Читать книгу: «Isät ja lapset», страница 13

Hän vaikeni äkkiä ja läksi ovea kohti.

– Pian tavataan taas, isä, ihan varmaan.

Mutta Vasili Ivânowitsh kädellään vain viittasi ja meni menojaan.

Makuukammioon tultuaan, hän huomasi vaimonsa jo nukkuvan ja rupesi sopottamalla lukemaan rukouksiansa, jott'ei herättäisi häntä. Mutta Arina Vlâsjewna heräsi sittenkin.

– Sinäkö se olet, Vasili Ivânowitsh? – kysyi hän.

– Minä, eukkoseni.

– Jenjûshanko luota tulet? Minä, tiedätkös, olen tässä pelkäillyt: lieneekö hänen oikein mukava maata sohvalla? Käskinhän minä Anfîsushkan nostamaan sinne sinun kenttämatrassisi ja uusia tyynyjä kanssa; olisin antanut hänelle meidän höyhenpatjankin, mutta hän muistaakseni ei suvaitse pehmeätä alustaa.

– Ole rauhassa, muori kulta. Kyllä hänen on siinä varsin mukava. – O Herra Jumala, armahda meitä syntisiä, – jatkoi hän puoliääneen rukoustansa. Hänen oli sääli vanhaa emäntäänsä: hän ei hennonnut yöksi ilmaista hänelle, mikä sydänsuru häntä uhkaa.

* * * * *

Bazârow ja Arkâdi läksivät huomenissa. Aamusta aikain vallitsi koko talossa masentunut mieli. Anfîsushka se myötäänsä pudotteli astioita maahan. Fetjkakin oli neuvoton eikä lopulta osannut sen parempaa kuin otti ja riisui saappaat jaloistaan. Vasili Ivânowitsh hyöri ja pyöri enemmän kuin koskaan ennen: koetti nähtävästikin olla rohkealla mielin, puhui kovalla äänellä ja tömisteli jalkojaan, mutta posket oli miehellä lerpallaan, ja katse se myötäänsä siipaisi poikaa.

Arina Vlâsjewna itkeä tihusteli hiljaa. Hän olisi joutunut aivan suunniltaan eikä olisi kyennyt itseään hillitsemään, ellei mies jo aamulla varhain olisi kokonaista kaksi tuntia koetellut häntä tyynnytellä. Mutta kun Bazârow, monta monituista kertaa vakuuteltuansa, että hän viimeistään kuukauden kuluttua palajaa takaisin, vihdoinkin oli irtaantunut pidättelevistä syleilyistä ja noussut tarantassiin, – kun hevoset läksivät liikkeelle ja kellot alkoivat kilkatuksensa ja pyörät pyörinänsä, – kun ei enää niitäkään näkynyt, ja pölypilvetkin olivat hälvenneet, – kun Timofêitsh, selkä kokonaan kyyryssä, horjuen läksi astumaan pientä koppiansa kohti, – kun vanhukset olivat jääneet yksin omaan taloonsa, joka sekin näytti äkkiä lyyhistyneen ja ränsistyneen, – silloin Vasili Ivânowitsh, joka vielä moniahta silmänräpäys sitten niin uljaasti oli heiluttanut nenäliinaansa, vaipui tuolille, ja pää retkahti rinnalle.

– Jo hylkäsi meidät kuin hylkäsikin, – änkytteli hän. – Hylkäsi. Ikävystyi aikojansa täällä meidän kanssamme. Yksin olen nyt, yksin kuin orpo! – toisti hän monta kertaa, ojentaen joka kerta kätensä, etusormi sojossa.

Silloin Arina Vlâsjewna astui hänen luokseen, painoi harmaan päänsä hänen harmaata päätänsä vasten ja puhui:

– Minkäs sille tekee, Vâsja! Irti lohkeaa talosta poika kuin leivästä kannikka. Niin on poika kuin havukka: teki mieli – lensi luo; teki mieli – lensi pois; mutta sinä ja minä, me olemme kuin kaksi homesientä puunkolossa rinnatusten, emmekä liikahdakaan. Ja niin minä en koskaan luovu sinun luotasi, niinkuin et sinäkään minun luotani luovu.

Vasili Ivânowitsh veti kädet kasvoiltansa ja syleili vaimoansa, elämänsä toveria, syleili lujasti kuin ennenkin, nuoruuden päivinä: Arina oli lohduttanut häntä hänen murheessansa.

XXII

Ääneti, silloin tällöin vain vaihtaen sanan ja toisen, ystävykset saapuivat Fedôtin talolle. Bazârow ei ollut oikein tyytyväinen itseensä. Arkâdi ei ollut tyytyväinen häneen. Sitä paitsi kalvoi Arkâdin sydäntä tuommoinen omituinen, aiheeton kaiho, jota eivät tunne muut kuin hyvin nuoret ihmiset.

