Читать книгу: «Isät ja lapset», страница 12

XXI

Aamulla herättyänsä, Arkâdi avasi akkunan, ja ensimmäinen esine, mikä hänen silmiinsä pisti, oli Vasili Ivânowitsh. Ukko penkoi uutterasti kaalismaassa, yllään nenäliinalla vyötetty bukaralainen yönuttu. Huomattuaan nuoren vieraansa, hän nojautui lapioonsa ja huudahti sotilaan tapaan:

– Jumala varjelkoon! Kuinka suvaitsitte nukkua?

– Erittäin hyvin, – vastasi Arkâdi.

– Minäpä täällä, kuten näette, muinaisen Cincinnaton lailla laitan lavoja syysnaurista varten. Nyt on aika jo semmoinen – ja Jumalan olkoon siitä kiitos! – että itsekunkin täytyy elatuksensa hankkia kättensä työllä; muihin ei ole luottamista: puuhaa ja ponnista itse. Ja siksipä Jean Jacques Rousseau onkin oikeassa. Puolituntia sitten te, arvoisa herra, olisitte nähnyt minut aivan toisenlaisessa positionissa. Tuli muuan ämmä valittamaan "sydämen-tautia", niinkuin se heidän puheessaan kuuluu, me sanomme sitä dysenteriaksi, niin hänellepä minä … mitenkäs minä nyt oikein sopivasti sanoisinkaan? … minä sisälle vuodatin häneen opiumia. Toiselta muijalta otin hampaan pois… Tälle minä ehdotin etherisationia, mutta eihän se suostunut. No niin, kaikkea tämmöistä minä teen anamatjoor.¹⁴ Vaikka mitäpäs kummaa siinä: minähän olen plebeiji, homo novus … en ole perinnöllistä aatelia … toista se on se meidän emäntä… Mutta ettekö tahtoisi tulla tänne siimekseen, hengittämään ennen teetä raikasta ilmaa?

Arkâdi tuli ulos hänen luoksensa.

– Tervetultua vielä kerta, – lausui Vasili Ivânowitsh, nostaen kätensä sotilaalliseen tapaan tahraisen patalakkinsa laitaan. – Te, sen tiedän, olette tottunut loistavaan elämään, mukavuuksiin kaikenlaisiin, mutta totisesti tämän maailman mahtavatkin välisti katsovat soveliaaksi viihtyä lyhyen hetkisen matalankin mökin katon alla.

– Hyväinen aika! – huudahti Arkâdi, – mitäs maailman mahtavia minä olen? Enkä minä ole tottunut loistoonkaan.

– Älkääs nyt, älkääs nyt, – lausui Vasili Ivânowitsh, herttaisesti mutistaen suutaan. – Vaikka minut on jo siirrettykin arkistoon, niin olen minä jo sentään siksi nuohonut tätä maailmaa, että lennosta linnun tunnen. Minä olen tavallani psykologi, minä, ja fysionomisti kanssa. Ellei minulla olisi ollut tätä, uskallan sanoa, lahjaa, niin jo minä aikoja sitten olisin ollut mennyttä miestä, jo ne tuhaksi olisivat jauhaneet minut, miehen vähäpätöisen. Sanonpa teille mairittelematta: se ystävyys, jonka huomaan vallitsevan teidän ja poikani välillä, ilahduttaa minun sydäntäni. Minä kohtasin hänet vastikään. Tapansa mukaan, joka teille kyllä tunnettua olla mahtaa, hän hyppäsi ylös sangen varhain ja läksi samoilemaan maita mantereita… Sallikaa udellani: oletteko jo kauankin tuntenut Jevgêniä?

– Viime talvesta.

– Ja-ha. Ja sallikaas vielä kysyäni – mutta emmekö me istuisi?

– Sallikaa minun, isän, aivan suoraan kysyä: mitä te arvelette Jevgênistä?

– Teidän poikanne on huomattavimpia miehiä, mitä ikinä olen kohdannut, – vastasi Arkâdi vilkkaasti.

Vasili Ivánowitshin silmät aukenivat äkkiä suuriksi, ja poskille lehahti puna. Lapio kirposi häneltä kädestä.

– Te siis arvelette… – yritti hän.

– Minä olen vakuutettu… – puuttui Arkâdi puheesen; – että teidän pojallanne on loistava tulevaisuus edessään. Hän on tekevä teidän nimenne kuuluisaksi. Siihen päätökseen tulin jo ensi kohtauksestamme.

– Kuinka … mitenkä se kävi? – sai Vasili Ivânowitsh vaivoin sanotuksi. Riemuisa myhäily oli vetänyt erilleen hänen leveät huulensa eikä niistä enää kadonnutkaan.

– Tahdotteko tietää, kuinka me ensi kertaa kohtasimme toisemme?

– Niin … ja yleensäkin…

Arkâdi rupesi kertomaan ja puhui Bazârowista vielä lämpimämmin ja innokkaammin kuin sinä iltana, jolloin hän tanssi masurkkaa rouva Odintsôwin kanssa.

Vasili Ivânowitsh kuunteli häntä, kuunteli, niisteli nenäänsä, pyöritteli nenäliinaa kämmeniensä välissä, yski, pöyhötteli tukkaansa… Ei malttanut lopulti enää mies: kumartui Arkâdin puoleen ja suuteli häntä olkapäähän.

