Читать книгу: «Isät ja lapset», страница 16

XXVI

Ukko Odintsôw vainaja aikoinaan ei rakastanut mitään uuden-aikaisia hommia, mutta myönsi kumminkin "jonkun verran liikunta-alaa jalostuneelle maulle". Senpä vuoksi hän rakennutti puutarhaansa, ansarin ja lammen välille, jonkunmoisen kreikkalaisen pylväikön venäläisistä tiileistä. Tämän pylväikön eli portiikin sokeaan peräseinään oli laitettu kuusi komeroa veistokuvia varten, jotka Odintsôw aikoi tilata ulkomailta. Niitten oli määrä esittää: Yksinäisyyttä, Vaiteliaisuutta, Mietiskelyä, Surumielisyyttä, Kainoutta ja Tunteellisuutta. Yksi niistä – vaiteliaisuuden jumalatar, sormi huulillaan, oli jo tuotettu ja asetettu pystyyn, mutta kylän pojat heittivät siltä jo ensi päivänä nenän rikki, ja vaikka lähitienoon kipsaaja oli luvannut tekaista sille uuden nenän, "entistä puolta paremman", niin käski Odintsôw viedä kuvan pois, ja sitten se pantiin olkiliiteriin, missä sai seista monta vuotta, herättäen taikauskoista kauhua kylän ämmissä. Pylväikön etupuolelle oli jo aikaa sitten kasvanut sankka pensaikko; pilarien kapiteelit vain ulottuivat vehreän tiheikön yli. Itse pylväikössä oli päiväsydännäkin viileä.

Anna Sergêjewna ei milloinkaan käynyt tässä paikassa siitä pitäin kuin oli nähnyt siellä tarhakäärmeen. Kâtja sitä vastoin istuskeli siellä useinkin erään komeron suulle asetetulla kivipenkillä. Siinä hän, siimeksessä ja raikas lemu ympärillään, lueskeli, teki käsitöitä, tahi vaipui siihen täydellisen hiljaisuuden tunteesen, joka luultavasti on jokaiselle tuttu, ja jonka sulous on siinä, että ihminen silloin, tuskin itsekään sitä tajuten, äänetönnä kuulahtelee elämän laajaa aaltoa, joka myötäänsä vyöryy sekä hänen ympärillään että hänessä itsessäänkin.

Bazârowin tulon jälkeisenä päivänä Kâtja istui lempipenkillään, ja hänen vieressään istui taaskin Arkâdi, joka oli pyytänyt häntä kerallansa "portiikiin".

Aamiaiseen oli vielä tunnin verran aikaa, mutta kastehelmissä kimalteleva aamu alkoi jo vaihtua helteiseksi päiväksi. Arkâdin kasvoilla asui eilinen leima. Kâtja näytti huolestuneelta. Sisko oli aamulla, heti teetä juotua, kutsunut hänet omaan kamariinsa ja ensi aluksi hyväiltyään häntä – se se joka kerta hiukan pelotti Kâtjaa – kehoitti häntä olemaan varovampi käytöksessään Arkâdin kanssa, varsinkin karttamaan kahdenkeskisiä seurusteluja, sillä ne muka olivat vetäneet sekä tädin että koko talonväen huomiota puoleensa. Sitä paitsi oli Anna Sergêjewna jo edellisenä iltana ollut pahalla tuulella, ja vähän hämillään oli ollut Kâtjakin, ikäänkuin tuntien olevansa johonkin syypää. Nyt, suostuessaan Arkâdin pyyntöön, hän oli itsekseen päättänyt, että tämä on viimeistä kertaa.

– Kâtjerina Sergêjewna – alkoi Arkâdi kainostelevalla luontevuudella, – siitä pitäin kuin minulla on ollut onni asua tässä talossa, olen haastellut teidän kanssanne kaikenlaisista asioista, mutta onpa muuan minulle sangen tärkeä … seikka, johon en vielä ole kajonnut. Te mainitsitte eilen, että minut on täällä tehty toisenlaiseksi – lisäsi hän, sekä sieppaillen että kartellen Kâtjan katsetta, joka niin kysyväisenä oli kääntynyt häneen. – Minä olen todellakin monessa suhteessa muuttunut, ja sen te tiedätte paremmin kuin kukaan, te, jolle minä oikeastaan olenkin kiitollisuuden velassa tästä muutoksesta.

– Minä? Minulleko? – äännähti Kâtja.

– En minä enää ole se korskea poika, jollainen olin tänne tullessani, – jatkoi Arkâdi, – vast'ikäänhän täytinkin kolmekolmatta. Minä halajan, kuten ennenkin, olla hyödyllinen, tahdon pyhittää kaikki voimani totuuden palvelukseen, mutta min'en etsi enää ihanteitani sieltä, mistä ennen; ne esiintyvät nyt… paljoa lähempänä minua. Tähän saakka en ole ymmärtänyt omaa itseäni; olin ottanut päälleni tehtäviä, jotka kävivät yli voimieni… Äsken vasta minun silmäni aukenivat, ja sen on saanut aikaan muuan tunne… Minä puhun hiukan himmeästi, mutta toivoakseni, te ymmärrätte minua…

Kâtja ei vastannut mitään, mutta lakkasi katsomasta häneen.