Kuski valjasti verekset hevoset tarantassin eteen, kiipesi pukille ja kysäisi:

– Oikeallenkos lähtään vai vasemmalle?

Arkâdi hätkähti. Tie oikealle vei kaupunkiin ja sieltä kautta kotia, tie vasemmalle rouva Odintsôwin hovia kohti.

Hän vilkaisi Bazârowiin.

– Jevgêni, – kysyi hän: – vasemmalleko? Bazârow kääntyi poispäin.

– Mitä tyhmyyksiä nyt? – murahti hän.

– Tyhmyyksiä tietenkin, – vastasi Arkâdi. – Entäpä sitten? Eihän se ois meiltä ensi kertaa.

Bazârow veti lakin otsalleen.

– Tee kuin tahdot, – virkkoi hän viimein.

– Ann'mennä vasemmalle! – kiljaisi Arkâdi. Tarantassi läksi vierimään Nikóljskojeta kohti. Mutta nyt, kun ystävykset olivat päättäneet tehdä "tyhmyyksiä", nyt he keskustelivat vieläkin vähemmin, näyttivätpä melkein äkäisiltä.

Jo siitä päättäen, millä tavalla hovimestari otti heidät vastaan rouva Odintsôwin asunnon kynnyksellä, he huomasivat menetelleensä ajattelemattomasta antautuessaan hetkellisen oikun johdettaviksi. Heitä ei nähtävästäkään oltu odotettu. Vierashuoneessa he saivat istua kahden kesken jotenkin kauan ja jotenkin nolonnäköisinä. Rouva Odintsôw tuli vihdoin sisään. Hän tervehti heitä tavallisella herttaisuudellaan, kummastellen kuitenkin heidän pikaista palajamistansa, josta hän – mikäli liikkeitten ja puheen hitaudesta huomasi – ei ollut kovinkaan mielissään. Toiset taas kiiruhtivat ilmoittamaan poikenneensa tänne vain ohi mennen ja aikovansa kolmen neljän tunnin perästä jatkaa matkaa kaupunkiin. Rouva virkkoi siihen vain lyhyesti: "niinkö?", ja pyysi Arkâdia viemään terveisiä isälle ja lähetti noutamaan tätiä. Ruhtinatar astui sisään silmät unen sikkarassa, mikä loi erinomaisen äkäisyyden leiman hänen vanhoille, ryppyisille kasvoillensa. Kâtja oli huonovointinen, eikä tullut näkyviinkään omasta huoneestaan. Arkâdi huomasi äkkiä, että häntä oli vetänyt tänne aivan yhtä paljon Kâtjan tähden kuin itse Anna Sergêjewnankin. Neljä tuntia kului mitättömissä keskusteluissa niistä näistä. Anna Sergêjewna sekä kuunteli että puheli myhähtelemättä. Vieraita hyvästellessä vasta entinen ystävällisyys näkyi elähtävän hänen sydämessään.

– Minä olen synkällä tuulella tänään, – sanoi hän, – mutta älkää siitä huoliko; käykäähän … sen sanon teille kummallekin … käykäähän jonkun ajan perästä talossa jälleen.

Nuoret herrat kumarsivat ääneti, nousivat ajopeleihinsä ja ajoivat, missään enää viipymättä, kotia Mârjinoon, jonne he saapuivat seuraavan päivän illalla. Matkan varrella ei ollut kumpikaan edes maininnutkaan rouva Odintsôwia. Bazârow se varsinkin oli ollut koko ajan aivan ääneti, yhä katsellen tiepuoleen.

Mârjinossa olivat kaikki mielissään heidän tulostansa. Nikolai Petrôwitsh oli jo ruvennut käymään levottomaksi poikansa pitkällisen poissa-olon tähden. Ilmankos häneltä nyt, kun Fênitshka loistavin silmin riensi hänen luokseen ilmoittamaan nuorten herrain tulleen, pääsi ilonhuudahdus ja jalat alkoivat elää. Ketterästi hän ponnahti sohvalta pystyyn. Pâvel Petrôwitshkin tunsi jonkunlaista miellyttävää liikutusta ja suopeasti myhäillen kätteli palanneita matkamiehiä.

Ja siinäkös sitten kyseltiin ja seliteltiin. Arkâdi se enimmäkseen piti ääntä, varsinkin illallisella, jota kesti kauas yli puoliyön. Nikolai Petrôwitsh käski pöytään muutamia puteleita portteria, vast'ikään Moskovasta tuotua, ja heittäysi itsekin niin valloilleen, että posket punaisina hohtivat, ja nauroi myötäänsä tuommoista puoliksi levollista, puoliksi hermostunutta naurua. Yleinen mielenkohotus tarttui palvelusväkeenkin. Dunjâsha juoksenteli sinne tänne pää pyörällä, myötäänsä hyörien ja pyörien oven takana. Kello kävi jo kolmatta aamulla, mutta yhä vieläkin Pjotr koetteli saada rimpautetuksi kitarallaan kasakka-valssia. Vaikeroiden ja miellyttävästi helähtelivät kielet kautta tyynen ilman, ei vaan ottanut sivistyneen kamaripalvelijan sormista hellitäkseen muuta kuin ensimmäinen satsi; luonto ei ollut suonut hänelle musikaalisia taipumuksia, enempää kuin muitakaan taipumuksia.

