Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 6

"Tuossa on sinulle toinen, suurempi ja parempi kirja norjankielellä," sanoi pappi ojentaen hänelle toisen kirjan.

"Ei, minä tahdon oman kirjani."

"Ota tämä, minä pidän sinun kirjasi."

"En, sanon minä, en, anna kirja minulle!"

"Sinä et saa sitä!"

"Enkö saa! Pappi, sinä teet syntiä! Tahdotko ryöstää minulta omaisuuteni? Tahdotko riistää minulta ainoan, kalleimman aarteen, joka on minulle enemmän arvoinen, kuin kokonainen karjalauma; sillä muista se, että se rahtunen valoa ja se murunen virkistystä ja lohdutusta, joka on levinnyt meidän köyhään ja synkkään elämäämme, se on vuotanut tämän kirjan lehdistä! Jos sen otat minulta pois, silloin sinä muserrat katkenneen ruovon ja sammutat haikuavan karren, sen sijaan että vuodattaisit voimiesi mukaan öljyä siihen. Minä en lähde huoneestasi ilman kirjatta."

"No ota se sitten Jumalan nimessä ja mene", sanoi pappi.

"Niin, minä menen", sanoi Laagje, "mutta raskaalla mielellä lähden tänään pappilasta."

Kun Laagje oli tullut kotiin ja hänen väkensä oli syönyt iltasensa, sanoi hän Lailalle:

"Lapsi, ota kirja ja lue siitä meille!"

Laila otti kirjan ja istui lieden ääreen keskelle telttiä, ja kaikki keräytyivät hänen ympärilleen paljastetuin päin. Hänen somat, hienot lapselliset kasvonsa, ja hänen tuuheat kauniit hiuksensa, jotka valuivat alas hartioille, loistivat heleästi leimuavan liekin punertavassa valossa. Puhtaalla ja heleällä lapsenäänellään luki tämä Laagjen lapsi, joka kuitenkaan ei ollut hänen lapsensa, vanhasta Lutheruksen katekismosta kuusi pääkappaletta, synnin tunnustuksen ja iltarukouksen.

"Kiitoksia, rakas lapsi. Jumalan sanasta!" sanoi Laagje, kun tyttö oli lopettanut. Ja niin luki Laila monta kertaa muulloinkin ihmisille, jotka tulivat pitkien matkojen päästä kuulemaan Sanaa omalla kielellään.

On kerrottu, että Kova Hjorth, pitäessään viimeisen kerran Jumalanpalvelusta Koutokeinon kirkossa, saarnasi lapinkielellä, ja se tarkkaavaisuus, jolla jokainen häntä kuunteli, se ilo, joka ilmestyi kaikkialla, se loppumaton kiitos, jonka jokainen hänelle tästä lausui, teki sen että kalvava epätoivo tunki hänen rauhalliseen mieleensä. Kenties oli hänen työnsä kristillisessä katsannossa ollut turha ja hyödytön? Kenties oli hän ajatellut ja taistellut liian yksinomaisesti kansallisen edun saavuttamiseksi, sen sijaan kuin hänen pappina olisi ollut työskenteleminen sen asian eteen, joka kuuluu Jumalan valtakuntaan, ja sitten vasta valvominen kansallisen kielen etua, mutta ilman pakkoa ja väkivaltaisia asetuksia, jotka vaan olivat synnyttäneet tyytymättömyyttä ja tietämättömyyttä?

IX

Markkinat Karasjoella

Ennen muinoin pidettiin Karasjoella joka talvi käräjiä ja suuria markkinoita. Vouti tuli sinne Altenista kokoomaan veroja, ja pappi Koutokeinosta lapsia kastamaan, Ehtoollista jakamaan ja vihkimään pariskuntia, joilla kenties ei ollut tilaisuutta useammin kuin kerran vuodessa käydä kirkossa ja pappia tapaamassa. Myöskin useita kauppiaita, eli, kuten heitä siihen aikaan kutsuttiin, "porvareita," kokoontui sinne, osaksi Ruijan rannikoilta ja Suomesta, osaksi Ruotsista ja etenkin Torniosta. Lähiseuduilta kokoontui sinne silloin myös tunturi-Lappalaisia, molempaa sukupuolta, ostamaan ja myömään, tapaamaan sukulaisia ja tuttavia, kosimaan ja kosittaviksi, kihlaamaan ja vihityttämään itseänsä. Nämä 14 päivää, jonka markkinat kestivät, oli hyvin kiireinen aika.

Jo ennen esivallan tuloa oli useampia Lappalaisia saapunut markkinapaikalle, joten seudulla jo oli vilkkaanlainen liike, mutta se, joka ensimmäisenä markkinapäivänä olisi voinut joltakin korkealta paikalta katsella seutua, olisi huomannut, että joka puolella ympäristöllä polveili pitkiä, mustia juovia aukeita lumikenttiä myöten, ja että kaikki pyrkivät samaan keskipisteesen. Ne olivat kaikki suurempia eli pienempiä raideja eli poroseurueita, 10-20-30 elukkaa kussakin, sidottuina toinen toisensa jälkeen, reki perässään, jotka kaikki olivat matkalla Karasjoelle, ja myöhemmin päivällä ajoi raide toisensa perään markkinapaikalle.

