olen ryhtynyt kaikkiin asianmukaisiin toimiin, välttääksemme yleistä huomiota…

– Minä jätän teille osoitteeni siltä varalta, että asiasta tehtäisiin joku numero, – virkkoi Bazârow huolettomasti.

– Toivoakseni ei mitään sellaista tapahdu, Jevgêni Vasíljitsh…

Minuun koskee kovasti se, että teidän vierailunne minun talossani sai tällaisen … tällaisen lopun. Sitä haikeampaa tämä on, kun Arkâdikin…

– Kyllä kai minä hänet vielä tapaan, – vastasi Bazârow, jossa kaikenlaiset "selitykset" ja "selvittelyt" herättivät aina maltittomuuden tunnetta; – ellen, niin olkaa hyvä ja sanokaa hänelle minun terveiseni ja lausukaa mielipahani siitä, ett'en saanut kohdata häntä.

– Ja minä pyydän… – vastasi Nikolai Petrôwitsh kumartaen. Mutta Bazârow ei kuullut hänen lausettaan loppuun, vaan läksi pois.

Saatuaan tietää Bazârowin olevan lähdössä, Pâvel Petrôwitsh tahtoi nähdä häntä ja puristi hänen kättään. Mutta Bazârow pysyi tässäkin tilaisuudessa kylmänä kuin jää: hän ymmärsi, että Pâvel Petrôwitshin tekee mieli esiintyä ylevämielisenä. Fênitshkalle hänen ei onnistunut sanoa jäähyväisiä; vilaukselta he vaan näkivät toisensa, Fênitshkan seisoessa akkunassa. Hänen kasvonsa näyttivät Bazârowista surullisille.

"Mennyttä kalua kukaties", ajatteli Bazârow itsekseen… "No niin, eiköhän tuo sentään selvinne miten kuten."

Pjotr sen sijaan heltyi niin peräti, että painautui hänen olkapäätänsä vasten ja rupesi itkemään, kunnes Bazârow sai jäähdyttäneeksi hänet kysymällä: sattuiko "sulta silmät märkään paikkaan?" Dunjâshan täytyi oikein juosta lehtoon, liikutustansa salatakseen. Mutta kaiken tämän surun ja murheen pääsyy nousi rattaille, sytytti sikarinsa ja läksi tiehensä. Kun sitten neljännellä virstalla tienkäänteessä Kirsânowin hovi uusine herraskartanoineen jälleen ilmeni hänen näkyviinsä suorassa viivassa, silloin hän vain sylkäisi, murahtaen: "Senkin kirotut herrassikiöt". Sen sanottuaan hän kääräysi tiviimmin vaippaansa.

* * * * *

Pâvel Petrôwitshin tila parani pian, mutta vuoteessa hänen täytyi olla viikon päivät. Hän kesti, niinkuin hän sanoi, "sotavankeutensa rasitukset" jotenkin kärsivällisesti, mutta paljon hänellä vaan oli päänvaivaa toaletti-asioista, ja myötäänsä hän käski polttamaan huoneessa odekolonia. Nikolai Petrôwitsh luki hänelle ääneen aikakauslehtiä. Fênitshka passaili häntä kuin ennenkin, kantaen hänelle milloin lihalientä, milloin limonaadia tai pehmeiksi keitetyitä munia, salaista kauhua kumminkin tuntien joka kerta kuin hänen huoneesensa astui. Pâvel Petrôwitshin odottamaton menettely oli säikäyttänyt talossa kaikki, Fênitshkan semminkin. Prokôfjitsh se yksin ei ollut millänsäkään, vaan selitteli, kuinka hänenkin aikanaan herrat pruukasivat tapella, "aatelismiehet nimittäin keskenänsä, mutta tuollaisia turskia hulttioita ei muuta kuin tallissa pieksättivät".

Omatunto tuskin lainkaan soimasi Fênitshkaa, mutta ajatus äskeisen riidan oikeasta syystä vaivasi häntä kumminkin aika ajoin. Pâvel Petrôwitshkin se katseli häneen niin kummallisesti, niinkin, että Fênitshka, seljinkin häneen seisoessaan, tunsi hänen katseensa ruumiissaan. Hän oli laihtunut alituisesta sisällisestä levottomuudesta ja – niinkuin laita tavallisesti on – käynyt entistänsä somemmaksi.

Aamulla kerran Pâvel Petrôwitsh, tuntien olevansa varsin reipas, siirtyi vuoteesta sohvalle. Nikolai Petrôwitsh oli käväissyt kysymässä hänen vointiansa ja lähtenyt puimaväkeä katsomaan. Fênitshka toi kupin teetä ja, asetettuaan sen pöydälle, yritti lähteä pois, mutta Pâvel Petrôwitsh pidätti hänet.

– Minnekäs teillä on kiire, Feodôsia Nikolâjewna? – virkkoi hän; – onko teillä jotain tehtävää?

– Ei… Olisin käynyt vain teetä kaatamassa.

– Kyllä Dunjâsha tulee siellä yksinäänkin toimeen. Istukaa nyt hiukkasen täällä sairaan miehen luona. Minulla olisi puhumista teidän kanssanne.

Fênitshka istahti ääneti nojatuolin laidalle.

