Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 9

XI

Häät

Kuukautta myöhemmin oli Laagje laumoineen, perheineen hyvässä turvassa Avotunturilla, 6 peninkuormaa Koutokeinosta, mutta perheessä vallitsi alakuloisuus. Ei kukaan ollut entisellään. Kukin kulki omissa ajatuksissaan. Lailan iloisuus oli kadonnut. Laagje ja hänen puolisonsa huomasivat sen kyllä ja aavistivat syyn siihen. Mellet ja Laila eivät enää seurustelleet yhtä luottavaisesti kuin ennen. Jaampan muoto oli synkkä. Hänen suosikkinsa, tämä nuori tyttö, jota hän oli tottunut pitämään ihanimpana, jaloimpana, puhtaimpana ja pyhimpänä olentona Jumalan luonnossa, kantoi povessaan salaista surua, ja Jaampa suri tätä niinkuin koira, joka näkee isäntänsä surun, vaan ei voi tehdä eikä sanoa mitään.

"Laila," sanoi Laagje eräänä päivänä, "me näemme kaikki, että sinä olet surumielinen, sano minulle, isällesi, mistä syystä?"

"Ei se ole mitään."

"On, lapseni, on siinä joku syy. Sinä et ole niinkuin ennen."

"Minä olen sairas."

"Niin juuri, sinä olet sairas sielun ja ruumiin puolesta, siksi ovat silmäsi tummat ja synkkämieliset ja poskesi kalpeat. Eivätkö Mellet, Jaampa ja äitisi ole sinulle ystävälliset?"

"Ovat, enemmän kuin ansaitsenkaan."

"Meistä on niin ikävää nähdä sinut surullisena. Koeta tulla iloiseksi jälleen. Kohta olet morsian. Heti joulun jälestä tulee sinun ja Mellet'in mennä naimisiin."

"Minä en tahdo mennä naimisiin."

"Etkö tahdo? Olethan aina pitänyt Mellet'istä, ja uusi teltti, jossa te tulette asumaan, on valmis, ja teillä yhteiseen on kaunis porokarja, jonka avulla voitte elää ja muuttaa mihin tahdotte."

"Voimmehan odottaa."

"Niin et ole ennen puhunut. Mutta tänä kesänä sinä olet muuttunut.

Jospa et koskaan olisi astunut jalallasi Garnäsiin Darojen joukkoon!"

"Niin, jospa en olisi sitä tehnyt!"

"Onko hän tahtonut sinua viekotella?"

"Ei."

"Onko hän ryöstänyt sydämesi viekkailla sanoilla ja valheellisilla lupauksilla?"

"Ei."

"Ja kuitenkin ehkä pidät hänestä ja sydämesi on kiintynyt häneen?"

"En tiedä."

"Heitä pois hänet mielestäsi! Repäise hänen kuvansa mielestäsi ja ajatuksestasi! Hän vaan viettelee sinut syvyyden partaalle ja hylkää sinut."

"Voi, isä!"

"Laila, kuule isäsi sanaa! Sinä tiedät, että aina olen sinusta pitänyt, jo lapsuudestasi saakka."

"Sen tiedän, rakas isä," sanoi Laila nojaten päänsä hänen polvilleen.

"Mutta sinä et tiedä, että minä olen toivonut paljon sinusta ja sinun jälkeisistäsi itselleni ja kaikille Lappalaisille. Sinä et tiedä, miten suloisia unelmia olen uneksinut sinusta ja tulevaisuudestasi. Laila, minä olen rikas. Tuo korkea, ylpeä Daro on köyhä raukka minun rinnallani. Minä voin ostaa hänen talonsa, jos tahdon, eli vielä suuremmankin, mieleni mukaan. Ja minä olen itsekseni tuumannut, että, kun sinä tulet Mellet'in vaimoksi, ostan teille suuren talon meren rannalta Darojen keskellä. Sinä saat taloja ja tavaraa, lehmiä ja lampaita, niin paljon kuin tahdot, ja sinä voit elää Darojen tavalla, pukeutua niinkuin he, jos tahdot, ja lapsiasi saat kasvattaa Norjalaisten tavalla, he saavat tietoa ja oppia niinkuin maan rikkaimmat lapset, ja he tulevat suvusta sukuun mahtaviksi ja eteviksi. Mutta heidän sukunimensä on oleva Laagje, ja joutuessaan tänne meidän keskellemme papeiksi ja tuomareiksi muistaisivat he kuitenkin aina olevansa lappalaista syntyperää. Katso, näin olen minä ajatellut, se on ollut elämäni päämäärä, ja se on vielä vanhuutenikin toivo. Ja äitisi, minä ja Jaampa tulisimme sinua katsomaan suuressa talossasi, istuisimme köyhinä Lappalaisina oven pieleen ja katselisimme ilolla sinua ja sinun lapsiasi."