Toisena markkinapäivänä tuli myös Laagje, hänen puolisonsa, Jaampa, Mellet ja Laila kolmella kymmenellä porolla muhkeasti ajaen paikalle. Suuri osa Lappalaisista tiesi, että Laagje oli rikkain mies niillä seuduilla, ja hänen tulonsa herätti sen vuoksi tavallista suurempaa huomiota. Ne viisi poroa, joilla hän seuralaisineen ajoi, olivat valituita elukoita muhkeilla sarvilla ja komeilla valjailla. Etenkin oli se poro, jolla Laila ajoi, tavattoman suuri, kaunis ja soleavartaloinen, mutta, niinkuin näkyi, jotenkin kesytön ja vallaton. Lappalaiset keräytyivät tämän poron ympärille, ja siinä syntyi nyt innokas puhe ja keskustelu.

"Kas, miten hoikat ja hienot jalat sillä on!" sanoi yksi.

"Katsokaas, miten muhkeat sarvet!" tokaisi toinen.

"Ja silmät sitten, mustat kuin kekäleet!" huudahti kolmas.

"Ole varuillasi!" sanoi Jaampa, "se on vihainen."

"Mistä ihmeistä sinä sen olet saanut käsiisi, Jaampa?" kysyi eräs tihrusilmäinen Lappalainen.

"En minä ole sitä varastanut!" vastasi Jaampa.

"Kenenkä merkki sillä on?"

"Se on Laagjen tyttären merkki."

"Onko se Suomesta vai Ruotsista?"

"Se ei ole Suomesta eikä Ruotsista, mutta voithan itsekin nähdä, että sillä on kesyttömän poron verta suonissaan. Se on sikiö eräästä Inarilaisesta villiporosta ja eräästä meidän emoporostamme."

Semmoisella eläimellä on oma nimensä eli "baevrek" ja se on tunnettu nopeudestaan ja kestävyydestään juoksussa, jota ei yksikään kesyn poron sikiö saavuta. Sitä vastoin ei se ole erittäin kestävä vetämään raskaita kuormia. Tämä "baevrek", jolle Jaampa oli antanut nimen "Vihuri", oli usein saattanut ukon hikoilemaan, ennenkuin hän oli saanut sen niin kesyksi, että saattoi antaa sen Lailan ajettavaksi, mutta antamalla sille suolaa ja kohtelemalla sitä ystävällisesti saattoi Laila vähitellen ajaa sillä paremmin, kuin kukaan muu.

Laagjella ja Jaampalla oli 100 poronnahkaa ja noin 20 poron lihat myötävänä markkinoilla. Melkein puolet kaikesta kuului Jaampalle. Sitä paitsi oli heillä aikomus myödä osa niistä poroista, joita olivat kuljettaneet mukanaan, koska ostokset helposti saattoi kuljettaa kolmella eli neljällä porolla. Jaampasta oli tullut rikas mies. Siitä päivästä asti, jolloin hän sai tuon ison suden hengiltä, oli onni ollut hänelle myötäinen, joten hänellä nyt oli monta sataa poroa, ja hän oli sen vuoksi enemmän Laagjen talouskumppani kuin palvelija. Jos hän olisi ollut halpa palvelija, ei hän suinkaan olisi saanut seurata mukana markkinoille; sillä Jaampasta ei vieläkään, ikävä kyllä, ollut tullut kohtuuden ystävää. Hän suosi edelleenkin lausetta: "juvat interdum insanire",⁴ ja markkinoilla oli viinaa yllin kyllin. Laila oli tosin ennen lähtöä pyytänyt, että Jaampa olisi taitava eikä joisi niin hirveän paljon, kuin hänellä toisinaan oli tapana tehdä. Hän olikin antanut lemmikilleen juhlallisen lupauksen koettaakseen olla varullansa. Mutta toista on luvata, toista pitää sanansa, ja saamme kohta nähdä, miten kävi.

Tärkein tehtävä, joka Laagjella ja hänen puolisollaan oli toimitettavana, oli saran ostaminen uutta talvitelttiä varten Mellet'ille ja Lailalle, joiden ensi vuonna piti viettämän häitä. Jo kauan aikaa sitten oli se asia päätetty, että nämä molemmat menisivät naimisiin, ja vanhempien määräyksen mukaan tämmöiset asiat käyvät melkein aina. Mellet ei koskaan ollut Lailaa oikeastaan kosinut, mutta siitä oli ollut niin usein puhe ja kaikkien mielestä oli se asia selvä, että hänestä ja Lailasta kerran oli tuleva mies ja vaimo, joten kosiminen hänen puoleltaan ja myöntävä vastaus Lailan puolelta oli aivan tarpeeton.

