Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 5

Eukko kiitti ja oli tyytyväinen lahjaan.

Lailan jalkaan pantiin nyt suuret kurpposet ja sitten tyttö käärittiin turkkiin, jossa hän oli niinkuin lämpöisessä sängyssä, jonka jälkeen Jaampa kantoi hänet rekeen. Sitten hän toi porot, valjasti ne, istui ensimmäiseen rekeen, Laila sylissään ja läksi ajamaan niin että lumi tuprueli hänen ympärillään, pois tästä surullisesta rutonpesästä, kohti rakkaita tuntureitaan, hyräillen tämän tapauksen johdosta tekemätänsä tilapäistä runoa, ja iloissaan siitä että taasen oli löytänyt lintusensa, pienen Lailansa.

He eivät saapuneet perille samana päivänä, jonka vuoksi täytyi viettää yötä tunturilla. Mutta ei heillä ollut hätä-päivääkään. Jaampa kaivoi kuopan lumeen, pani poron nahkoja Lailan alle ja päälle, joka pian nukkui. Itse lepäsi hän myös muutaman hetken lapsen vieressä.

Laagje saattoi puolisoneen nähdä kauas eräälle jäälle, jota myöten Jaampa oli tuleva, ja jo aikaiseen aamuhämärässä olivat molemmat tuon tuostakin katselleet sinne päin.

Pikku Mellet oli kuitenkin se, joka ensiksi huomasi Jaampan ja pisti päänsä teltin ovesta sisään huutaen:

"Aedne, atshje, Jaampa boatta!" Äiti, isä, Jaampa tulee!

Jaampa tuli ajaen täyttä karkua jäätä myöten, ja päästyään niin lähelle, että saattoi nähdä ihmisiä teltin edustalla, nosti hän Lailan korkealle ilmaan. Pian sen jälkeen seisoivat porot hengästyneinä Laagjen teltin edustalla.

Nyt saivat Laagjen emäntä ja palvelijattaret kiirettä valmistaessaan Lailalle lappalaispukua; sillä Lappalaisten lapset käyvät samanlaisessa puvussa kuin aikaihmisetkin, ja nämä pikkulappalaiset, pojat ja tytöt, näyttävät usein muukalaisen silmissä erittäin omituisilta.

Kahden viikon kuluttua oli Lailasta taas tullut täydellinen lappalaistyttö, joka juoksenteli ja leikki Mellet'in kanssa ympäri telttiä. Laila oli olevinaan poro ja Mellet koki pyytää häntä suopungillaan, jonka hän äskettäin oli saanut ja jonka heittämisessä hän luonnollisesti harjoitteli itseään päivät päästänsä.

"Kuuleppas Mellet", sanoi Jaampa, joka vähän aikaa oli heitä katsellut, "sinä et saa kiusata Lailaa."

"Niin, mutta Laila tahtoo olla porona", tuumasi Mellet.

"Se ei kuitenkaan käy niin", selitti Jaampa, "tule tänne, niin minä näytän kuinka sinun tulee heittää."

"Minä tahdon myös suopungin," sanoi Laila.

"Minä annan sinulle," sanoi Jaampa, "lappalaistytön tulee myös osata heittää suopunkia."

"Katso nyt", sanoi Jaampa Mellet'ille, "ensin teet suuremman eli pienemmän lenkin, sen mukaan miten kaukana esine on, johon tähtäät. Sitten otat lenkin oikeaan käteesi ja teet niin monta lenkkiä, kuin tarvitset saavuttaaksesi esineen. Kuinka pitkä on matka tuonne pensaasen?"

"En tiedä."

"Niin, mutta se sinun tulee tietää, muuten et tapaa."

"Yhdeksän kyynärää."

"Ei, kymmenen kyynärää sinne on. Teeppäs nyt lenkki! Kas niin, se riittää, heitä nyt! Ei niinkään hullusti, aikaa myöten harjaannut paremmaksi. Nyt minä asetan kolme keppiä maahan 6, 9 ja 12 kyynärän päähän, ja kun osaat niihin järjestyksessä, tule sitten minun luokseni, niin neuvon sinulle enemmän."

Pikku Lailan suru vanhempiensa kuolemasta katosi pian uusissa oloissa. Vähitellen hän unhotti koko sen vuoden, jonka oli viettänyt Karasjoella. Hän muisteli taas joka päivä vaan sitä aikaa, jonka hän oli viettänyt Laagjen luona, ja näytti siltä kuin nuo hämärät aikaisemmat muistot olisivat sulautuneet uusien raittiiden olojen vaikutuksiin ja yhdessä poistaneet viimeisten surullisten tapauksien muistot kodista Karasjoella.

Seuraavana jouluna vallitsi siis Laagjen asunnossa kaikkialla ilo ja onnellisuus. Lapsi, jonka hän oli löytänyt, jonka hän oli pelastanut ja povessaan kantanut kotiinsa, oli taas hänen lapsensa, ja Laagje uneksi taas suloisia unelmia tämän lapsen tulevaisuudesta.