– Minun mielestäni, – alkoi Arkâdi taas, yhä enemmän vavahtelevalla äänellä, mutta peipponen se koivun latvassa huolettomana yhä vain veteli virsiänsä – minun mielestäni jokaisen rehellisen miehen velvollisuus on olla aivan suora niitten … niitten kanssa, joita … sanalla sanoen, jotka hänelle ovat läheisiä … ja sen vuoksi minä … minä olen päättänyt…

Mutta tässä Arkâdin kaunopuheliaisuus petti; hän takertui, joutui hämilleen ja oli pakotettu olemaan hetken aikaa ääneti. Kâtja ei vieläkään nostanut silmiänsä. Näytti siltä kuin hän ei ymmärrä, mihinkä tämä kaikki oikeastaan tähtää. Samalla hän näkyi odottelevan jotain.

– Ennakolta jo tiedän hämmästyttäväni teitä, – puuttui Arkâdi puhumaan, pannen liikkeelle kaikki voimansa, – sitä enemmän kuin tämä tunne joissain määrin … joissain määrin, huomatkaa … koskee teitäkin. Eilen te, muistaakseni, moititte minua vakavuuden puutteesta, – jatkoi Arkâdi, muistuttaen ulkonäöllään sellaista ihmistä, joka on astunut suohon ja tuntee joka askeleelta vaipuvansa yhä syvemmälle, mutta kiiruhtaa sittenkin eteenpäin, toivoen pikemmin pääsevänsä toiseen laitaan, – tuo moite kohdistetaan useinkin … sattuu … nuoriin, silloinkin kuin he jo ovat lakanneet antamasta aihetta siihen; ja jos minussa olisi enemmän itseeni luottamusta… ("Mutta autahan minua jo, hyvä ihminen!" ajatteli hän itsekseen epätoivoisena, mutta Kâtja se vaan katseli toisaanne.) Jos minä voisin toivoa…

– Jos minä voisin luottaa siihen, mitä te puhutte – kuului Anna Sergêjewnan kirkas ääni.

Arkâdi vaikeni heti, Kâtja kalpeni. Ihan sen pensaikon vieressä, joka sankkana kasvoi pylväikön edessä, kulki tie. Anna Sergêjewna astui sitä myöten Bazârowin kanssa. Kâtja ja Arkâdi eivät voineet nähdä heitä, mutta kuulivat joka sanan, leningin kahinan, hengityksenkin. Ohikulkijat astuivat muutaman askeleen ja pysähtyivät kuni tahallansa itse portiikin edustalle.

– Nyt sen näette, – jatkoi Anna Sergêjewna, – me olemme erehtyneet; emmehän enää vietä ensimmäistä nuoruutemme aikaa, minä varsinkaan; me olemme eläneet, ennättäneet väsähtyä; me olemme kumpainenkin – miksipäs kursailisimme? – olemme ymmärtäväisiä: ensin me herätimme intressiä toisissamme, uteliaisuus heräsi … mutta sitten…

– Minä väljähdyin, – keskeytti Bazârow.

– Tiedättehän te, ett'ei se ollut syynä meidän välimme rikkaantumiseen. Mutta oli miten oli, me emme tarvinneet toisiamme, siinä pääasia. Meissä oli liian paljon … kuinka mä sanoisin … yhtä juurta. Me emme sitä ensi alussa käsittäneet. Arkâdi sitä vastoin…

– Häntäkö te tarvitsette? – kysyi Bazârow.

– Olkaa jo, Jevgêni Vasiljewitsh! Te sanotte, ett'ei hän ole kylmäkiskoinen minua kohtaan, ja niin minusta itsestänikin aina näytti, että minä miellytän häntä. Ymmärränhän minä sen, että minä saattaisin olla hänelle tätinä, mutta – en tahdo salata teiltä, – olen yhä useammin ruvennut häntä ajattelemaan. Tuossa nuoressa ja raikkaassa tunteessa on jotain viehättävää…

– "Tenhoisata" on tällaisissa tilaisuuksissa sattuvampi sana, – keskeytti Bazârow. Sapen kuohunta kuului hänen tyynessä, mutta umpeassa äänessään. – Arkâdi oli vähän salaperäinen eilen; ei puhunut teistä eikä sisarestanne… Se on tärkeä oire se.

– Hän on Kâtjan kanssa aivan kuin veli, – virkkoi Anna Sergêjewna, – ja se se hänessä minua miellyttää, vaikka, kukaties, minun ei pitäisi sallia tuollaista lähentelemistä heidän välillänsä.

– Sisarko teissä nyt puhuu? – sanoi Bazârow, sanojansa venytellen.

– Tietysti… Mutta miksikäs me seisomme? Lähdetään edelleen. Jopa on omituista tämä meidän keskustelumme, eikö niin? Ja olisinko voinut aavistaakaan, että olen puheleva tällä tavoin teidän kanssanne? Tiedättehän, että minä pelkäilen teitä, ja samalla minä kumminkin luotan teihin, sillä pohjaltanne te olette hyvä.