Laila itki, vaan ei sanonut mitään. Hänelläkin oli ollut unelma. Se oli melkein samanlainen kuin isänkin. Isä olisi ehkä suostunut hänen unelmaansa ja täyttänyt hänen toivonsa, ottanut Daron vävykseen ja usein ilolla käynyt heitä katsomassa. Mutta Daro ei tullut, voi, hän ei tullut! Hän oli pettänyt!

Jo alkujaan oli määrätty, että Mellet'in ja Lailan häät olivat vietettävät Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun, jolloin sinne kokoontui paljon kansaa. Häät olivat vietettävät oikein muhkeasti. Sukulaisia piti kutsuttaman läheltä ja kaukaa, ja Jaampa aikoi jo edeltäkäsin pyytää luvan Lailalta, saadakseen sinä päivänä, tapauksen johdosta, ottaa pienen sydämen lämmittäjän.

Mutta Lailan mieli ei käynyt iloisemmaksi. Laagje ja hänen vaimonsa tuumailivat tästä ja vaimo kehoitti, että lähdettäisiin Koutokeinoon häitä pitämään lähimmäisenä sunnuntaina ennen joulua. Hän ikäänkuin aavisti Daron tulevan Karasjoen markkinoille ja saattavan Lailan pään vielä enemmän pyörälle.

Mellet ilmoitti Lailalle tämän päätöksen ja koki häntä ilahuttaa.

"Miksi et ole niinkuin ennen, Lailasjam," sanoi hän, "olenko sinua jollakin tavoin loukannut, oletko minuun suuttunut?"

"En, Mellet, en ole sinuun suuttunut."

"Mutta et kohtele niinkuin ennen lapsuutesi ystävää ja leikkitoveria.

Etkö enää pidä minusta?"

"Kyllä, Mellet."

"Miksi siis olet niin murheellinen? Kohta vietämme häitämme. Kahdeksan päivän kuluttuahan menemme vihille."

"Kuule, rakas Mellet, odottakaamme vielä vähän aikaa, odottakaamme siksi kunnes minä tulen jälleen terveeksi, raittiiksi ja iloiseksi."

"Sydämesi, Laila, on viime aikoina käynyt niin kylmäksi minua kohtaan. Niin ei se ollut ennen, mutta kuta kylmemmäksi sinä käyt, sitä totisemmaksi käy minun rakkauteni sinua kohtaan."

"Täällä on monta kauniimpaa tyttöä kuin minä, onhan täällä Jaakon Inga,

Unnaan Magga, Aslakin Kati ja monta muuta."

"Mutta ei ainoatakaan sinun kaltaistasi, Laila."

"Kaikki nämä ovat paremmat kuin minä. Etkö sinä pidä Jaakon Ingasta?"

"En, ainoastaan sinusta enkä kestään muusta ja ainoastaan sinun kanssasi tahdon mennä naimisiin."

"Mutta minä en vielä tahdo mennä naimisiin."

"Sinä olet jo luvannut. Kannathan minun sormustanikin."

"Sinä saat sen takaisin ja voit antaa sen jollekin toiselle tytölle."

"Tahdotko syödä sanasi? Tahdotko pettää minut, Laila, niinkuin Daro petti sinut?"

"Mistä sen tiedät? Oletko vakoillut?"

"Minä näin sinut vartio-roviolla. Minä olin siellä. Sinä et sitä aavistanut. Koirasi äkkäsi minut ja oli luonani, vaikk'et sitä huomannut. Olipa onni ett'ei Daro tullut. Jos hän olisi tullut ja koskenut sinuun, olisi suopunkini ollut valmis, ja hän ei olisi hengissä sieltä päässyt."

"Hän pelasti henkeni."

"Sen minäkin olisin voinut tehdä."

"Mutta sinä et tullut. Voi, Mellet, miksi et silloin tullut? Kaikki olisi nyt ehkä toisin. Mutta silloin se oli hän, joka tuli!"

"Juuri siitä syystä häntä vihaan."

"Mellet, nyt olet paha."

"Kutsu sitä miksi hyvänsä, vihaksi häntä eli rakkaudeksi sinua kohtaan. Minä vihaan Daroja, sen tunnustan ja sen teen syystä, mutta sinä, Laagjen tytär, sinä häpäiset sukusi ja esivanhempasi. Ja kuitenkin sinä olet oleva vaimoni eikä hän saa koskaan enää sinua nähdä!"