VIII

Mellet ja Laila koulussa

Aika kului ja Laila ja Mellet menestyivät ja varttuivat. Laagjella oli nyt uusia palvelijoita. Jouna oli nainut Maggan, kun yhteensä olivat saaneet niin monta poroa, että he pienellä laumallaan ja uudella tentillään, joka oli maksanut 40 taalaria, saattoivat kuleksia tuntureilla omin neuvoin. Muut palkolliset olivat muuttaneet merenrannikolle. Jaampa yksin eleli edelleenkin Laagjen luona, ehkä etenkin siitä syystä, että hän piti niin paljon tuosta pienestä tytöstä, joka vähitellen oli kiintynyt hänen sydämeensä ja anastanut itselleen kaiken sen lemmen, mikä siellä löytyi.

Nuo vanhukset Karasjoella, jotka olivat ottaneet Lailan luokseen, makasivat molemmat kuolleina vuoteellaan, kun ihmiset vähitellen joulun vaiheilla palasivat paikkakunnalle jälleen. Alussa oli heillä kyllin tekemistä jäätyneiden ruumiiden hautaamisessa, joita oli kaikkialla asunnoissa. Siis ei löytynyt muita kuin Laagje, hänen vaimonsa ja Jaampa, jotka tiesivät lapsen salaisuuden eli sen, että se lapsi, joka Karasjoen kauppiaalla oli ollut, vielä eli ja oleskeli rikkaan tunturi-Lappalaisen Aslak Laagjen luona. Lailalla itsellään oli vaan himmeä muisto ensimmäisestä lapsuuden ajastaan. Hän ei tiennyt muuta, kuin että hän oli Laagjen tytär ja kaikki tunturi-Lappalaiset pitivät häntä Laagjen lapsena. Laila oli kaunis lapsi. Hänellä oli hienopiirteiset, soikeat kasvot, kaksi somaa hymykuoppaa poskissa, jotenkin vaaleat hiukset ja suuret harmaat silmät, jotta se, joka tunsi eri kansakuutien kasvojen piirteet, helposti voi huomata, että tässä lapsessa oli jotakin erinomaista, jotakin hienompaa, jalompaa ja kokonaisuudessaan erilaista, kuin tavallisessa lappalaislapsessa. Jos hän olisi ollut kasvatettu jossakin hienossa perheessä, olisi hän ehkä ollut heikkohermoinen potilas kalpeilla, kivuloisilla kasvoilla, mutta nyt oli tuo alituinen oleskeleminen vapaassa ilmassa, pitkät retket jalkaisin ja suksilla antaneet hänelle gasellin notkeuden, samalla kuin lämpö, kylmä, lumi ja sade oli tehnyt hänen poskensa ruskeiksi ja koko kasvot terveen ja raittiin näköisiksi. Hän oli hento ja soleva, mutta kumminkin ripeä ja vilkasluontoinen kuin poika ja yhtä pitkä kuin kasvinveljensä Mellet, jolla oli täydellinen pyöreämäinen lappalaisnaama, mustat silmät ja pikimustat hiukset. Mutta hänkin oli Lappalaisen kauneuden aistin mukaan soma poika, ja kun nämä molemmat olivat puetut somaan talvipukuunsa, Laila valkoiseen turkkiin kullattu hopeavyö vyötäreillään, tahi kesäpukuunsa, Laila sinisessä ja Mellet punaisessa viitassa, niin ei ollut ainoatakaan, ei Lappalaista eikä Norjalaista, joka olisi sanonut muuta, kuin että nämä kaksi olivat somimmat lappalaislapset, joita he ikänään ovat nähneet.

Tunturi-Lappalaisilla on harvoin monta lasta. Tästä seuraa varmaankin, että he suuressa määrässä hemmoittelevat lapsiaan ja antavat heille melkein joka asiassa täydellisen vapauden. Harvinaista on, että vanhemmat koskaan antaisivat lapsilleen ruumiillista kuria. Ne saavat olla ja tehdä niinkuin itse tahtovat jo pienestä pitäen, ja pikemmin lapset komentavat vanhempiaan, kuin vanhemmat lapsiaan. Sen vuoksi täytyy ihmetellä sitä, ett'eivät lapset tule turmeltuneimmiksi ja pahankurisemmiksi, kuin ne todella ovat.

Sekä Laagje että hänen puolisonsa osasivat lukea, ja emäntä osasi vielä monta rukoustakin. Muutamia oli Laila jo aivan nuorena oppinut, ja kun hän oli seitsemän vuoden vanha, alkoi elatusäiti opettaa häntä tavaamaan ja lukemaan. Tämä kävi Lailalta yhtä ihmeellisen helposti, kuin työläästi Mellet'iltä, vaikka hän oli useampia vuosia vanhempi. Se tuli osaksi siitäkin, ett'ei pojalla ollut laisinkaan halua. Hänestä oli kiusallista istua kirjan ääressä, hänellä ei ollut vähääkään kunnian himoa siinä suhteessa, hän ajatteli ja uneksi vaan poroista, linnuista ja kaloista. Mutta kenties syy oli myös sukuperässä ja synnynnäisessä älyssä; sillä Lailalta sujui lukeminen ikäänkuin itsestään, hän oppi varsin pian hyvin lukemaan ja osasi myös kaikki ulkomuistista.