Sen lisäksi oli ostettava hienoa verkaa hääpuvuksi nuorelle pariskunnalle, sinistä Lailalle ja punaista Mellet'ille. Sitten tuli Mellet'in omasta puolestaan ostaa Lailalle muutamia kauniita esineitä, vyö, solki, sormus eli silkkihuivi, ja tarjota niitä hänelle kosiolahjaksi. Tämä on nimittäin tavallinen kosioimistapa. Jos tyttö ottaa vastaan semmoisen lahjan, ei hän kiellä, mutta mikään määrätty, varma ja sitova tapaus se ei myöskään ole. Hänellä on lupa ottaa kosiolahjoja niin monelta ihailijalta kuin tahtoo, ilman että häntä pidetään kevytmielisenä, mutta hänen täytyy, kun asia vihdoin menee niin pitkälle, että on mentävä papin puheille, toimittaa kosiolahjat entisessä kunnossa omistajilleen takaisin. Kosijat tulevat itse kirkkomäelle, tahi lähettävät asiamiehiä, jotka ilman muuta vaativat lahjat takaisin, ja morsian pitää ainoastaan ne lahjat, jotka se nuorukainen on hänelle antanut, jonka kanssa hän menee alttarin eteen.

Ennen aikaan oli yleiseen tavallista, että kullakin kauppiaalla eli porvarilla oli omat ostajansa, ja ett'eivät nämä kääntyisi toisien kauppiasten puoleen, koki hän niin paljon kuin mahdollista kiinnittää heitä puoleensa. Tämmöisen kauppiaan kirjoihin pääseminen oli siis varsin huokea asia, mutta pääseminen niistä erilleen, se oli todellakin ihme, ja mitä kirjassa seisoi, sitä tutkimaan oli Lappalaisella harvoin kykyä.

Kun siis Lappalainen astui porvarinsa puotiin⁵, tarjottiin hänelle aluksi aina tuliaisryyppy, ja jos se Lappalaisen mielestä viipyi liian kauan, ei hän vähääkään ujostellut sitä pyytää. Sitten hänelle myös annettiin, vanhan tavan mukaan, muutamia pieniä "lahjoja", niinkuin sormus, sakset, silmäneuloja eli muuta semmoista. Vastalahjaksi pani nyt Lappalainen vuorostaan pöydälle "vuosshjambierggon" eli poronpaistin. Sitten oli taas kauppiaan vuoro kaataa toinen ryyppy ja se oikein kelpo mitalla, joka riitti ei ainoastaan ostajalle, vaan hänen seuralaisilleenkin, sukulaisille ja tuttaville, jotka seurasivat häntä puotiin. Kuitenkin osasi kauppias aina sovittaa tarjottavansa lihan paljouden ja laadun mukaan. Tässä ei käytetty turhia kursastelemisia, tässä ei käytetty kehoituksia ja joutavia puheita, niinkuin: "saanko luvan tarjota," eli "olkaa niin hyvä", eli "terveydeksenne", ja vastaukseksi: "tuhansia kiitoksia", "se on erinomaisen hyvää" j.n.e, vaan suoria, teeskentelemättömiä lauseita, niinkuin: "Anna minulle ryyppy, kauppias, annoinhan sinulle paistin!"

"Niin, niin, siitä paistista olet jo saanut viinaa kyllin. Paisti oli sekä pieni että laiha."

"No niin", vastasi ehkä Lappalainen taas, "sinä olit laiha lahjoinesi ja minä siis pieni paistineni."

Kun vihdoinkin ryhdyttiin kaupan tekoon, piti Lappalainen hyvin varalta, ett'ei myönyt kaikkia nahkojaan yhtä haavaa. Ei suinkaan. Hän möi melkein aina vaan yhden kerrallaan siitä hyvästä syystä, että hänelle jokaisesta eri kaupasta tuli "gavpeserke" eli kaupanpäällisryyppy. Niin usein kuin hän siis mielestään on ryypyn tarpeessa, menee hän aittaansa, ottaa yhden nahkan ja menee kauppiaan luokse. Jokaisella varakkaalla tunturi-Lappalaisella oli tavallisesti semmoisessa kirkonkylässä eli markkinapaikassa pieni aitta, jossa hän säilytti tavaroitaan. Toisinaan oli hänellä useampiakin nahkoja mukanaan eli "rittabel" s.o. puoli poroa, jotka hän möi kauppiaalle. Mutta silloin hän tahallisesti pyysi saadakseen osan maksusta viinassa ja veti silloin povestaan tinapullon, joka oli noin tuopin vetävä. Saatuaan tämän täytetyksi meni hän johonkin aittaan, mökkiin eli kotaan, ja kokosi ympärilleen ystävänsä ja tuttavansa. Jos seurue ei päässyt katon alle, asettui se useinkin ulos pihalle, jossa lumikinoksesta saatiin oiva, vaikka hiukan märkä istuin. Sitten kaatoi isäntä viinaa "gukseen", vanhanaikuiseen hopeapikariin eli soikeaan tuoppiin, joka oli varastettu sangalla molemmissa päissä ja helisevillä lehdillä pitkin reunuksia. Pari eli kolme miestä tyhjensi semmoisen tuopin. Se täytettiin aina uudelleen ja uudelleen ja kulki miehestä mieheen. Seurueen näin virkistäessä itseään, käy keskustelu vilkkaaksi, ja sitä myöten kuin elämän vesi alkaa vaikuttaa mieleen ja kieleen, käy puhe innokkaammaksi, iloisemmaksi ja ystävällisemmäksi. Tavallinen puhe ei enää riitä, täytyy pukea tunteensa runon säveliin, noihin tosin aivan yksinkertaisiin, mutta omituisiin, toisinaan surumielisiin, toisinaan iloisiin ja uljaihin säveliin, joita Lappalainen nimittää: "vuölle" ja joiden mukaan hän tekaisee runon vaikka mistä. Pian kaikuu "jöiging" eli laulu joka mökistä, aitasta, teltistä ja lumikinoksesta. Tuossa istuu kaksi syleillen toisiansa. Kenties he ovat kaksi veljestä eli lapsuuden ystäviä, jotka pitkiin aikoihin eivät ole nähneet toisiansa ja nyt kohtaavat toinen toisensa täällä. He puhuvat ja vastaavat keskenään laulamalla. He puhuvat muinaisista muistoista, nykyajan iloista ja suruista. He vuodattavat surun tahi ilon kyyneleitä, eli ehkäpä molempia. He eivät hillitse eivätkä salaa tunteitaan, sillä heidän ei tarvitse niitä ujostella. Ihmisluonto esiytyy tässä teeskentelemättömänä ja vilpittömänä.

