Читать книгу: «Sampo», страница 3

Frithiofin Sota-Laki

Tegnériltä. (Ruotista suomennettu)

[Lauletaan kuin: "Nu han sväfvade kring på det ödsliga haf" &c.]

 
    Nyt hään purjehti pois meren aukioillen,
        Hään läks' kaukaa kuin soalistaan hak';
    Mutta soturioitansa kurissaan pit'.
        Voitkos kuulla sen meriläis-lak'?
 
 
    "Ei piek huoneissa moata, eik katoksen all':
        Vihamiesipä tuvassaik lie;
    Makoo kilpeisi peäll', ja piek miekkaisi käiss'!
        Peitteheksiki taivahais pie!
 
 
    "Lyhyt vasaran vars' ompa voivalla Thor,
        Kyynär-pitkä on miekkakin Frein;
    Siin' on kyll'! Jos oot mies, riennäk vihajais peäll';
        Sillä lyhyt ouk miekkaisi ei.
 
 
    "Vaikk' on rajukin tuul', purjeis nokkahan sa'a!
        Hauskaat ovatki myrskyiset seät:
    Laskek venoisi vesillen – pelkur' on hään
        Joka vältteä – vaikk' pohjaankin määt.
 
 
    "Vapa neitonen moall', ei ouk merelle sen;
        Joski Freija, hään pettäis sun voan;
    Sillä poski punainen on viekkaus juur,
        Ja sen paulat on kiemuransa.
 
 
    "Viinaa vanhatki joi, olek päissäis sie myös!
        Jos voan kunnolla kannatat sen.
    Joka hoipertaa moalla, hään nouskoon ylös;
        Voan jos horjut, määt – pohjahan päin.
 
 
    "Jos neät kauppiaan purtta, niin suojelek sen!
        Mutta heikko hään – maksakoon työs;
    Hään on voitonsa orja, sie merellä mies;
        Paremp', kultansa, miekkaasi myös'!
 
 
    "Ja'ak, merellä, soalistais arvalla vaan;
        Miten käyp', elä pahaksi paak!
    Mutta kuninkas ite – ei arpahankaan;
        Hään voan kunnian, yksinään, soap'.
 
 
    "Nyt neät soturit jo, siinä kina ja työ;
        Käypi kiivaast' jo kilpeihin kiin.
    Jos sa askelen vältät, soat eroisi meilt':
        Tie kuins tahot; – voan laki on niin.
 
 
    "Tyyvyk voitollais! Voan, joka armoais pyys,
        Sill' ei puolta, hään riitaa ei suok;
    Niinpä kuulek sen rukousta nytkin myös:
        Konna se, jok' ei seälisi tuon'.
 
 
    "Niin on merellä tapa, ja mies ompi hään
        Joll' on hoavoja rintansa täys;
    Annak vereisi juosta, vaikk' päivän ja yön,
        Sijok siitten – jos meijän out mies'."
 
 
    Niin hään julisti lainsa, ja nimensäkkin
        Tuli kuulluiksi vieraisiin main;
    Eikä löytänyt vertaansa aaltojen peäll':
        Ja sen joukot, ne sotivat ain'.
 
 
    Mutta ite hään perällä istui, ja siin'
        Kantoi siniseen syvyyteen päin:
    "Olet synkkä! Voan sinussa rauha tok' lie,
        Kosk' ei peälläisi löyvykkähän.
 
 
    "Joski Jumala suuttuisi, miekkahan hään!
        Jos niin suotu on, koatunen mie!
    Mutt' hään pilvessään pysyy, ja mietöksilläan
        Hään voan hätyttelööpi mun miel'.
 
 
    "Voanpa tappelussa, niin on korkeissaan hään,
        Nousoo, kotkana, ilmohinsa;
    Ja sen ohta on kirkas, ja kuuluu sen eän',
        Kuin hään kokasta salamoittaa."
 
 
    Niinpä aina hään voitosta voitollen läks',
        Oli vakava voahtien peäll';
    Ja hään kulki eteläänpä soaresta soar',
        Kunnek tulipa Greekan mereen.
 