Olot Mârjinossa eivät ottaneet oikein sujuakseen, ja Nikolai Petrôwitsh parka joutui yhä ahtaammalle. Farmi tuotti päivä päivältä yhä enemmän huolia, ilottomia, monimutkaisia. Rettelöt palkkaväen kanssa kävivät lopulti sietämättömiksi. Osa työväestä uhkasi lähteä pois, ellei palkkaa lisätä, osa läksi tiehensä, otettuaan palkkaa etukäteen; hevosiin ilmestyi minkä mitäkin tauteja; valjaat lohkeilivat kuin olisivat olleet tulessa kärvennettyjä; työt kävivät leväperäisesti. Moskovasta tilattu puimakone oli niin raskas, ett'ei sitä voinut käyttää; toinen tärveltiin heti ensi koetuksessa; puolet karjakartanoa paloi poroksi, ja siihen syynä se, että muuan talonväkeen kuuluva sokea ämmä oli tuulisella säällä mennyt palava kekäle kourassa läävään, lehmäänsä muka savuttamaan … ämmä itse kyllä sanoi koko tapaturman syyksi sitä, että herran päähän on pistänyt ruveta teettämään kaikenlaisia kummallisia juustoja ja muita meijerivehkeitä.

Pehtori heittäysi äkkiä laiskaksi ja rupesi lihoamaankin, niinkuin lihoaa jokainen venäläinen, päästyänsä "vapaille leiville". Kaukaa jo huomattuansa Nikolai Petrôwitshin, hän rupesi, harrastusta osoittaakseen, viskelemään lastuilla ohi-juoksevaa porsasta, tai pui nyrkkiä puolialastomalle pojan retvanalle. Enimmäkseen hän vain makasi päivät umpeen. Verolle pannut talonpojat eivät suorittaneet maksettaviansa määräaikoina ja varastelivat metsää. Vartijat ottivat harva se yö kiinni talonpoikain hevosia farmin mailta ja välisti miehissä niitä taloon ajoivat. Nikolai Petrôwitsh oli jo sakotkin säätänyt syöttövahingosta, mutta asia kävi tavallisesti niin, että hevosia pidettiin ensin päivä, mitäpä parikin kartanon rehuissa ja annettiin sitten isännilleen takaisin.

Kaiken hyvän lisäksi syntyi vielä talonpoikain kesken riitoja: veljekset vaativat pesänjakoa, kälykset kun eivät sopineet saman katon alle; ei aikaakaan, niin syntyi tappeluja, ja silloin liikkeelle kaikki, niinkuin käsky olisi käynyt; kaikki keräytyivät konttorin kuistin eteen, herraa muka puhuttelemaan, miehet usein humalapäissään, naamat naarmuissa, ala siinä nyt herra tutkia ja tuomita, ja siinäkös melua ja pauhinaa, akkaväen nyyhkytystä ja vinkuvaa vikinää kesken miesten haukkumisia Siinä sitten piti ottaa selvä, mitä riitapuolilla oli sanomista, siinä piti huutaa äänensä sorroksiin, ennakolta sittenkin tietäen, että säännöllinen ratkaisu on sula mahdottomuus. Leikkuuväestä oli puute, ja silloin tehtiin kaupat muutaman itsenäisen talonpojan kanssa, joka sitoutui hankkimaan työväkeä kahdesta ruplasta desjätinalta, mutta pettikin mitä konnamaisimmalla tavalla. Omain alustalaisten akkaväki vaati kuulumattomia hintoja, mutta vilja pelloilla alkoi jo karista … kovin jäi heinäntekokin takapajulle … ja päälle päätteeksi tuossa vielä Holhoja-lautakuntakin uhkaa ja vaatii viipymättä korkoja…

– En minä jaksa enää! – huudahteli Nikolai Petrôwitsh epätoivoissaan monta kertaa. – Itse minä en saata ruveta tappelemaan, hakea polisia ei salli prinsiipit, mutta ellei heillä ole rangaistuksen pelkoa, niin ei saa aikaan mitään.

– Du calme, du calme, – kehoitteli silloin Pâvel Petrôwitsh, itse kumminkaan osaamatta muuta kuin murahdella ja rypistellä kulmiaan ja väännellä viiksiään.