Mutta miten on käynyt ystävällemme Jaampalle tässä iloisessa hälinässä?

Oikein, tuolla hän istuu keskellä lumikinosta, koko joukko ystäviä ympärillään, joita hän on kestinnyt. Hän istuu keskellä ryhmää, ylpeästi laulaen "salaisesta laumastaan" s.o. kätketyistä hopeataalareistaan, "haara-sarvistaan", s.o. lukuisasta poro laumastaan, jonka sarvet muodostavat ikäänkuin metsän, "Vihuristaan," tuosta nopeasta juoksijastaan, "pitkähäntäisestä", eli sudesta, jonka hän surmasi, "korpien ukosta", karhusta, jonka hän oli kaatanut, kaikkityyni runollisia vertailuja.

Mutta eipä aina ja kaikkialla käy niin rauhallisesti. Pian ehkä Jaampa saattaa heilua hauskassa käsikähmässä. Täällä on kaikenlaista kansaa. Siinä tapaa jonkun, jota on epäillyt poron varkaudesta eli joka on joskus syyttänyt toista varkaudesta, jonka kanssa on riidassa laitumesta, eli joka on ollut onnellisempi kosioretkellä, lyhyesti sanoen jonka kanssa ollaan vihamiehiä. Semmoisessa tilaisuudessa ei myöskään sanoja säästetä. Iva- ja haukkumasanoja annetaan kahden puolen. Sanasta sana kytee. Pian ovat vihamiehet toistensa kimpussa ja piehtaroivat lumikinoksessa, kunnes taistelu päättyy verisellä nenällä, sinisellä silmäkulmalla ja irti revityillä hiustukoilla; tuo pitkä tukka on erinomaisen mukava tukkanuottaan. Puukkoa, jota kumpikin kantaa tupessaan, ei milloinkaan käytetä. Siihen on Lappalainen luonnostaan liian hyväsydäminen.

Tuolla kävelee joukko tyttöjä ja poikia, niiden joukossa myös Laila ja Mellet. Laila on vartaloltaan hiukan korkeampi muita Lapin neitosia. Hänellä on myös kauniimpi hopeavyö kuin kellään muulla. Siinä jutellaan, lasketaan leikkiä, liehakoidaan ja kositaan. Laila katselee vähän väliä kullalla kirjailtua hopeasormusta, jonka hän äsken on saanut Mellet'iltä ja pannut sormeensa. Tämä on ensi kerta, jolloin joku on tarjonnut hänelle kosiolahjaa ja samalla myös kättään ja sydäntään. Lailan ystävät ja tuttavat ylistävät sormusta ja sen antajaa, ja pitävät häntä onnellisimpana ja rikkaimpana tyttönä, jota jokainen nuori mies mielellään tahtoisi saada omakseen. Silloin tulee siihen nuori, voimakas Utsjoen Lappalainen, kunnon mies avosydämisillä hymyilevillä kasvoilla, heiluttaen kirjavaa kaulaliinaa. Hän on pannut kaikki rahansa kosioliinojen ostamiseen, ja semmoista hän nyt tulee tarjoomaan Lailallekin. Hän työntää Mellet'in syrjään, kietoo muitta mutkitta kätensä Lailan kaulaan ja kysyy, tahtooko hän olla hänen kultansa ja ottaa vastaan kaulaliinan.

"Sinun kultasi!" sanoi Laila ja riuhtasi itsensä hänen syleilyksestään, "enhän ole sinua nähnyt koskaan ennen," ja toiset tytöt nauravat pojalle, kun hän, tuommoinen köyhä raukka, rohkenee kosia Lailaa. Mutta poika ei tuosta ota hämmästyäkseen.