 
    Kuinpa korpeila näk', tuolla allojen luo.
        Kussa temppelit notkistaiksen —
    Mitä oatteli – Freja sen tieteä, ja sie;
        Ja, te Runojat, arvaatten sen.
 
 
    "Täss' on asuntomme, teällä korpi ja soar',
        Teällä kirkko, jonk' isäni näi!
    Se oil tännepä, johonma kultuein pyys';
        Mutta, mieletöin, pohjoiseen jäi.
 
 
    "Eikös onni, ja rauha, ouk metistöss' teäll',
        Eikös muistit lie pylvien luo?
    Niinkuin rakkaisten kuiskeet on lähteisten eän':
        Linnut laulaavat runonsa, nuo.
 
 
    "Missä Ingeborg nyt? Lie hään hyljänyt mun,
        Vanhaan vaivaiseen Ruhtinahan?
    Emmä soatak sen heitteä, jos henkissä lie;
        Jos ma saisin tuon nähäksein voan!
 
 
    "Jo on vuottapa kolm', koska kotoa läks'n:
        Koska näinma nuo runoisat moat.
    Tokko tunturit siellä viel' henkissä lie,
        Liekkö kesä mun syntymä-moass'?
 
 
    "Isäin hauvallepa minä istutin puun;
        Vieläköhän lie kasvava tuo?
    Kuka korjannoon tuon? Annak voimaisi, moa!
        Sillen taivaskin, kastellais, suok!
 
 
    "Miksi viivymme viel', näissä vieraissa maiss'!
        Otan verot, mies'murhaaja mie —
    Kyll' on kunniaksein! Ja toi kultakin, tuo,
        Emma missäkään arvossa pie.
 
 
    "Jopa lippukin osottaa pohjoiseen päin!
        Pohjassakin on rakkaimmat moat;
    Niinpä seuraanki taivaisien tuulien myöt,
        Jopa palajan takaisin toas."
 

Frithiof tuloo Kuninkaan Ringin tykö

Tegneriltä. (Ruotista suomennettu)

[Lauletaan kuin: "Kung Ring han satt i högbänk om Julen och drack mjöd" &c.]

 
    Ring Kuninkas, rahillaan, jouluna oltta joi,
    Sen viereen istui puoliso, nuor' ja kaunis toi;
    Kuin syys ja suvi nähtiinpä niitä vierekkään,
    Tuo oliik sulo kevät, se kolkko syksy hään.
 
 
    Niin tupahanpa tuli jo ukko vieras sinn';
    Hään peästä jalkoin asti nahoissa pukeiksin.
    Hään piti kepin käissään, ja kävi kyyryssään;
    Mutt' korkeemp' kuin ne toiset, niin oli kuitenk' hään.
 
 
    Hään istuaksein paniin, sopessa, pankolla;
    Siin' onki köyhäin paikka, ainakin arvolla.
    Nuo hovinherrat nauroit, ja iskit silmänsä;
    Ja sormellaan osotti, ukkoa, ilvensä.
 
 
    Nyt vihastuipa vieras, sen silmät leimahtaa;
    Hään miehen, yhen heistä, rinnoista kiini soa,
    Ja sukkelasti keänsi sen ylös-alaisin.
    Ne toiset vaikenivat: myö oisiik tehnyt niin.
 
 
    "Mikäpä häly tuolla? Kuk' murtaa rauhaani?
    Niin tules ukko tänne, puheillen, kultani!
    Mitä on nimeis? Mistäs sä olet? Mitäs hait?"
    Niin sanoi, vihapäissään, kuninkas – muuta pait.
 
 
    "Kyll' paljonpa sa kysyt! Voan minä vastaan sull':
    En annak nimein kellen; se kuuluupi minull'.
    Katumuksessa synnyin, puutos mun taloni;
    Tänn' tulin Ulvilasta, – siin' vietin yötäni.
 