Joulu läheni ja Laagje valmistelihe lähtemään Avjotunturilta

Koutokeinoon.

Päivää ennen lähtöä toimitti Laila niin, että sai puhella kahden kesken vanhan ystävänsä Jaampan kanssa.

"Jaampa, istuppas tähän viereeni", sanoi Laila.

"No, mitä tahdot?"

"Oletko joskus pitänyt minusta?"

"Olenhan hiukan."

"Minä olen niin kurja ja onneton."

"Sen olen huomannut."

"Tahdotko tehdä minulle palveluksen?"

"Niin monta kuin tahdot!"

"Jaampa, sinä olet aina tehnyt, mitä olen pyytänyt. Tahdotko täyttää viimeisen pyyntöni?"

"Tahdon, tahdon, sano mikä se on."

"Huomenna lähdemme Koutokeinoon."

"Silloin sinä olet morsian ja me juomme häitäsi ja pidämme hauskaa elämää. Mutta ehkä tahdot ett'en joisi sinun hääpäivänäsi? Sitä et saa vaatia, Lailaseni. Pyydä vaikka mitä muuta, mutta ei sitä. Sinä päivänä minä tahdon juoda ja olla iloinen."

"Vaikka minä olen niin murheellinen."

"Miksi sinä olet sitten murheellinen?"

"Minä en huoli Mellet'istä."

"Et huoli Mellet'istä! Kenenkä sitten ottaisit? Ehkä mieluummin ottaisit minut?"

"Ennen sinut, kuin Mellet'in!"

"Jumala sinua armahtakoon, lapsi, älä nyt puhu semmoisia kuin että mieluummin ottaisit minut. Silloin todellakin lienet onnettomampi, kuin ajattelinkaan."

"Rakas, vanha Jaampa, tahdotko tehdä niinkuin minä sanon?"

"Kaikki, mitä vaan tahdot."

"Tahdotko lähteä Garnäsiin?"

"Garnäsiin! Pitääkö minun lähteä Garnäsiin Daron luo?" huudahti Jaampa ja hänen kasvonsa synkistyivät.

"Niin, sinun pitää lähteä Garnäsiin."

"Pitääkö minun tappaa hänet? Pitääkö minun hiipiä hänen luoksensa, heittää suopunkini hänen kaulaansa, raahata hänet koskelle ja viskata virtaan, jotta hän kieppuu ja luikertelee nuorassani kuin mato koukussa, kunnes hän on kuollut?"

"Ei, ei."

"Pitääkö minun sitoa hänet, panna rekeen ja tuoda tänne, heittää hänet eteesi, jotta sinä saat astua jalallasi hänen päällensä ja sylkäistä häntä vasten viekkaita silmiään mennessäsi morsiamena kirkkoon?"

"Ei."

"Mitä sinä tahdot, mitä sitten vaadit?"

"Laita niin, että hän saa nähdä sinut."

"Nähdä minut! No, onpa se kaunis näky! ja entäs sitten?"

"Nähdessään sinut hän kysyy jotakin, ja sinä silloin näet ja huomaat, mitä hän ajattelee."

"Kestä, mistä?"

"Meistä kaikista. Ja sinä voit silloin kertoa hänelle, että sunnuntaina ennen joulua vietetään minun häitäni, jolloin huomaat, onko hän minut unhottanut."

"Varmaan hän on sinun unhottanut. Hän petti sinut. Mellet on kertonut sen minulle. Hän ei sinua enää ajattele. Hän ajattelee vaan daro-tyttöjään. Mitä sinä hänestä enää välität?"

"Tahdotko tehdä niinkuin pyysin?" sanoi Laila kyyneleet silmissä ja katsoi rukoilevasti vanhaa ystäväänsä.

"Älä itke, älä itke, lapseni, minä lähden, minä menen maailman loppuun, taivaasen eli helvettiin, eli vaikkapa tuon kirotun Daron luo, kun sinä sitä vaadit."

Seuraavana päivänä pantiin teltti ja muut tarvekalut rekeen, ja Laagje, hänen vaimonsa, Mellet ja Laila läksivät Koutokeinoon, mutta Jaampa toisten palvelijoiden kanssa jäi kotiin karjaa hoitamaan. Jaampa oli luonnollisesti myös kutsuttu häihin, mutta saattoihan hän tulla jälkeenpäin, arveli ukko, eli odottaa kernaasti kotona, kunnes palaisivat kirkosta ja viettäisivät häitä kotona.