"Katso nyt edes minuun!" sanoo hän, "ja kuule, sinä tunturin ihanin kukka! Ravakkaampaa poikaa et löydä Utsjoella ja Tanassa, ja uskollisempaa ystävää elämässä ja kuolemassa et saa mistään! Tule minun kerallani! En ole koskaan nähnyt sinun kaltaistasi impeä; ihana olet kuin valju kesäyö! Riemuiten kuin kaksi kesän laululintusta kuljemme yhdessä tunturilta tunturille ja pystytämme majamme, minne vaan tahdomme, ihanimpain järvien rannalle Utsjoen ja Inarin metsissä! Ja me olemme iloiset ja onnelliset, leikimme, laulamme ja lemmimme toisiamme kaiken elinaikamme! Et koskaan ole kuuleva pahaa sanaa suustani, kannan sinua käsilläni enkä koskaan puhuttele sinua muilla, kuin rakkaimmilla nimityksillä: perhoseni, aurinkoiseni, sieluseni, sydänkäpyni, kultaseni! Tule, menkäämme papin luo heti, hän vihkii meidät, ja minä otan sinut syliini rekeeni ja sitten lähdemme yhdessä 'Vihurilla' täältä, kauas, kauas jossa ei kukaan voi meitä kuulla eikä nähdä!"

Kosijan silmistä loisti semmoinen hehkuva ihastus ja uskollisuus, ett'ei Laila voinut häneen suuttuakaan. Hän otti vastaan kaulaliinan ja vastasi muuten, niinkuin hänen tulikin, että kosijan tuli kääntyä hänen vanhempiensa puoleen.

Sitten tulee joukkoon pitkä, roteva, mustapukuinen ja parrakas Suomalainen, tarjoten hohtavaa hopealusikkaa Lailalle. Pitkäveteisellä, äännekkäällä äidinkielellään puhuttelee hän Lailaa: "Tyttö kulta, kultanuppuseni, minä rakastan sinua kuollakseni! Tule kanssani Suomeen, tuhatjärvien maahan!"

Mutta Laila ei tahdo mennä Suomeen eikä huolia lahjasta, ei myöskään tahdo puhella hänen kanssaan eikä neuvoa häntä vanhempiensa puheille. Hän juttelee sen sijaan iloisesti Mellet'in ja Utsjokelaisen kanssa.

Eräässä markkinapuodissa seisoi muudan nuori mies täydellisissä Lappalaisen tamineissa, turkissa, kurpposissa ja lakissa. Hän oli jotenkin pitkä, harteva ja kaunis mies mustalla huuliparralla. Hän oli tullut tänne tuoden suurella porojoukolla tavaroita Altenista, johon hänen isänsä muutamia vuosia sitten oli asettunut asumaan. Perhekunta, nimeltä Lind, oli alkuaan kotoisin Bergenistä. Tämän nuoren miehen isä oli sen Lindin velipuoli, joka noin 19 vuotta takaperin oli tullut Karasjoelle, vaan joka kuoli siellä vaimoneen ja, niinkuin ihmiset arvelivat, lapsineenkin siihen ruttoon, joka silloin raivosi. Tämä nuori mies, nimeltä Antero Lind, oli siis Lailan serkkupuoli. Hänen sisarensa, nuori 19 vuotias tyttö, oli myös seurannut veljeään markkinoille katsomaan tunturi-Lappalaisten elämää. Hänkin siis oli Lailan serkku ja melkein saman ikäinen.

Laagje sai luonnollisesti pian kuulla, että yksi "porvareista" oli nimeltä Lind. Hän vähän säpsähti, kun nyt taas monen vuoden kuluttua kuuli tätä nimeä mainittavan. Vanhat muistelmat lapsesta johtuivat hänen mieleensä. "Kenties on tämä mies Lailan sukulaisia," ajatteli hän, "sillä Lailankin isän nimi oli Lind. Mutta ei se tee mitään," ajatteli hän taas. "Ei kukaan täällä tiedä aavistaakaan, mitä 19 vuotta takaperin tapahtui, paitsi vaimoni ja Jaampa, ja Jaampa ei hiisku sanaakaan. Hän sitä paitsi ei muista, että Lailan sukunimi on Lind. Voin siis huoletta puhutella kauppiasta." Hän puhui asiasta vaimolleen ja molemmat menivät nyt Lindin puotiin ja katselivat hänen tavaroitaan.

"Onko sinun nimesi Lind? kysyi Laagje.

"On, nimeni on Antero Lind," vastasi tämä.

"Onko sinulla suuri suku?" tiedusti Laagje taas.

"Ei ole, minulla on vaan vanha isä, joka asuu Altenissa, ja sisar, joka on täällä minun kanssani.

"Oliko isälläsi paljon sukulaisia, monta veljeä?"

"Hänellä oli vaan yksi veli, eli oikeimmiten velipuoli, joka kuoli jo monta vuotta sitten."

"Missä hän kuoli?"

"Sen saatan sinulle kernaasti sanoa. Hän kuoli juuri täällä Karasjoella ruttoon, joka riehui täällä noin 19 vuotta takaperin."

"Oliko hän nainut ja oliko hänellä lapsia?"

