Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 7

"Rakas isä, anna minun pitää se! Minä luen siitä sinulle, äidille ja meille kaikille, ja minä näytän sinulle kaikki kuvat. Katsoppas, tuossa on Abraham, Isak, Jaakob ja monta, monta muuta."

"Laagjen tytär ei ota vastaan niin kallisarvoista lahjaa, antamatta vastalahjaa."

"Voinhan minä antaa heille jonkun lahjan."

"Oikein, sinä tiedät, että 'lahja vaatii vastalahjaa ja hyvä sana vastausta.' Minun tyttäreni ei saa olla Darolle mitään velkaa. Sinä saat antaa kaksi täysikasvuista poroa kirjasta, niin luulen, että se on sillä hyvin maksettu."

"Niin, minä annan heille kaksi poroa. Minä tiedän, mitkä porot annan. Kun tulemme kotiin, lähetän Jaampan tänne kahdella porolla ja Inkeri saa minun uuden turkkini."

Samassa tuli Jaampa ja oli sattumalta jotenkin selvällä päällä.

"Jaampa, katsoppas miten kauniin kirjan minä olen saanut!" huudahti

Laila. "Sanoppas, mihinkä olet pannut pienen laatikkoni."

"Sitä en muista!"

"Etkö muista, olethan jotenkin selvällä päällä."

"Juuri sentähden en sitä voi muistaa. Minä olin, näetkös, vähän humalassa silloin, kun kätkin sen, mutta minä juon itseni taas vähän iloisemmaksi, niin kyllä muistan mihin sen olen pannut."

"Mitä joutavia, Jaampa, sinä et saa maistaa enää tilkkaakaan!"

"Niin, niin, sitten en myöskään voi muistaa, missä laatikko on. Näetkös, kun minä olen vähän humalassa ja teen jotakin, niin en muista sitä ollenkaan selvänä ollessani, ja kun olen selvällä päällä ja teen jotakin, niin en muista mitään, kun olen päissäni. Mutta odotahan; vähän aikaa, minä menen kauppapuotiin ja kun tulen takaisin, niin sanon heti, missä laatikko on."

Jaampa oli siis tuommoinen kaksipuoleinen olento, päihtynyt ja selvä, mutta pelkäänpä, että hän markkinoilla useimmin oli päihtyneenä kuin selvänä.

Seuraavana päivänä Lappalaiset huvikseen ajoivat kilpaa Karasjoen jäällä. Koko lauma, 10-12 poroa, lähti yht'aikaa liikkelle myötä-virtaa, leveätä jääkenttää myöten. Se oli soma näky, kun nuo muhkeat eläimet, sarvet takanojaisina huimaa vauhtia kiitivät jäätä myöten, jotta lumi pilvenä tuprueli ajajien päälle. Eräällä mäellä seisoi vouti, pappi, nimismies, kauppiaat, joukko Lappalaisia, Laagje vaimoneen, Laila ja Inkeri, kaikki katsellen tuota kilpa-ajoa. Ajurien joukossa oli myös Jaampa ja Mellet. Jaampa ajoi Lailan puolikesyllä porolla ja Mellet ajoi aivan lumivalkoisella porolla, joka myös kuului Lailalle. Rata oli puoli penikuormaa pitkä, ja sen keskikohdalla oli jäähän pystytetty kaksi salkoa, joiden kummankin nenässä liehui kaunis kaulaliina. Ne, jotka ensin ehtivät tähän, ottivat liinat ja ajoivat takaisin taas, niin paljon kuin käpälästä lähti; sillä jos paluumatkalla joku toinen ennätti edelle, kadottivat ensimainitut palkintonsa. Kilpailijat katosivat hetkeksi erään niemen taakse. Mutta muutaman minuutin kuluttua ilmestyi taas yksi poro näkyviin, sitten toinen, kolmas, neljäs ja niin kaikki muutkin, mutta etunenässä juoksi Lailan "Vihuri" ja sarven nenässä liehui sillä lipun tavoin kaunis kaulaliina, ja Jaampa seisoi reessä huutaen ja kiljuen ikäänkuin metsäläinen. Sitten tuli eräs Inarilainen poro, jota ohjasi hauska poika, tuo Lailan iloinen kosija, tuoden toisen liinan, sitten Mellet valkoisella porollaan ja niin kaikki muutkin. Lailan poro oli voittanut ja seisoi nyt läähöttäen, kieli ulkona niinkuin koiralla ja ympärillä seisoi suuri joukko ihastelijoita. Jaampa tarjosi liinaa Lailalle.

"En huoli siitä", sanoi Laila, "pidä se omanasi, voithan käyttää sitä kosiolahjana. Sinä ajoit erinomaisen hyvin, Jaampa."

"Semmoisella porolla ei ole hätää", tuumasi Jaampa, "täällä ei löydy ainoatakaan, joka sille vetäisi vertoja. Minä ajan sillä puhtaasti 12 penikuormaa päivässä."

Lind katseli myös ihastellen poroa ja sanoi Lailalle, että "Vihurilla" oli vaan yksi mutta sangen paha vika."

"Mikä vika?" kysyi Laila ihmetellen.

"Se vaan, ett'ei se ole minun. Etkö myö sitä minulle?"