Tuskin olivat toiset lähteneet matkaan, kun Jaampa otti suksensa ja ohjaksensa ja meni porolaumalle. Täällä hän valitsi itselleen poron, jota Lappalaiset nimittävät "Njirroksi." Se on semmoinen eläin, jolla on se ominaisuus, että se ei tahdo seurata laumaa, vaan kuleksii mieluimmin itsekseen. Se on kesyttömämpi kuin muut porot, mutta myös nopeampi juoksemaan kuin tavallinen poro. Jaampa pani riimun sen päähän, kiinitti ohjaksen ja antoi mennä Alteniin päin, seisoen itse suksilla ja pitäen kiini ohjaksista. Luonnollisesti kuljetaan tällä tavalla hirveätä vauhtia ja paljon nopeammin, kuin jos reellä ajaisi. Vastamaassa on se porolle huokeampi, ja myötämaassa taas sukset sujuvat kilvassa poron perässä. Mutta harva Lappalainen osaa kulkea tällä tapaa, ja siinä ei saa polvet tutista muutaman penikuorman kulkemisen jälkeen.

Kello 12 lauantaiyönä oli Jaampa Ravdosjärven harjanteilla Garnäsin yläpuolella, mutta siinä poro kaatui kuoliaana maahan. Jaampalla oli toki viettävä maa edessään ja hän antoikin mennä aika vauhtia. Oli kuutamoyö, ja sitä paitsi oli seutu hänelle hyvin tuttu.

Lähestyessään taloa Jaampa kulki hiljaisilla askeleilla. Hän tahtoi päästä sisään kenenkään huomaamatta. Mutta talon koira syöksi ulos ja hyökkäsi hänen päällensä. Salaman nopeudella ja hyvin tähdätyllä iskulla halkaisi Jaampa koiran pään, jotta se kaatui kuoliaana tantereelle.

"Tuosta saat palkkasi siitä, että purit Lailan pientä koiraa!" sanoi Jaampa. Hänellä oli hyvä muisti ja hän ei tahtonut nostaa suurta melua. Kaikki makasivat syvässä unessa. Hän kääntyi erääsen sivurakennukseen, jossa hän tiesi Antero Lindin makaavan ja avasi hiljaa oven. Siihen aikaan ei ovia lukittu sisäpuolelta. Ääneti hän astui permannon poikki ja pysähtyi sängyn eteen, Kuu valaisi himmeästi säteillään sekä häntä että Lindiä, joka nukkui sikeässä unessa.

"Daro," sanoi Jaampa, "herää!"

Kauhistuen ja unen horroksissa katseli Lind hetkisen Jaampaa, ennenkuin selvisi ja tunsi hänet.

"Jaampa", sammalsi hän nousten istualle sängyssä, "mitä sinä täältä tahdot, aiotko tappaa minut?"

"En toki, en sinua enkä muita. Tänään olen jo kyllin verta vuodattanut."

"Mikä on hätänä, miksi tulet tänne keskellä yötä?"

"Minä tuon sinulle terveisiä."

"Keltä?"

"Lailalta."

"Lailalta!" huudahti Lind, "onko mitään vaarallista hankkeissa? Kuinka hän voipi?"

"Huonosti."

"Onko hän sairas?"

"Hän on suruissaan."

"Siitä etten minä tullut?"

"Sitä en tiedä, mutta hän lähetti minut tänne sanomaan sinulle, että hän huomenna, pyhänä kello 12, on morsiamena Koutokeinon kirkossa."

"Se ei ole totta, sinä valehtelet, se on mahdotonta! Olihan hänellä aikomus viettää häänsä Karasjoella markkina-aikana jälestä joulun."

"Huomenna kello 12 Laila ja Mellet vihitään Koutokeinon kirkossa."

"Voi minua onnetonta!" huudahti Lind ja viskautui sänkyyn, mutta hypähti jälleen seisoalle kalman kalpeana. "Se ei saa tapahtua, se ei voi tapahtua, se ei ole totta!" huusi hän.

"Petithän sinä hänet!"

"Ei, ja tuhatta kertaa ei, minä en häntä pettänyt. Isäni makasi kuolinvuoteellaan ja minun täytyi sulkea hänen silmänsä. Saatoinko semmoisena hetkenä jättää isäni?"

"Puhutko totta? Senkötähden et voinut tulla?"

"Sen tähden, muuten ei mikään este mailmassa olisi minua pidättänyt."