Bazârow pysyttelihe loitommalla näistä "pikkumaisuuksista", eikä hänen, talon vieraana, sopinutkaan sekaantua muitten asioihin. Seuraavasta aamusta aikain hän jälleen kävi sammakkojensa, infusoriainsa ja kemiallisten liuoksiensa kimppuun ja puuhaili myötäänsä niitten ääressä. Arkâdi sitä vastoin piti velvollisuutenansa edelleenkin auttaa isäänsä, ainakin osoittaa olevansa valmis häntä auttamaan. Kärsivällisesti hän kuunteli isän selityksiä ja antoi kerran jo jonkunlaisen neuvonkin, ei siinä tarkoituksessa, että sitä noudatettaisiin, vaan näyttääkseen vain harrastusta asiaan. Maataloutta hän ei vieronut, ajattelipa välisti kääntyä agronomilliselle alalle, mutta siihen aikaan alkoi muita ajatuksia pyrkiä hänen päähänsä.

Arkâdin mielessä pyöri – kovin hän itsekin sitä kummasteli – myötäänsä vain Nikóljskoje. Ennen vanhaan hän olisi vain olkapäitään kohauttanut, jos ken olisi sanonut, että hänen tulee ikävä saman katon alla Bazârowin kanssa, ja vielä millaisen? – kotikaton alla! Mutta ikävä hänen vaan oli, ja pois häntä sieltä veti. Hän päätti ruveta kävelemään ulkona ihan uupumukseen asti, mutta ei sekään auttanut. Haastellessaan kerran isänsä kanssa, hän sai tietää, että Nikolai Petrôwitshilla on hallussaan muutamia intressantteja vanhoja kirjeitä rouva Odintsôwin äidiltä Arkâdin äiti vainajalle. Hän ei hellittänyt, ennenkuin sai nämä kirjeet käsiinsä, sittenkuin Nikolai Petrôwitsh oli niitä löytääkseen penkonut ja pöyhöttänyt pari kymmentä eri laatikkoa ja arkkua. Päästyään näitten puoleksi hajonneitten paperien omistajaksi, hänestä tuntui hiukan levollisemmalta: nythän hänellä oli ikäänkuin päämäärä, jota kohti pyrkiä.

"Minä sanon sen teille kummallekin" – kuiskaili hän alinomaa. – "Ja ne olivat hänen omat sanansa!"

"Minä lähden, lähden hitto vie niinkin!"

Mutta sitten hänelle muistui mieleen heidän viimeinen käyntinsä siellä, kylmä vastaan-otto ja entinen kömpelyys… Hän rupesi arkailemaan taas. Mutta tuo nuoruuden "kenties sentään", tuo salainen halu päästä onnensa kohtalosta selville, saada koetella voimiansa ypö yksin, ilman kenenkään suojelusta – se se sittenkin vei voiton viimein. Ei ollut kulunut kymmentäkään päivää siitä kuin he olivat palanneet Mârjinoon, niin jo hän kiiti täyttä vauhtia kaupunkiin, tutkimaan muka sunnuntaikoulujen järjestelmää. Mutta kaupungista hän painoi suoraa päätä Nikóljskojeen. Yhäti kiirehtien kyytimiestä, hän riensi sinne kuin nuori upseeri sotatantereelle: hirvitti ja tuntui hauskalta, ja ihan henkeä salpasi maltittomuudesta.

"Pääasia on, ett'ei tuota ajattele", – niin hän hoki itsekseen.

Kyytiin sattui hänelle reipas mies, joka pysähtyi joka kapakan kohdalle, virkkaen: "naukkaiskohan?" tahi "ettäkö taas naukkais?", mutta sitten, naukattuaan, ei hevosiaan surkeillutkaan. Kas niin, tuoltapa se näkyy tutun talon korkea katto…

"Mitäs minä teenkään"? – sävähti Arkâdin mielessä. – Mutta ei sitä nyt takaisinkaan käännytä.

Uljaasti kiiti troikka; ajuri hihkuili ja vihelteli, jo kolahtivat siltapalkit kavioitten ja pyöräin alla, jo ajetaan lehtokujaa myöten, jossa kerityt kuuset kasvavat kahden puolen… Vaaleanpunainen leninki lehahti kautta tumman lehdistön … nuoret kasvot vilahtivat päivänvarjon keveäin hesujen alta… Hän tunsi Kâtjan, ja Kâtja tunsi hänet. Arkâdi käski ajurin pysäyttää vauhtiin päässeet hevoset, hyppäsi alas ajopeleistä ja astui hänen luokseen.

– Tekö? – virkkoi Kâtja ja punastui vähitellen kokonaan. – Lähdetään siskon luokse; hän on täällä puutarhassa. Hänen on oleva mieluista tavata teitä.

Kâtja saattoi Arkâdin puutarhaan. Tämä kohtaus Kâtjan kanssa oli hänestä sangen hyvä enne; hänestä tuntui hyvältä, niinkuin olisi sukulaisen tavannut. Ja kaikki oli käynyt niin mukavasti, ei hovimestaria, ei ilmoitusta. Tien käänteessä hän huomasi Anna Sergêjewnan, joka seisoi seljin häneen. Kuultuansa askeleet, rouva Odintsôw kääntyi verkalleen ympärinsä.

