Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 4

VI

Joulunaatto

Noin puoli vuotta myöhemmin, kun Laagje oli oleskellut rannikolla ja jälleen palannut vanhalle talviasemalleen Akanastunturille laumoineen, vaimoneen, Mellet'in ja pikku Lailan kanssa, joka viimemainittu oli viihtynyt hyvin poron maidosta ja lihasta, ja osasi jo soperrella koko joukon lappalaisia sanoja, tuli eräs Lappalainen muutamana päivänä ajaen Laagjen teltille sillä sanomalla, että hänen tahi jonkun hänen palvelijoistaan tuli lähteä Karasjoelle kuudella porolla kyyditsemään erästä matkustavaista Alteniin.

Tunturi-Lappalaisten velvollisuuksiin kuuluu myös kyyditseminen porolla, ja toisinaan voi sattua niin omituisesti, että heidän kyyditäkseen muutamia penikuormia, ensin täytyy kulkea puolta pitemmän matkan. Niin saavat esim. Lappalaiset, jotka talvella asuvat Etelä-Varangersissa, tehdä kyytiä Vardö'stä Vesisaareen. Heidän täytyy silloin, ollakseen saapuvilla Vardö'ssä, kulkea edestakaisin koko tuon pitkän matkan Varangervuonon ympäri. Itsestään on siis selvä, ett'ei tästä voi olla minkään laista ansiota, vaan on tämä velvollisuus monta kertaa raskaampi kuin etelämpänä asuvilla, jossa asianomaisille on korkeintaan penikuorma matkaa kyytiasemalle, johon hän on velkapää saapumaan.

Laagje ei ollut moneen aikaan käynyt Karasjoella. Hänellä ei sen vuoksi ollut mitään vastaan tehdäkseen retken sinne ja sieltä Alteniin. Kenties hän myös kaikessa hiljaisuudessa ajatteli itsekseen, että pieni ryyppy ei olisi hullummaksi. Lappalainen osaa tallettaa rahaa, mutta viinaa sitä vastoin ei hän ollenkaan osaa tallettaa niin, että nauttisi sitä vähän päiväänsä. Jos hänellä sitä on, juo hän joko yksin tahi muiden kanssa niin kauan, kun vaan pisarakin on jäljellä, mutta sitten hän taas voipi olla viinatta monta aikaa.

Laagje valjasti kuusi parhainta poroaan pulkkien eteen, ja pani yhteen pulkkaan muutamia kauniita poron nahkoja, haikuutettuja poron kieliä ja rasvaluita, jotka hän aikoi myydä kauppiaalle tahi vaihtaa tavaroihin sekä makeisiin ja leikkikaluihin Lailalle.

Tämä lapsi oli päivä päivältä käynyt hänelle yhä rakkaammaksi, ja hän uneksi jo kummallisia asioita sen tulevaisuuksia. Laila tulisi kerran hyvin rikkaaksi, ajatteli Laagje, perisi suuren porokarjan ja sen lisäksi joitakuita tuhansia kirkkaita hopeataalareja, jotka olivat kätketyt salaiseen paikkaan erämaassa, josta ainoastaan hänellä oli tieto, mutta ei edes vaimollansakaan. Sen vuoksi on usein tapahtunut, että Lappalainen on kuollut niin äkkiä, ett'ei hän ole ennättänyt kellenkään ilmoittaa, missä hänen aarteensa on kätkettynä, ja se on sen vuoksi jäänyt löytämättömiin. Ja kun Laila tulisi täysikasvuiseksi tytöksi, olisi hän varustettava kauniimmalla puvulla ja kauniimmalla hopeavyöllä kuin kukaan mun tunturin impi, hän ajaisi lumivalkoisella porolla kirkkoon, jolloin kaikki häntä ihmettelisivät ja sitten lopullisesti joutuisi Laila kasvateveljensä, Mellet'in kanssa naimisiin, joten sukunimi joutuisi tämän perinnöksi ja tulevaisuudessa nimi Laagje tulisi mahtavimmaksi Ruijan tuntureilla.

Tämmöisissä suloisissa ajatuksissa ja aikomuksissa ajoi Laagje Karasjoelle. Hän saapui sinne hyvissä ajoin jo päivää ennen, kuin hänen tuli lähteä kyytiin, joten porot saivat levähtää ja hän itse ennätti toimittaa asioitaan.

Hankittuaan ruokaa elukoille astui hän rihkamapuotiin, ja katseli sitä sekä hyödyllisen että hyödyttömän tavaran paljoutta, jolla lappalaispuoti tavallisesti on varustettu. Kaikenlaista, etenkin kirjavia kaulaliinoja, hopea- ja keinotekoista kultalankaa, sormuksia, suuria ja pieniä, löytyi siinä, kaikki semmoiseen hintaan, etenkin vanhempina aikoina, joka oli niin naurettavan kallis katsoen siihen, mitä tavara ensi kädessä oli maksanut, ett'ei kukaan voi sitä uskoa, joka ei itse ole sitä nähnyt ja kuullut.