Jaampa ei osannut lukea sanaakaan, mutta sitä enemmän hän ihmetteli suosikkinsa taitoa. Sitä vastoin oli hänestä hupaista saada edistää lapsia toisella tavalla opettamalla heitä porolla ajamaan, suopunkia käyttämään, kalastamaan, virittämään ansoja ja suksilla hiihtämään, ja niinkuin Laagjen emäntä toden perään piti hiukan enemmän pojasta kuin tytöstä, vaan ei kuitenkaan voinut muuta kuin tunnustaa, että tyttö oli paljon älykkäämpi kaikessa, jota hän voi heille opettaa, niin oli Jaampan laita päin vastoin. Laila oli hänen lemmikkinsä, ja hän teki kaikki saadakseen tytön yhtä vikkeläksi, kuin pojankin, mutta Mellet voitti Lailan kaikissa niissä urotöissä, joita Jaampa taisi heille opettaa. Ainoastaan hiihtämisessä oli Laila ehkä yhtä ripeä ja peloton kuin Mellet.

Jaampalla ja molemmilla lapsilla oli monta hupaista retkeä yhdessä. He saivat toisinaan seurata häntä kalastusmatkoilla, ja heistä oli erinomaisen hupaista, kun tämmöisillä retkillä joutuivat pienien purojen rannalle, jossa hiipimällä pitkin rantaa saattoi kourin kaapata kaloja kiini, kun vaan tempun tunsi, silloin kun kala oli kätkeytynyt kiven koloihin ja mättäiden alle. Jaampa neuvoi heille, kuinka heidän tuli pistää kätensä veteen, hapuella sitten vasten virtaa, kunnes tunsivat missä kala oli. Sitten tuli heidän vaan hiljaa sitä koskettaa ja samalla viedä kättä eteenpäin, sitten kiduksien kohdalla äkkiä puristaa kiini ja viskata kala maalle. Jaampa itse oli oikea mestari pyytämään kaloja tällä tapaa, ja osasi myös mukavasti pujahuttaa kepin nenään kiinnitetyn langanmutkan kalan kaulaan ja äkkinäisellä tempauksella keikahuttaa sen ylös. Tämä alkuperäinen kalan pyyntitapa on saanut lapin kielessä omituisen nimityksenkin ja kutsutaan sitä: "njodsastet". Semmoisella kalastusretkellä sattui kerran, että sen virran vastaisella rannalla, jota myöten he kulkivat, huomasivat pienen kilin, joka seurasi heitä hyppien kiveltä kivelle. Kili oli nähtävästi vielä hyvin kesy, vaikka se oli eksynyt, ja kun se nyt huomasi nämä kolme ihmistä toisella rannalla, hyppäsi se äärimmäisille kiville ja seisoi siinä, määkien valittavalla äänellä, niinkuin itkevä lapsi, kun se ei päässyt heidän luokseen. Mellet ja Laila surkuttelivat kiliä ja kysyivät Jaampalta eikö hän voisi kaalata virran poikki ja tuoda kiliä heille.

"Se ei käy päinsä," sanoi Jaampa, "virta on liian syvä, mutta jos olet kiltti tyttö, Laila, niin toimitan kuitenkin kilin sinulle."

"Tuo se meille, Jaampa kulta!" huusivat molemmat.

Jaampa otti suopunkinsa, kääri sen lenkille ja varmalla kädellä hän viskasi silmukan kilin kaulaan, ja loiskis, se putosi veteen ja oli tuokiossa toisella rannalla. Se oli melkein puoleksi kuristunut, puoleksi uponnut rannalle nostettaessa, mutta vähitellen se tointui ja seurasi sitten heitä uskollisesti. Lailan suureksi iloksi lupasi Jaampa, että hän saisi pitää kilin ja lupasi tiedustella sen omistajaa ja maksaa hänelle kilin hinnan.

Mutta vielä iloisemmaksi tuli Laila, kun ansalla sai ensimmäisen riekkonsa. Jaampa oli eräänä talvipäivänä virittänyt muutamia ansoja vähän matkaa teltistä, ja seuraavana aamuna meni Laila hiihtäen niitä katsomaan. Ja mitä näki hän, mikä se on, joka tuolla risuaidan vieressä makaa. Aivan oikein, se on kaunis, lumivalkea riekko, joka on mennyt ansaan! Laila ei ollut vähän hyvillään tämän nähdessään. Ilossaan ei hän edes ehtinyt irroittaa lintua ansasta, vaan otti riekon ansoineen päivineen mukaansa ja riensi kotiinpäin niin piankuin suinkin näyttämään saalistaan vanhemmilleen.