Arkâdi oli jälleen joutua hämilleen, mutta rauhoittui jo ensimmäisistä sanoista.

– Hyvää päivää, karkuri! – virkkoi Anna Sergêjewna tasaisella, lempeällä äänellään, ja läksi astumaan häntä vastaan, myhäillen ja silmiään siristäen päivänvalolta ja tuulelta. – Mistä sinä hänet löysit, Kâtja?

– Anna Sergêjewna, – yritti Arkâdi, – minä olen tuonut teille jotain, jota ette suinkaan ole odottanut… – Te toitte itsenne, ja se on paras kaikesta.

XXIII

Ivallisesti pahoitellen ystävänsä lähtöä, oli Bazârow saattanut Arkâdin ajopeleihin, ohimennen vihjaamalla annettuaan hänen ymmärtää kyllä käsittävänsä matkan oikean tarkoituksen. Siitä hetkestä hän sulkeutui kokonaan omiin toimiinsa: työnvimma sai hänessä vallan. Ei hän enää kinastellut Pâvel Petrôwitshin kanssa, sillä viimeksimainittu rupesi häneen nähden asettumaan peräti aristokraatiselle kannalle, lausuen ajatuksiansa enemmän äännähdyksillä kuin sanoilla. Kerran vain Pâvel Petrôwitsh oli käymäisillään sanasotaan nihilismiä vastaan siihen aikaan muodissa olleen, Itämeren maakuntain aatelia koskevan kysymyksen johdosta, mutta pysähtyi äkkiä ja virkkoi kylmän kohteliaasti:

– Mutta emmehän me voi toisiamme ymmärtää; minulla ei ainakaan ole kunnia ymmärtää teitä.

– Älkääs muuta! – huudahti Bazârow. – Ihminen pystyy ymmärtämään vaikka mitä; hän ymmärtää mitenkä eeteri tärisee ja värisee, ja mitä kaikkea auringossa tapahtuu; mutta mitenkä toinen ihminen saattaa niistää nenäänsä muulla tavoin kuin hän itse, sitä hän ei pysty käsittämään.

– Oliko tuo sukkeluutta? – virkkoi Pâvel Petrôwitsh ja siirtyi syrjään.

Välisti hän sentään pyysi saada olla läsnä Bazârowin kokeissa, ja kerran kävi niinkin, että hän pani hyvänhajuiset ja hienoilla aineksilla pestyt kasvonsa lähelle miskroskoopia, katsellakseen, kuinka läpikuultava infusori nielee viheriäisen pölyjyväsen ja ahkerasti hienontaa sitä jonkinlaisella ketterällä kyhmyllä kulkussansa.

Nikolai Petrôwitsh sitä vastoin kävi paljoa useammin Bazârowin luona. Hän olisi käynyt joka päivä "oppimassa", kuten hän sanoi, elleivät talouden puuhat olisi estäneet. Hän ei häirinnyt nuorta luonnontutkijaa, vaan istahti jonnekin nurkkaan, sieltä katsellen hänen toimiaan ja joskus vain rohjeten tehdä jonkun kysymyksen. Päivällis- ja illallispöydässä hän koetti kääntää puhetta fysikkaan, geologiaan ja kemiaan, koskapa kaikki muut asiat, taloudellisetkin, valtiollisista puhumattakaan, olivat omiansa antamaan aihetta elleihän yhteentörmäyksiinkään, niin ainakin molemmanpuoliseen mielipahaan. Nikolai Petrôwitsh aavisteli, että veljen inho Bazârowia kohtaan ei ole lainkaan vähenemässä. Eräs vähäpätöinen seikka se muun muassa vahvisti hänen luuloansa.

Koleraa alkoi ilmestyä ympäristössä. Itse Mârjinostakin se "nykäisi" pari henkeä. Yöllä kerran sattui Pâvel Petrôwitshille jotenkin ankara kohtaus. Hän oli kovissa tuskissa koko yön, mutta ei turvautunut Bazârowin taitoon. Huomenissa hän, yhä vieläkin kalpeana, mutta huolellisesti kammattuna ja parta ajettuna, kohtasi Bazârowin, ja tämän kysymykseen, miks'ei pantu häntä hakemaan, vastasi: "Tehän muistaakseni olette sanonut, ett'ette ensinkään usko lääketieteesen".

Näin kuluivat päivät Mârjinossa. Bazârow teki työtä uutterasti, äreänä … mutta olipa Nikolai Petrôwitshin talossa muuan olento, jonka kanssa hän, elleihän juuri sydäntään huojennellut, niin ainakin kernaasti keskusteli.

Se olento oli Fênitshka.