"En myö," sanoi Laila hymyillen, "kuinka sinä voit ajatella, että möisin oman soman 'Vihurini' sinulle?"

"Minä annan sinulle siitä 10 taalaria."

"En myö kahdesta kymmenestäkään taalarista enkä mistään hinnasta! Entäs sinä, Inga, mistä porosta enimmin pidät?" kysyi Laila häneltä.

"Minä pidän enimmin tuosta valkoisesta, siitä, jonka nimi on 'Jivja', se näyttää niin lempeältä, sillä ehkä minäkin voisin ajaa."

"Tahdotko koettaa?"

"Kyllä, mutta sinun pitää tulla mukaan."

"Minä otan 'Vihurin' ja sinä otat 'Jivjan'".

Molemmat tytöt läksivät nyt ajamaan, Laila edellä ja Inkeri perässä, toisinaan he kulkivat vierekkäin, jotta näytti ikäänkuin olisi ollut kaksi poroa yhden reen edessä. Sitten kiiti Laila vähän matkaa edelle, kääntyi taas takaisin, seisoi toisella polvellaan reessä ja näytti olevansa melkein yhtä taitava poroa ohjaamaan kuin itse Jaampa.

Iltasella revontulten ihanasti leimutessa huvitteli nuoriso itseään laskemalla mäkeä jyrkältä rinteeltä virran toisella rannalla, vastapäätä kylää.

Tuossa tulee eräs nuori pariskunta mäkeä alas. Nuori vaimo turvautuu parahtaen pelosta mieheensä, kun reki tekee hyppäyksen. Näyttääpä melkein siltä, kuin ei hän enää olisi yhtä rohkea kuin ennen.

Tuossa taas tulee reki täpösen täynnä pientä väkeä, poikia ja tyttöjä. He huutavat ja pauhaavat riemuiten reen kiitäessä alasmäkeä. Mutta äkkiä tekee reki pyörähdyksen, ja koko parvi sinkoilee sinne tänne, niinkuin linnun pojat pesästä ja piehtaroivat lumessa, sillä välin kun reki menee menojaan kauas jäälle.

Sitten tulee tuo iloinen Utsjokelainen lemmityisensä keralla. Hän on taas ollut kosiotoimissa, ja pieni, puhelijas, pyöreäposkinen ja mustasilmäinen lappalaistyttö istuu hänen sylissään, kaulassa kirjava kaulaliina, jonka hän on saanut kosijaltaan.

Tuossa tulee sitten Mellet Inkerin kanssa ja Lind, joka ohjaa Lailan rekeä. Onnellisesti he pääsevät töyssäyksistä ja vieremistä ja kiitävät kauas jäälle. Iloisesti jutellen he taas käyvät mäkeä ylös. Mellet'in ja Inkerin välillä on keskustelu enimmiten harvasanainen, kun toinen ei taida lapinkieltä, ja toinen taitaa vaan hiukan norjankieltä.

Mutta mistä nuo kauniit punaiset ruusut nuoren Lailan poskilla? Onko tämä korkea, kaunis muukalainen, tämä "paha Daro" rohjennut kuiskata Lailan korvaan jotakin, joka ensi kerran saa hänen sydämensä kovemmin sykkimään? Se ei ole luultava. Me puolestamme luulemme, että raitis talvi-ilma ja nopea vauhti on maalannut ruusut; sillä nyt on vähintäin 20° pakkanen, ja silloin saa kalpeinkin poski raittiin värin.