"Oliko aikomuksesi naida Lailan?"

"Oli, hän olisi ollut vaimoni, kunnioitettu ja arvossa pidetty, kuin kuka hyvänsä muukin."

"Ovatko porosi 'Vihuri' ja 'Jivja' kotona?"

"Ne ovat molemmat täällä."

"Pue siis päällesi matkavaatteesi, hiljaa, mutta joutuisaan, ja sitten lähdemme matkalle poikki tunturien semmoista vauhtia, jommoista et vielä ikänäsi ole kulkenut. Minä menen valjastamaan."

"Pääsemmekö huomenna perille?"

"Pue päällesi, sanon minä, ja älä herätä ketään."

"Luuletko että ehdimme perille?" kysyi Lind, kun Jaampa tuli kahdella porolla.

"En tiedä. Voimmehan koettaa. Kaikissa tapauksissa ehdimme hääjuominkeihin."

Porot hypähtivät syrjään nähdessään koiran.

"Tuossa on Kaaro, Kaaro on murhattu!" sanoi Lind.

"Minä sen tapoin, se hyökkäsi päälleni."

Saavuttuaan kukkulalle Lind huomasi poron, joka makasi siinä kuolleena, ja osoitti sitä.

"Se pakahtui," sanoi Jaampa, "minä ajoin sillä 10 penikuormaa kahdessatoista tunnissa."

Sittemmin he eivät paljon puhuneet. Jaampa ajoi edellä "Vihurilla" ja antoi sen juosta niin paljon kuin se pääsi. Mutta heillä oli 16 penikuormaa Koutokeinoon. Vaan poroillakin näytti olevan halu päästä perille. Ne tunsivat tunturit, laaksot ja järvet yhtä hyvin kuin Jaampakin, ja kiitivät vapaehtoisesti eteenpäin tavatakseen vanhoja ystäviään. Kulettuaan 5-6 penikuormaa heidän täytyi levätä pari tuntia. Porot rupesivat heti kaapimaan itselleen jäkälää lumen alta. Jaampa viritti nuotion ja paistoi pari poron kieltä.

"Sano minulle totuus, Daro, äläkä salaa mitään," sanoi Jaampa. Hän nousi seisoalleen, nojausi sauvaansa ja katseli Lindiä, joka makasi lumella nuotion vieressä. "Aioitko naida lappalaistytön, Laagjen tyttären? Onko se totta? Vanno pyhä vala!"

"Niin totta kuin Jumala minua auttaa."

"Sinä et aio häntä pettää?"

"Jos sen teen, saat hirttää minut suopungillasi."

"Minä en välitä vähääkään sinusta. Minä voisin helposti tappaa sinut niin kuin koirasikin, ja jättää sinut tähän raatona makaamaan, jos siitä vaan olisi Lailalle iloa. Hän on ollut hyvä enkelini siitä hetkestä, jolloin hän ensi kerran istui polvellani. Hän on pelastanut sieluni saatanan ja hänen puisien ja kivisten jumalainsa vallasta, joita minä palvelin. Sen vuoksi teen kaikki, mitä hän käskee ja tahtoo, olkoon se sitten siunauksesi eli kiroukseksi, ja vaikka minun pitäisi pettää Laagje, hänen sukunsa ja oma kansani."

"Minäkin olen pannut henkeni alttiiksi Lailan tähden.

"Niin vainenkin, se ei ollut niinkään hullusti tehty. Sinä et silloin tiennyt, kuka hän oli, etkä nytkään tiedä, kuka hän on."

"Kuka hän on? Hän on kaunein neito, jonka koskaan olen nähnyt."

"Mitä joutavia!" sanoi Jaampa, hän oli vähällä suuttua tästä rakkauden innosta. "Mutta kenen tytär hän on? Tiedätkö sen?"

"Luonnollisesti Aslak Laagjen!"

"Mitä vielä! Se ei ole totta. Yhtä paljon Laila on Laagjen tytär, kuin sinä olet hänen poikansa."

"Mitä sinä mies puhut, oletko hullu?"

"En ole, mutta uskon, että puhuit totta vakuuttaessasi, että aiot naida hänet, ja sen vuoksi kerron nyt sinulle asioita, jotka saavat daroveresi koskena tulvaamaan sydämeesi, jotka saattavat sinut semmoiseen tuskaan, että riennät eteenpäin niinkuin se vaivainen, joka on myöhästynyt ja näkee taivaan portit sulkeutumaisillaan, ei koskaan enää auetakseen."