Sillä välin oli Mellet saanut luvan mennä Jaampan kanssa metsälle ja sattuipa niin, että hän Jaampan pyssyllä ampui ensimmäisen riekkonsa. Hän tuli sen kanssa kotiin yhtä ylpeänä kuin Lailakin ja piilotteli sitä selkänsä takana astuessaan telttiin. Nähdessään hänet huudahti Laila:

"Minä olen saanut riekon, minä," ja näytti riekkoa Mellet'ille.

"Minä olen ampunut riekon, minä!" vastasi Mellet ylpeästi ja näytti hänkin riekkoansa.

"Niin, sinä olet poika, siispä taidat ampua," sanoi Laila, "mutta sinun riekkosi ei ole niin soma kuin minun!"

"Eikö minun riekkoni ole soma?" huudahti Mellet närkästyneenä.

"Ei, sinun riekkosi on verinen, mutta minun on puhdas ja valkoinen kuin lumi!"

"Niin, sehän nyt on selvä, että sen täytyy olla verinen, kun minä sen olen ampunut," sanoi Mellet mahtavasti.

Seuraavana päivänä heidän riekkonsa keitettiin ja kumpikin istui nyt paistinsa ääressä, vieressään kaksi teräväkuonoista ja pystökorvaista koiran pentua, jotka kiiluvin silmin, jotka välkkyivät kuin kaksi hohtokiveä, vahtivat niitä muruja, jotka ruokailevilta putoelivat.

"Maistappas minun riekkoani", sanoi Laila Mellet'ille, "niin saat nähdä, kuinka makea se on!"

"Maistappas sinä tätä", sanoi Mellet vuorostaan, "se on kyllä yhtä hyvä."

"Luulenpa että minun on parempi," pitkitti Laila, "ja koirani,

Mustikin, arvelee samaa."

"Maistappas minun riekkoani äiti", sanoi Mellet, "eikö se ole hyvä?"

"Se on erinomaisen hyvä!"

"Maistappas sinä, Jaampa, minun riekkoani", sanoi Laila, "eikö se ole parempi?"

"Voi njalgis, njalgis!" Voi kuinka makea se on, huudahti Jaampa.

Mellet ja Laila kävivät sittemmin yhdessä ansoja kokemassa ja tulivat usein kotiin, kummallakin lintukimppu selässään, hiihtäen kilpaa mäkirinteitä myöten telttejä kohden.

Laila oli sekä kaunis että hyvä lapsi, jolla oli hyvä sydän, ja hän ynnä Mellet olivat ylimalkaan hyvät ystävät. Ainoastaan silloin suuttui Laila, kun tapasi Mellet'in suopungillaan hätyyttämässä hänen valkoista kiliään, joka Mellet'in mielestä oli niin erinomaisen houkutteleva esine hänen suopungilleen, ett'ei hän malttanut olla sitä heittämättä kiliin, vaikka Jaampa oli useampia kertoja häntä siitä torunut, ja syntyipä kerran pieni käsikahakkakin, kun Laila kuuli kilin surkeasti määkivän ulkopuolella ja näki että Mellet juuri oli kuristamaisillaan kilin suopungillaan, jonka Mellet oli heittänyt sen kaulaan.

Vuodet vierivät, ja eräänä kauniina talvipäivänä seisoi kolme poroa, valjastettuina kukin pulkkansa eteen, Laagjen teltin edustalla. Laila oli nyt 12 vuoden, ja Mellet 15 vuoden vanha. Heidän tuli nyt lähteä Koutokeinoon kouluun, ja Jaampan tuli viedä heitä sinne. Koutokeinossa asui nimittäin pappi ja siellä pidettiin koulua. Tunturi-Lappalaisten tuli sen vuoksi lähettää lapsensa sinne ja pitää huolta siitä, että he kouluaikanaan saivat asua jossakussa perheessä paikkakunnalla. Laagjelle ei ollut vaikea saada asuntoa lapsilleen, hän kun oli rikas ja tuon tuostakin saattoi lähettää poronpaistin korvaukseksi asunnosta.