Taivuttaakseen ostajaa puolelleen antaa kauppias hänelle edeltäpäin ja maksutta yhden eli pari ryyppyä. Niinpä tehtiin Laagjellekin. Kun kauppias Lind itse vähän ajan kuluttua tuli puotiin ja sai kuulla että se oli tuo rikas Aslak Laagje, joka itse oli tullut kyydintekoon, kutsui hän hänet luokseen toiseen huoneesen. Laagjella ei ollut mitään tätä vastaan, hän oli jo jotenkin hyvällä tuulella ja oli saanut kielenkantansa valloilleen. Huoneessa istui kauppiaan puoliso. Hän oli niin vaalea ja surullisen näköinen, että Laagjekin sen huomasi, tervehtiessään häntä.

"Onko vaimosi sairas?" kysyi Lappalainen.

"Ei", vastasi kauppias, "ei hän ole juuri sairas, vaan suruissaan polonen, mutta sitä et sinä taida auttaa. Paina puuta Laagje!"

Laagje istui tuolille, joka hänelle oli jotenkin outo kappale, koska

Lappalainen samoin kuin itämaalainen kernaimmin istuu ristissä säärin.

"Sinähän olet hyvin rikas, Laagje", puhui kauppias, "onhan sinulla monta tuhatta poroa?"

"En ole rikas", vastasi Lappalainen."

"Montako poroa sinulla on?"

"En tiedä, tänään voipi olla monta, huomenna ei yhtään!"

Tunturi-Lappalainen ei juuri mieluummin ilmaise porojensa lukumäärää, jonka mukaan häntä veroitetaan, kuin muutkaan, jotka vaan tyydyttävästi ilmoittavat omaisuutensa rahassa. Usein hän ei niin tarkoin tiedäkään lukumäärää, ja tosi on sekin, että hänen karjansa on hyvin epävarma omaisuus.

"Mutta eihän sinulla ole lapsia, Laagje?" sanoi kauppiaan puoliso.

"Minullako ei ole lapsia!" sanoi Laagje hymyillen, "onhan niitäkin".

"Vai niin, oletko saanut lapsia", jatkoi kauppias, "muistan vaan kuulleeni, että olit lapseton ja että vaimosi jo on vanhanpuoleinen. Onko sinulla ottolapsia?"

"On", sanoi Laagje, "olen ottanut luokseni sisarenipojan Mellet'in, vaan minulla on myös oma lapsi, pieni tyttö, pieni kaunis tyttö on minulla".

"Kuinka vanha hän on?" kysyi vaimo.

"Niin, hän taitaa nyt olla noin kahden vuoden vanha, luullakseni", sanoi Laagje ja kysyi samalla:

"Entä sinä, onko sinulla lapsia?"

"Valitettavasti ei minulla ole yhtään", sanoi kauppias.

"Eikö ole ollutkaan lapsia?"

"Kyllä on, mutta se on surullinen kertomus".

"Etkö koskaan ole sattunut kuulemaan, että me viime vuonna tapaturman kautta kadotimme ainoan tyttäremme?"

"En", vastasi Laagje, "kuoliko hän?"

"Hän kuoli eli hukkui. Jumala tiesi millä tavalla. Se tapahtui silloin, kuin täällä oli niin paljon susia".

"Viime vuonna joulun vaiheilla", kysyi Laagje.

"Aivan niin, viime vuonna joulun vaiheilla".

"Mitä te pakisette 'manna'sta' ja 'gumpe'stä'" (lapsesta ja sudesta,) kysyi vaimo, joka ymmärsi muutamia lappalaisia sanoja.

"Laagje, näet, ei ole kuullut mitään tuosta onnettomuudesta, joka meitä kohtasi viime talvena. Siitä on jo kohta vuosi."

"Viime vuonna joulun aikana?" kysyi Laagje uudestaan.

"Niin, joulunaatto-yönä. Me olimme matkalla Koutokeinoon, saadaksemme lapsen kastetuksi. Silloin hyökkäsi susilauma päällemme, porot säikähtyivät niin, että Magga, joka ajoi lapsen kanssa, putosi reestä, ja lapsi oli poissa."

"Pieni tyttö kätkyeessä?" kysyi Laagje taas, ja kummastus kuvautui hänen kasvoillaan.

"Niin, kätkyeen löysimme, mutta lapsi oli poissa!"

"Missä tämä tapahtui?" kysyi hän jälleen.

"Isonkosken luona."

"Isonkosken luona!" huudahti Laagje.

"Niin juuri siinä kun tullaan tasangolle, sinä tiedät, puoli penikuormaa yömajasta."

"Ja se oli joulunaatto-yönä viime vuonna?"

"Niin, joulunaattona tulee juuri vuosi siitä kuluneeksi."