"Mitä sinä tarkoitat," sanoi Lind nousten seisoalleen, "eikö Laila ole

Laagjen tytär?"

"Ei, sanon minä, hän ei ole Laagjen tytär, hän on sinun sukulaisesi, serkkusi, hän on setäsi tytär, hänen, joka kuoli Karasjoella 20 vuotta sitten. Lapsen me pelastimme ja otimme luoksemme."

"Taivaan Jumala, ett'en ennen sitä ole tiennyt."

"Voit olla kiitollinen, että tiedät sen nyt!"

"Niin, Jaampa, minä kiitän sinua siitä kaiken elinaikani, mutta Jumalan tähden, meidän täytyy lähteä, paikalla, jokainen silmänräpäys on kallis. Minun täytyy päästä perille, ennenkuin he ovat vihityt. Jaampa, saata minut perille, minä annan sinulle mitä vaan tahdot, jos saatat minut perille, ennenkuin se on liian myöhäistä!"

"Sinun tähtesi en tee mitään, ylpeä Daro, sinulle en ole mitään velkaa, enkä huoli sinun kiitoksestasi ja vielä vähemmin tavaroistasi. Voisin helposti jättää sinut tähän, voisin ajaa 'Vihurilla' Koutokeinoon ja juoda siellä Lailan häissä itseni humalaan. Mutta Laila ehkä kuolisi nähdessään minun tulevan yksin, ja katsoisi minuun aina nuhtelevilla ja surullisilla silmillä; sillä hän ei lemmi Mellet'iä, eikä ketään muuta kuin sinua. Sen tähden minun täytyy noudattaa hänen tahtoaan, sen tähden tahdon jälleen saattaa hänet iloiseksi, tahdon nähdä ilon kyyneleet hänen silmissään, samoin kuin kerran näin hänen äitinsä, kun sinä tulet, ja hän tuskassaan vihdoin kuulee sinun äänesi, näkee sinut ja nojautuu rintaasi vasten, ja silloin hän ehkä myös ojentaa minullekin kätensä sanoen: 'Kiitoksia, vanha paha Jaampa!'"

"Kello on 12," sanoi Lind katsoen kelloaan, "nyt on pyhä, meidän täytyy rientää, meidän täytyy taas lähteä matkalle; minä tulen aivan mielettömäksi, ellemme ajoissa pääse perille!"

"Minä tiedän vallan hyvin, mikä aika nyt on päivästä, sinun ei tarvitse ilmoittaa sitä joutavasta kellostasi. Etkö näe pohjantähteä? Mutta jos yksi poroista pakahtuu, pääsee vaan toinen meistä perille, ja jos molemmat pakahtuvat, ei kumpikaan meistä pääse häihin."

Taas lähdettiin kulkemaan aukeita, autioita tunturilakeoita.

Sillä välin eräässä tuvassa Koutokeinossa paraillaan puettiin Lailaa morsiuspukuun. Hän vastusteli eikä ollenkaan tahtonut pukeutua morsiuspukuun. Se kuuluukin asiaan. Lappalaismorsiamen pitää tehdä vastarintaa pukeutuessa, hänen täytyy itkeä, ruikuttaa ja valittaa ja sanoa ei tahtovansa olla morsian, ja lopullisesti hänen kuitenkin täytyy suostua menemään alttarin eteen. Kaikki vaan osoitteeksi siitä että hän on viaton ja ujo neito. Sattuipa kuitenkin kerran, että muudan morsian alttarin edessä papin kysymykseen, tahtoiko hän ottaa tämän N. N: n aviomiehekseen, suoraa päätä vastasi:

"En."

"Sitten en saata teitä vihkiä," sanoi pappi.

"Saatat kyllä," sanoi morsian, "minä arvelin, että kysyisit sitä minulta vielä toistamiseen."

Mutta Lailassa ei ollut mitään teeskenneltyä ujoutta. Hän vastusteli toden teolla, sulasta epätoivosta, itki ja rukoili, ett'ei häntä pakoitettaisi. Morsiustytöt, jotka häntä pukivat, pitivät lopullisesti tätä vastustelemista melkein sopimattomana, sopihan kohtuullisella tavalla osoittaa ujouttaan, ja saisihan se jo kertakin loppua.

Vihdoin Laila oli puettu hopeavyöhön, hopeakaulukseen ja kaikkiin koristeihin, jotka asiaan kuuluvat. Sitten hän talutettiin kirkkoon ja asetettiin istumaan Mellet'in viereen, joka oli puettu punaiseen jakkuun. Kalpeana ja itkusilmin istui morsian siinä, silmät maahan luotuina.