– Te olette onneni mitan täyttänyt kukkuroilleen, – puheli hän, hymyilemistään hymyillen. – Minä, se minun täytyy sanoa teille, minä … jumaloitsen poikaani, eukosta puhumattakaan: äiti kuin äiti, tietäähän sen, mutta en minäkään uskalla ilmilausua tunteitani hänen kuultensa, minä tiedän, ett'ei semmoinen häntä miellytä. Hän ei voi sietää minkäänlaisia tunteenpurkauksia. Moni ihan moittiikin häntä sellaisesta luonteen lujuudesta, se kun muka tietää ylpeyttä tai sydämen tylyyttä, mutta eihän hänen kaltaisiansa ihmisiä sovi mitata tavallisella arssinalla, eihän? Toinen, esimerkiksi, olisi vanhemmiltaan yhä vaan kiskonut ja kiskonut varoja, mutta hän, aatelkaas, hän ei ikipäivinä ole liikaa kopekkaa ottanut, jumaliste!

– Hän on omaa voittoa pyytämätön, rehellinen mies, – virkkoi Arkâdi.

– Niin juuri, omaa voittoa pyytämätön. Ja minä, Arkâdi Nikolaitsh, min'en ainoastaan jumaloitse häntä, minä olen ylpeä hänestä, ja koko minun kunnianhimoni kohdistuu siihen, että hänen biografiassansa kerran lukisi nämä sanat: "pelkän staabilääkärin poika, jonka etevät lahjat isä kumminkin jo aikaisin osasi huomata ja pani kaikki alttiiksi hänen kasvattamiseksensa…"

Ukolta katkesi ääni…

Arkâdi puristi hänen kättänsä.

– Mitäs te luulette, – kysäisi Vasili Ivânowitsh, oltuaan hetkisen aikaa ääneti, – ei suinkaan hän lääketieteen alalla ole saavuttava sitä mainetta, jota te hänelle ennustatte?

– Tietysti ei, vaikka hän siinäkin on oleva etevimpiä tiedemiehiä.

– Milläs sitten, Arkâdi Nikolaitsh?

– Sitä on vaikea sanoa, mutta mainio mies hänestä vaan tulee.

– Mainio mies hänestä tulee! – toisti ukko ja vaipui ajatuksiinsa.

– Arina Vlâsjewna käskivät kutsumaan teelle, – lausui Anfisushka, astuessaan heidän ohitsensa, suuri vadillinen täynnä kypsiä vaapukoita.

Vasili Ivânowitsh hätkähti.

– Tuleeko kylmää kermaa vaapukkain kanssa?

– Tulee.

– Niin, mutta katso, että olisi kylmää. Älkää kursailko, Arkâdi Nikolaitsh, ottakaa vaan lisää. Missä se Jevgêni viipyy?

– Tääll' ollaan, – kuului Bazârowin ääni Arkâdin kamarista.

– Ahaa! Menit ystävätäsi tapaamaan, mutta myöhästyitkin, amice; me olemme tässä jo tarinoineet kauan aikaa. Mutta lähdetäänpäs nyt teetä juomaan, äiti käski. Minun pitäisi sitä paitsi puhua sinun kanssasi eräästä asiasta.

– Mistä niin?

– Tääll' on muuan talonpoika, joka sairastaa ikterusta.

– Keltatautiako, niinkö?

– Niin, kroonillista ja peräti itsepäistä ikterusta. Minä olen määräillyt hänelle rantasappea ja kuismaa, olen käskenyt syömään porkkanoita, olen antanut soodaa, mutta kaikki nämä ovat vain palliativisia keinoja; pitäisi saada jotain repäisevämpää. Kyllähän sinä naurat lääketieteelle, mutta olenpa vakuutettu, että saan sinulta asiallisia neuvoja. Mutta siitä tuonnempana. Nyt käydään teetä juomaan. Vasili Ivânowitsh hyppäsi ketterästi pukilta ja alkoi hyräellä "Robertista":

 
Ja lain ja lain ja lain me laadimmekin:
Jo rie… jo rie… jo riemu raikukoon.
 

– Merkillinen vilkkaus! – virkkoi Bazârow, astuen akkunan äärestä pois.

* * * * *

Tuli puolipäivä. Aurinko paahtoi tiheän, vaalean pilviharson takaa. Hiljaisuutta kaikkialla. Kukot vain kiukkuisesti kiekahtelevat toisillensa tuolla kylässä, herättäen jokaisessa, ken niitä kuunteli, omituista tuskaa ja ikävän tunnetta, ja jostain pitkän puun latvasta kajahteli myötäänsä haukanpojan piipitys, ikäänkuin itkien ketä luoksensa kutsuisi. Arkâdi ja Bazârow loikoivat maassa pienen heinäruon siimeksessä, levitettyään allensa pari sylyllistä kahisevan kuivia, mutta yhä vieläkin vehreitä, hyvänhajuisia heiniä.