Niin olivat markkinat loppuneet, ja niiden mukana loppui ostaminen ja myyminen, hyörinä ja pyörinä, ja myös Jaampan kaksinainen olemustila. Jokainen palasi taas kotiinsa. Mutta tosiaankin! Me olemme tykkönään unhottaneet käydä pappia katsomassa. Hänellä on todella ollut yhtä kiire markkinoilla kuin monella muullakin, hänellä kun on ollut kuulutuksia avioliittoon, ristiäisiä ja vihkimisiä. Juuri nyt astuu huoneesen nuori pari pyytämään kuulutusta häneltä. Pappi istuu pöydän ääressä avonainen kirja edessään. Jos katsomme tarkemmin, niin huomaamme, että pariskunta on vanha tuttavamme, Utsjokelainen ja tuo mustasilmäinen. Huone täyttyy väellä ja ahtaus käy niin suureksi, että muutamat kiipeävät penkeille seisomaan, paremmin nähdäkseen. On luultava, että morsiamella on ollut useampia kosijoita ja että nämä nyt saapuvat vaatimaan turhaan annettuja kosiolahjojaan takaisin, ja niin onkin asian laita. Pappi tarttuu juuri kynään kirjoittaakseen pariskunnan nimen kirjaan, kun eräs nuori Lappalainen tunkeiksen pöydän puoleen. Ennenkuin hän ennättää lausua sanaakaan, ottaa morsian esille kaulaliinan ja antaa sen hänelle. Ääneti ottaa entinen kosija sen vastaan, tarkastelee sitä, ja vetäytyy sitten yhtä ääneti takaisin. Läsnä olijat eivät nekään puhu mitään. Pian tunkeiksen joukosta toinenkin ja vaatii takaisin kosiolahjaansa. Ääneti kuin äskenkin ojentaa morsian hänelle kaulaliinan. Mies kääntelee ja tutkii sitä tarkasti ja lausuu sitten: "Se ei ole minun!" ja antaa sen takaisin. Sulhanen antaa morsiamelle toisen liinan, jonka tämä taas vuorostaan antaa entiselle kosijalleen, joka nyt sanaakaan sanomatta vetäytyy joukkoon. Taas tarttuu pappi kynään, mutta silloin huutaa eräs ääni ovelta: "Odota vähäsen, pappi kulta!" Tämä on kolmas kosija, joka nyt ilmestyy ja joka on antanut useampia lahjoja. Mutta morsian pitää ne jo varalla ja antaa ne omistajalleen. Vaan tämä kolmas ei tyydykkään tähän. Hän huomauttaa jostakin määrätystä lupauksesta, jommoisesta nuo kaksi edellistä kosijaa eivät voineet ylpeillä ja osoittaakseen puhuvansa totta vaatii hän, että morsiamen tulee maksaa hänelle taalari. Sulhanen huomaa, että asiassa on jotakin, joka sanoo, että morsian ei ole semmoinen, joka olisi saattanut tuon kosijan valhettelijaksi; sillä "mikä on totta, se on totta," sanoo hän, mutta koska nyt ei ole kysymys palkkiosta morsiamen kadottamisesta, sillä silloin olisi ehkä toisenlainen summa kysymyksessä, vaan siitä, että tyttö todella on antanut kosijalle – ei juuri varmaa lupausta; sillä hän oli lausunut vaan "kenties" – niin hänen mielestään ajaa puoli taalaria juuri saman asian kuin kokonainenkin. Hän ottaa siis taskustaan puolitaalarin kappaleen ja antaa sen papille pyynnöllä, että tämä toimittaisi sen asianomaiselle. Kun se on tehty, on asia päätetty, ja nyt ei ole enää esteitä kuulutuksen saamisessa neljännelle ja viimeiselle kosijalle.

Sen sijaan että nyt menisivät hautaamaan surunsa Karasjoen kylmiin aaltoihin, ryhtyvät nuo hyljätyt kosijat takaisin saaduilla lahjoillaan rohkeasti uusiin kosiotuumiin ja etsivät uusia lemmityisiä; sillä aika on kiireinen. Tässä ei jouda viettämään unettomia öitä häilyvässä epätoivossa, tohtiiko ottaa tuon tärkeän askeleen eli ei. Tässä on ryhdyttävä tuumasta toimeen. Täytyy kosia, kihlata, kuulututtaa ja vihittää itsensä ennenkuin pappi lähtee pois, sillä muuten ei asiasta tule mitään ennenkuin seuraavana vuonna.

Sen tähden voipi sattua viimeisenä markkinapäivänä, kun pappi jo on päässyt rekeen ja on lähtemäisillään, että joku pariskunta juoksee käsi kädessä hänen perässään. He ovat vihoviimeisessä silmänräpäyksessä sopineet keskenään. Hyvillä sanoilla ja eri maksusta saavat he papin vielä kerran lähtemään kirkkoon heitä vihkimään.

Viimeisenä iltana oli Laagje ja useimmat Lappalaiset lähteneet, kukin kulmalleen. Lind ja hänen sisarensa istuivat yksin huoneessa puhellen keskenään.

"Antoiko Laila sinulle mitään lahjaa kuvaraamatusta, jonka hän sai?" kysyi Lind sisareltaan.

"Ei, mutta hän lupasi antaa minulle soman turkin, jonka hän itse sanoi neulovansa."

"Vai niin, ehkä hänellä on parempi muisti kuin muilla Lappalaisilla. Muuten olen tullut siihen kokemukseen, että Lappalainen on kiittämätön olento. Hän on lapsi monessa suhteessa, nöyrä ja taipuvainen, mutta se asia on varjokohta hänen luonteessaan, että hän niin pian unhoittaa hänelle osoitetun hyvyyden."

"Mutta Laila ei ollut niinkuin muut. Hän oli tavattoman kaunis ja kaikessa paljon etevämpi muita lappalaistyttöjä, joita täällä näin."

"Niin, kaunis hän oli, mutta saamme nyt nähdä, onko hän erilainen muissakin suhteissa."

"Minä pidin niin paljon Lailasta ja käskin häntä käymään meillä kesällä, kun Laagje tulee meren rannikolle. Ja sitten päätimme, että minä taas vuorostani käyn häntä katsomassa tunturilla, ja silloin on hänellä uusi teltti valmiina, jossa me molemmat yhdessä asumme. Minä käyn lappalaispuvussa ja hän näyttää minulle kaikki poronsa, ja Jaampa ajaa ne kokoon ja me lypsämme niitä. Sitten Mellet hankkii meille kaloja, joita saamme keittää omassa teltissämme ja sinäkin saat luvan käydä meitä tervehtimässä."

"Katsoppas vaan, ovatpa ne oikein hauskoja 'tuulentupia'."

"Niin, ja meillä tulee olemaan oikein hauskaa; mutta sinun pitää tutustuman tuon omituisen Jaampan kanssa ja käydä hänen kanssaan kalassa Ravdosjärvellä."