"Missä on Jaampa?" kysyi hän kerran ja katseli tuskallisesti ympärilleen. Kukaan ei tiennyt missä Jaampa oli.

"Hän ei tule! Kaikki on hukassa!" huokasi Laila ja antoi horjuen taluttaa itsensä alttarin eteen, suureksi kummastukseksi Kovalle Hjorth'ille, joka vielä oli pappina Koutokeinossa silloin, kun nämä seikat tapahtuivat, ja joka hyvin tunsi Lailan siitä ajasta, jolloin hän oli käynyt rippikoulua. Hän oli kyllä usein nähnyt tämän kaltaisia tapauksia, vaan ei milloinkaan semmoista epätoivoa ja tuskaa joka tämän morsiamen kasvoilla kuvautui.

Sitten tuli kaksi neitoa ja poikaa, jotka kannattivat suurta vaatetta kunnia-taivaana morsiusparin päällä. Tämä vaate oli nimeltä "Pelli"⁷ ja kuului kirkolle. Sen käyttämisestä maksettiin muutama killinki kirkon kassaan. Tapa on omituinen Koutokeinossa, eikä ainakaan ole tavallinen muualla Ruijassa. Se on luultavasti ruotsalaista syntyperää ja on säilynyt Koutokeinossa niistä ajoista, jolloin tämä oli ruotsalainen pitäjä.

Kirkko oli täpösen täynnä talvipukuihinsa puettuja Lappalaisia. Pappi otti käsikirjansa, kääntyi pariskunnan puoleen ja alkoi puhua heille, mutta hän oli tuskin ennättänyt lausua muutaman sanan, kun kirkon ovelta äkkiä kuului hirveä meteli. Ovi paiskattiin selälleen ja sisään hyökkäsi pitkä mies lappalaispuvussa. Hän työnsi voimakkaasti kaikki muut syrjään, jotta niitä kaatueli oikeaan ja vasempaan, ja tunkiihe alttarin eteen huutaen kuin mieletön:

"Pysähdy, pysähdy, pappi, Jumalan tähden odota!"

"Kuka se on, joka uskaltaa häiritä kirkon rauhaa? Ken sinä olet?" huusi

Kova Hjorth.

"Nimeni on Antero Lind," vastasi vieras, astui alttarin eteen, työnsi Mellet'in syrjään ja sieppasi Lailan, joka oli vähällä vaipua maahan, voimakkaihin käsivarsiinsa. Laila oli kuullut, nähnyt ja tuntenut hänet.

"Laila, sinä et vielä ole vihitty," sanoi Lind, "sinä et ole hänen vaimonsa?"

"En."

"Jumalan kiitos!" huudahti hän ja painoi ensimmäisen suudelman neidon kalpeille huulille.

Mellet tahtoi riuhtaista morsiamen irti, mutta vasemmalla kädellään piti Lind Lailaa vyötäryksiltä kiini ja oikealla hän tarttui Lappalaisen kulkkuun ja työnsi häntä pois luotaan.

Pappi ja läsnä oleva kansa katselivat hämmästyksissään tätä tapausta, eivätkä saattanet käsittää sitä, mutta Laagje ja hänen puolisonsa käsittivät kaikki nähdessään Jaampankin.

"Kurja kavaltaja!" huusi Laagje, "sinä olet meidät pettänyt!"

"Mitä te huudatte ja meluatte?" sanoi pappi. "Hiljaa herran huoneessa!

Onko tämä mies hullu, joka tulee häiritsemään pyhää toimitusta?"

"Ei, pappi, minä en ole hullu, minulla on oikeus olla täällä ja pitää tätä neitoa sylissäni", vastasi Lind.

Laila ei tiennyt muuta kuin että oli pelastettu, ett'ei hän ollut vihitty Mellet'in kanssa ja että tuo suuri, väkevä Daro tuki ja puolusti häntä.

"Tiedä se, pappi," sanoi Lind, "että tämä neito ei ole Laagjen tytär eikä häntä myöskään vihitä kehenkään Lappalaiseen, vaan että hän on norjalainen tyttö, setäni tytär, ja että hän on oleva minun vaimoni Jumalan ja ihmisten edessä."

"Onko se totta, mitä tässä puhutaan," kysyi pappi Laagjelta, "eikö

Laila ole sinun tyttäresi?"

"Ei, tapahtukoon Jumalan tahto!" vastasi Laagje ja kertoi hämmästyneelle kansalle kertomuksen tyhjästä kätkyeestä. "Ja nyt," lausui hän lopuksi, "olen taas lapseton ja köyhä kuin Job."