– Tuo haapa tuolla, – puheli Bazârow, – muistuttaa minulle mieleen lapsuuden päiviä. Se kasvaa kuopan laidalla – siinä oli ollut aikoinaan tiilivaja – ja siihen aikaan minä olin vakuutettu, että tuossa kuopassa ja haavassa on jonkunlainen taikavoima: minun ei tullut koskaan ikävä, istuissani siellä. En ymmärtänyt silloin sitä, että min'en ikävöinyt juuri siitä syystä kuin olin lapsi. Nyt minä olen täysikasvuinen; eipäs tehoakaan enää taika.

– Kuinka kauan sinä olet viettänyt täällä yhteensä? – kysyi Arkâdi.

– Pari vuotta perättäin; sittemmin käytiin täällä pistäymällä vain. Kululla oltiin yhtämittaa. Enimmin sitä sentään kaupungeissa vetelehdittiin.

– Onko tämä kartano jo miten vanha?

– Vanha se on. Vaari sen rakensi, äidin-isä.

– Mikä hän oli?

– Hitto ties. Sekundimajori tai jotain sellaista. Palveli Suvorowin armeijassa ja myötäänsä kertoi retkistään Alppien yli. Valehteli kaiketikin.

– Ilmankos teillä onkin vierashuoneessa Suvorowin muotokuva. Minä pidän paljon tällaisista rakennuksista kuin teidän, vanhan-aikuisista, lämpöisistä; niissä on joku erityinen tuoksukin.

– Pyhimysten kuvain lamppuöljy ja maitokamari, ne ne löyhkää, – sanoi Bazârow haukotellen. – Entäs sitä kärpästen paljoutta näissä armaissa pikku rakennuksissa! Hyh!

– Sanopas, – virkkoi Arkâdi hetken kuluttua, – ei suinkaan sinua lapsena kovalla pidetty?

– Näethän, millaiset minulla on vanhemmat. Ei ankaruutta alunkaan.

– Rakastatko heitä, Jevgêni?

– Rakastan, Arkâdi.

– He rakastavat sinua niin kovasti. Bazârow ei vastannut mitään.

– Tiedätkös, mitä minä tässä ajattelen? – sanoi hän, heittäen kädet niskan taakse.

– En tiedä. Mitä niin?

– Näin minä aattelen: hätäkös minun vanhempieni on eläessä? Isä kuusikymmentä vuotta vanha ja sittenkin vaan yhä hommaa, puhuu "palliativisista" keinoista, parantelee ihmisiä, osoittaa jalomielisyyttä talonpoikia kohtaan: elämä kuin silkkiä vain. Ja hyvä on äidinkin olla: hänen päivänsä on niin täyteen ahdettu kaikenlaista puuhaa, hohhoijaamista ja voivoijaamista, ett'ei jouda muuta miettimäänkään, mutta minä…

– Mutta sinä?

– Niin, minä: tässä mä nyt virun ruon suojassa… Kovin on kapea tämä sija, minkä minä täytän, niin peräti pikkuruinen, verrattuna muuhun avaruuteen, missä minua ei ole, ja millä ei ole mitään tekemistä minun kanssani; ja se aikakin, mikä minun onnistuu elää, on niin mitätön sen iankaikkisuuden rinnalla, missä minua ei ollut eikä tule olemaankaan… Ja tässä atomissa, tässä matemaatillisessa pisteessä veri sittenkin kiertokulkuansa pitää, ja aivot työtään tekevät, jotain tavoitellen… Kauheata sekasotkua! Jonnijoutavaa!

– Maltas: tuo, mitä nyt sanoit, soveltuu yleensä joka ihmiseen.

– Oletpa oikeassa, – yhtyi Bazârow. – Minun tarkoitukseni olikin sanoa, että heillä, minun vanhemmillani näes, on kädet täynnä työtä, oma mitättömyys ei heitä huolestuta, ei se tunnu heistä ilkeältä … mutta minä … min'en tunne muuta kuin ikävää ja kiukkua.

– Kiukkuako? Miksikäs kiukkua?

– Miksikö? Sinäkö kysyt: miksikä. Oletko sitten unohtanut?

– Muistan kyllä kaikki, mutta sittenkään en myönnä olevasi oikeutettu kiukkuun. Sinä olet onneton, olkoon niin, mutta…

– He-hee, Arkâdi Nikolâjewitsh! Sinähän, huomaan ma, käsität rakkauden niinkuin kaikki muutkin uusimmat nuoret miehet: tipu, tipu, kanaseni, tipu! mutta kun vain tuo kanaseni alkaa lähestyä, niin käpälämäkeen! – En minä ole sellainen. Vaan riittää jo tätä. Mitä ei voi muuksi muuttaa, siitä on häpeä puhuakin. – Hän kääntyi kyljelleen. – Kas tuossa muurahainen, uljas poika, vetää retuuttaa puolikuollutta kärpästä. Kisko, veikkonen, kisko! Äläkä välitä, jos toinen haristelee vastaan; käytä hyödyksesi sitä, että sinulla eläimenä on oikeus olla tuntematta sääliä; toisin meidän, ihmisten muka, jotka ovat oman itsensä mutkistaneet ja murtaneet jos mihin päin.

– Paras mies tuollaista puhumaan! Milloinka sinä olet itseäsi murrellut?

Bazârow nosti päänsä.

– Silläpä minä ylpeilenkin. Ei ole oma käsi tätä miestä murtanut; niinpä ei naikkonenkaan häntä murra. Amen! Ja sen pituinen se! Tästä asiasta et kuule minulta enää sanaakaan.