– Ensinnäkin en minä ole lainkaan hyvä, ja toiseksi minä olen kadottanut kaiken merkityksen teidän silmissänne, ja te sanotte, että minä olen hyvä. Se on sama kuin laskea kukkaseppel kuolleen päähän.

– Jevgêni Vasíljitsh, eihän meidän voimissamme… – alkoi Anna Sergêjewna, mutta tuuli huhahti, pani lehdet puussa kahisemaan ja vei hänen sanansa mennessään.

– Vapaahan te olette, – kuului taas tuokion kuluttua Bazârowin ääni.

Sen jälkeen ei enää erottanut mitään; askelet kuolivat pois … kaikki oli jälleen hiljaa.

Arkâdi kääntyi Kâtjan puoleen: tämä istui entisessä asennossaan, pää vaan entistä alemmas painuneena.

– Kâtjerîna Sergêjewna, – lausui hän vapisevalla äänellä ja käsiään puristellen; – minä rakastan teitä, rakastan koko elämän-ikäni, järkähtämättä, ja teitä yksin. Sen minä tahdoin sanoa teille, kysyä teidän mielipidettänne ja pyytää teitä omakseni, sillä minä en ole rikas ja tunnen olevani valmis kaikkiin uhrauksiin… Te ette vastaa. Ettekö usko minua? Luuletteko minun puhuvan kevytmielisesti? Mutta muistelkaahan näitä viimeksi kuluneita päiviä! Ettekö te jo aikaa sitten ole tullut siihen vakaumukseen, että kaikki muu – ymmärtäkää minua – kaikki, kaikki muu on jo aikaa sitten kadonnut jäljettömiin? Katsokaahan minuun, sanokaahan yksi ainoa sana… Minä rakastan teitä … rakastan … uskokaa toki minua!

Kâtja loi Arkâdiin arvokkaan ja kirkkaan katseen ja sitten, kauan aikaa mietittyänsä ja tuskin huomattavasti myhähtäen, virkkoi:

– Kyllä.

Arkâdi kavahti ylös.

– Kyllä! Kâtjerîna Sergêjewna, te sanoitte: kyllä! Mitä tuo sana merkitsee? Sitäkö, että minä rakastan teitä, että te uskotte minua … vai … vai … en rohkene puhua loppuun…

– Kyllä, – toisti Kâtja, ja tällä kertaa Arkâdi ymmärsi hänet. Hän sieppasi Kâtjan suuret, kauniit kädet omiinsa ja painoi ne sydäntänsä vasten riemusta tukahtumaisillaan. Tuskin hän kesti seisovillaan, hokemistaan vaan hokien: Kâtja, Kâtja!.. Mutta Kâtja rupesi itkemään tuommoista viatonta itkua, itsekin hiljaa naurahdellen kyynelilleen. Ken ei ole nähnyt tuollaisia kyyneleitä lempimänsä olennon silmissä, hän ei vielä ole kokenut, mihinkä määrin ihminen, ihan menehtymäisillään kiitollisuuden ja kainouden tunteesta, saattaa olla onnellinen täällä maan päällä.

Huomenissa, aamulla varhain, Anna Sergêjewna kutsutti Bazârowin omaan kabinettiinsa ja pakotettua naurua nauraen ojensi hänelle kokoonkääräistyn postipaperilehden.

Se oli kirje Arkâdilta, joka siinä pyytää hänen sisartaan omakseen.

Bazârow lukaisi kirjeen nopeasti läpi. Hänen täytyi hillitsemällä hillitä itseänsä, ett'ei päästäisi ilmi ilkkuvaa tunnetta, joka silmänräpäyksessä lehahti liekkiin hänen rinnassaan.

– Vai niin, – virkkoi hän; – ja tehän vielä eilen arvelitte hänen rakastavan Kâtjerîna Sergêjewnaa veljellisellä rakkaudella. Mitäs te nyt aiotte tehdä?

– Minkäs neuvon te annatte? – kysyi Anna Sergêjewna, yhä nauraen.

– Minä arvelen, – vastasi Bazârow, nauraen hänkin, vaikk'ei hänestä tuntunut lainkaan iloiselta eikä yhtään naurattanut, enempää kuin Anna Sergêjewnaakaan, – minä arvelen parhaaksi, että annatte nuorille siunauksenne. Tämä on kaikin puolin hyvä naimiskauppa: Kirsânowit ovat jotenkin varakkaita, Arkâdi isänsä ainoa poika, ja isäkin on hyväntahtoinen ukko, ei hän pane vastaan.

Rouva Odintsôw astui lattian poikki huoneen päästä toiseen. Hänen kasvonsa ne vuoroin vaalenivat, vuoroin lensivät punaisiksi.

– Niinkö arvelette? – kysäisi hän. – No niin, enhän minä tiedä, mikä estäisi… Minä iloitsen Kâtjan puolesta … ja Arkâdi Nikolâjewitshin myöskin. Tietysti minä odotan vastausta isältä ja lähetän Arkâdin itsensä tuomaan sitä. Oikeassapas minä sittenkin olin eilen, kun sanoin meidän kumpaisenkin olevan jo vanhoja… Mutta kuinkas en minä mitään nähnyt! Sehän on kummallista!