Hyvästi jättäessä kehoitti Laagjen emäntä lapsia ahkeruuten, rehellisyyten ja kuuliaisuuten opettajaa ja pappia kohtaan, "jotka nyt jonkun aikaa olivat heille vanhempien asemassa". Tämä oli muuten Ruijalle monessa suhteessa varsin murheellinen aika, jolloin Mellet ja Laila kävivät koulua. Lappalaiset huokailivat mielivaltaisten kieliasetusten pakonalaisuudessa ja Norjalaiset monopoolikaupan ikeen alla. Ensimainituita pakoitettiin nimittäin kauan aikaa oppimaan kristillisyytensä norjankielellä, sen sijaan kuin ennen lähetystoimen aikana useampia vuosia olivat saaneet nauttia sitä suloisuutta, että saivat oppia ja kuulla saarnaa omalla kielellään. Mutta vuonna 1774 lakkautettiin, kuten tunnettu on, lappalainen seminaari (Seminarium lapponicum) Trondjem'issä, ja käskykirjeessä määrättiin muitta mutkitta, että "lapinkieli on, niin paljon kuin mahdollista, hyljättävä ja norjankieli asetettava sijaan, ja lapsille on opetettava heidän kristinoppinsa norjankielellä." Tästä seurasi, ett'eivät Lappalaiset enää saaneet mitään kirjoja omalla kielellään. Ne muutamat, joita lähetysseura oli heille toimittanut, tulivat yhä harvinaisemmiksi, ja sen mukaan kuin nämä katosivat sammui myös se kristillisyyden valo, jonka lähetyssaarnaajat uutteruudellaan olivat virittäneet väestössä. Kun kirjat rupesivat harvenemaan ja Lappalaiset huomasivat, ett'ei heille niitä enää toimitettukaan, niin silloin vasta he rupesivat niitä arvossa pitämään. Siellä täällä löytyi enemmän eli vähemmän vaillinaisia kappaleita Lutheruksen katekismosta lapin- ja norjankielellä. "Oikein autuaalliselta tuntuu," sanoo eräs pappi, "nähdessä miten onnellisina ne Lappalaiset itseään pitävät, joilla on semmoinen kirja, kuinka he kantavat sitä povessaan sydämellään, ikäänkuin jonakuna pyhyytenä kaikilla retkillään, millä halulla kaikki rientävät sinne, jossa semmoinen kirja löytyy, voidakseen lukea ja käsittää pyhää Sanaa omalla äidinkielellään."

Aslak Laagje oli yksi niitä onnellisia, jolla oli täydellinen kappale tuosta kirjasta.

Pappi, joka silloin oli Koutokeinossa, oli nimeltä Olaus Hjorth, ja kuuluu olleen, kertomuksien mukaan, joita vieläkin kuullaan, kunnon pappi mutta äärettömän tuima ja ankara mies, jonka vuoksi hän Lappalaisten kesken oli tunnettu nimellä "Garra Hjortha" s.o. Kova Hjorth. Silloin kun tämä Kova Hjorth oli pappina Koutokeinossa (1774-1780) vallitsi väestössä uskonnollinen liike. Tämä liike oli kuitenkin rauhallisempaa laatua ja myös vähemmin levinnyt, kuin se, joka vallitsi näillä seuduilla vuonna 1852 ja joka päättyi murhilla. Monta vanhaa ihmistä, jotka olivat kuuluneet heränneiden joukkoon vuonna 1852, muistivat vielä tahi olivat kuulleet vanhempiensa kertovan noista aikaisemmin heränneistä. Silloin oli heränneiden ruumis tullut suonenvedon tapaisiin liikkeisiin, he tulivat intoihinsa ja hourailivat herättyään jonkunmoisesta horrostilasta. Heitä kutsuttiin siihen aikaan "Tshjuorvok," s.o. huutajat, sillä he kuleksivat ympäri ja huusivat eli kehoittivat korkealla äänellä kansaa parannukseen. Muuten he kuuluivat viettäneen hiljaista ja siveellistä elämää, joten liikkeessä lienee ollut totuuttakin pohjalla.

Nämä "huutajat", toinnuttuaan tainnuksistaan, kuuluivat toisinaan houraellen ennustaneen maailman loppua, joka heidän samoin kuin muidenkin ennustajain mielestä, oli aivan pian tapahtuva. Mutta ennen sitä oli kaikenlaisia merkkiä ilmestyvä, jotka luonnollisesti olivat sovitetut Lappalaisten olojen mukaan: "joutsen oli tuleva nokimustaksi ja korppi lumivalkeaksi. Porot saivat muka uudet sarvet keski-talvena ja tulivat niin rajuiksi, ett'ei ihmiset voineet niitä hoitaa, ja niin rohkeiksi, ett'eivät ollenkaan välittäneet koirista, vaan juoksisivat tiehensä. Sitten oli vielä tuleva maahan kallis aika, rutto, nälkä ja sota, ja sota oli nielevä kaikki mies puolet niin tyystiin, että naiset tappelivat keskenään niistä harvoista, jotka vielä olivat kotona, niin, viimein oli mieshenkilö niin harvinainen olento, että naiset semmoisen nähdessään suutelivat hänen jalkojaan ja vuodattivat kyyneleitä." Kova Hjorth oli ollut erittäin ankara näitä "huutajia" kohtaan. Missä hän vaan heitä tapasi, löi hän heitä ja karkoitti heidät ulos kirkosta eli huoneesta, kulkipa ympäri lappalaiskylissä ja asunnoissa, haki heidät esiin ja löylytti heitä niin kauan kuin jaksoi, jotta heidän täytyi mennä pakoon ja kätkeytyä häneltä. Kerran oli semmoinen "huutaja" kaikille käsittämättömällä ja siis kansan arvelun mukaan ylenluonnollisella tavalla kiivennyt kirkon torniin, ja huusi sieltä, papin astuessa Jumalanpalveluksen päätyttyä ulos kirkosta, ikäänkuin taivaasta tulevalla äänellä:

"Kas, kas, tuossa menee pappi, ja kaksi perkelettä korpin haahmussa istuu hänen olkapäillään!"