"Andasjam," sanoi Laila Lindille, käyttäen ensi kerran tätä lemmen osoitusta, "onko se ihan totta, että olen sinun ja Inkerin serkku ja setäsi tytär?"

"On, Lailasjam, se on niin totta, kuin että seison tässä, ja siitä, että tämän tiedän ja että olen tässä, saat kiittää 'Vihuria' ja vanhusta, joka seisoo tuossa."

"Kiitoksia vanha Jaampa, paha Jaampa, ilkeä Jaampa!" sanoi Laila kietoen kätensä ukon kaulaan ja suuteli tuota vanhaa, kurttuista naamaa. Sitten hän astui Laagjen luo, joka oli istaunut kirkon lattialle, ja lankesi polvilleen hänen eteensä.

"Anna anteeksi, rakas isä," sanoi Laila, "ilman sinutta en olisi elänyt, ja sinä olet aina ollut hyvä isä minulle."

"Minulla ei ole mitään anteeksi annettavaa, lapseni," vastasi Laagje, "sinä et ole mitään rikkonut; mutta minulla ei ole tässä mailmassa enää mitään toivoa, ja me Lappalaiset emme koskaan pääse kurjuudestamme."

Sen jälkeen astui Kova Hjorth saarnastuoliin, ja vihkimäpuheen sijaan saarnasi hän Room. 10 luvun 33 värsyn johdosta: "Kuinka tutkimattomat ovat hänen tuomionsa ja käsittämättömät hänen tiensä!"

Jumalan palveluksen loputtua menivät Laila ja Lind pappilaan.

Seuraavana päivänä olivat kaikki Lappalaiset kadonneet ja kaksi päivää myöhemmin saapui nuori pariskunta Garnäsiin, jossa Inkeri avosylin otti heitä vastaan.

Vuoden kuluttua vietettiin Garnäsissä häitä. Altenin kirkko, jossa Laila ja Antero Lind vihittiin oli täpösen täynnä Lappalaisia, Suomalaisia ja Norjalaisia. Uutinen jälleenlöydetystä norjalaistytöstä oli levinnyt kaikkialle, ja jokainen tahtoi nähdä hänet morsiamena, puettuna kauneimpaan lappalaispukuunsa; sillä ainoastaan sillä ehdolla oli Laagje luvannut tulla häihin. Laagjen emäntä ja Mellet eivät tulleet, mutta Jaampa sitä vastoin tuli. Laila oli niin pyytänyt, että Jaampa tulisi ja näkisi hänet morsiamena, vaikkapa norjalaisessa puvussakin, ja että Jaampa iloitsisi sinä päivänä, sillä muuten ei Laila sanonut voivansa itsekään olla oikein iloinen. Laagje ja vanha Jaampa istuivat kunniapaikalla alttarin puolella, ja Jaampa joi sinä päivänä kuin mies ja lauloi illalla lappalaisia runoja, joista vieraat eivät ymmärtäneet sanaakaan.

Muuten ei ole häistä paljon kerrottavaa. Sen saatamme vaan mainita, että, kun morsian Inkerin kanssa seuraavana aamuna kulki vieraille tarjoilemassa kahvia ja viinaa sängyssä, niinkuin tavallista on oikeissa lappalaishäissä, Jaampaa ei löytynyt mistään. Hänelle oli kyllä annettu huone, jossa Laagjen kanssa saisi levätä, mutta eipä kauan kestänyt, ennenkuin ukosta tuntui liian kuumalta ja ahtaalta olo lukittujen ovien sisäpuolella. Hän hiipi siis hiljaa ulos ja kävi makaamaan pihalle paksussa poronnahka-turkissaan, johon hän vetäytyi huppuun, ikäänkuin etana kuoreensa. Mutta syntyipä yöllä ankara lumisade, jotta aamusella vähintäinkin kyynärän paksuinen lumivaippa peitti maat mantereet ja samassa Jaampankin. Tästä ei ukko kuitenkaan herännyt. Hän veti vaan makeata unta valkoisen vaippansa alla, jonka itse taivas oli hänelle valmistanut, aamuun asti, jolloin morsiamen häntä löytääkseen täytyi pistää sukset jalkaansa ja kulkea pitkin pihaa, pistellen suksisauvalla lumeen, kunnes vihdoin tapasi pehmeän esineen, ja ylös lumesta kohosi Jaampa. Hänkin siis sai "karhukupin" sängyssä.