"Herra Jesus!" huudahti Lappalainen, joka nyt oli noussut istualtaan ja oli tullut aivan selvälle päälle tuosta tiedosta, jonka hän niin odottamatta sai, että se oli kauppiaan lapsi, jonka hän oli löytänyt ja pelastanut, ja joka nyt oli hänen kotonaan.

"Sinun lapsesi, pieni tyttäresi" – ja Laagje oli jo vähällä ilmaista koko salaisuuden.

Kauppias luuli, että tämä oli vaan myötätuntoisuuden huudahdus hänen onnettomuudestaan, eikä sitä osannut kummeksiakaan.

"Ja sinä olet varma siitä, että lapsi hukkui?" kysyi Laagje.

"Niin, me löysimme kätkyeen, nuorat olivat irti revityt, ja lumessa oli veripilkkuja; hirveätä on ajatella, että viaton lapsi joutui susien revittäväksi."

"Veripilkut olivat Tshjabosta," ajatteli Laagje itsekseen. Hän ei kuitenkaan puhunut mitään, vaan ei voinut olla kauemmin huoneessa. Hänestä tuntui liian kuumalta sisällä, hiki valui hänen otsalleen, ja hän näytti niin peljästyneeltä, ikäänkuin olisi tehnyt rikoksen. Hän jätti äkkiä hyvästi, ei uskaltanut enää katsoa äidin surullisiin kasvoihin, vaan riensi ulos kylmään, tähtikirkkaasen yöhön. Hänen ajatuksensa ja päätöksensä olivat ristiriidassa ja nuhtelivat sisällisesti toinen toistaan.

Pian tahtoi hän palata huoneesen, heittäytyä äidin jalkojen juuren sanoen: "Lapsesi elää!" Mutta toiselta puolen hän ajatteli, ett'ei tässä tarvinnut kiirehtiä, hän tahtoi ensin keskustella vaimonsa kanssa asiasta. "Sitä paitsi," ajatteli hän, "he ovat pian unhottaneet surunsa, ja saavathan he toisia lapsia. Minä olen löytänyt ja pelastanut lapsen, se on minun lapseni, ja minä en aio siitä luopua. Minä en tee syntiä; ilman minutta olisi lapsi kuollut! Mutta jos asia kuitenkin huomattaisiin? Jos teen väärin siinä että pidän lapsen, niin saattaa Herra varmaan asian valkeuteen, ja kenties he itsekin olisivat löytäneet lapsen, ellen minä sinä yönä olisi sattunut paikalle ennen heitä; ja mikä ilo vanhemmille kun saavat ainoan lapsensa jälleen! Niin, minä puhun asiasta vaimoni kanssa."

Laagje ei saanut unta silmiinsä sinä yönä, ja matkalla Alteniin hän oli alakuloinen ja harvapuheinen. Hän läksi sieltä niin pian kuin pääsi ja kolme päivää myöhemmin hän jälleen seisoi teltissään vaimonsa edessä, joka piti Lailaa sylissään.

Hän ei ensin puhunut mitään, mutta katseli miettiväisesti tuota pientä, kaunista tyttöä, jonka vaimo vei levolle, sitten kun se uuvuksiin asti oli leikinnyt niillä leluilla, joita Laagje oli tuonut mukanaan.

Yöllä kun kaikkialla teltissä vallitsi hiljaisuus, ja Mellet ja Lailakin nukkuivat, eikä kukaan voinut heitä kuulla, herätti hän vaimonsa kuiskuttamalla:

"Vaimo, kuuletko?"

"No, mikä nyt?"

"Olen saanut tietää yhtä ja toista".

"Mitä sitten?"

"Minä tiedän kutka Lailan vanhemmat ovat."

"Tiedätkö sinä kutka Lailan vanhemmat ovat? Mistä sen olet saanut tietää?"

"Olin Karasjoella ja juttelin kauppiaan kanssa. Tämä kertoi matkalla viime vuonna vaimonsa kanssa Koutokeinoon kadottaneensa lapsensa."

"Kerroitko heille, että lapsi elää ja että se on meillä?"

"En, siitä en puhunut mitään, mutta omatuntoni rupesi minua soimaamaan katsellessani äitiä, joka surun kalvamana on tullut kivuloiseksi ja laihaksi. Äiti raukka, kuinka onnettomalta hän näytti!"

Molemmat olivat hetken ääneti kunnes Laagje taas kysyi:

"Mitä meidän pitää tekemän?"

"No, kun et puhu mitään, niin ei kukaan saa asiasta tietoa, ja hän saa kyllä useampia lapsia."

Tähän nyt asia päättyi, ja niin kului 8 päivää, mutta mitä hyvänsä Laagje teki, ei hän voinut unhottaa tuota lapsetonta äitiä, joka istui yksinään Karasjoella, ja äkkiä lausui hän eräänä yönä:

"Vaimo, minä en saa lepoa, en rauhaa, enkä unta lapsen tähden. Tätä salaisuutta en voi kauemmin kätkeä. Suostutko, niin lähdemme huomenna yhdessä lapsen kanssa Karasjoelle?"