Tämä liike ei levinnyt Koutokeinoa laajemmaksi ja katosi vähitellen saamatta aikaan suurempia hairahduksia.

Mainitun Kovan Hjorth'in luo vietiin Mellet ja Laila kouluun. Tuliaisiksi toi kumpikin Laagjen antaman poronpaistin papille, joka otti heidät ystävällisesti vastaan pappilassa ja kutsui heidät sisään puolisonsa ja lastensa luo. Heidän lähtiessään tarttui pappi heidän käteensä, kehoitti heitä käyttäimään kiltisti, ahkerasti lukemaan ja oppimaan niitä uusia norjankielisiä kirjoja, jotka heille nyt annettiin.

Sitten alkoi opettaja opettaa vasta-alkaville kirjaimia, ja enemmän edistyneitä lukemaan ja ulkoa oppimaan norjalaista katekismoa. Se kävi luonnollisesti hitaasti ja oli sangen väsyttävä työ saada lapsien muistiin teroitetuksi enemmän eli vähemmän niistä kuudesta pääkappaleesta muukalaisella kielellä, josta useimmat heistä eivät ymmärtäneet sanaakaan. Mutta heidän tuli oppia norjankieltä ja täytyi oppia sitä. Opettaja luki ensin sanasta sanaan ja käänsi sitten lapinkielelle luetun lauseen, ja lapset lukivat jälestä norjalaista tekstiä.

Ainoastaan Lailalta kävi sekä ääntäminen että ulkoluku erinomaisen helposti. Jo kouluun tullessaan hän osasi jotakuinkin lukea, ja hän tuli pian niin taitavaksi, että taisi ei ainoastaan enemmän kuin muut lappalaistytöt vaan oli milt'ei yhtä taitava kuin papin oma tyttö, joka oli melkein saman ikäinen ja seurasi myös opetusta.

Mellet'iltä sitä vastoin kävi oppiminen kehnosti. Loma-ajoilla oli hän kyllä ensimmäinen suksilla ja pulkalla laskettaessa pappilan jyrkkiä mäkiä, jolloin käytettiin pulkkaa kelkan asemasta, mutta koulun penkillä hän oli viimeinen. Muutamien sanojen lausuminen meni häneltä päin mäntyyn. Kun hänen piti lausua "Kristus", tuli siitä joko "Ristus" eli "Pristus", "kristillisestä" tuli "pristillinen" j.n.e. Hän oli rikkaan miehen poika, mutta ei se auttanut. Opettaja nuhteli häntä ja kehoitti häntä rukoilemaan taivaalliselta Isältä apua oppiakseen. "Niin", ajatteli Mellet, "kunhan vaan pääsisin hänen pakeilleen, mutta taivas on niin korkealla. Vaan ehkä se auttaisi, jos menisin korkeimmalle tunturille ja rukoilisin siellä?" Nyt oli pappilan rakennus korkein sillä paikalla ja tikapuut veivät maasta katolle. "Ehkä se auttaa jos menen tuosta katolle, kenties Jumala sieltä kuulee minua paremmin", ajatteli Mellet. Aikaiseen eräänä aamuna, kun kaikki muut vielä nukkuivat, nousi Mellet hiljaa vuoteeltaan, kiipesi pappilan katolle, lankesi polvilleen, pani kätensä ristiin ja rukoili: "Rakas taivaallinen Isä, auta minua, että oppisin hyvin lukemaan!"

Samassa tuli pappi ulos ja nähdessään lappalaispojan katolla hän kysyi vihaisesti, mitä kujeita hänellä siellä oli? Mutta kun poika tuli alas ja lausui lapsellisen uskontunnustuksen eli syyn, jonka vuoksi oli kiivennyt katolle, muuttuivat nuo ankarat kasvot niin lempeiksi kuin keväinen päivänpaiste, pappi taputti pojan päätä ja lohdutti häntä sanoen, että hän oli hyvä poika ja että Jumala kyllä oli häntä kuuleva ja antava hänelle, mitä hän oli rukoillut.

Mellet ja Laila eivät iässään vielä koskaan olleet nähneet pappia, jonka vuoksi he hiukan pelkäsivät tätä miestä ja pitivät häntä semmoisena olentona, joka kaikissa suhteissa oli täydellisempi muita ihmisiä. Kun siis opettaja eräänä päivänä tutki lapsia ja kysyi, olivatko kaikki ihmiset syntisiä, vastasi Mellet hyvin pätevästi: "Ei". "Kuka sitten on vapaa synnistä?" kysyi opettaja. "Pappi", vastasi Mellet arvelematta. Suureksi ihmeekseen hän nyt sai kuulla opettajalta, ett'ei pappikaan ollut vapaa synnistä, vaan että hänkin "oli syntinen." "Mitä syntiä hän sitten tekee?" kysyi Mellet. "Hän ei tee mitään törkeätä syntiä", selitti opettaja, "mutta hänkin on syntinen Jumalan edessä." Jo lapsesta alkaen varoitetaan Lappalaisten lapsia varkaudesta, valhettelemisesta, kiroilemisesta ja tottelemattomuudesta, jotka ovat pahimpia syntejä, ja poika luonnollisesti ei voinut saada päähänsä, että pappi voisi olla vikapää johonkin näistä.