Anna Sergêjewna rupesi jälleen nauramaan, kääntäen samalla kasvonsa pois.

– Kovin on ovelaksi käynyt nykyajan nuori väki, – puhui Bazârow, ruveten nauramaan hänkin. – Jääkää hyvästi! – virkkoi hän sitten, oltuaan hetken aikaa vaiti.

– Minä toivotan teille asian päättymistä kaikkein parhaimmalla tavalla. Minä sitten taampaa siitä iloitsen.

Rouva Odintsôw kääntyi pikaisesti häneen.

– Lähdettekö te pois? Miks'ei teidän nyt sopisi jäädä? Jääkää… Teidän kanssanne on niin hauska haastella … on kuin kävelisi kuilun partaalla. Ensi alussa hirvittää, mutta sitten – ties mistä se rohkeus tuleekaan. Jääkää.

– Kiitos tarjouksestanne, Anna Sergêjewna, ja siitä, että niin mairittelevalla tavalla arvostelette minun keskustelutaitoani. Mutta minä huomaan olleeni jo liiankin kauan minulle vieraassa piirissä. Lentokalat ne kestävät jonkun aikaa ilmassa, mutta pian niitten pitää jälleen mäiskähtää veteen: sallikaa minunkin pudota elementtiini.

Rouva Odintsôw katsahti Bazârowiin. Katkera hymy tempoili hänen kasvojansa. "Tuo rakasti minua", ajatteli hän. Hänen tuli sääli Bazârowia, ja osaa-ottavasti hän ojensi hänelle kätensä.

Mutta Bazârow arvasi hänen ajatuksensa.

– Ei! – sanoi hän, peräytyen askeleen. – Köyhä minä olen, mutta almuja en ole vielä tähän saakka ottanut vastaan. Jääkää hyvästi ja pysykää terveenä.

– Minä olen vakuutettu siitä, ett'emme nyt viimeistä kertaa ole yhdessä, – virkkoi toinen, vasten tahtoansakin tuntien ilmeistä liikutusta.

– Sattuuhan sitä maailmassa jos mitä! – vastasi Bazârow, kumarsi ja poistui.

– Vai aiot sinä rakentaa oman pesän? – puhui hän samana päivänä Arkâdille, kykkysillään lattialla matkalaukkuaan pakaten. – No niin. Onhan se hyvä asia. Mutta turhaa oli sinun vilpistellä. Minä luulin sinun suuntautuvan aivan toisaanne. Vai ällistyitkö itsekin?

– En todellakaan luullut näin käyvän, erotessani sinusta, – vastasi Arkâdi, – mutta miksikäs sinä itsekin vilpistelet ja sanot: "se on hyvä asia", niinkuin minä en tietäisi sinun mielipiteitäsi avioliitosta?

– Voi veli veikkoseni, – puheli Bazârow, – mitä haasteletkaan! Katsopas, mitä minä teen: matka-arkkuun ilmestyi tyhjä paikka, ja minä sullon sen heiniä täyteen; ja niin se on meidän elämämmekin matka-arkun laita: täytä se millä hyvänsä, kunhan ei vain jäisi tyhjää paikkaa. Älä pane pahaksesi: muistanet kai, mikä mielipide minulla aina oli Kâtjerîna Sergêjewnasta. Muut mamselit ne on älykkään kirjoissa siitä syystä vain, että osaavat älykkäästi huokailla; mutta sinun mamselisi osaa kyllä pitää puoliaan, pitääpä niinkin, että sinutkin kouriinsa kokoaa … ja niinhän sen pitää ollakin. – Hän paiskasi matka-arkun kannen kiinni ja nousi seisomaan. – Ja nyt minä jäähyväisiksi sanon sinulle vielä kerran – sillä mitäpäs tässä itseään pettelisi? – me sanomme nyt toisillemme hyvästi ainaiseksi, ja sen sinä tunnet itsekin… Viisaasti teit; meikäläisen katkeraa ja kitkerää loismiehen elämää varten sinä et ole luotu. Ei sinussa ole julkeutta eikä ilkeyttä; sinussa on vaan nuorta rohkeutta ja nuorta kiivautta. Meidän toimeemme ei sinusta ole. Ette te, aatelisherrat, ette te jalomielistä nöyryyttä ja jalomielistä kiehahtelua kauemmas ikinä pääse, ja ne ovat joutavaa tavaraa. Te, esimerkiksi, ette tappele ja luulette jo olevanne kelpo poikia, mutta meidän tekee mieli tapella. Ja mitäpäs pitkistä puheista! Meidän pölyt ne sinulta silmät syö, ja meidän likamme sinut tahraa. Sin'et ole kasvanut meidän tasalle; itseäs ihailet tietämättäskin; sinusta tuntuu hauskalta torua omaa itseäsi, mutta meistä se on ikävää… Tuo meille muita! Meidän pitää saada murtaa muita! Kunnon poika sinä olet, mutta hemppu sittenkin, liberaalinen herraspoika, —evolatuu,²⁰ niinkuin meidän ukko siellä kotona sanoo.