Ystävykset loikoivat jonkun aikaa ääneti.

– Niin – alkoi Bazârow taas – ; kummallinen olento se vaan on, tuo ihminen. Kun syrjästäpäin ja kauempaa katselee tätä umpeata elämää, mitä täällä "isät" viettävät, niin mitäpäs sen parempaa luulisi kaipaavankaan? Syö ja juo ja tiedä menetteleväsi aivan sääntöjen mukaan, kaikkein viisaimpaan viisiin. Mutta eipäs vaan: ikäväksi pistää. Tahtoisi saada tekemistä ihmisten kanssa, vaikkapa haukkuakin heitä, kunhan vaan olisi tekemisissä niitten kanssa.

– Elämä pitäisi järjestää sillä tavalla, että jok'ainoa silmänräpäys siinä olisi tärkeä, – lausui Arkâdi miettivästi.

– Äläs muuta! Tärkeys, vaikka tuultakin pieksäisi, maistaa makealta. Ja vielä se tärkeyskin miten kuten mukiin menisi … mutta se jokapäiväisyys, se jokapäiväisyys!

– Jokapäiväisyyttä ei ole olemassa sille, joka vaan ei ota sitä tunnustaakseen.

– Hm … Sinä lausuit toisapäisen yleisen puheenparren.

– Mitenkä? Mitä sinä tuolla nimityksellä tarkoitat?

– Tätä juuri: jos sanoo, esimerkiksi, että sivistys on hyödyllistä, niin se on yleinen puheenparsi; mutta jos sanoo, että sivistys on vahingollista, niin se on toisapäinen yleinen puheenparsi. Se kuuluu hiukan uljaammalta, mutta merkitsee itse asiassa aivan samaa.

– Mutta missäs se totuus on, kummallako puolen?

– Missä? Minä vastaan kuin kaiku: missä?

– Oletpa alakuloisella tuulella tänään, Jevgêni.

– Oikeinko? Päivä se kai tässä miehen pilalle paahtaa, eikä vaapukoitakaan pitäisi syödä niin paljon.

– Siinä tapauksessa lienee paras hiukan nukahtaa, – virkkoi Arkâdi.

– Kenties, mutta älä sitten katselekaan minua: nukkuvan ihmisen naama näyttää aina typerältä.

– Eikös sinun ole yks'kaikki, mitä muut sinusta ajattelevat?

– Enpä oikein tiedä mitä tuohon sanoa. Oikean ihmisen ei pitäisi olla tuosta tietävinäänkään. Oikea ihminen on se, joka ei anna aihetta ajattelemiseen, vaan jota pitää joko totella tai vihata.

– Kummallista! Minä puolestani en vihaa ketään, – lausui Arkâdi, jonkun aikaa mietittyänsä.

– Minä taas puolestani hyvin monta. Sinä olet hempeä henki, vesivelli; sinusta sitten vihaajaksi! … Sinua jänistää, sinä luotat liian vähän itseesi…

– Entäs sinä, – keskeytti Arkâdi; – luotatko sinä itseesi? Hyvinkö arvaat korkealle oman itsesi?

Bazârow oli tuokion aikaa vaiti.

– Kun kohtaan sellaisen ihmisen – puhui Bazârow harvalleen, – joka ei minun edessäni sano pass, silloin minä muutan mielipiteeni omasta itsestäni. Vihata! Niinpä sinä, esimerkiksi, sanoit tänään, astuissasi meidän kylänvanhimman Filípin tuvan ohitse – tupa puhdas ja soma semmoinen – sanoit, että silloin Venäjä vasta saavuttaa täydellisyytensä, kun vihoviimeiselläkin musikalla on tuommoinen asunto, ja että jokaisen täytyy työskennellä sen päämäärän saavuttamiseksi… Mutta minun pisti vihakseni tuo vihoviimeinen musikka, tuommoinen Filíp tai muu Sîdor, jonka tähden minun pitää ponnistella hiki hatussa, ja joka tuskin kiitostakaan minulle sanoo … ja viis minä hänen kiitoksistaan! … No niin, hän rupeaa asumaan puhtaassa pirtissä, ja minusta rupeaa takkiainen kasvamaan, – entäs sitten?

– Ole jo, Jevgêni! … Sinua kuunnellessa täytyy väkisinkin myöntää niitten olevan oikeassa, jotka moittivat meitä prinsippien puutteesta.

– Niinhän sinä puhut juuri kuin setäsi. Prinsippejä yleensä ei ole olemassa. Etkös sitä tähän saakka ole hoksannut? Prinsippejä ei ole, mutta aistimuksia on. Niistä riippuu kaikki.

– Mitenkä niin?

– Sitenkä niin. Minä, esimerkiksi, olen kieltoperäisellä kannalla, sillä siihen minut saattaa aistimus. Minun on hauska kieltää, minun aivoni ovat sellaiset rakenteeltaan – ja siinä se! Miksikä minua miellyttää kemia? Miksikä sinä syöt mielelläsi omenata? Aistimuksesta taaskin. Sama juttu justiin. Sen syvemmälle ihmiset eivät pääse. Tätä ei sinulle sano joka mies, enkä minäkään enää toista kertaa sitä sinulle sano.