– Kuulkaas, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh, viiksiänsä kierrellen; – minun on jo kauan aikaa tehnyt mieli kysyä teiltä: näyttää niinkuin te pelkäisitte minua; onko niin?

– Minäkö?

– Te juuri. Te ette milloinkaan katso minua silmiin, ikäänkuin omatunto ei olisi teillä oikein puhdas.

Fênitshka punastui, mutta katseli puhujaan. Tämä näytti hänestä niin kummalliselta, että Fênitshkalla alkoi sydäntä hiukan kouristaa.

– Onhan teidän omatuntonne puhdas? – kysäisi Pâvel Petrôwitsh.

– Miks'eikäs se olisi puhdas? – kuiskasi toinen.

– Vähänkös niitä on syitä? Vaikka kenenkäpäs edessä te syyllinen olisittekaan? Minunko? Se ei ole luultavaa. Jonkun toisenko tässä talossa? Mahdotonta sekin. Veljenikö edessä sitten? Mutta tehän rakastatte häntä, niinhän?

– Rakastan.

– Kaikestako sielusta ja kaikesta sydämestä?

– Minä rakastan Nikolai Petrôwitshia kaikesta sydämestäni.

– Todellakin? Katsokaapas minuun, Fênitshka! (Tällä nimellä hän puhutteli häntä ensi kertaa.) Tiedättehän, että valhe on suuri synti.

– Minä en valehtele, Pâvel Petrôwitsh. Ellen minä saa rakastaa Nikolai Petrôwitshia, niin ei minun maksa elääkään.

– Ettekä vaihda häntä kehenkään?

– Kehenkäs minä voisin hänet vaihtaa?

– Vähänkös niitä on? Vaikkapa esimerkiksi siihen herraan, joka täältä läksi. Fênitshka nousi istuviltaan.

– Hyvä Jumala! Miksikä te minua kidutatte, Pâvel Petrôwitsh? Mitä minä olen teille tehnyt? Kuinka te saatatte sellaista puhua?

– Fênitshka, – virkkoi Pâvel Petrôwitsh murheellisella äänellä, – näinhän minä…

– Mitä te näitte?

– Siellä … lehtimajassa.

Fênitshka punastui hivusmartoa ja korviaan myöten.

– Olikos se minun syytäni? – sai hän vaivoin sanotuksi.

Pâvel Petrôwitsh kohottautui sohvassaan.

– Ettekö te ole syypää? Ettekö? Ettekö ensinkään?

– Nikolai Petrôwitshia minä rakastan, häntä yksin, ja häntä olen aina rakastanutkin! – lausui Fênitshka äkkiä voimallisesti, vaikka itku oli tukahduttaa häneltä äänen. – Mutta se, minkä te näitte, niin ihan minä vielä viimeisellä tuomiollakin sanon, ett'ei siihen ole minun syytäni ensinkään, eikä ollutkaan, ja ihan minä tahtoisin kuolla tällä hetkellä, koska minua saatetaan epäillä semmoisesta, että minä olisin Nikolai Petrôwitshille, hyväntekijälleni…

Mutta siinä hänet ääni petti, ja samassa hän tunsi Pâvel Petrôwitshin ottaneen häntä kädestä ja puristavan sitä… Fênitshka katsahti häneen ja tunsi kivettyvänsä siihen paikkaan. Pâvel Petrôwitsh oli entistä kalpeampi; hänen silmänsä paloivat kirkkaina, ja – mikä kaikesta ihmeellisintä – raskas, yksinäinen kyynelkarpalo vieri pitkin hänen poskeansa.

– Fênitshka! – kuiskasi hän ihmeellisen herttaisesti, – rakastakaa, rakastakaa vainenkin veljeäni! Hän on niin hyvä, niin kelpo mies. Älkää kavaltako häntä kenenkään tähden koko maailmassa; älkää kuunnelko kenenkään puheita! Ajatelkaas: mikä saattaisi olla sen kauheampaa kuin rakastaa, olematta itse rakastettu! Älkää hyljätkö milloinkaan minun veli parkaani!

Fênitshkan silmät olivat kuivuneet, – niin hämillänsä hän oli. Mutta silloin hän vasta neuvottomaksi kävi, kun Pâvel Petrôwitsh, itse Pâvel Petrôwitsh nosti hänen kätensä huulilleen ja painautui siihen, suutelematta sitä ja välisti vain vavahtelemalla huokaisten.

"Herrainen aika!" ajatteli Fênitshka, "eihän hän vaan hourine!"

Mutta sillä hetkellä vavahteli Pâvel Petrôwitshissa koko hänen entinen, hukkaan mennyt elämänsä.

Portaat alkoivat narahdella nopeitten askelten alla. Hän sysäsi Fênitshkan luotaan ja heitti päänsä takaisin pielukselle. Ovi aukeni, ja kynnykselle ilmaantui Nikolai Petrôwitsh iloisena, raikkaana, punaposkisena. Mitja, yhtä raikkaana ja punaposkisena kuin isänsäkin, hypähteli pelkässä paidassa hänen rintansa päällä, haraten paljailla jaloillaan kiinni hänen maalaispalttonsa suuriin nappeihin.