 
    "Ma ennen muinon kulin, merellä, laivalla;
    Sill' oliik vahvat siivet, se lensi ilolla.
    Mutt' nyt jo hyljättynä, se jäätyy rannalla;
    Itek oon vanhaks tullut: vaivapa vanhalla.
 
 
    "Ma tulin tiijustellen, opiksi mieltäisi,
    Niin tehtiin mullen pilkkaa, en olek narriksi!
    Ma sain niskasta narrin, ja keänsin häntä päin.
    Suok anteeksi Kuninkas! – Tok' vahinkoksi ei."
 
 
    "Et pahoinpa sa panet sanojais, weikkonen!
    Sill' kunnia wanhoillen: Istuppas pöywällein!
    Woan heitäk hoamuis poisi! Sun soisin nähäksein!
    Piilten ei ilo synnyk, toivonpa ilon, näin."
 
 
    Ja nytpä, vieraan peältä, läks' karhun nahka vain,
    Sen vanhanpa siassa, nyt nähtiin nuorukain;
    Ja otastapa aina hartioin liepelle,
    Sen kelta tukka laineht', kuin kulta-viipeleet.
 
 
    Hään seisoi siinä, uljas, sini-sametillaan,
    Hopein solettu vyössään, kussa tapiola
    Oil kauniist kuvaeltu, peotkin, luonnossaan.
    Ne, ympäir kupeitansa, tavoitti toisiaan.
 
 
    Kalvoisimessaan kantoi renkaan, kullasta, uus;
    Kupeeltaan riipui miekka, kuin tuli-leimaus.
    Silmällä vakavalla, hään kahtoi ympäir nuon —
    Hään kaunis oil kuin Balder, ja uhkea kuin Thor.
 
 
    Hämmästy'n Inkan poskeet, ne muutti karvansa:
    Kuin revontulet poahtaa tunturin hankia,
    Kuin kahet lillukaiset, tuulen tuimuuessa,
    heilyyvät laineen peällä – niin liehytt' rintansa.
 
 
    Nyt puhalsivat torveen, ja kaikki hiljaks' jäi,
    Sill' nyt oil luvan hetki, jota käytettiin näin:
    Sinn' tuotiin oras Frejrin, joll' omena oil suuss',
    Kukilla kaunistettu, nelj-ryömin, kaunis, uus',
 
 
    Ja Ring Kuninkas repi harmaja hapsiaan,
    Hään koski posson ohtaan, ja teki lupansa:
    "Ma wannon voittaakseini sankarin Frithiof,
    Niin Frej mun auttakooni, ja Odin ja myös Thor!"
 
 
    Irvislellenpä naurain, nyt vieras kohottiin,
    Silmänsä, suutuksissaan, vihasta leimahtiin;
    Hään löi miekkansa pöytään, jott' raikkui salissa,
    Ja ylös kaikki urot ne hyppäis rahistaan.
 
 
    "Niin kuuleppas, Kuninkas, mun lupauksein myös!
    Tuo Frithiof on mun heimo, sen tunnen, se on mies.
    Ma vannon hänen puolta ma pian ikäni,
    Avulla Tuonen neijon, ja terän miekani."
 
 
    Kuninkas, naurain, sanoi: "Kyll olet rohkia!
    Tok' sanat vapaat olkoon Kuninkaan hovissa
    Juotappas' häntä, Rotnink, parhaillais mik'on läss'!
    Ma soisin hänen jeävän, kaikeksi talveks', täss'."
 
 
    Ja Rotnink viinasarven hään otti, täynäns, nuon;
    Härän otasta soatu, kalupa kaunis tuo.
    Jaloilla hopeisillaan, monenki renkaan kans',
    Kuvilla vanhoin aikoin, kirjuttamisillans'.
 
 
    Silmällä moahan kahtoin, hään tarjoi sarven täll';
    Mutt vapisipa käsi, jott viina ripsaht' peäll'.
    Kuin päivä-lasku vuohen kukkaapa punoittaa,
    Niin polttivat pisarat sen kauniin sormia.
 