"Siellä tunturilla kuuluu olevan hyvin kaunista, ja minä en ole koskaan siellä käynyt, joten ehkä maksaa vaivan tehdä kerran pienen retken sinne."

Seuraavana aamuna, kun Lind astui ulos huoneesta, huomasi hän ihmeekseen Jaampan istumassa portailla oven edessä, mökeltäen kuivaa poron lihaa, jota hän leikkeli veitsellään. Alempana pihalla seisoi kolme poroa, kukin rekensä edessä.

"Hyvää huomenta, Jaampa," sanoi Lind, "vieläkö sinä olet täällä?"

"Ollut kotona ja tullut takasin jälleen!" sanoi Jaampa ja pureskeli lihapalaansa.

"Oletko jotakin unhottanut tai hukannut? Niinhän istut siinä alakuloisena kuin jos olisit puusta pudonnut?"

"En ole mitään unhottanut, enkä myöskään ole tullut tänne omasta tahdostani, Laila minut tänne lähetti, hän on tullut hulluksi."

"Mitä sinä mies sanot, onko Laila tullut hulluksi?"

"Minä vaan luulen että hän on tullut hulluksi. Hän lähetti minut tänne kahdella porolla, jotka ovat tuolla. Ehkä olet nähnyt ne ennenkin?"

"Onhan siinä 'Vihuri' ja 'Jivja'."

"Niin on!"

"No, mikä nyt sitten on hätänä?"

"Se vaan on hätänä, että Laila lähetti minut tänne ja käski sanomaan, että 'Vihurin' saat sinä pitää."

Sanat olivat vähällä takertua Jaampan kulkkuun ja hän jatkoikin sen vuoksi hiljaa itsekseen:

"Jospa edes taittaisit niskasi, kun lähdet sillä ajamaan."

"Ja sisaresi saa 'Jivjan' rekineen, valjaineen, vöineen, kulkuisineen päivineen! Eikö Laila nyt ole hullu? Ja reessä on uusi turkki sisarellesi. Se hänen pitää panna yllensä, sanoi Laila, kun hän lähtee täältä kotiin, ett'ei häntä palele matkalla."

"Inkeri!" huusi Lind huoneesen, "tule ulos!"

Sisar tuli ja hämmästyi tuosta suuresta lahjasta, jonka Laila oli heille lähettänyt.

"Siinä nyt näet," sanoi Inkeri veljelleen, "kuinka suuresti erehdyit.

Eikö Lappalainen ole kiitollinen?"

"On, mutta Laila on poikkeus, sen tunnustan, sangen merkillinen poikkeus. Tule sisään Jaampa ottamaan ryyppy," sanoi kauppias hänelle.

"En tule," vastasi Jaampa, "ei yhtään ryyppyä tänäpänä, minä lähden paikalla matkaan."

"No mitä nyt, ethän sinä sitä tavaraa halveksi."

"En suinkaan, otanhan minä toisinaan pienen ryypynkin muistiani virkistääkseni, mutta minun täytyi luvata Lailalle, ett'en tänäpänä maistaisi viinaa, minun täytyi panna käteni tuon suuren kirjan päälle ja vannoa kallis vala, ett'ei kieleni tänäpänä saisi maistaa viinan pisaraakaan, vaan että heti palaisin kotiin. Nyt olen toimittanut asiani. Hyvästi siis, nyt lähden!" Näin sanoen hän irroitti poronsa ja istui rekeen.

"Sano terveisiä Lailalle ja Laagjelle ja kiitä meidän puolestamme lahjasta, ja muistuta Lailaa siitä, että hän ensimmäiseksi työkseen kesällä käy meitä tervehtimässä."

X

Kesällä

Kauppias Lind asui Garnäsin talossa, joka on erään Altenvuonon lahdekkeen rannalla. Aivan talon vieressä purkaa jokseenkin suuri virta vetensä vuonoon. Virta katkaisee matkallaan laakson läpi kolme suurenmoista penkerettä. Keskimmäisellä ja suurimmalla penkereellä seisoo talo huoneuksineen, joten tästä on kaunis näkyala ulos vuonolle ja ylös laaksoon, jonka läpi virta polveilee.

Virran rannalla kasvaa samaa koivumetsää, jonka keskellä siellä täällä kasvaa joku pajukin. Kuta ylemmäs laaksoa myöten kulkee sitä rajummaksi käy virta. Puoli penikuormaa talosta on ensimmäinen putous, ja siitä tuntureille päin on koski toisensa perään. Kuta ylemmäksi tulee, sitä autiommaksi muuttuu maisema, ja viimeisillä harjanteilla, jotka talosta vielä näkyvät, ei kasva enää pensastakaan.