"Mutta jos he rankaisevat sinua, kun olet salannut asian niin kauan."

"Eiväthän toki rankaise minua siitä, että olen löytänyt ja pelastanut lapsen ja nyt vien sen heille?"

"Ei sen vuoksi, mutta siitä, ett'et ole hankkinut tietoja eli koettanut löytää vanhempia."

Selvästi näkyi, että Laagjen puoliso vähemmin sääli lapsen vanhempia kuin mies.

Kului taas muutamia päiviä, mutta Laagjen tila ei parantunut. Ilo lapsen vuoksi oli kaukana. Kun se itki, kävi hänen mielensä raskaaksi, ja kun se nauroi ja hymyili, muisti hän heti tuota murheellista äitiä Karasjoella.

Vihdoinkin lähempänä joulua päätettiin, että mies ja vaimo sekä Jaampa lähtisivät matkaan lapsen kanssa aaton-aattona.

Matkalla sai Jaampa, joka vuorotellen emännän kanssa piti Lailaa ajaessaan sylissään, ihmeekseen kuulla todellisen kertomuksen lapsesta. He saapuivat Karasjoelle seuraavana päivänä, joulunaattona iltapuolella ja tapasivat kauppiaan vaimoneen kotona. Kun he olivat menemäisillään sisään, pyysi Jaampa päästäkseen hänkin mukaan, mutta Laagje tuumasi, että olisi ehkä paras ett'eivät kaikki menisi huoneesen.

"Rakas isäntä, salli minunkin tulla katsomaan, kuinka iloisiksi he tulevat," rukoili Jaampa, ja synti olisi ollut häneltä sitä kieltää, ajatteli hänen isäntänsä.

Kaikki kolme menivät nyt sisään ja asettuivat oven suuhun, Laagjen emäntä Laila sylissään.

"Sinä olet matkalla Joulunaattona, Laagje, ja vaimosi ja lapsesikin," sanoi kauppias.

"Niin, aion mennä kirkkoon huomenna."

"Onko tuo pienokainen sinun lapsesi?"

"On, se on pieni tyttäreni Laila."

"Sinä et tule mihinkään ilon asuntoon meille, Laagje. Muistathan tapauksen viime vuonna."

"Sinä olet vielä murheellinen?"

"Niin, me emme koskaan enää saata olla iloisia!"

"Tänä iltana sinun pitää tulla iloiseksi", sanoi Lappalainen, "kaikki kristityt iloitsevat tänä iltana!"

"Se on totta, ylistetty olkoon Jesus Kristus!"

"Amen!" sanoi Lappalainen.

"Vaimosi on myös tuleva iloiseksi; meidän tulee kaikkein iloita ja kiittää Kaikkivaltiasta, joka kuolleet herättää."

"Onko sinusta tullut kuleksiva saarnaaja, Laagje?" kysyi kauppias.

"Ei, mutta minä tulen kuitenkin iloisella sanomalla sinun luoksesi.

Minä annan sinulle lahjan, joka saattaa sinut jälleen iloiseksi."

"Ei mikään lahja voi minua ilahuttaa."

"Voi kyllä, minä annan sinulle lapsen, tuon lapsen tuossa," sanoi hän osoittaen pikku Lailaa, joka käveli lattialla.

"Oman lapsesi," sanoi kauppias, "mitä sinä tarkoitat, Laagje?"

"Kaunis lapsi, soma pieni tyttö, eikö niin," puhui Laagje, "se on varmaan sinun lapsesi näköinen?"

"Mutta minä en ymmärrä, mitä sinä ajattelet, kun tahdot antaa pois ainoan lapsesi, josta olit niin iloinen ollessasi viime kerralla täällä. Ethän vaan laske leikkiä?"

"En laske leikkiä, tyttö ei ole minun lapseni, se on löydetty!"

"Löydetty lapsi?" kummasteli kauppias.

"Niin, viime vuonna joulunaattona löysin lapsen."

"Löysit lapsen viime vuonna joulunaattona," huudahti kauppias, "mistä?"

"Isonkosken luota jääkappaleelta kätkyeessä."

"Jumalan nimessä, mitä sinä puhut?" huudahti kauppias, ja samassa juoksi hänen puolisonsa esiin, seisoi ristissä käsin ja katseli milloin Laagjea, milloin lasta, joka seisoi Laagjen emännän vieressä.