– Vai niin? Rehellisyys – sekin on siis aistimusta?

– Mitäs se ois?

– Mutta, Jevgêni! – virkkoi Arkâdi murheellisella äänellä.

– Mitä? Vai niin? Eikö miellytä? – keskeytti Bazârow. – E-hei, veikkonen! Kun kerran olet päättänyt niittää maahan kaikki tyyni, niin älä karta omia kinttujaskaan! … Mutta, jopa sitä on tarpeeksi filosofioitu. "Luonto löyhyttää unen äänettömyyttä", sanoi Púshkin.

– Ei hän ole sellaista milloinkaan sanonut, – virkkoi Arkâdi.

– No, ellei ole sanonut, niin hänen olisi sopinut tai pitänyt sanoa niin, runoilija kun oli. Niin vainenkin, sotapalveluksessa se mies varmaankin oli.

– Púshkin ei ollut ikinä sotilaana.

– No, mutta hänellähän on joka sivulla: "Taisteluun, taisteluun, Venäjän kunnia kutsuu!"

– Puita heiniähän sinä mätät omasta päästäsi. Parjaustahan tuo tuommoinen on!

– Parjausta? Entäpä sitten? Kylläpäs keksi sanan, minua muka pelottaakseen! Parjaa sinä ihmistä minkäs jaksat, kymmenen kertaa enemmän hän sietäis.

– Parast' on, kun käydään maata, – virkkoi Arkâdi harmissaan.

– Mitä suurimmalla mielihyvällä, – vastasi Bazârow.

Mutta ei nukuttanut kumpaakaan. Omituinen, vastenmielinen tunne kouristi sydäntä kumpaiseltakin. Viiden kuuden minutin perästä he avasivat silmänsä ja katsahtivat toisiinsa, sanaakaan sanomatta.

– Katsopas, – virkkoi äkkiä Arkâdi, – tuolla irtautui vaahterasta kuiva lehti, ja nyt se putoaa maata kohti; sen liikkeet muistuttavat täydellisesti perhosen lentoa. Eikös tuo ole omituista: Murheellisin masennus ja kuolema aivan samanlaista kuin hilpein ilo ja elämä!

– O minun ystäväni, Arkâdi Nikolâjewitsh! – huudahti Bazârow. – Yksi pyyntö vain: älä puhu kauniisti.

– Puhun, niinkuin osaan… Tuohan on lopulti despotismia. Minulle johtui tuo ajatus mieleen; miks' enkäs saisi sitä lausua ilmi?

– Niin. Mutta miks' enkäs minäkin saisi lausua ajatustani ilmi. Minä arvelen, että puhua kauniisti on säädytöntä.

– Mikäs se sitten on säädyllistä? Haukkuminenko?

– Ohoo! Sinähän, näen mä, aiot lähteä tallustamaan setäsi jälkiä.

Kuinka iloiseksi tuo idiooti tulisikaan, jos kuulisi nyt sinua!

– Miksikä sinä sanoitkaan Pâvel Petrôwitshia?

– Sanoin häntä aivan asianmukaisesti: idiootiksi.

– Mutta tuohan on sietämätöntä! – huudahti Arkâdi.

– Kas, kas! Sukulaisuuden tunne elähti ja älähti, – virkkoi Bazârow tyynesti. – Sitkeässä se vaan istuu, sen olen huomannut. Ihminen on altis kieltäymään vaikka mistä, hän luopuu mistä ennakkoluulosta hyvänsä, mutta mennä tunnustamaan, että esimerkiksi velimies, joka toisilta nenäliinoja puhaltelee, on varas – se käy yli hänen voimainsa. Ja todellakin: minun veljeni, nähkääs, minun … ja hänkö ei olisi nerojen nero? … Mahdotonta.

– Minussa elähti vain oikeamielisyyden tunne eikä ensinkään sukulaisuus, – tiuskasi Arkâdi. – Mutta kosk'et sinä sitä tunnetta ymmärrä, kosk'ei sinussa ole sitä "aistimusta", niin et sinä osaa sitä arvostellakaan.

– Toisin sanoen: Arkâdi Kirsânow seisoo liian korkealla minun ymmärrykselläni käsittää. – Kumarrun ja vaikenen.

– No mutta, Jevgêni! Tällä tapaahan me oikein riitaannumme.

– Kuules, Arkâdi! Teepäs mulle mielihyvä: riitaannutaanpas kerrankin oikein kunnon lailla … niin että silmät päässä pyörii, niin että siihen paikkaan pakahtuu.

– Mutta siitähän saattaa loppujen lopuksi…

– Tulla tappelu, niinkö? – keskeytti Bazârow. – Entäs sitten? Tässä näin, kahisevain heinäin päällä, keskellä tällaista idyllisyyttä, syrjässä maailmasta, ja kaukana ihmisten silmistä, – käyhän se laatuun. Mutta et sinä minulle piisaa. Minä kuristan sinua kurkusta heti kohta…

Bazârow levitti pitkät ja luisevat sormensa… Arkâdi kääntyi, varustautuen suotta-aikoja vastarintaan muka… Mutta ystävän kasvot näyttivät niin pahaenteisiltä, tuossa vääristyneitten huulten hymyssä ja säihkyvissä silmissä ilmeni niin täyden toden uhka, että Arkâdia väkisinkin rupesi pelottamaan.