– Ainaiseksiko sinä nyt sanot minulle jäähyväiset, Jevgêni? – virkkoi Arkâdi murheellisena; – ja eikö sinulla ole muita sanoja minun varalleni?

– On, Arkâdi, on minulla muitakin sanoja, mutta minä en lausu niitä, sillä se on romanttisuutta; toisin sanoen: tulis imeläksi ja äiteläksi. Mutta ota sinä ja nai pikemmin ja pane oma pesä kuntoon ja laita lapsia kasallinen. Niistä tulee kai poikia jo siitäkin syystä, etteivät synny ennen aikojansa, niinkuin sinä ja minä. Aha! Tuolla on, näen ma, hevosetkin jo valmiina. Matkaan nyt! Muille minä olen sanonut jäähyväiset… No niin, syleilläänkös, vai?

Arkâdi riensi entisen opetusmestarinsa kaulaan ja tulvana syöksähtivät kyynelet hänen silmistään.

– Semmoista se on se nuoruus! – virkkoi Bazârow tyynesti. – Mutta minä luotan Kâtjerîna Sergêjewnaan. Pian hän saa sinut lohdutetuksi, usko pois.

Rattailta hän sitten vielä sanoi:

– Terve nyt, veli! – ja osoittaen naakkaparia, joka istui tallin katolla, hän lisäsi: – Kas tuolla! Ottaos opiksi!

– Mitäs tarkoitat?

– Kuinka? Niinkö heikko sinä oletkin luonnonhistoriassa, vai oletko unohtanut, että naakka on kaikkein kunnioitettavin, perhettä rakastava lintu? Siinä sulle esikuva! … Voikaa hyvin, signor!

Rattaat ratisemaan.

Bazârow oli puhunut totta. Illalla Kâtjan kanssa haastellessaan, Arkâdi unohti kokonaan opetusmestarinsa. Hän rupesi jo taipumaan Kâtjan tahdon alle, ja Kâtja huomasi sen eikä kummastellutkaan. Arkâdin piti lähteä huomenissa Mârjinoon Nikolai Petrôwitshin luo.

Anna Sergêjewna ei tahtonut häiritä nuoria. Säädyllisyyden vuoksi vain hän ei jättänyt heitä kauaksi aikaa olemaan kahden. Jalomielisesti hän piti tätiä loitommalla heistä, tuota vanhaa ruhtinatarta, joka, kuultuaan pian aikeissa olevista häistä, oli joutunut vetistelevään raivoon. Ensi alussa Anna Sergêjewna pelkäsi oman itsensä tähden, luullen, että hänestä on tuntuva hiukan raskaalta katsella muitten onnea, mutta kävikin aivan päinvastoin: tuo näky ei ainoastaan ollut häntä raskauttamatta, vaan huvittikin häntä, jopa vihdoin suloiseltakin tuntui. Se oli Anna Sergêjewnalle sekä mieluisa että mieltä masentava huomio.

"Oikeassa näkyy Bazârow sittenkin olleen", ajatteli hän: "uteliaisuutta, pelkkää uteliaisuutta, onnen tavoittelemista, itsekkäisyyttä"…

– No lapset, – sanoi hän ääneen, – onko rakkaus tekemällä tehtyä tunnetta, onko?

Mutta Kâtja ja Arkâdi eivät edes ymmärtäneet hänen sanojaan. He vierastivat häntä, sillä keskustelu, jonka he vasten tahtoansakin olivat sattuneet kuulemaan, ei mennyt heidän muistostansa. Mutta pianpa Anna Sergêjewna sai heidät rauhoittumaan; eikä se hänelle vaikeaksi käynytkään: hän rauhoittui itsekin.

XXVII

Vanhain Bazârowien ihastus poikansa äkkinäisestä kotia-tulosta oli sitä suurempi, mitä vähemmin he olivat osanneet odotella häntä. Arina Vlâsjewnalle tuli sellainen kiire kouraan, ja hän juoksenteli ja pyörähteli talossa kaikkialle sitä menoa, että Vasili Ivânowitsh vertasi häntä "metsäkanaseen": muorin lyhyen hartikan häntämäinen takalieve tekikin sen, että hänessä oli jotain linnun-omaista. Ukko itse se muhisi vain, pureskellen piippunsa merenpihkaisen hammasluun syrjää, ja sormet kaulan ympärillä pyöritteli päätään puoleen ja toiseen, ikäänkuin koetellen istuukohan se pää oikein lujasti paikoillaan, vuoroin taas äkkiä avaten suunsa selkoseljälleen ja nauraen äänettömästi.

– Minä aion olla täällä kokonaista kuus viikkoa, ukko, – sanoi Bazârow hänelle. – Minä tahdon tehdä työtä, niin että ole hyvä äläkä häiritse minua.

– Niin vähän aion sinua häiritä, ettäs unohdat, miltä mä näytänkään! – vastasi Vasili Ivânowitsh.

Ja sanansa hän pitikin. Hän sijoitti poikansa jälleen omaan kabinettiinsa, kartteli häntä, melkeinpä piilottelemiseen saakka, ja esteli vaimoansakin kaikista helläin tunteittein purkauksista.