Muutamia päiviä ennen koulun loppua tuli Laagje Koutokeinoon noutamaan lapsia ja kuulemaan, miten he olivat käyttäineet ja edistyneet. Hän meni ensin kouluun, istausi oven pieleen ja kuunteli lapsien lukua, veti sitten povestaan vanhan lappalais-norjalaisen katekismonsa ja seurasi siitä opetusta. Siitä ei ollut varsin pitkiä aikoja kulunut, kuin hän kuuli lapsia opetettavan lapinkielellä, ja hän muisti hyvin, kuinka somalta hänestä oli tuntunut, kun lapset osasivat hyvin lukea, mutta tämä, jota he nyt lukivat ja hän heidän kanssaan, oli hänestä "kuin hieta suussa, hän ei tuntenut siinä vähintäkään makeutta."

Nureissaan hän läksi kouluhuoneesta ja meni Kovan Hjorthin puheille.

Laagje tervehti astuessaan huoneesen, toivottaen:

"Jumalan rauhaa taloon!"

"Sinulla on taitava ja soma tytär", sanoi pappi, "hän on kaikista lappalaistytöistä ahkerin lukemaan ja oppimaan."

"Niin, minä olin koulussa", lausui Laagje, "kuuntelemassa lapsia.

Lailan kanssa ei ole hätää, mutta kuinka on Mellet'in laita?"

"Poikasi ei ole niin taitava."

"Hän ei ole minun poikani, hän on sisareni poika."

"Vai niin, onko hän sisaresi poika? Taitava hän ei ole, mutta hyvä poika hän on ja jos tyttäresi voisi auttaa häntä kotona, oppii hän tulevaksi vuodeksi niin paljon, että hän hyvin pääsee ripille."

"Kuuleppas, pappi kulta", jatkoi Laagje, "eikö sinulla ole antaa meille useampia lappalaisia kirjoja, semmoisia kuin tämä täällä", ja hän veti kirjan povestaan, johon se oli kätketty nahkapussiin käärittynä.

"Näytäppäs minulle sitä," sanoi pappi ja kun Laagje ojensi hänelle kirjan, otti hän sen ja pani eteensä pöydälle. "Ei minulla ole enää tämmöisiä kirjoja", sanoi pappi. "Eikö niitä enään tulekkaan?" "Ei tule. Tästä lähin teidän ja lapsenne tulee oppia norjankieltä".

"Miksi meidän täytyy oppia norjankieltä? Me olemme tyytyväiset siihen kieleen kuin meillä on".

"Sen vuoksi, että norjankieli on parempi, rikkaampi ja hyödyllisempi".

"Norjankieli ei ole parempi meille ja meidän elämänlaadullemme", sanoi Laagje. "Sinun kielesi on huono kieli, kun puhumme porosta, tuntureista ja laaksoista, päivän valosta ja yön pimeydestä ja kaikesta, joka kuuluu jokapäiväisen elämämme tarpeisiin. Sinulla ei ole yhtä sanaa kymmentä meikäläistä vastaan, kun on puhe porosta ja monesta muusta asiasta. Siinäkö sinun kielesi rikkaus on. Ei, teidän kielenne on meistä köyhä kieli".

"Mutta ei siinä ole kyllä, että vaan ajattelemme jokapäiväisen elämämme tarpeita, poroa ja muuta senkaltaista", sanoi pappi. "Sinä et saa unhottaa, että sinun ennen kaikkia tulee ajatella kuolemattoman sielusi tarpeita".

"Sinä puhut totta", vastasi Laagje nöyrästi, "meidän tulee etupäässä muistaa kuolematonta sieluamme".

"Siis on parempi, että opit ja luet norjankieltä".

"Eikö Jumala ymmärrä kaikkia kieliä?"

"Kyllä, mutta sinä opit häntä paremmin tuntemaan ja saatat paremmin lähestyä häntä norjankielellä".

"Onko lapinkieli sitten niin kurja kieli, ett'ei taivaallinen Isämme tahdo sitä kuulla?" kysyi Laagje, joka muisti, mitä pispa Bang oli sanonut.

"Ei suinkaan, mutta norjankielellä voit saada monta kirjaa, joita ei löydy lapinkielellä. Voit saada sata tämän yhden asemesta, joka teillä on ollut".

"Miksi ette anna meille useampia?"

"Sen tähden että oppisitte norjankieltä, jolloin saatte niin monta kirjaa kuin haluatte".

"Me emme tarvitse monia kirjoja. Tahi onko Jumala mies, joka tahtoo kuulla monia sanoja ja pitkiä rukouksia? Etkö itse ole sanonut, että Jumala kuulee lukemattomat huokauksetkin?"