– Ahaal Tännekös herrat ovat lymynneetkin! – kajahti samassa Vasili Ivânowitshin ääni, ja esiin astui vanha staabilääkäri, yllään kotitekoinen aivinainen takki ja päässä olkihattu, kotitekoa sekin. – Minähän tässä etsin ja etsin teitä… Mainionpa olette valinneetkin paikan ja mieluisassa askartelette toimessakin. Maata "maassa" ja katsella "taivasta". Siinä, tiedättekös, on joku erityinen merkitys!

– Minä katson taivaasen silloin vain kuin tekee mieli aivastaa, – murahti Bazârow, – lisäten puoliääneen Arkâdille: – Sääli, että tuli väliin.

– Älähän nyt enää, – kuiskasi Arkâdi, salavihkaa puristaen ystävänsä kättä. – Mutta eihän ajan pitkään mikään ystävyys saata estää tällaisia yhteentörmäyksiä.

– Tässä minä teitä katselen, nuoret ystäväni, – puheli sillä välin Vasili Ivânowitsh, päätään nyökytellen ja kädet päällekkäin nojautuen erääsen sangen ovelasti väännettyyn, omatekoiseen keppiin, johon koukun asemesta oli leikattu turkkilaisen pää, – katselen teitä enkä kyllääni saa. Mikä voima teissä, mikä nuoruuden kukoistus! Kuinka paljon kykyä, talangeja! Sanalla sanoen Castor ja Pollux!

– Heh-heh! Ihan jo mytologiaan huippasi! – virkkoi Bazârow. – Heti näkee, ken aikoinaan on ollut latinassa luja. Antoihan ne sinulle hopeamitalinkin latinalaisesta aineesta, vai mitä?

– Dioscurot, Dioscurot! – toisti Vasili Ivânowitsh.

– Älähän nyt, isä, älähän rupea hempeäksi.

– Yhden ainoan kerran vain näin pitkästä, pitkästä aikaa, – jupisi ukko. – Muutoin, enhän minä teitä, hyvät herrat, lähtenyt hakemaan, puhuakseni teille komplimentteja, tulin ensiksikin ilmoittamaan, että pian käydään päivälliselle, ja toiseksi tahdoin sinulle, Jevgêni, jo ennakolta antaa tiedoksi… Sinä olet ymmärtäväinen mies, tunnet ihmiset, tunnet naisväenkin, ja senpä vuoksi … et pane pahaksesi… Äiti näet tahtoi toimituttaa kirkossa kiitosrukouksen sinun tulosi johdosta. Älä aattelekaan, että minä pyydän sinua läsnäolemaan siinä; se on toimitettu jo, mutta isä Aleksei…

– Pappiko?

– No niin, se meidän kirkkoherra. Hän näes … hän tulee meille päivälliselle… En osannut sellaista arvatakaan, enkä minä edes kehoitellutkaan … ties miten se näinpäin kääntyi … hän ymmärsi minut väärin… Niin no, ja sitten Arina Vlâsjewnakin… Sitä paitsi hän on sangen hyvä ja järkevä mies.

– Eihän hän minun osaani poskeensa pistä, vai? – kysyi Bazârow.

Vasili Ivânowitsh nauramaan.

– Johan sinä nyt!

– Muuta minä en vaadikaan. Pöytään minä olen valmis käymään kenen kanssa hyvänsä.

Vasili Ivânowitsh korjasi hattuansa.

– Tiesinhän sen jo ennakolta, – lausui hän, – että sinä olet yläpuolia kaikkien ennakkoluulojen. Ja mitäpäs sinusta puhuukaan … eihän niitä ole minullakaan, vaikka olen jo vanha ukko, kahdennella seitsemättäkymmentä. (Vasili Ivânowitsh ei rohjennut tunnustaa, että hän itsekin oli halainnut kiitosrukouksen pitämistä… Hän oli yhtä jumalinen kuin vaimonsakin.) Mutta isä Aleksei tahtoisi mielellään tutustua sinun kanssasi. Sinä miellyt häneen ihan varmaan, saatpa nähdä. Ei hän pane vastaan, vaikka pistettäis niinkuin korteiksikin eikä … mutta tämä vain näin meidän kesken – vaikka piippuunkin.

– Niin no, päivällisen perästä lyödään nakkia, ja minä voitan hänet puti puhtaaksi.

– Peräst' kuuluu, peräst' kuuluu. Ei se suussa, mikä huulilla.

– Mitä? Ettäkö sinäkin vielä vanhalta muistiltasi? – kysäisi Bazârow erityisellä äänenpainolla.

– Ettes häpeä, Jevgêni… Mikä ollutta, se mennyttä. No niin, minä olen valmis tämän arvoisan vieraamme kuullen tunnustamaan, että nuorempana minussa kyllä oli tämä intohimo, mutta jopa se maksoi, jos maistuikin! … Kylläpäs tänään päivä paahtaa. Sallikaa istahtaa viereenne, hyvät herrat. Enhän häirinne?

– Ette suinkaan, – vastasi Arkâdi.

Vasili Ivânowitsh laskeutui ähkien maahan.