Virta saa alkunsa Ravdos nimisestä järvestä, joka on keskellä aukeaa tunturilakeaa. Melkein kohta järvestä lähdettyään syöksee virta suoraa päätä ryöppyisenä, vaahtoisena joukkiona alas mustaan, ahtaasen solaan, kahden jyrkän kallioseinän välissä. Eräässä kohden on kallioseinässä onkalo eli pyöreä komero, jonka vesi aikojen kuluessa on siihen sorvannut. Tässä pyörii vesi lakkaamatta ympäri, ja jos joku esine sattuu tulemaan tähän pyörteesen, voipi se jäädä siihen pitkiksi ajoiksi pääsemättä ulos, lakkaamatta pyörien kieppuvien aaltojen mukana suurien vaahtohahtuvien seurassa, jotka nekin kieppuvat ikuisessa rinkitanssissaan. Äkkiä voi tapahtua, että pinnalla oleva esine painuu pohjaan kurimuksen eli tuommoisen rattimaisen pyörteen mukana, jommoisia vesi toisinaan muodostaa. Esine katoaa hetkiseksi, mutta nousee jälleen pinnalle toisessa kohdassa jatkaakseen loppumatonta pyörimistään. Merkillisin ilmiö paikalla on eräs koivu, joka on iskenyt juurensa kallion halkeamaan kurimuksen yläpuolella ja on kasvanut mutkikkaaksi, niin että osa sen oksista makaa vedessä. Tunturilta samalla rannalla näkyy vaan hiukan koivun latvaa, mutta vastaiselta rannalta se näkyy kokonaan. Jokainen ohikulkeva pysähtyy ehdottomasti ihmetellen, miten koivu on saattanut kasvaa siihen. Ihmiskäsi ei vielä koskaan ole sitä kosketellut eikä poiminut lehteä sen oksilta. Ei sitä käy katsomassa metsän laululintusetkaan, ja kuitenkaan ei se ole aivan hyljätty. Kosken-karalle on se paikka mielusin kaikista koko jokivarrella. Sen paikka on koivun rungolla siinä, jossa koivu nuokkuu virran yli, ja tässä se visertelee virttään kosken säestäessä, turvassa kaikilta vihollisilta. Ei kukaan voi kulkea virtaa myöten ylös eikä alas, ei voi tulla siihen paikkaan ylhäältäkään, sillä molemmilla rannoilla kohoavat jyrkät kallioseinät, vähintäin sadan jalan korkeuteen. Koivu on varmaan jo yli sadan vuoden vanha, sillä Garnäsin vanhimmat asukkaat muistelivat nähneensä sen siinä jo lapsuudessaan.

Putouksen yläpuolella leviää Ravdosjärvi, joka on noin penikuorman pituinen ja joka puolelta ympäröitynä vuorilla, harjanteilla ja tuntureilla. Näillä kasvaa suurimmaksi osaksi kellertävää poro-sammalta ja surkastunutta koivumetsää. Järvessä on joukko suurempia ja pienempiä saaria, joilla koivu on vähän rehevämpi kuin mannermaalla. tunturi-Lappalaisen mielestä on tämä järvi saarineen, salmineen ja niemineen, lintuparvineen, kaloineen, lakkasoineen ja rantaniittyineen ikäänkuin paratiisin yrttitarha. Tämä onkin mieluisa olopaikka monelle lappalaisperhekunnalle kesäiseen aikaan. He pystyttävät kotansa järven rannalle, kylpövät vedessä, ja siellä täällä on rakennettu pyöreitä aitauksia, joihin porot ajetaan lypsettäviksi. Näitä "porotarhoja" muutetaan joka vuosi, ja tällä tapaa tulee maa niin sotketuksi ja muokatuksi, että tuommoisen porotarhan paikka aikaisemmin kuin muut ruohoittuu keväällä, jonka vuoksi porokin aina ensiksi rientää semmoiseen paikkaan. Mutta sattuupa Lappalaisten joukkoon jonakuna päivänä tulemaan mustapukuinen uudisasukas, jonka ilmestyminen ei heissä herätä iloisia tunteita. Heillä ei ole mitään hyvää häneltä odotettavana. Uudisasukas vetää esille paperin, näyttää sitä jollekulle Lappalaiselle ja kertoo heille, että hän vuodin määräyksestä on saanut tämän eli jonkun toisen porotarhan heinämaakseen, ja että se siis tästä hetkestä on hänen omaisuutensa, joten siis Lappalainen tahi hänen poronsa älköön panko jalkaansa siihen, jos tahtoo välttää sakkoja.

"Minä en välitä sinun kurjasta paperilapustasi", vastaa Lappalainen, "esi-isäni ovat täällä kulkeneet jo tuhatta vuotta ja muokanneet maata ja syöttäneet karjaansa ilman joutavitta papereitta."

"Siinäpä se juuri onkin", sanoo uudisasukas irvistellen, "minun paperini on parempi kuin sinun pörhöiset esi-isäsi ja jos vaan rohkenet tästä hetkestä syöttää karjaasi minun laitumellani tahi muuten turmelet sitä, niin saat maksaa vahingon joko rahalla tahi poroilla, siitä saat olla varma."

Kätkien vihansa täytyy paimentolaisen tyytyä kohtaloonsa ilman mitään korvausta, ja tässä, niinkuin muuallakin väistyä yhä enemmän syrjään karttuvan sivistyksen tieltä. Nykyjään ovat olot tämmöisen karkoittamisen suhteen järjestetyt paljon paremmalle kannalle.