– Katsos, muori kulta, – puheli hän, – Jenjûshkan ensi kertaa täällä käydessä me menettelimme niin, että hän hiukan kyllästyi meihin; nyt sitä pitää olla viisaampi.

Arina Vlâsjewna myönsi tuon, mutta vähänpä se häntä lohdutti, sillä poikaansa hän ei nähnyt kuin ateriain aikana eikä lainkaan uskaltanut käydä pakinoille hänen kanssaan.

– Jenjûshenjka! – yritti hän välisti, mutta tuskin toinen ennättää päätänsäkään kääntää, niin jo muori nypistelemään työlaukkunsa nauhoja ja jupisee: – niin, ei vainenkaan, muutoin minä vaan.

Ja sitten hän menee Vasili Ivânowitshin luo ja puhuu, käsi leuan alla:

– Kuinkahan sitä, kultaseni, sais tietää, mitä Jenjúsha tänään tahtoo päivälliseksi, kaaliako vai borshia?²¹

– Olisit kysynyt häneltä.

– Panee pahakseen.

Pianpa sentään Bazârow itsekin lakkasi sulkeutumasta huoneesensa. Työn kuume oli hänestä "kirvonnut" ja sen sijaan oli tullut alakuloinen ikävä ja äänetön levottomuus. Kummallinen väsymys ilmeni kaikissa hänen liikkeissään; käyntikin, ennen niin varma ja rohkeasti rientävä, oli muuttunut. Ei hän enää retkeillyt ulkona yksinänsä, vaan rupesi hakemaan seuraa, joi teetä vierashuoneessa, käveli kaalismaassa Vasili Ivânowitshin kera, leikki "tuppisuuta" hänen kanssaan, piippua poltellen; kerranpa kysäisi, mitenkä isä Aleksei jaksaa.

Vasili Ivânowitsh oli ensi alussa iloinen tuosta, mutta ei hänen ilonsa kauan kestänyt.

– Jenjûsha huolestuttaa minua, – puheli hän hiljaa vaimolleen. – Ei hän juuri ole nureissaan eikä äkäinen, se ei niin vaarallista olisikaan; mutta hänen on paha mieli, hän suree, ja se se on kauheata. Ei puhu mitään; ottais edes ja toruis meitä. Laihtuu vaan, ja kasvojen värikin on niin pahannäköinen.

– Voi hyvä isä kuitenkin! – kuiskaili eukko. – Ripustaisinhan minä hänelle taikapussinkin kaulaan, mutta eihän hän salli.

Vasili Ivânowitsh koetti joskus kaikkein varovaisimmalla tavalla tiedustella häneltä hänen töistään, terveydestään, Arkâdista … mutta Bazârow vastaili etenkehdaten, ja kerran, huomatessaan isän koettelevan päästä kaartamalla ja kuurtamalla jonkun asian perille, harmissaan virkkoi:

– Mitä sinä minun ympärilläni hiiviskelet kuin varpaisillas? Hullumpaahan tämä tapa on kuin entinen.

– No niin, niin; muutoin minä vaan! – kiiruhti vastaamaan poloinen Vasili Ivânowitsh.

Yhtä vähän oli hyötyä hänen politillisistakin viittauksistaan. Kerrankin hän otti puheeksi piakkoin tapahtuvan talonpoikain vapauttamisen, progressin, toivoen herättävänsä myötätuntoisuutta pojassaan, mutta tämä vaan kylmäkiskoisesti virkkoi:

– Satuin tuossa eilen astumaan aitoviertä ja kuulin silloin, kuinka kylänpojat täällä, entisten laulujen asemasta, hoilottivat tällaista: "Aika tulee vallan varmaan; sytän rakkautesta lyö"… Siinä se sinun progressisi.

Välisti Bazârow läksi kylään juttelemaan talonpoikain kanssa, tapansa mukaan ivaten ja härnäillen heitä.

– Kuulehan nyt, – puheli hän musikalle, – annapas kuulla, millaiset sinulla on mielipiteet elämästä. Teissähän se kuuluu olevan Venäjänmaan koko voima ja tulevaisuus; teistähän – sanotaan – teistähän se alkaa historiassa uuden uutukainen ajanjakso; teiltähän me vasta saammekin sen oikean kielen ja lait.

Musikka ei vastannut tuohon mitään tai jupisi jotain tähän tapaan: "Niin, kyllä me voidaankin … sillä niinkuin nyt senkin puolesta … että millaiset meillä mitenkin on kohtalon meiningit."

– Sanopas sinä minulle: mikä se mir²² oikeastaan on? – keskeytteli Bazârow, – ja sekö se on se samainen mir, joka kolmen kalan seljässä seisoo?

– Se on maa, näetkös, hyvä herra, joka kolmen kalan seljässä seisoo – selitteli musikka rauhoittavasti, patriarkallisen hyväntahtoisella soinnulla äänessään; – mutta niinkuin nyt tämä meidän mir, niin sillä on vastassaan herran tahto, sillä te olette meidän isiä. Ja mitä kireemmälle herra vetää, sitä mieluisampaa musikalle.