"Hän oli nainut ja oli hänellä lapsiakin, jotka kaikki kuolivat, mutta kuinka tämä sinua liikuttaa? Näitkö sinä hänet, tahi olitko täällä silloin kun rutto riehui?"

"En", vastasi Laagje ja herkesi kyselemästä. Hän oli saanut kyllin tietää. Mies, joka seisoi hänen edessään, oli Lailan sukua.

Samassa tuli Lailakin puotiin loistavin silmin ja koko joukko kosiolahjoja käsivarrellaan.

Sekä kauppias että hänen sisarensa hämmästyivät nähdessään Lailan kauniit kasvot, ja nuo kaksi nuorta tyttöä eivät olleet monta sanaa vaihtaneet, ennenkuin tunsivat viehätystä toistensa seurasta.

Laila taisi sen verran norjankieltä, että saattoi keskustella kauppiaan sisaren kanssa, ja tämä kutsui nyt Lailan omaan pieneen kamariinsa.

"Oliko se sinun tyttäresi, tuo kaunis lappalaistyttö, joka meni sisareni luokse?" kysyi kauppias.

"Oli, se on tyttäreni Laila, ja hänelle olemme juuri aikeissa ostaa uutta telttivaatetta."

"Hän menee siis naimisiin?"

"Niin, hän ja sisareni poika Mellet."

"Tänä talvena, nyt hetikö?"

"Ei, tulevana talvena."

"Hänellä on varmaan monta kosijata, niin kaunis ja rikas tyttö kuin hän on?"

"Onpa kyllä, mutta Mellet se nyt tulee olemaan, eikä kukaan muu.

Vanhemmat, näetkös, meidän kesken päättävät sen asian."

"Mutta jos hän pitäisi enemmän jostakin toisesta?"

"Ei, hän ei pidä kestään muusta kuin siitä, jonka minä määrään."

Kamarissa jatkettiin keskustelua molempien tyttöjen kesken.

"Sanoppas minulle, mikä on nimesi?" kysyi Lindin sisar.

"Laila."

"Laila, sepä oli ihmeellinen nimi. Me emme koskaan käytä sitä nimeä, mutta se on sangen soma nimi."

"Niin, ja kun joku pitää minusta ja tahtoo olla minulle ystävällinen, sanoo hän aina 'Lailasjam', Lailaseni. Mutta entäs sinä, mikä on sinun nimesi?"

"Inkeri."

"Ah, Inga, me sanomme Inga, eikä Inkeri, ja minä sanon sinulle

Ingasjam, silloin kun sinä sanot minulle Lailasjam."

"Miten kaunis turkki sinulla on," sanoi Inkeri, "se on niin hieno ja pehmoinen kuin sametti, ja hopeavyökin ja lakki. Mutta lakki on niin kummallinen. Onhan se melkein kuin kypäri. Se ei minusta ole soma. Otappas se pois päästäsi, niin saan nähdä onko sinulla kauniit hiukset."

Kuu Laila otti pois lappalaispäähineensä, valui koko joukko vaaleita hiuksia hänen hartioilleen.

"Ah, miten kauniit, tuuheat hiukset sinulla on," sanoi Inkeri, "mutta sinä et hoida niitä. Sinä olet paljon somempi ilman päähinettä. Pian saat nähdä, kun minä asetan hiuksesi samalla tapaa kuin omani. Nyt saat nähdä. Katsoppas nyt peiliin, nyt me olemme aivan toisiemme näköiset, mutta sinun pukusi on paljon hienompi kuin minun."

"Niin, näetkös", sanoi Laila, "sinä et osaa, niinkuin minä, valita nuoria, kauniita nahkoja."

"Meillä ei ole porolaumaa, jotta olisi vara valita, niinkuin sinulla."

"Tahdotko, niin saat minulta turkin? Me olemme aivan yhdenkokoiset.

Minä neulon sinulle niin kauniin, oikein kauniin turkin."

"Minä ostan sen sinulta."

"Ostat minulta! Ei, minä annan sinulle turkin ja sinä annat minulle kaulaliinan."

"Ovatko nuo liinat kaikki kosiolahjoja, jotka sinulla on tuossa?" kysyi

Inkeri.

"Ne ovat kosiolahjoja. Mutta katsoppas tätä sormusta. Sen olen saanut

Mellet'iltä. Eikö se ole soma?"

"Onko Mellet lemmittysi?"

"On, Mellet ja minä aiomme mennä naimisiin."

"Pidätkö paljon hänestä?"

"Pidän, Mellet ja minä olemme olleet tuttavia jo lapsuudesta saakka."

"Entäs sinä," sanoi Laila, "oletko sinä saanut paljon kosiolahjoja?"

"En", vastasi Inkeri hymyillen, "minulla ei ole vielä kosijata. Me emme pidä tapana antaa kosiolahjoja, niinkuin te. Sitä paitsi olen minä vasta yhdeksäntoista vuotias."

"Siis olemme yhdenikäiset. Minäkin olen yhdeksäntoista. Onko tuo komea mies tuolla puodissa sinun veljesi?"

"Hän on veljeni."

"Mikä hänen nimensä on."