Bazârow kohtasi häntä useimmiten aamulla varhain puutarhassa tai pihalla. Fênitshkan kamarissa hän ei käynyt, eikä Fênitshkakaan astunut hänen kynnykselleen kuin kerran, kysyäkseen, kylvettäisikö hän tänään Mitjan vai eikö. Fênitshka luotti häneen, ei pelkäillyt häntä, olipa hänen läsnäollessaan vapaampi ja iloisempi kuin itse Nikolai Petrôwitshin. Vaikea sanoa, mistä tämä tuli: kenties siitä, että Fênitshka vaistomaisesti tunsi Bazârowin olevan vailla kaikkea sitä aatelismielisyyttä, tuota ylhäistä, mikä sekä vetää puoleensa että pelottaa pois. Hänen silmissään Bazârow oli sekä lääkäri että suoravainen ihminen. Hän leikki ja puuhaili lapsensa kanssa, välittämättä Bazârowin läsnäolosta, ja kerran, tuntiessaan äkillistä pyörrytystä ja pään kivistystä, otti hänen kädestään lusikallisen rohtoa. Nikolai Petrôwitshin läsnäollessa hän näytti vierastavan Bazârowia, tekemättä sitä kumminkaan viekkaassa mielessä, vaan jonkunlaisesta säädyllisyyden tunnosta. Pâvel Petrôwitshia hän pelkäsi enimmin kaikista. Tämä olikin viime aikoina ruvennut pitämään Fênitshkaa silmällä, välisti ilmestyen äkkiä hänen selkänsä taakse, niinkuin olis pilvistä tipahtanut, ilmestyen sut'issaan, järkähtämättömin kasvoin, katse terävänä ja kädet taskuissa.

– Ihan pintaa karmaisee, – valitteli Fênitshka Dunjâshalle, joka vastaili pelkillä huokauksilla, ajatellen puolestaan erästä toista "tunnotonta". Bazârowista oli aavistamattakin tullut hänen "sytämensä armoton ahtistaja".

Bazârow miellytti Fênitshkaa, mutta miellyttipä Fênitshkakin häntä. Bazârowin kasvotkin saivat toisen sävyn, hänen keskustellessaan Fênitshkan kanssa: niihin nousi silloin kirkas, melkein hyvänsuopa ilme ja hänen tavalliseen välinpitämättömyyteensä sekaantui jonkun verran leikillistä huomaavaisuutta. Fênitshka tuli kauniimmaksi päivä päivältä. Nuorten naisten elämässä on muuan vaihe, jolloin he alkavat avautua ja käydä täyteen kukkaan, kuni kesäiset ruusut. Sellaisessa vaiheessa oli nyt Fênitshkakin. Kaikki oli sille eduksi, yksin silloinen heinäkuun hellekin. Valkoisessa, keveässä puvussaan hän näytti kahta valkoisemmalta ja keveämmältä entistänsä: ahava ei hänen poskiansa päivettänyt, mutta kuumuus, jolta hän ei voinut pakoon päästä, loi vienon punan hänen poskilleen ja kaulalleen; se vuodatti hiljaista velttoutta koko hänen ruumiisensa, heiastuen uinailevana hervottomuutena hänen somissa silmissään. Hänen oli melkein mahdoton tehdä työtä; kädet ne myötäänsä luiskahtivat syliin. Tuskin hän liikkuikaan, yhä vain ähki ja valitti niin hauskan tenhottomasti.

– Kävisit useammin uimassa, – puheli Nikolai Petrôwitsh.

Hän oli laitattanut suuren, aivinaisella katetun uimahuoneen sen lammen rannalle, joka ei vielä ollut kokonaan kuivilla.

– Voi, Nikolai Petrôwitsh! Ennenkuin sitä lammelle asti pääsee, niin ihan kuolee, ja kun tulee takaisin, niin kuolee siihen paikkaan. Puutarhassahan ei ole siimestä.

– Niin, ei ole; se on totta se, – vastasi Nikolai Petrôwitsh, silmäkulmiansa hieroen.

Aamulla kerran, kellon käydessä seitsemättä, Bazârow kotimatkallaan kävelyretkeltä tapasi Fênitshkan tuossa jo kauan sitten kukkineessa, mutta yhä vieläkin tiheässä ja vehreässä lehtimajassa. Hän istui lavitsalla, valkoinen huivi päässä, niinkuin tavallisestikin, ja vieressään kokonainen kimpullinen vielä kasteesta märkiä punaisia ja valkeita ruusuja. Bazârow tervehti häntä.

– Kas tekö, Jevgêni Vasíljitsh! – virkkoi toinen, kohottaen hiukan huivia, paremmin nähdäkseen häntä, jolloin hänen käsivartensa paljastui.

– Mitäs te teette? – kysäisi Bazârow, istahtaen hänen viereensä. – Kukkakimppuako sidotte?

– Niin, aamiaispöytään. Nikolai Petrôwitsh tykkää siitä.