Kerrankin, moisen puheen kuultuaan, Bazârow kohautti halveksivasti olkapäitään ja kääntyi pois, ja talonpoikakin meni matkoihinsa.

– Mistä se haasteli? – kysyi häneltä toinen, keski-ikäinen ja äkeännäköinen musikka, joka kaukaa, pirttinsä kynnykseltä, oli nähnyt hänen keskustelevan Bazârowin kanssa, – rästeistäkö vai?

– Vai rästeistä, veli veikkonen! – vastasi ensimmäinen musikka, eikä ollutkaan hänen äänessään enää rahtuakaan taanoisesta patriarkallisesta soinnusta; siinä kuului nyt omituinen penseä äreys. – Muutoin vaan jaaritteli niitä näitä; kieltä miehellä kutkutti kai. Arvaahan ne, herran puheet. Mitä nyt yks semmoinen ymmärtää?

– Mitä ne ymmärtää! – virkkoi toinen, ja sitten he, lakkiaan korjattuaan ja vyötään laskien alemmas, rupesivat haastelemaan omista asioistaan ja tarpeistaan.

Ah! Tuo olkapäitään halveksivasti kohotellut ja musikkain kanssa keskustelemaan taitava Bazârow (siitähän hän oli kerskaillut, kinaillessaan Pâvel Petrôwitshin kanssa), tuo itseensä luottava Bazârow ei aavistanutkaan, että hän oli heidän silmissään sittenkin vain tuommoinen hassahtava narri…

Vihdoin hän sentään löysi työmaata itselleen. Vasili Ivânowitsh sattui kerran hänen läsnäollessaan sitomaan erään talonpojan haavoittunutta jalkaa, mutta ukon kädet vapisivat niin, ett'ei saanut kääreitä paikoilleen. Poika kävi hänelle silloin avuksi, ja rupesi siitä pitäin olemaan osallisena isän praktiikassa, alinomaa kumminkin ivaillen sekä omia määräämiänsä lääkkeitä että isäänsä, joka heti pani ne käytäntöön. Mutta Bazârowin pilkkapuheet eivät lainkaan saaneet Vasili Ivânowitshia lannistumaan, päinvastoin hän oli niistä mielissään. Pidellen tahraantunutta aamunuttuaan kahden sormen vatsansa kohdalla ja piippua imeskellen, hän nautinnokseen kuunteli poikansa puheita, ja mitä enemmin niissä ilmeni äreyttä, sitä hyväntahtoisemmin isä onnensa ylenpalttisuudessa nauraa hohotti, tuoden silloin näkyviin mustat hampaansa, jok'ainoan. Mielikseen hän toistelikin näitä, hyvinkin tympeitä ja tyhjänpäiväisiä komppasanoja. Niinpä hän, esimerkiksi, monta päivää perätysten myötäänsä hoki, ilman vähintäkään aihetta: "jaha, se oli semmoinen jutku" siitä syystä vaan, että poika, kuultuansa hänen käyneen aamukirkossa, oli käyttänyt noita sanoja.

– Jumalan kiitos! Jo alkaa reipastua, – kuiskasi hän vaimolleen; – niin näet sätti minua tänään, ett'oikein oli lysti kuulla!

Se ajatus sitä vastoin, että hänellä on nyt moinen apulainen, tuotti ukolle sulaa riemua, täytti hänet ylpeydellä.

Joskus esimerkiksi saapui joku ämmä, miehen ärmäkkä yllä ja sarvisäpsä päässä, valittamaan, että "kovin kupeista repii ja raapii", (osaamatta oikein itsekään selittää, mitä hän noilla sanoilla tarkoittaa). Silloin ukko, antaessaan hänelle pullollisen Goulardin vettä tahi laakerisalvaa, puheli:

– Sinun, muori rukka, sinun pitäisi jok'ikinen hetki kiittää Herraa Jumalaa siitä, että nuori herra on nyt kotona, sillä nyt sinua parannellaan sen kaikkein tieteellisimmän ja uusimman metodin mukaan, ymmärrätkös? Tuossa nyt Ranskan keisari Napoleon, niin ei näet silläkään ole semmoista lääkäriä.

Ämmä tuosta kumartelemaan ja poveansa penkomaan, missä hänellä oli neljä munaa pyhkimen kolkkaan käärittynä.

Kerran taas Bazârow veti hampaan eräältä ohikulkevalta kangaskauppiaalta, ja vaikka hammas oli tavallista laatua, niin Vasili Ivânowitsh otti sen talteen kuin minkäkin harvinaisen esineen. Usein hän näytteli sitä isä Alekseille, myötäänsä puhellen:

– Katsokaas näitä tällaisia juuria! Mikä voima sillä meidän Jevgênillä! Rättisaksa se ihan ilmaan kohosi… Annas, että olis ollut tammi, niin ylös vaan, ei auta!

– Sangen kiitettävää! – virkkoi viimein isä Aleksei, tietämättä oikeastaan, mitä sanoa ja mitenkä päästä irti tuosta haltijoihinsa joutuneesta ukosta.