"Antero Lind."

"Vai niin, Anda, me sanomme Anda."

"Sitten sanot luultavasti myös Andasjam, kun olet lauhkealla ja ystävällisellä tuulella?"

"Niin, hänen lemmittynsä sanoo Andasjam. Onko hänellä lemmittyä?"

"Ei ole, sen mukaan kuin minä tiedän. Sitten ehkä, jos hän kosisi jotakin tyttöä täällä."

"Ei suinkaan, ei kukaan 'Daro' (Norjalainen) kosi lapin tyttöä, eikä kukaan lapin tyttö huoli Darosta. Me vihaamme Daroja. He ottavat meiltä kaiken maan ja ahdistavat meitä tunturilta tunturille, he ampuvat meidän suuret poromme, heidän koiransa ajavat ja tappavat meidän pienet poromme, he tekevät meille paljon pahaa ja paljon vääryyttä."

"Nyt sinä suutut Laila, hyi, niin nuori ja kaunis, ja kuitenkin niin vihamielinen."

"Ingasjam, Ingasjam, adde audagassi!" Inkeri kulta, anna anteeksi, lausui Laila omalla pehmeällä kielellään. "Minä kuulen Jaampan niin usein puhuman sillä tapaa, mutta minä en vihaa ketään."

"Kuka se Jaampa on?"

"Jaampa on isäni renki. Jaampa on susi. Jaampa on hyvä minua kohtaan ja tekee kaikki, mitä minä pyydän. Jaampa ryömii mielellään vaikka penikuorman nelin kontan, jos minä vaan käsken, mutta hän vihaa Daroja."

"Ole nyt kiltti tyttö, niin minä näytän sinulle jotakin kaunista," sanoi Inkeri, ja otti hyllyltä kuvaraamatun.

Lailan silmät loistivat ihmettelemisestä ja hänen sydämensä sykki kiivaasti, kun hän näki kuvat. Siinä oli Abraham, Isak, Jaakob, Esau ja monta muuta, joista hän oli lukenut pienessä raamatun historiassaan.

"Minä koetan osaanko lukea?" sanoi Laila ja luki Esausta ja Jaakobista: "Ja Esau juoksi häntä vastaan, lankesi hänen kaulaansa ja suuteli häntä."

"Niin", sanoi hän, "minä pidän paljon enemmän Esausta kuin Jaakobista!"

"Sitä et saa tehdä, Laila, etkö muista, että Esau möi esikoisoikeutensa ruoka-ateriasta," huomautti Inkeri.

"Hänellä oli nälkä, näetkös," sanoi Laila, "niinkuin Jaampalla, kun hän on ajanut sutta, hirveä nälkä, näetkös; sinä et koskaan tarvitse nähdä nälkää, mutta me usein. Jaampa olisi ehkä tehnyt samoin, mutta Esau antoi veljellensä anteeksi, hän oli lempeä, rehellinen ja hyvä niinkuin 'Same' (Lappalainen), mutta Jaakob oli viekas ja viisas kuin Daro."

"Sinä erehdyt, Laila, Esau halveksi Jumalan lupausta, että hän oli tuleva suuren sukukunnan esi-isäksi. Hän oli himojensa orja ja möi kunniansa ja maineensa saadakseen syödä kyllältä, kun näki ruokaa edessään. Tahtoisitko sinä myödä maineesi ja kunniasi, jos sinulla olisi nälkä ja sinulle tarjottaisiin herkullinen ateria?"

"En, en, ennen kuolisin nälkään, enkä minä enää tahdo pitää Esausta. Mutta voinhan kuitenkin pitää hiukan Jaampasta, vaikka hän on Esaun kaltainen.

"Pidä niin paljon kuin tahdot."

"Onkohan maailmassa monta semmoista kirjaa kuin tämä raamattu?" kysyi

Laila sitten.

"On varmaankin hyvin monta, mutta ei täällä Ruijassa."

"Onko se sinun kirjasi?"

"Ei, se on veljeni kirja."

"Veljesi kirja? Voi, jos kauppias sen möisi, minä ostaisin sen."

"Hän ei sitä myö."

"Minä annan hänelle siitä poron. Minä annan hänelle kaksi, kolme, neljä poroa kirjasta."

"Voithan häneltä kysyä."

Samassa tuli Lind huoneesen, ja nähdessään nuo molemmat tytöt ystävällisesti istumassa kirjan ääressä, huomasi hän, kuinka ihmeellisesti yhdennäköiset he olivat, nyt kun Lailan päähime oli poissa, mutta kieltämättä oli Laila hänen sisartansa kauniimpi.

"Puhutko sinä samegieltä?" kysyi Laila häneltä.

"Kyllä puhun lapinkieltä."

"Taitaako sisaresi lapinkieltä?"

"Ei sanaakaan."

"Tahdotko myödä minulle tämän kirjan?" kysyi Laila häneltä omalla kielellään.

"Minä en myö sitä."

"Miksi et? Myöthän kaikkea muutakin, jota sinulla on, miksi et saata myödä kirjaa?"