– Mutta aamiaiseenhan on vielä pitkä aika. Sitä kukkain paljoutta!

– Minä poimin ne nyt. Pian alkaa taas semmoinen helle, ett'ei ulos ovesta uskalla. Nyt sitä vielä saa edes hengittää. Ihan minä olen käynyt heikoksi tästä kuumuudesta. Kunhan en vaan kääntyisi kipeäksi.

– Mitä joutavia! Antakaas, kun koettelen valtasuontanne. – Bazârow otti häntä kädestä, löysi pian sen paikan, missä suoni tasaisesti tykytti, eikä ruvennut edes lukemaankaan lyöntejä. – Te elätte sata vuotta, – lisäsi hän, päästäen hänen kätensä irti.

– Herra varjelkoon! – huudahti Fênitshka.

– Kuinka niin? Ettekö tahtoisi elää niin kauan?

– Mutta sata vuotta! Meill'oli mummo, viittä vaille yhdeksänkymmenen vanha… Kyllä sai muori rukka kovaa kokea! Mutta hän olikin jo kuuro ja kyttyräselkäinen ja yski yhtämittaa; rasitukseksi vaan oli omalle itselleen. Oli sekin elämää!

– On siis parempi olla nuorena. Vai?

– Tottahan toki.

– Miksikä? Sanokaas!

– Että miksikö? No niin, minä esimerkiksi olen nuori, saatan tehdä kaikki … minä menen ja tulen, eikä minun tarvitse ketään pyydellä… Vieläkö sen parempaa?

– Minullepa on ihan ykskaikki: nuoriko olen vai vanha.

– Mitenkä te sanoitte? … ykskö kaikki? Sehän on mahdotonta.

– Mutta aatelkaahan, Feodôsja Nikolâjewna: mitä minä nuoruudellani teen? Yksinäinen mies, lois…

– Itsestännepä se riippuu.

– Siinäpä se juuri on, ett'ei riipu. Jos edes yksikään minua armahtaisi.

Fênitshka katsahti häneen syrjästä, mutta ei puhunut mitään.

– Mikäs tuo kirja on? – kysyi hän hetken kuluttua.

– Tämäkö? Tieteellinen tää on. Kovin konstikas semmoinen.

– Yhäkö te vaan vielä luette? Eikö jo pistä ikäväksi? Etteköhän te jo muutoinkin tiedä kaikkea?

– Nähtävästi en. Koettakaapa lukea tästä hiukan.

– Enhän minä siitä mitään ymmärrä. Onko se venättä? – kysyi Fênitshka ottaen molemmin käsin tuon raskaan sidotun nidoksen. – Kylläpäs on paksu!

– Venättä se on.

– En minä siitä sittenkään mitään ymmärrä.

– Enhän minä tarkoittanutkaan, että te ymmärtäisitte. Teki vaan mieleni katsella teitä lukeissanne; nenänpää liikkuu teillä silloin niin somasti.

Fênitshka oli jo ruvennut puoliääneen lukemaan erästä kappaletta "kreosotista", mutta purskahti nyt nauramaan ja viskasi kirjan pois. Se luiskahti lavitsalta maahan.

– Hauska on nähdä teidän nauravankin.

– Olkaa jo!

– Hauska on kuulla teidän puhuvankin. On kuin puro juosta lirittelis.

Fênitshka käänsi päänsä toisaanne.

– Voi teitä! – virkkoi hän, nyppien kukkasiaan. – Ja mitäpäs te minun puheestani? Tehän olette haastelleet semmoisten viisasten naisten kanssa.

– Uskokaa minua, Feodôsja Nikolâjewna: kaikki maailman viisaat naiset eivät maksa teidän kyynäspäätänne.

– Kaikkia te keksittekin! – kuiskasi Fênitshka, puristaen kätensä kokoon.

Bazârow nosti kirjansa maasta.

– Tämä on lääkärikirja. Mitäs te sitä viskotte?

– Lääkärikirjako? – toisti Fênitshka, kääntyen häneen. – Mutta tiedättekös, että siitä pitäin kuin te annoitte minulle niitä tippoja – muistattehan – siitä pitäin on Mitja maannut niin erinomaisen hyvin. Min'en tiedä, kuinka ma teitä kiittäisinkään; te olette niin hyvä, oikein totta.

– Lääkäreille pitäisi vainenkin maksaa, – virkkoi Bazârow naurahtaen. – Lääkärit, senhän tiedätte, ovat oman voiton pyytävää väkeä.

Fênitshka nosti silmänsä Bazârowiin, ja entistä tummemmilta näyttivät nuo silmät. Hän ei tiennyt, leikkiäkö toinen puhuu vai täyttä totta.

– Jos suvaitsette, niin kyllä me kernaasti… Jahka minä puhun siitä Nikolai Petrôwitshille…

– Luuletteko te sitten minun tahtovan rahaa? – keskeytti Bazârow.