"Olen sanonut, että sinä ja vaimosi tulisitte iloisiksi tänä iltana, ja että kaikki iloitsisimme," sanoi Laagje. "Kuule siis! Lapsesi löysin minä kätkyeessä jääkappaleelta Isonkosken luona viime vuonna joulunaattona hämärissä. Kätkyeen viskasin pois, mutta lapsen kannoin povellani kotiini, siitä lähtein on se ollut minun luonani ja nyt tänäpänä tuon sen sinulle, ja tuossa se seisoo, niin totta kuin Jumala minua viimeisellä hetkelläni auttakoon!"

Isä ja äiti lankesivat polvilleen, ja sillä välin kuin äiti syleili ja suuteli lasta ja piteli sen pieniä kasvoja edessään, ja tuon tuostakin painoi sen sydämelleen ja itki ilon kyyneleitä, kertoi Laagje tarkemmin, miten kaikki oli tapahtunut ja että hän myös oli antanut kastaa lapsen ja että sen nimi oli Laila.

Ja niin tuli todellakin, niinkuin Laagje oli sanonut, iloinen joulunaatto kauppiaan taloon. Jaampa hiipi kyynelsilmin ulos ja kertoi Maggalle ja Lassille että kadonnut lapsi oli löytynyt, jolloin nämä riensivät huoneesen ja iloitsivat iloitsevien kanssa. Niin kulki uutinen edelleen, ja pian oli melkein koko paikkakunnan väestö kokoontunut lasta katsomaan ja kuulemaan kertomusta sen pelastuksesta. Kaikille tarjottiin virvokkeita, kaikki saivat joululahjoja ja kaikki yhdessä lauloivat päätökseksi tuon vanhan rakkaan virren:

 
Taas joulu-aika riemuisa,
Nyt koitui kotihimme j.n.e.
 

Kuu Laagje toisena joulupäivänä oli lähdössä ja lausui jäähyväiset onnelliselle pariskunnalle, sanoi hän:

"Ethän minua rankaise, vaikka tulin pitäneeksi lapsesi niin kauan?"

"Ei, Jumala siunatkoon sinua, Laagje", sanoi äiti, "ei sinua rangaista. Sinua minä kiitän niin kauan kuin elän siitä, mitä olet tehnyt minulle ja pikku Marialle."

"Ei, Lailalle", muistutti Laagje.

"Niin, niin," sanoi äiti, tuon tuostakin lasta suudellen, "olkoon hän sitten Jumalan nimessä Laila."

VII

Rutto

Seuraavana kesänä oleskeli Laagje tavallisuuden mukaan rannikolla Altenin pitäjässä porolaumoineen. Hänellä oli vanhat palvelijansa ynnä Mellet luonaan, mutta pikku Lailaa kaikki kaipasivat, ja ehkä enimmin tuo juro Jaampa. Kun lapsi oli poissa, muuttui ukko taas harvasanaiseksi, äreäksi ja tyytymättömäksi. Matkalla rannikolle oli hän liian hurjalla ajamisella tappanut erään poron, ja kesällä hän oli asettunut väijyksiin ja tappanut kaikki uudisasukasten koirat, jotka vaan salaisesti käsiinsä sai. Tappelussa oli hän niinikään pahasti lyönyt ja runnellut kahta Norjalaista, jotta nimismies oli määrätty tuomaan hänet sovinto-oikeuteen, mutta se joka niskoitteli, oli juuri Jaampa. Hänen jälilleen oli mahdoton päästä, kun hän rauhattomana piileskeli milloin siellä, milloin täällä erämaassa porojen keskellä, ja ainoastaan kaikessa salaisuudessa tuon tuostakin pisti päänsä Laagjen kotaan, joka luonnollisesti ei häntä ilmiantanut.

Melkein siihen aikaan, jolloin tunturi-Lappalaiset alkavat vetäytyä takaisin tuntureille, alkoi kuulua kummallisia huhuja, että hirmuinen ruttotauti oli liikkeellä Ruijan itäosassa. Kerrottiin, että se oli tullut sinne Venäjältä ja oli rupulitaudin kaltainen. Ei ainoatakaan lääkäriä löytynyt siihen aikaan näissä seuduin ja kerrotaan, että ihmisiä kuoli niinkuin kärpäsiä. Etenkin kuului rutto raivoavan Lappalaisissa, vaan monta Norjalaistakin oli joutunut sen uhriksi. Ne, jotka voivat paeta, pakenivat, mutta veivät samassa taudin mukanaan toiseen paikkaan, ja kulovalkean tavalla levisi tauti yhä laveammalle. Väestön hoettiin Etelä-Varangerissa lopen kuolleen, samaten Nessebyssä ja pitkin Tanajokea Karasjoelle asti. Joka päivä pelättiin, että rutto jonkun pakolaisen mukana tulisi Länsi-Ruijaankin, ja kansa ei uskaltanut matkustaa minnekään, ei tohtinut tavata vieraita eikä ottaa vastaan ketään.

Tosi onkin, että viime vuosisadan keskipaikoilla raivosi ruttomainen tauti näissä seuduin, ja sen aikuisista henkikirjoista näkyy, että "verollisten" lukumäärä supistui hirveässä määrässä, ja mainitaan, että "maa oli melkein autio."