 
    Ja mielelläänpä, vieras, hään sarveen otti kiin.
    Ei kaks' sen tyhjäks' juonut, joit' miehiks' mainettiin;
    Voan heti, arvaamatak, Rotninkin hyväksi.
    Niin voipa, yhell' kerrall', sen, yksin, tyhjensi.
 
 
    Runoja kanteleensa hään otti samassa,
    Ja lauloi runon kauniin, rakkaista pohjassa:
    Hagbartista ja Signest', ihaisest' laulaissaan —
    Syämmet kovat suli kupariss' rinnoissa.
 
 
    Hään Valhallasta lauloi, ja Einherijästä,
    Vehkeistä uroin vanhoin, moalla ja merellä;
    Käsi jokaisen miekkaan, ja silmät kiihoitt' hään,
    Ja sarvi aina kulki, joukossa, yhtänään.
 
 
    Kovinpa siellä juotiin, kuninkaan hovissa;
    Jokainen uros oliik hyvinpä huitissa,
    ja mäniik siitten moata, hiljaisest' rauhallans';
    Voan Ring, kuninkas vanha, hään makais Inkan kans.
 

Katteini-Rouvan Hedvig Helena RAMSAYN (Syntynynnä TAWAST) kuolemasta, kuultuani

[Sillä laulannolla kuin: "Gullmanig fåle Skinfaxe drager."]

 
    Ainapa surunki sanoja soahan,
    Ainakin kuuluupi kurjuutta voan;
    Murheet, ne seuraavat meitäkin moahan,
    Huolet, ne tummentaa taivaan ja moan.
 
 
    Niinpä nyt silmäni sinua kaipaa,
    Syänki suruupi, lähtyäis pois;
    Toasi jo tuonela turviinsak saipa
    Yhön mun ystävän; – monta ei ois.
 
 
    Kasvoit kuin mansikka: punoitit aina,
    Loistit kuin lillukka – iloksi voan;
    Kypsyit, ja he'elmöitit, armaani vaina!
    Hajottain lemuais ympäri moan.
 
 
    Tok' ei sun päiväiskään paistanut aina:
    Pilvet ne toisinaan pimitti sen;
   Elämän vaiheet, ne mielemme painaa,
    Tok' sinä kannoit ne – kärsiväinen.
 

[Varsin jo vanhalla ijällään (90: nettä vuotta eläisäan) oli vainaja, viimeisiä vuosia, pian sokeena.]

 
    Tulin kuin outo tänn' vieraiseen moahan,
    Kaukoa, meren ja vesien ta'a;
    Kyllähän ainakin tuttuja soahan,
    Voan en tok' semmoista ystävää soa.
 
 
    Olit kuin äitini, olit kuin sisko!
    Kultainen, olit kuin ystävät lie;
    Harvoinpa onni mull' vertiöis viskoo,
    Harvoinma semmoista tapaan, kuin sie.
 
 
    Lempi oil luontoisi, rakkaus mieleis,
    Syleisi hyvyyttä täynnä oil siell';
    Suus' oli suloinen, mesinen kieleis,
    Mutta sun syän oil sulavamp' viel'.
 
 
    Sillä nyt hauvalleis kyynelein kylvän;
    Muistoksi murheeni, juoskohot hyö!
    Jos eivät asetak kuuluisan pylvän,
    Niin hyö tok' osottaa kiitoksen työn.
 

Charlotte.

SANAUKSIA

[Ennen painetut Otavassa I. p. 321-223, 266; 326, II. p. 162.]

I.
Agnes Louise Godenhjelm

 
    Nuori kuin heinä, kaunis kuin keväinen kukka,
    Kasvoit sie koria, korvessa: Suomessa, suloinen juur.
    Ihana tyttö! taivaat ei tainna olla sinua ilman;
    Sen eestä ottivat hyö, moastakin, omansa pois.
 