– Ei, en minä teiltä rahaa tahdo.

– Mitäs sitten?

– Mitäkö? – toisti Bazârow. – Arvatkaas!

– Ei minusta arvaajaksi.

– No sitten minä sanon: minä tahtoisin … yhden noista ruusuista.

Fênitshka nauramaan taas, oikein löi kätensä yhteen: Bazârowin pyyntö oli hänestä niin lystikäs. Hän nauroi, mutta hyvältä kumminkin tuntui tuo huomaavaisuus.

– Kernaasti, kernaasti, – virkkoi Fênitshka vihdoinkin, kumartui lavitsaa kohti ja rupesi valikoimaan ruusuja. – Valkoisenko tahdotte vai punaisen?

– Punaisen, en kovin suurta.

Fênitshka oikaisihe.

– Kas tässä, – virkkoi hän, mutta tempasi kätensä äkkiä takaisin, katsahti sitten, huultaan puraisten, lehtimajan ovelle ja rupesi kuuntelemaan.

– Mitäs nyt? – kysyi Bazârow. – Nikolai Petrôwitshko?

– Ei … he lähtivät pellolle … enkä minä heitä pelkääkään … mutta Pâvel Petrôwitsh… Minusta näytti…

– Mitä näytti?

– Niinkuin he olis kävelleet tästä ohi. Ei … ei näy ketään. Kas tässä. – Fênitshka antoi ruusun Bazârowilie.

– Miksikä te pelkäätte tuota Pâvel Petrôwitshia?

– He säikyttelevät minua myötäänsä. Eihän he juuri sano mitään, mutta niin vaan katselevat kummallisesti. Ettehän tekään hänestä tykkää. Ennen te alinomaa, muistattehan, väittelitte hänen kanssaan. Enhän minä tiennyt, mistä te milloinkin kiistelitte, mutta sen minä kyllä huomasin, että te pyörittelitte häntä noin vaan…

Ja Fênitshka näytti käsillään, mitenkä Bazârow hänen mielestään Pâvel Petrôwitshia pyöritteli. Bazârow myhähti.

– Entäs jos hän olis päässyt voitolle, – kysäisi hän, – olisitteko te ruvennut puolustamaan minua?

– Jopas jo minusta teidän puolustajaksenne! Ei maar. Kuka teidän kanssanne tulee toimeen!

– Niinkö luulette? Mutta minäpä tiedän käden, joka kaatais minut maahan yhdellä ainoalla sormella, jos vaan tahtoisi.

– Mikäs käsi se semmoinen on?

– Ette muka tiedä sitä. Haistelkaapas tätä ruusua: mikä erinomainen tuoksu tässä kukassa, jonka te annoitte minulle!

Fênitshka kurotti kaulaansa, lähentäen kasvonsa likemmäs kukkaa… Huivi oli häneltä solahtanut alas päästä hartioille, tuoden näkyville tuuhean tukan, välkkyvän, hiukan hajaantuneen.

– Malttakaas, niin haistellaan yhdessä, – virkkoi Bazârow, kumartui eteenpäin ja painoi palavan suudelman hänen avonaisille huulilleen.

Fênitshka säpsähti, ponnistihe molemmin käsin hänen rintaansa vasten, mutta ponnistihe heikosti vain, niin että Bazârow sai uudistaneeksi ja pitkittäneeksi suudelmaansa.

Kuiva yskäys kuului syrenien takaa. Fênitshka siirtyi silmänräpäyksessä lavitsan toiseen päähän. Pâvel Petrôwitsh astui näkyviin, kumarsi hiukan, virkkoi sitten omituisen häjyllä alakuloisuudella: "tekö täällä"? ja katosi. Fênitshka kokosi samassa kaikki ruusunsa ja läksi lehtimajasta ulos.

– Pahoin te teitte, Jevgêni Vasiljewitsh, – kuiskasi hän mennessään. Teeskentelemätön nuhde helähti tuossa hänen kuiskauksessaan.

Bazârowin mieleen muistui äsken tapahtunut toinenkin kohtaus, ja häntä hävetti, iletti ja harmitti yht'aikaa. Mutta pian hän taas puisteli päätään, ivallisesti onnitellen itseään siitä, että hän nyt on "oikein muodollisesti joutunut haaveilevain rakastajain kirjoihin". Sen tehtyään hän läksi omaan huoneesensa.

Mutta Pâvel Petrôwitsh astui puutarhasta verkkaisin askelin metsikköön asti. Siellä hän viipyi jotenkin kauan, kunnes palasi aamiaispöytään. Hänet nähtyään Nikolai Petrôwitsh huolestuneena tiedustelemaan, onko hän oikein terve: siksi mustanpuhuvilta hänen kasvonsa näyttivät.

– Tiedäthän – vastasi Pâvel Petrôwitsh tyynesti, – että minua välisti vaivaa sapen tunkeutuminen suoniin.