Laagjekin oli laittanut kesätelansa Ravdosjärven rannalle ja hänen porokarjansa kuleksi lähellä olevilla tuntureilla.

Kevät Karasjoen markkinoiden jälkeen tuli myöhään ja kesää saatiin kauan odottaa. Vielä kesäkuun alussa peitti lumi maan rantoja myöten ja kaikki järvet olivat jäässä. Monta muuttolintua oli jo tullut, mutta ne eivät löytäneet sulaa maata muualla kuin meren rannalla, josta nousuvesi huuhtoi lumen pois. Ne viettivät siis surullista elämää ja toivoivat varmaan vielä enemmän kuin ihmiset kevään ja suven tuloa.

Vihdoinkin tuli eräänä päivänä muutamia lämpöisiä tuulenpuuskia etelästä. Ilma oli muuttunut. Etelätuuli toi mukanaan lämpöisen keväimen. Lumi suli ja katosi ihmeteltävän nopeasti. Suurempia ja pienempiä lumettomia paikkoja ilmestyi tuon tuostakin päivän rinteillä ja sadottaisin lintuja, suokukkoja, kuoveja, kurppia y.m. kokoontui suurissa parvissa lyöden leikkiä ja riidellen puolisoista kesäajaksi. Etenkin olivat suokukot mainittavat, joilla oli kaulassaan valkoiset, ruskeat, vehreät eli kirjavat höyhenkaulukset, joita he tapellessaan nostivat pystyyn. Lappalaiset ovat antaneet monenlaisia nimityksiä suokukolle. Valkokauluksinen on pappi, toinen on vouti, tuomari, lukkari j.n.e. Linnuilla oli erittäin kiire kosiopuuhassaan. Heidänkin, samoin kuin Lappalaisten Karasjoen markkinoilla, oli hankkiminen itselleen puoliso niin joutuisasti kuin mahdollista. Kukin kosija kehui asuntoaan tunturin helmassa. "Tule minulle", sanoo yksi, "minä tiedän ihanan paikan Ivalojoen rannalla!" "Ah, sinä et tiedä, kuinka kaunista on tuolla Gaggagaisan harjanteilla", sanoo toinen. "Siellä saamme rauhassa rakennella. Tule, tule, kesä on lyhyt, ja meillä on niin paljon tekemistä, meidän täytyy rakentaa pesä, hautoa munia ja hoitaa pienokaisiamme, jotta ne kykenisivät lentämään, ennenkuin syksy myrskyineen ennättää ja karkoittaa meidät taas etelään. Jumala auttakoon niitä raukkoja, jotka eivät silloin ole valmiit seuramaan."

Muutamia päiviä myöhemmin ovat kaikki muuttolinnut kadonneet, kukin puolisoineen, ja kahdeksan päivän kuluttua siitä kuin lumi vielä peitti kaikki paikat, saattaa maa jo olla ruohossa ja kukoistuksessa. Niin ihmeellisen nopea on muutos talvesta kesään täällä pohjolassa; sillä aurinko on ylhäällä koko yön ja tämmöisenä valoisana yönä ei kasvillisuuskaan jouda nukkumaan. Sen vuoksi on 8 päivää täällä yhtä paljon kuin 14 päivää eli 3 viikkoa etelämpänä, ja ohrakin tuleentuu leikattavaksi kuudessa viikossa.

Näyttipä siltä eräänä päivänä, kuin nuo alastomat harjut pohjan puolella äkkiä olisivat muuttuneet metsäisiksi; sillä satoja haaroja kohosi pystyyn ja kuvastuivat taivasta vasten. "Nyt tuli tunturi-Lappalainen," sanoi Garnäsin renkipoika. Se olikin porokarja, jonka sarvet näkyivät taivaan rannalla.

Tuntia myöhemmin seisoi Laila pihalla pitkä matkasauva kädessä, puettuna siniseen takkiin, kirjailtu vyö vyötäreillään, kaunis liina kaulassaan, pieni punainen lakki päässään, hiukset kahdessa pitkässä palmikossa, raittiina, reippaana ja kauniina kuin keväinen kukka. Laila sai ensin kylmänpuoleiset tervetuliaiset, sillä talon vahtikoira hyökkäsi hänen pienen mustan koiransa kimppuun, joten tämä turvausi emäntäänsä, mutta pian huomasivat Antero Lind ja hänen sisarensakin tulokkaan ja molemmat juoksivat ulos.

"Terve tuloa, terve tuloa, Laila!" huusi Inkeri.

"Hyvää päivää, Ingasjam, kiitoksia viimeisestä!" sanoi Laila.

"Niin vainenkin, pitihän meidän sanoa toisillemme Lailasjam ja Ingasjam", sanoi Inkeri. "Kiitos itsellesi viimeisestä, poroista ja somasta turkista, jonka minulle lähetit. Mutta etkö tervehdi veljeäni. Etkö enää tunnekaan tuota 'pahaa Daroa?'"

Laila ojensi hänelle kätensä hymyillen, joka ei suinkaan osoittanut vihaa, vaan pikemmin iloa jäälleen-näkemisestä. Laila oli usein muistellut häntä lukiessaan raamattua ja olipa uueksinutkin olevansa taas mäkeä laskemassa ja kättelemässä hänen kanssaan.