Laagje ja muut tunturi-Lappalaiset, jotka oleskelivat rannikolla, päättivät sen vuoksi kiireimmiten jättää asutut seudut, päästäkseen mitä pikemmin sisämaan autioihin ja jylhiin tunturiseutuihin, joissa ei löytynyt ainoatakaan ihmisasuntoa.

Sen vuoksi päättivät kaikki yksimielisesti määrättynä päivänä ajaa porot kokoon aukealle kentälle, jossa oli toimitettava "Ratkem" eli porojen eroittaminen toisistaan merkkien mukaan, jotta kukin perhekunta saisi omat elukkansa erikseen lähteäkseen niiden kanssa minne tahtoi. Kesällä, jolloin sudesta ei ole pelkoa ja elukat saavat olla melkein omin päinsä, sekaantuu usein monta laumaa yhteen, kun useita Lappalaisia oleskelee samalla rannikolla, mutta talveksi, jolloin poroja täytyy tarkasti vartioida, koettaa kukin saada suuremman eli pienemmän laumansa erikseen. Semmoinen "Ratkem" on vaivaloinen työ, johon kuluu monta päivää. Ei ole yhtä helppo eroittaa toisistaan tätä elävätä ryhmää, kuin lajitella merkittyjä tukkia vedessä, mutta Jaampa on rivakka tässä niinkun muussakin raskaassa työssä, ja vähitellen onnistuu miehille ja koirille yhdistetyin voimin jakaa koko lauma kolmeen, neljään, viiteen eli useampaan ryhmään. Toisinaan on syntynyt riita, vieläpä tappelukin "ratkemia" toimittaessa, kun merkkiä ruvetaan epäilemään, tahi kun varkaat ovat niitä muuttaneet, vaan omistajalla jostakin tuntomerkistä päättäen on täysi syy väittää, että eläin kuuluu hänelle. Siinä on huutoa ja melua, suopungit sinkoilevat sinne ja tänne, koirat haukkuvat, poroja viedään joka puolelle ja tuota vilkasta ja vaihtelevaa liikettä kestää useampia päiviä, kunnes "ratkem" vihdoin on lopussa, tosin ani harvoin jokaisen mielihyväksi. Laagjella ja hänen perhekunnallaan oli kaikkiaan 7 merkkiä eli eri tavoin merkittyjä poroja, jotka olivat poimittavat laumasta, jossa oli ehkä 8-10,000 poroa. Ensin oli nimittäin hänen oma merkkinsä, sitten Jaampan, Jounan ja molempien palvelijattarien, sitten Mellet'in ja Lailan, koska, niinkuin jo on kerrottu, kumpikin näistä oli saanut poron kumminlahjaksi.

Vihdoinkin olivat kaikki valmiit ja läksivät kukin omalle suunnalleen. Laagje vetäytyi vanhoille talviteloilleen Akanastunturille. Tiellä tapasivat he eräänä päivänä Lappalaisen, joka astuskeli tunturia myöten ja jonka Laagje tunsi.

Sitten kuin oli toimitettu tavallinen tervehdys, joka ystävien kesken tapahtuu siten, että kumpikin panee oikean kätensä toisensa vasemmalle olkapäälle, puoleksi syleillen toisiaan, painaen posken poskea ja nenän nenää vastaan³ kutsuttiin vieras kotaan, johon astuessaan hän toivottaa: "Rauha taloon!" ja hänelle toimitetaan istuin lieden ääressä. Laagje tiedusteli, mistä vieras tuli.

"Assemäeltä, kolme penikuormaa Karasjoelta," vastasi mies.

"Etkö tullut Karasjoen kautta?" kysyi Laagje.

"En, sinne en uskaltanut mennä," vastasi vieras.

"Miksi et?"

"Etkö ole kuullut rutosta puhuttavan?"

"Kyllä olen," vastasi Laagje, "mutta onko rutto ollut Karasjoellakin?"

"On", vastasi vieras, "rutto tuli sinne kesällä, paljon ihmisiä kuoli ja ne, jotka saattoivat, pakenivat Assemäelle eli muuanne."

"Kenen mukana tauti sinne saapui?"