"Raamattua en kuitenkaan myö. Olen saanut sen lahjaksi ja nimenikin seisoo siinä."

"Voithan ostaa uuden kirjan ja kirjoittaa nimesi siihen."

"Täällä Ruijassa ei ole semmoista kirjaa saatavana. Eikö sinulla ole yhtään kirjoja?" kysyi Lind.

"Minulla on vaan katekismo ja raamatun historia. Olisin niin iloinen, niin iloinen, jos minulla olisi semmoinen kirja kuin tänä. Jaampa tekisi sille laatikon, ja minä lukisin siitä talvi-iltoina isälle ja äidille lieden ääressä, ja valoisina kesäöinä, kun hiljaisuus vallitsee vuorilla ja laaksoissa, kun puoliyön aurinko punaisella hohteellaan kultaa kirjan lehdet, silloin lukisin niin monelle, jotka tulevat meille. Mutta Jaampa ei saisi olla kuulemassa. Jaampa saisi istua kaukana ulkona kedolla eikä hän saisi nähdä kuviakaan, ennenkuin hän herkeisi juomasta itsensä humalaan. Jos tahdot, niin saat neljä muhkeata, kaunista poroa kirjastasi. Minä kysyn isältäni saanko antaa siitä neljä poroa.

"Siihen hän varmaankaan ei suostu."

"Minä aion antaa sinulle omista poroistani. Jos isä saa nähdä kirjan, saan kyllä luvan antaa sinulle neljä poroa siitä."

"Niin, mutta vaikka antaisit minulle siitä kymmenen poroa, en sittenkään möisi kirjaa."

Lailan silmät säihkyivät; selvästi kyllä näkyi, että tämän puoli-kesyn immen povessa kiehui sekä tulta että liekkiä, hän kun ei koskaan ollut tottunut siihen, että häneltä kiellettiin joku toivomus. Hän oli tähän asti mielihyvällä katsellut tätä muukalaista, mutta nyt hän päästi hiljaisen huokauksen, katseli jälleen kirjaa ja lausui hiljaa norjankielellä Inkerille:

"Veljesi on kuin Kova Hjorth, veljelläsi on kova daro-sydän, hänellä ja kaikilla Daroilla!"

"Jos sinä taas rupeet puhumaan 'Daroista', niin et saa enää katsella kirjaa," sanoi Inkeri ja aikoi sulkea kirjan.

"Ale sutta, Inga oabbasjam", "älä suutu, Inkeri siskoseni, anna nyt minun vielä katsella," pyysi hän nöyrästi.

"Mitä sinä olet sanonut Lailalle?" kysyi Inkeri veljeltään, "nyt hän taas suuttuu ja rupee puhumaan Daroista."

"Olen vaan sanonut, ett'en myö hänelle raamattua."

"Älä nyt enää ole vihainen," sanoi Inkeri, "vaan sano hänelle Andasjam, niin minä näytän sinulle useampia kuvia."

"Sitä en tee," sanoi Laila ja lisäsi sitten huo'aten, "enkä myös tahdo enää katsella hänen kirjaansa!"

"Mutta ehkä hän sen kuitenkin myö, jos oikein kauniisti sanot hänelle

Andasjam."

"Ei, minä en sano!"

Samassa huudettiin Lindiä puodista ja hänen täytyi mennä, mutta mennessään kuiskasi hän jotakin sisarensa korvaan.

"Paha veli sinulla on," sanoi Laila norjankielellä Inkerille kauppiaan mentyä.

"Ei, hyvä veli minulla on."

"Niin, sinua kohtaan ehkä."

"Sinua kohtaan myöskin."

"Ei ole, miksi hän ei sitten myö kirjaa?"

"Sen tähden, että hän tahtoo antaa sen minulle."

"Antoiko hän sen sinulle? Myötkö sen?"

"En myö, Lailaseni, minä en myö sitä, minä lahjoitan sen sinulle."

"Lahjoitatko sen minulle? Saanko minä sen? Onko se oleva minun kirjani? Ingasjam, Ingasjam, kiitoksia, kiitoksia!" huudahti Laila kyyneleet silmissä.

"Onko minulla nyt paha veli?"

"Ei."

"Tahdotko nyt sanoa hänelle Andasjam?"

"Jos hän niin tahtoo. Saanko ottaa kirjan ja mennä?"

"Ota vaan, nyt se on sinun!"

"No Laila," sanoi Lind, kun tyttö tuli puotiin, "saitko raamatun?"

"Sain," vastasi tyttö ja hänen suuret, kauniit silmänsä loistivat, "minä sain sen Inkeriltä. Kiitoksia, kiitoksia, sinä et ole paha!"

Laila juoksi raamatun kanssa ulos aittaan, jossa tapasi vanhempansa.

"Katsokaa," huusi hän, "minä olen saanut suuren kirjan, raamatun, jossa on monta kuvaa."

"Lapsi," sanoi Laagje, "kuka sinulle sen on antanut?"

"Inkeri, kauppiaan sisar, antoi sen minulle."

"Ilmaiseksiko?"

"Aivan ilmaiseksi."

"Sinun pitää viedä se hänelle takaisin."