– Kovin tämä teidän nykyinen asemanne tässä, arvoisat herrat, – aloitti hän – kovin se muistuttaa mieleeni entistä sotilas-uraani, elämää nuotioilla… Näin sitä ennenkin laitettiin haavansitomo jonnekin heinäruon suojaan … kiitti Jumalaa, kun edes sellaisenkaan paikan sai. – Ukko huokasi. – Paljon sitä minäkin jo olen aikoinani nähnyt, paljon. Niinpä esimerkiksi, jos suvaitsette, juttelen teille erään soman kohtauksen niiltä ajoilta, jolloin rutto raivosi Bessarabiassa…

– Ja jostako sinä sait Wladimirin? – puuttui Bazârow puheesen. – Vanha juttu, tuttu juttu. Mutta kuulehan, miks'et sinä kanna sitä?

– Johan minä sanoin sinulle, ett'ei minussa ole ennakkoluuloja, – murahti Vasili Ivânowitsh (eilis-iltana vasta hän oli ratkottanut takistaan punaisen nauhan pois) ja rupesi kertomaan tapausta ruton ajoilta. – Mutta hänpä nukkuu jo, – kuiskasi hän äkkiä Arkâdille, osoittaen poikaansa ja myhähtäen hyväntahtoisesti. – Jevgêni! – lisäsi hän sitten ääneensä. – Nouse pois: käydään päivälliselle.

Isä Aleksei, kookas ja pyylevä, tukka tuuhea, huolellisesti kammattu, punasinervä vyö silkkisen papisviitan ympärillä, näytti olevan varsin vikkelä ja näppärä mies. Hän riensi ensimmäisenä puristamaan Arkâdin ja Bazârowin kättä, ikäänkuin jo ennakolta ilmoittaen ymmärtävänsä varsin hyvin, ett'eivät he hänen siunaustansa kaipaa ja käyttihe ylipäänsäkin sangen suoravaisesti. Ei hän itseään häväissyt eikä muitakaan suututtanut; teki tilaisuuden sattuessa pilkkaa seminaarin latinasta ja puolusti arkkipiispaansa; joi kaksi lasillista viiniä, mutta kieltäytyi kolmannesta; otti vastaan Arkâdin tarjoaman sikarin, mutta ei ruvennut polttamaan sitä, kotia sanoi vievänsä. Hiukan vastenmielistä oli hänessä vain se, että myötäänsä kohotteli kättänsä verkalleen ja varovasti, saadakseen kärpäsiä kiinni kasvoiltaan ja välistä likisti ne siinä kuolijaiksi.

Korttipöytään hän sanoi hyvin tyynesti käyvänsä lystin vuoksi, mutta tuo lysti päättyi siihen, että hän voitti Bazârowilta 2 ruplaa 50 kopekkaa pankossa – Arina Vlâsjewnan talossa ei ollut vihiäkään hopealaskusta. – Äiti se yhä edelleen istui poikansa vieressä, peliin osaa ottamatta, yhä edelleen poski nyrkin nojassa, nousten vain tuon tuostakin käskemään, että vieraille tuotaisiin sitä tai tätä hyvää. Hän ei uskaltanut hyväillä poikaansa, eikä tämäkään rohkaissut häntä siihen. Ja olihan Vasili Ivánowitsh varoittanut emäntäänsä "häiritsemästä häntä, sillä nuori väki näet ei ole kovinkaan kärkäs semmoiseen."

Turha on sanoakaan, mitä kaikkea päivällispöydässä tänään oli tarjolla: Timofêitsh oli omassa personassaan jo aamunhämärissä ajaa jyristänyt hankkimaan jotain erityistä tsherkassilaista lihaa; kylänvanhin oli hevoskyydissä käynyt toiselta haaralta hakemassa mateita, kiiskiä ja krapuja; pelkistä sienistä oli kylän ämmille maksettu 42 kopekkaa vaskessa.

Mutta Arina Vlâsjewnan silmät, jotka hellittämättä olivat kiintyneet Bazârowiin, puhuivat muutakin kuin pelkkää rakkautta ja hellyyttä: niissä ilmeni uteliaisuuden ja pelvon sekaista murhettakin, ilmeni omituinen, hiljainen moite. BazârowilIa puolestaan ei ollut aikaa ruveta ottamaan selkoa, mitä nuo silmät puhuvat: harvoin hän äitinsä puoleen kääntyi, silloinkin vain lyhyesti kysäisten jotain. Kerran hän pyysi äitinsä kättä "onneksi" ja Arina Vlâsjewna laski hiljaa pienen, pehmeän kätensä hänen leveille ja kankeille kämmenilleen.

– No niin, – kysäisi äiti, kotvasen kuluttua, – eikö tehonnut?

– Kahta hullummin rupesi käymään, – vastasi toinen, välinpitämättömästi naurahtaen.

– Hyö riskeeraavat sangen paljon, – virkkoi isä Aleksei ikäänkuin osaa-ottavasti, silittäen kaunista partaansa.

– Napoleonin ohjesääntö, bâtjushka, Napoleonin ohjesääntö, – lausui Vasili Ivânowitsh, lyöden ässän pöytään.

– Sepä hänet vihdoin veikin pyhän Helenan saarelle, – virkkoi isä Aleksei, kaataen valtilla hänen ässänsä.

– Etkö suvaitsisi viinamarja-vettä, Jenjûsha? – kysyi Arina Vlâsjewna.