Naapurikylän talonpoika toi kerran Vasili Ivânowitshin luokse veljensä, joka sairasti lavantautia. Mies poloinen makasi suullaan olkien päällä rattailla, ihan henkitoreissaan. Ruumis oli ykäänsä mustissa täplissä, ja tajutonna hän oli ollut jo kauan aikaa. Vasili Ivânowitsh pahoitteli, ett'ei kenenkään ollut johtunut mieleen aikaisemmin kääntyä lääketieteeltä apua hakemaan, ja ilmoitti, ett'ei tässä ole enää mitään pelastuskeinoa. Eikä ennättänytkään enää veli saada potilasta kotia saakka hengissä: rattaille sairas kuolikin.

* * * * *

Kolme päivää myöhemmin astui Bazârow isänsä huoneesen, tiedustaen, onko hänellä hornankiveä.²³

– On. Mitäs sillä?

– Pitäis polttaa pikkuinen haava.

– Kessä?

– Minussa.

– Mitenkä? Sinussako haava? Millainen haava? Ja missä?

– Sormessa, tuossa noin. Kävin tänään naapurikylässä, siellä, mistä ne sitä lavantautista täällä käyttivät. Ties miksikä ne tahtoivat, että tehtäisiin ruumiin-avaus, ja minulla kun ei ole enää pitkään aikaan ollut tilaisuutta sellaiseen harjoitukseen…

– No?

– Niin pyysin kihlakunnanlääkäriltä lupaa siihen, no, – ja leikkasin sormeeni.

Vasili Ivânowitsh kalpeni äkkiä ja sanaakaan sanomatta riensi huoneesen, josta heti palasi lapis kädessään.

Bazârow otti sen ja oli lähtemäisillään pois.

– Älä Herran nimessä! – huudahti Vasili Ivânowitsh. – Anna minun itseni tehdä se.

Bazârow naurahti.

– Kylläpäs se praktikka vaan sinua huvittaa.

– Älähän vainenkaan laskettele leikkiä. Näytähän sormesi. Eihän tuo haava suuri ole… Koskeeko?

– Paina lujemmin, älä pelkää. Vasili Ivânowitsh pysähtyi.

– Mitäs arvelet, Jevgêni, eiköhän olisi parempi, jos poltettais raudalla?

– Se olisi pitänyt tehdä jo aikaisemmin; nyt ei ole oikeastaan hornankivestäkään apua. Jos kerran olen tartunnan saanut, niin nyt on jo liian myöhäistä.

– Kuinka niin … myöhäistä… – sai Vasili Ivânowitsh tuskin sanotuksi.

– No niinpä niin: siitähän on jo viidettä tuntia. Vasili Ivânowitsh poltti vielä hiukkasen haavaa.

– Eikös kihlakunnanlääkärillä ollut lapista?

– Ei.

– No mutta, herrainen aika! Lääkäri on, eikä ole miehellä niin välttämätöntä kapinetta!

– Olisitpa nähnyt, millaiset on miehellä veitset, – virkkoi Bazârow ja läksi pois.

Hamaan iltaan asti ja koko seuraavankin päivän Vasili Ivânowitsh koetti keksiä jos minkälaisia tekosyitä, pistäytyäkseen poikansa kamariin. Ei hän haavasta virkkanut sanaakaan, koettipa puhua kaikkein kaukaisimmistakin asioista, mutta sen ohella hän kumminkin niin itsepintaisesti katsahteli poikaansa silmiin ja niin levottomasti seurasi hänen liikkeitään, että Bazârow menetti malttinsa ja uhkasi lähteä pois. Ukko antoi hänelle sanansa, pysyä levollisena, varsinkin kun Arina Vlâsjewnakin, jolta hän tietysti oli salannut koko asian, alkoi ahdistella häntä: miks'et muka makaa yöllä ja mikä sulle on tapahtunut?

Kokonaista kaksi päivää Vasili Ivânowitsh koetti pysyä lujana, vaikka Jevgênin kasvot, joihin hän myötäänsä katsahteli salavihkaa, olivatkin hänestä kaikkea muuta kuin hyvännäköiset … mutta kolmantena päivänä päivällispöydässä istuttaessa, hän ei kestänyt enää. Bazârow istui ääneti, ruokaan kajoamattakaan.

– Miks'et sinä syö, Jevgêni? – kysyi hän, koettaen olla niin huolettoman näköinen kuin suinkin. – Ruoka on, luullakseni, hyvin laitettua.

– Ei haluta; siks' en syö.

– Ei ole ruokahalua, niinkö? Entäs pää? – lisäsi hän aralla äänellä, – kivistääkö päätä?

– Kivistää. Miks'ei sitä kivistäisi?

Arina Vlâsjewna oikaisihe ja hörkisti korviaan.

– Älähän nyt suutu, Jevgêni, – jatkoi isä, – mutta etköhän sallisi minun koetella pulssiasi?

– Sanon minä sulle koettelemattaskin, että minussa on kuume.

– Onko viluttanutkin?

– On viluttanutkin. Lähden tästä ja käyn pitkälleni. Lähettäkää minulle lehmus-teetä. Lienen vilustunut.