"Pakolaisten mukana Tanasta", selitti Lappalainen, ja perheen huomio oli nyt jännitetty korkeimmalleen. Kun Lappalainen saa kuulla erinomaisia uutisia, kuuntelee hän melkein ällistävällä uteliaisuudella. Kaikki työnteko pysähtyy. Kauha ei liiku padassa, sormet, joilla ruokakuppi sivellään puhtaaksi, pysähtyvät matkalla kupista suuhun, tikku, jolla piippu viritetään, palaa sormissa kesken virittämistä, ja aina väliin kuuluu huudahduksia, niinkuin: "Vuoi, vuoi!" eli "Vuoi dal die!" Vieras kertoo "että eräänä aamuna varhain, kun kauppias Lind meni alas joen rannalle, huomasi hän vieraan veneen rannalla. Keulassa makasi eräs vaimo, lapsi sylissään, ja rannalla makasi eräs Lappalainen nahkaturkissaan. Kauppias luuli heitä matkustajiksi, jotka matkan jälkeen olivat käyneet levolle ja ravisteli miestä saadakseen häntä hereille, mutta kauhistuksekseen huomasi hän nyt, että mies oli kuollut, ja tarkemmin katsottuaan näki hän, että mies oli mustansininen kasvoiltaan ja haisi jo vahvasti. Vaimo ja lapsi olivat myös kuolleet. Hämmästyneenä palasi kauppias asuntoonsa ja kertoi asian vaimolleen. Helposti saattoi huomata, että ne olivat pakolaisia, jotka olivat tuoneet ruton mukanaan, ja pian kulki virvatulen tavoin naapurista naapuriin: 'Jumala meitä auttakoon, rutto on täällä!'

"Kauppias rohkeni mennä alas rannalle heittämään kuolleen ruumiin veneesen, jonka sitten työnsi ulos virtaan, jossa se hävisi ensimmäiseen koskeen, mutta kaksi päivää myöhemmin hän sairastui ja kohta jälkeenpäin vaimonsakin. Niin sairastui yhä useampia, ja ihmiset alkoivat paeta niin pian kuin mahdollista tuosta ruton saastuttamasta seudusta, osaksi ylös virtaa myöten, osaksi kauas erämaahan, jossa varmaan moni on hukkunut."

"Ja miten kävi kauppiaan ja hänen vaimonsa?" kysyi Laagje.

"He kuolivat kumpanenkin, sen mukaan mitä olen kuullut, ja heidän palvelijansa pakenivat."

"Mutta lapsi, kuoliko lapsikin, joka heillä oli, pieni tyttö nimeltä

Laila?"

"Sitä en tiedä, en ole kuullut mitään lapsesta," sanoi Lappalainen. "Ihmiset eivät vielä ole ruvenneet palaamaan ja luultavasti on siellä paljon hautaamattomia, koska ei löydy ainoatakaan elävätä olentoa Karasjoella. Vasta lumen ja pakkasen jälkeen ne ehkä uskaltavat palata sinne jälleen, jotka vielä ovat elossa, missä sitten lienevätkään. Assemäellä asuu muutamia, joilta olen kuullut, mitä nyt olen kertonut."

"Mutta mitä uutta merenrannalta," kysyi vieras, "onko rutto tullut

Alteniin?"

"Ei vielä", vastasi Laagje, "mutta kaikki ihmiset olivat huolissaan ja pelkäsivät joka hetki sen tulevan."

Vieras jätti hyvästi lähtien edelleen ja kahdeksan päivää myöhemmin pystytti Laagje majansa Akanastunturille, noin 8 penikuormaa Karasjoelta.

Jaampa oli koko ajan tarkasti kuunnellut Laagjen ja vieraan keskustelua, vaan ei kysynyt silloin eikä myöhemminkään mitään. Hän toimitti tavalliset tehtävänsä, mutta häneltä ei kuullut melkein ainootakaan sanaa. Nähtävästi hän tuumaili jotakin eli odotti jotakin.

Kuukautta myöhemmin, kun ilma oli toden teolla käynyt pakkaiseksi ja maa pukeutunut valkoiseen lumivaippaansa, joten keli oli mitä parhain porolla ajamiseen, astui Jaampa eräänä iltana Laagjen telttiin ja istausi lieden ääreen.

"Olet tuonut kotiin kaksi ajoporoa tänään," puhui Laagje, "mitä niillä aiot tehdä, aiotko lähteä matkalle?"

"Minä lähden tänä iltana kuun noustua."

"Mihin?"

"Sen kyllä itsekin tiedät."

"Niin melkeinpä tiedän", lausui Laagje, "mutta uskallatko mennä sinne, etkö pelkää ruttoa?"

"Minä en pelkää mitään, ja tietysti nyt pakkanen on kuolettanut rutonkin, koska kaikki on jäässä. Sitä paitsi tahdon saada selkoa lapsesta, tahdon tietää, onko lintusemme elossa vaiko kuolleena ja kylmettyneenä Karasjoella."

"Niin, jos löydät lapsen, joka nyt on orpo, ja tuot sen tänne meille jälleen, niin et tarvitse minkäänlaista puutetta kärsiä, niin kauan kuin tahdot olla minun luonain, joko palvelijana palkkaa vastaan tahi omana herranasi!"

Kello 11 iltasella istui Jaampa pulkkaan ja läksi kulkemaan Karasjoelle päin Laagjen toivotuksella: "Olkoon rauhan Jumala suojanasi ja saattakoon sinut onnellisesti kotiin jälleen!"