Käsi kädessä menivät tytöt sisään, jossa vanha Lind, heidän isänsä, istui nojatuolissa.

"Hyvää päivää, lapseni", sanoi vanhus, "oletko sinä Laagjen tytär?"

"Olen, Aslak Laagjen tytär."

"Sinä et ole lappalaistytön näköinen. Olethan yhtä pitkä kuin minunkin tyttäreni, ja sinulla on hienot kasvot, vaaleat hiukset ja suuret, kauniit silmät. Kuinka ihmeellistä, kun katselen sinua, niin muistuu mieleeni veljeni vaimo, joka kuoli monta vuotta sitten Karasjoella. Näitkö sinä häntä?"

"En, en ole koskaan kuullut hänestä."

"Tosiaankin, sinä oletkin liian nuori, hän kuoli jo monta vuotta sitten. Oletko ahkerasti lukenut raamattua, jonka sait?"

"Olen lukenut joka päivä itsekseni ja muille."

Garnäsin suuressa talossa oli luonnollisesti paljon kaikenlaista, jota Inkeri näytti Lailalle, jolle tämä kaikki oli aivan uutta. Laila ei ollut usein käynyt katon alla. Mutta kun Inkeri lopuksi aukaisi vanhan soittokoneen ja rupesi soittamaan, hämmästyi luonnonlapsi kokonaan. Hän jäi seisomaan ikäänkuin lumottuna ristissä käsin, kuunnellen säveleitä. Lopuksi kiiti Inkeri koskettimilla edes takaisin läpi koneen kaikki äänet, pysähtyi sitten äkkiä ja kysyi:

"Mitä pidät tästä, Lailasjam, onko se kaunista?"

"On," huudahti Laila, joka ei koskaan ollut kuullut minkäänlaisen soittimen ääntä, "se on niin kaunista kuin revontulten leimu, joka talviyönä liitää edes takaisin, hyppien halki taivaan kannen! Luuletko, että Lappalaiset taivaassa saavat oppia soittamaan?"

"Luulen kyllä," vastasi Inkeri hymyillen, "jos vaan taivaassa soittokoneita viljellään."

"Älä naura lapselle," sanoi vanhus, "hänen vertauksensa säveleistä ja revontulista on kaunis, ja hänellä varmaankin on soitannollista aistia."

"Jos tahtoisit useimmin käydä minun luonani," sanoi Inkeri Lailalle, "niin opettaisin sinut vähän soittamaan ja laulamaan muutamia lauluja. Osaatko laulaa?"

"Minä en osaa mitään, en ymmärrä mitään enkä tiedä mitään, minä olen vaan taitamaton lappalaistyttö tunturilta."

"Mutta siellä sinä olet taitava, ja siellä ei minusta olisi mihinkään."

"Miten Jaampa jakselee?" kysyi Lind.

"Jaampa voi hyvin, samaten isä, äiti ja Melletkin. Mutta missä on

'Vihuri' ja 'Jivja?'" kysyi Laila, joka nyt muisti vanhat ystävänsä.

"Ne ovat sidottuina ladon vieressä."

"Sidottuina? Ovatko ne sidotut? Sitten minun täytyy mennä niitä katsomaan. Ehkä ne vielä tuntevat minut. Ehkä ne katselevat suurin, iloisin silmin lappalaistyttöä ja koiraani Mustia. Nyt sinun pitää päästää ne irti, jotta Musti ja minä saamme juosta niiden kanssa kilpaa tunturille, jossa he tapaavat vanhoja ystäviä."

Laila palasi myöhempänä kotiinsa jälleen, mutta kävi sittemmin usein ystävänsä Inkerin luona. Hän oppi kirjoittamaan ja saatuaan vähän ohjausta laulussa, osoitti hän, että hänellä oli kaunis ääni, joten hän pian osasi useimmat niistä lauluista, joita Inkerikin lauloi.

Toisinaan seurasi Jaampa häntä Garnäsiin viedäkseen kotiin yhtä ja toista, jota Laila oli ostanut.

Lindiltä sai Jaampa lahjaksi muutamia kalankoukkuja, joista ukko oli erittäin hyvillään, ja kun hän sen lisäksi vielä sai pitkän, hienon siiman, niin se saattoi Jaampan niin ihastuksiin, että hän yksimielisesti Lailan kanssa kutsui Inkerin ja Anteron käymään tunturilla kalastelemassa Ravdosjärvessä.

"Mutta sinun pitää tulla ensin, Ingasjam," sanoi Laila. "Jaampa ja minä tulemme sinua hakemaan, ja me saamme asua uudessa teltissäni yhdessä."

Elokuun alussa lähdettiin tuolle tunturiretkelle. Aikaiseen eräänä aamuna, kun ilma oli mitä ihanin, tulivat Jaampa ja Laila Inkeriä noutamaan. Lindin piti tuleman seuraavana päivänä.

Saavuttuaan vuorille, jossa tunturilakeat aukenivat heidän eteensä, ja luodessaan vielä viimeisen silmäyksen Garnäsiin päin, pysähtyi Laila.