"Olen kyllä, mutta Jumalan sanan tunteminen on hyvä asia, ja enemmän tietoa Jumalan sanasta voit saada norjankielellä. Teidän pitäisi oleman meille kiitolliset siitä, että annamme teille norjalaisia kirjoja."

"Emmekö niitä itse osta?"

"Kyllä ostatte, mutta te maksatte niistä tuiki vähän tahi ei mitään. Me annamme niitä teille melkein lahjaksi, jotta oppisitte meidän kieltämme: sillä silloin on teillekin ovi avoinna viisauden temppeliin, ja saatte mennä siihen sisälle, niin monilukuisina kuin tahdotte."

"Niin, te olette rikkaat", sanoi Laagje katkerasti. "Te asutte valoisissa saleissa, teillä on yltäkyllin kirjoja ja tietoa, te voitte lukea ja oppia, mitä vaan tahdotte, mutta siitä syystä ette myös tiedä, kuinka suuriarvoinen kirja eli ainoa lehtikin on meille, jotka elämme pimeydessä ja ikävöitsemme valoa, jotka vaellamme erämaassa ja etsimme lähdettä."

"Senpä vuoksi teidän pitäisi oppia norjankieltä, joten koko maassa olisi yksi kieli ja yksi kansa."

"Niin, niin, me opimme norjankieltä, me koetamme oppia norjankieltä, niin paljon kuin mahdollista, mutta anna meille ensin yksi pisara Jumalan autuaaksi tekevästä sanasta meidän omalla äidinkielellämme! Anna meille vaan tämä pieni kirja, joka on tullut meille niin rakkaaksi, jotta voisimme kodissamme aikaiseen kylvää Jumalan sanan hyvää siementä lapsiemme turmeltumattomiin sydämiin, ennenkuin perkele ja mailma tulee ja kylvää sinne ohdakkeita. Nyt he eivät ymmärrä mitään siitä, jota lukevat, ja sana ei kanna yhtään hedelmää."

"Tulkeitseehan opettaja heille."

"Niinpä kyllä, hän tulkitsee heille, ja minä olen häntä kuunnellut, mutta miks'eivät ensin saa lukea Jumalan sanaa lapinkielellä, ja opettaja saisi sitten kääntää heille saman asian norjankielelle? Minkätähden kiellätte ja estätte heiltä ikuista totuuden sanaa saadaksenne heitä sen kautta oppimaan teidän kieltänne? Miksi käytätte pakkoa? Tahi onko autuus kätketty yksinomaan daro-kieleen? Etkö sinä ole Jumalan sanan palvelija etkä kenenkään muun?"

"Olen, kaikessa heikkoudessani."

"Miksi siis et anna lapsille Jumalan sanaa suorastaan? Miksi annat heille kiven kun he anovat leipää? Miksi teet pitkän ja vaivaloisen mutkan, kun sinulla on lyhyt ja avonainen tie edessäsi?"

"Et sinä ettekä te muut nyt voi käsittää, että kaikki tämä on teidän omaksi eduksenne tulevaisuudessa. Mutta niin on nyt asian laita, ja sitä paitsi on minulla siihen käsky, ja siitä ei nyt pääse mihinkään. Te ette saa enemmän lappalaisia kirjoja ja teidän tulee oppia norjankieltä."

"Ja kuolla kuin pakanat!"

"Silloin on se oma syynne."

"Nimesi on Kova Hjorth, ja kova ja ankara sinä olet. 'Huutajia' sinä lyöt ja ahdistat ja meiltä toisilta sinä kiellät Jumalan sanan."

"Sinä erehdyt Laagje. Minä en kiellä keltään mitään. Minä jakelen Jumalan sanaa runsaasti kirkossa ja koulussa, mutta minä en kärsi seurakunnassani semmoisia ulkokullattuja, kuin nämä 'huutajat' ovat ja minä näen edemmäs kuin te. Minä harrastan teidän parastanne ja toimin vakuutukseni mukaan, ottaessani teiltä pois lappalaiset kirjanne ja suurella vaivalla opettaessani teidän lapsillenne norjankieltä. Te ette koskaan tule miksikään, ette koskaan saa mitään korkeampaa tietoa, ellette hylkää omaa kieltänne eli ainakin opi lukemaan norjalaisia kirjoja ja ymmärtämään norjankieltä. Silloin voitte vetää vertoja Norjalaisille kaikessa."

"Jospa et milloinkaan tulisi sitä katumaan! Jospa et viimeisellä hetkelläsi olisi vuodattava verisiä kyyneleitä sen tähden, että ollessasi meillä pappina käytit aikasi ja vaivasi väärin! Yhdessä tunnissa olisit tehnyt enemmän Jumalan valtakunnan hyväksi, kuin monessa päivässä, ja yhdessä päivässä enemmän kuin monessa vuodessa."

"Siitä minä itse saan vastata."

"Hyvästi sitten", sanoi Laagje, "ja anna minulle kirjani jälleen."