II.
Ulrik Wilhelm Hasselblatt

 
    Ystävä! vieraissa maissa myö tutuksi tultiin, ja kohta
    Rakkaus ratkeis, ja ystävyys yksinään jäi.
    Kuolema rikkoi sun rintais, mutt' henkeisi heiti;
    Tuonelan turviin yhtyyvät ystävät toas
 

III.
Petter Reinhold von Törne

 
    Surekaat, Suomessa, kaikki! Yks meijän ystävä vaina,
    Törne, on manalaan männyt; viisas ja vilpitöin mies!
    Nuoruus ja viisaus, moassa – ei tavatak, yhessä, aina:
    Hänessä löytyivät kaikk'! Totuus ja rakkaus myös.
 

IV.
Rakkaus

 
    Ei makeempoo ouk kuin rakkaus! Se tuottaapi meillen
    Taivaan ja moan; ja mesi on sappena sill'. —
    – Niin uskoopi Nossis; se jok'ei soan't Kypriltä suuta,
    Häntä ei tunnek: sen kukka on kavunnut pois.
 

Nossilta.

V.
Thymareta

 
    Voi pahuus, kuin soreeks' oil' tehty Thymaretan kuva!
    Silmästä paistaapi hyvyys, ja hiljaisuus myös;
    Piskakin heilutti häntäns', ja katteli kuvaan,
    Luullen ett' häänkiin nyt entisen emäntäns' näi.
 

Nossilta.

VI.
Sapfo

 
    Vieras, jos Sapfoa nähäkseis soisit? Charíteisten kukkaa. —
    Käy Mityléneen, kauniimpaan kaupunkiin ast';
    Sano, ett' Lokreisten moa myös synnytti hänelle siskon,
    Nimellä Nossis: runojoin nimikko. – Mää!
 

Nossilta.

VII.
Tyttö

 
    Taivaan tyttö! huuleis on hunaja, kieleis on mettä,
    Suloinen suusi – tulinen silmäisi on;
    Josma sun poveiskin näkisin! tuopa on kaikista kauniin;
    Poveini polttaapi tuo, mielyttää mieleini juur'. —
 

Hulivili

[Ennen painettu Otavassa II. p. 317, 318.]

 
    Minä olen poika, jot'ei surut paljoa paina;
    Vilpiä ja hilpiä – niin olen minä aina.
 
 
    Mutta enmä aikoin tulet, olla eneän teällä.
    Sillä vaimot valehteloo paljon minun peälle.
 
 
    Ämmät vanhat äykkäävät, ja nauraa pahat naiset;
    Ja ne nuoret vaimot ovat, kaikki, samallaiset.
 
 
    Josma oisin, jonkun kerran, joukossakin päissä!
    Siitten tuosta torutaan, ja akat ovat äissään.
 
 
    Josma jollon, korttiloissa, onneani koitan!
    Siitten tuostaik lorutaan – jos kohtakinma voitan.
 
 
    Josma jollon ottaisini tyttöäin mun luokse!
    Siitten tuosta pauhataan, ja puheet kylään juoksee.
 
 
    Mitäs minä tuosta huolin? Tuo mun viinain tänne!
    Minä pulloin pullistan, ja elän niinkuin ennen.
 
 
    Eihään siihen tullekkahan tekämistä kennen!
    Piikoja ma pitelen, ja likistän kuin ennen.
 
 
    Minä heitä kuiskuttelen, muiskuttelen muuten;
    Syläilen, ja hyväilen, käsilläin että suuten.
 
 
    Tulek tänne tyttö rukka, likemmäksi muutais!
    Niinmä saisin suikutella sinun pientä suutais.
 
 
    Josko mummo murahtaa, jos toruu vanhat naiset,
    Sanot heille että ne oil, nuorra, samalaiset!
 
 
    Vanhat peätään puisteloovat, muisteloovat mieltään —
    Mitäs siitten nuorten ilot torutaan ja kieltään?
 
 
    Niin ne tuolla teköövät, ja niin ne teköö sielläik;
    Niin on ennen eletty, ja niin eletään vieläik.