Bazârow kohautti vaan olkapäitään.

* * * * *

– Ei! – lausui Bazârow seuraavana päivänä Arkâdille, – pois minä lähden täältä huomispäivänä. Ikävä täällä on; tekisi mieli ryhtyä työhön, mutta mahdotonta. Lähden tästä teille taas; sinnehän minulta jäivät kaikki preparaatitkin. Teillä saattaa ainakin sulkeutua työhuoneesensa. Entäs täällä? Isä se myötäänsä vakuuttelee: "minun kabinettina on sinun vallassasi, siellä ei sinua kukaan häiritse", mutta itse hän yhä vaan ympärilläni pyörii. Eikä sitä oikein ilkeäkään sulkeutua häneltä kamariinsa. Ja äiti kanssa! Minä kuulen, kuinka hän seinän takana huokailee ja ikävöitsee minua, mutta kun menen hänen luokseen, niin ei hänellä ole mitään minulle sanomista.

– Kovin hänen tulee nyt paha mieli, – virkkoi Arkâdi; – isän myös.

– Tulenhan minä vielä takaisin.

– Milloinka?

– Kun lähden Pietariin.

– Ylen on minun sääli äitiäsi.

– Mitenkä niin? Marjoillaanko lumosi pojan, vai? Arkâdi painoi päänsä alas.

– Sin' et tunne äitiäsi, Jevgêni. Hän on kelpo nainen, eikä siinä kyllä: hän on älykäskin nainen, usko pois. Tänään me haasteltiin hänen kanssaan puolisen tuntia, ja varsin järkevästi, ja intressanttia hänen puheensa olikin.

– Minusta varmaankin juttelitte pitkin ja poikin.

– Puhuttiin muustakin kuin sinusta.

– Saattaa olla. Sinä nähnet enemmin, kun katselet syrjästä. Jos nainen saattaa ylläpitää keskustelua puolisen tuntia, niin sehän on todellakin hyvä merkki. Mutta pois minä lähden sittenkin.

– Vaikeaksi sinun käy ilmoittaa heille aikomuksesi. He puolestaan yhä vain keskustelevat siitä, mitähän me muka kahden viikon perästä rupeamme tekemään.

– Vaikeaksipa kyllä. Ja hittoko minut vielä riivasi härnäämään isää: äsken hän ruoskitutti erään veron-alaisen talonpoikansa ja oikein siinä tekikin … niin, niin, älä katso minuun tuollaisella kauhistuksella … oikein hän siinä teki, sillä mies oli varas ja patajuoppo; mutta isä ei olisi mitenkään suonut, että se minullekin olisi, kuten sanotaan, tietä annettu. Hän nolostui kauheasti, ja nyt minä vielä pahoitan hänen mielensä… No, vähät siitä; kylläpähän helpottaa, kun aika tulee.

Bazârow sanoi: "vähät siitä", mutta päivä kului umpeen, ennenkuin hän viimeinkin päätti ilmoittaa aikeensa Vasili IvânowitshilIe. Vasta illalla, sanoessaan hyvää yötä, hän haukotellen virkkoi:

– Niin … olin vähällä unohtaa. Lähetäpäs huomenna meidän hevosia Fedôtin luokse holliin.

– Lähteekös herra Kirsânow meiltä pois?

– Lähtee, ja minä lähden mukaan. Vasili Ivânowitsh pyörähti ympärinsä.

– Sinäkö lähdet?

– Niin, se on välttämätöntä. Toimitahan, ole hyvä, ne hevoset.

– Kyllä, – änkytteli ukko, – holliin, jaha … mutta … mutta … mitenkäs tämä nyt oikein?..

– Minun pitää lähteä Arkâdin luokse vähäksi aikaa. Sieltä palajan taas tänne.

– Niin, niin, vähäksi aikaa … jaha – Vasili Ivânowitsh veti nenäliinan taskustaan ja niistäessään painui melkein maahan asti. – Miksikäs ei? … saadaanhan ne hevoset … saadaan. Minä luulin sentään, että sinä olisit täällä … kauemminkin. Kolme päivää… On se sentään kolmen vuoden perästä hiukan liian lyhyt aika, liian lyhyt, Jevgêni!

– No mutta sanoinhan minä sinulle, että tulen takaisin. Minun ei auta, minun pitää lähteä.

– Pitää… No niin! Velvollisuus ennen kaikkea… Jaa, niin hevosiako! Kyllä … Arina ja minä, emmehän me tosin sellaista osanneet aavistaakaan. Vast'ikään hän pyysi naapurista kukkasia: olis huoneesi koristanut. – Vasili Ivânowitsh ei maininnutkaan siitä, kuinka hän joka aamu, päivän koittaessa, tohvelit vain paljaissa jaloissaan, seisoi neuvottelemassa Timofêitshin kanssa, veti vapisevin käsin esille rikkinäisiä seteleitä, yhden toisensa perästä, määräillen hänelle ostoksia kaikenlaisia, ja liiatenkin pannen painoa ruokatavaroille ja punaiselle viinille, joka näkyi kovasti miellyttäneen nuoria herroja. – Pääasia on vapaus; se se on minunkin periaatteeni … jokainen tehköön niinkuin hyväksi näkee, ei ketään…