"Katsoppas, nyt olet tunturilla, Ingasjam, täällä on minun kotini, täällä olen minä tuttu kaikkialla, niinkuin sinä Garnäsissä. Katsoppas, miten pieni sinun asuntosi nyt on! Se ei ole suurempi kuin pieni myyrän pesä ja miten ahdasta sinulla on siellä alhaalla! Mutta täällä tunturilla! Täällä on vapaata ja avonaista kaikkialla. Eikö tämä ole kaunista?"

"Täällä tuntureilla on todellakin ihanaa."

Telttien luona he tapasivat Laagjen ja Mellet'in, ja Laila vei nyt Inkerin omaan telttiinsä, jossa kaikki oli uutta, siistiä ja somaa. Permannolle oli levitetty paksu kerros koivun oksia ja niiden päälle taas hienoja poron nahkoja, jotta tässä oli yhtä pehmoinen istua ja maata kuin sohvalla. Lieden oli Jaampa rakentanut valkoisista liuskakivistä joen rannalta, ja pata tarvekaluineen riippui siinä myöskin. Inkeristä oli hupaista nähdä kaikkea hänelle vierasta ja uutta täällä, mutta kun Laila otti esille pienen takin, housut, kengät, lakin, vyön puukkoneen ja kehoitti Inkerin pukeutumaan uuteen pukuun, niin nytkös vasta nauru ja tirskuminen pääsi teltissä valloilleen, jotta se kuului pitkän matkan päähän.

"Kun ei vaan joku tulisi tänne! sanoi Inkeri."

"Ei kukaan pääse tänne minun suostumuksettani," vakuutti Laila, "ja

Musti koirani pitää kyllä varansa, näetkös!"

Pian sen jälkeen tulivat molemmat ulos, puettuina kiireestä kantapäähän lappalaistytöiksi. Laila oli varustanut Inkerin myös pitkällä matkasauvalla.

Jaampan naama vetäysi irviin, kun hän näki tytöt.

"Sinäkin olet soma lappalaistyttö," sanoi hän Inkerille norjankielellä. "Sinä saat monta kosijaa. Kaikki lappalaispojat katselevat, kosivat sinua ja antavat sinulle kauniita kaulaliinoja."

"Niin, nyt sinä Inga olet lappalaistyttö," sanoi Laila, "nyt voimme yhdessä kulkea tunturilla katsomassa poroja, eli lakkoja poimimassa ja kalastamassa."

Inkeri ei voinut muuta kuin myöntää, että puku oli mukava ja paljon sopivampi tunturivaellukseen kuin hänen oma pukunsa.

Seuraavana päivänä tuli Lind, ja yhdessä Jaampan ja Mellet'in kanssa tehtiin useampia retkiä järven ympäristölle ja saarille, joissa vilisi lintuja, jotka täällä turvassa ketulta ja muilta vihollisilta hautoivat muniaan ja jo elokuun alkupuolella löytyi saarilla meheviä lakkoja. Eräällä saarella oli kaksi poroa, jotka paikalla läksivät uimaan rannalle päin, kun huomasivat lähestyvän veneen. Jaampa souti rivakasti niiden jälkeen ja pääsi niitä aivan lähelle. "Ne ovat minun porojani!" huudahti Laila.

"Mistä sen tiedät?" kysyi Inkeri.

"Sen näen korvista, niissä on minun merkkini, näetkös."

Eräänä päivänä he ottivat mukaansa verkkoja, padan ja erityisiä muita kapineita ja läksivät Jaampan ehdotuksesta kalanpyyntiin virralle, joka juoksee Ravdosjärveen. Se on matala ja hiljainen, joten helposti voi kaalata sen poikki ja sulkea sen verkolla, ja kun tuommoinen joki suljetaan ja yläpuolelta hätyytetään, voi olla varma kaloja saavansa. Jaampa laski ulos verkon ja toiset menivät vähän matkaa ylöspäin ja alkoivat ajaa kaloja alespäin, Lind ja Laila yhdellä puolella, ja Mellet ja Inkeri toisella. Tytöillä oli erinomaisen hauskaa. Innokkaasti he molskivat pitkillä sauvoillaan veteen, sohivat mättäiden alle, ajaakseen kaloja, jotka kiitivät sinne ja tänne, verkkoon, josta Jaampa, joka seisoi keskellä jokea, kaappasi ne kiini. Pian oli heillä monta lohta enemmän kuin tarvitsivatkaan ja sillä välin kuin Jaampa ja Mellet pystyttävät telttiä, virittivät tulta ja panivat padan kiehumaan, kävivät Laila ja Inkeri veneellä eräässä saaressa ja poimivat koko vakallisen lakkoja. Siinä keitettiin ja paistettiin kalaa ja poronkieliä, ja kaikki istuivat tyytyväisinä ja iloisina vapaassa luonnon helmassa. Sillä ilma oli kaunis ja aurinko vielä ylhäällä melkein koko yön. Aika kului hauskasti, vaikk'ei sana aika tässä ole paikallaan, sillä yö oli kuin päivä. Jaampa ei kieltänyt ottamasta paria ruokaryyppyä, josta ukko kävi niin hyvälle tuulelle, että hän paluumatkalla sepusti ja lauloi tilapäisen runon retken johdosta.