Hän ajoi koko yön, ja seuraavan päivän aamupuolella hän saapui kirkon kylän harjanteille, joilta voi nähdä kylän rakennukset.

Autiolta ja tyhjältä näytti tasanko, jossa rakennukset seisoivat, ja ainoastaan yhdestä tuutista näkyi savua nousevan. Siinä toki täytyi löytyä ihmisiä ja annettuaan porojen hiukan levähtää ajoi Jaampa ripeästi alas tasangolle poikki virran suoraa päätä erästä yksinäistä mökkiä kohden, josta savu näkyi nousevan.

Astuessaan huoneesen, ei hän alussa nähnyt muuta kuin vanhan ämmän, joka istui kyyrysissään takan ääressä, vaan sitten huomasi hän myös vanhan miehen makaavan sängyssä.

"Jumalan kiitos!" huudahti ämmä Jaampan astuessa sisään, "vihdoinkin tulee tänne ihmisiä jälleen! tuletko Assemäeltä vai tunturilta?"

"Minä tulen tunturilta, Aslak Laagjen luota."

"Eikö rutto ole teillä käynyt?

"Ei, me olemme siitä saaneet olla rauhassa!"

"Onko tuo vanhus tuolla sängyssä miehesi?" kysyi Jaampa.

"Hän on mieheni. Me ainoat olemme elossa tällä paikalla, kaikki muut ovat kuolleet tahi paenneet, mutta me olemme niin vanhoja, jotta kaikessa tapauksessa kohta kuolemme ja sen vuoksi rutto ei meistä huolinut."

Samassa huomasi Jaampa vaatemyttyjä pienessä sängyssä ovenpielisessä nurkassa.

"Mitä tuossa pienessä sängyssä on?" kysyi hän.

"Se on pieni tyttö-raiska, jonka olemme ottaneet luoksemme, kun kaikki muut pakenivat," vastasi ämmä.

"Kenen lapsi hän on?"

"Hän on kauppiaan lapsi," puhui ämmä.

"Onko hän kauppias Lindin tytär, nimeltä Laila?" tiedusti Jaampa, ja hänen sydämensä alkoi sykkiä kiivaasti.

"Sitä en tosiaankaan tiedä, mikä lapsen nimi on, mutta se on varma, että hän on kahden muukalaisen lapsi, jotka pari vuotta sitten tänne muuttivat. Sääli lapsi raukkaa! Molemmat vanhemmat kuolivat ruttoon ja makaavat vieläkin hautaamatta huoneessaan, ja lapsen löysimme eräänä päivänä istumassa oven ulkopoolella. Hän itki niin haikeasti, jonka vuoksi otimme hänet tänne, jossa hän sittemmin on ollut, lapsi raukka."

"Kiitos sinulle siitä ja palkituksi tulet myöskin," sanoi Jaampa.

"Kiitos Jumalan, että vihdoin näemme ihmisolennon," sanoi eukko. "Meillä on tuskin leivän muruakaan huoneessamme. Vähän oli meillä kahden osaksi, vielä vähemmin kolmelle, Jumala armahtakoon!"

"Minulta saat ruokaa," sanoi Jaampa, "minulla on ruokaa muassani, saat niin paljon kuin tahdot."

"Alussa kävi lapsi useampia kertoja kotona katsomassa, eikö isä ja äiti heräisi," kertoi eukko, "mutta nyt hän jo ymmärtää, että he ovat kuolleet."

Sykkivällä sydämellä läheni Jaampa lapsen sänkyä, kumartui ja katseli tuota nyt laihtunutta ja riutunutta lasta, joka niin usein oli huvitellut häntä iloisella naurullaan.

"Laila", sanoi hän hiljaa, "Lailasjam, gulakgo?" Lailaseni, kuuletko?

Lapsi heräsi kuullessaan nimeänsä mainittavan, mutta nähdessään tuon vieraan paksun turkin ja tummat kasvot aivan edessään, rupesi se pelkäämään, kasvot alkoivat vetäytyä itkuun, ja lapsi koki vetäytyä peitteiden alle.

Jaampa joutui pulaan, hän olisi niin mielellään tahtonut osoittaa ystävällisyyttä, kun vaan olisi tiennyt miten menetellä. Eukko tuli silloin avuksi kokien rauhoittaa pienokaista ja nosti hänet istualle sänkyyn.

"Älä pelkää," sanoi eukko, "ei hän tee sinulle mitään. Ole nyt kiltti, niin saat hyvää ruokaa."

"Laila, utsa loddasjam, ale bala!" Laila, pieni lintuseni, älä pelkää, puhui nyt Jaampa niin ystävällisesti kuin suinkin.

"Ikgo dovda muo, Laila, ikgo muite Jaampa?" "Etkö tunne mua, Laila, etkö muista Jaampaa, Laagjea, Mellet'iä ja poroja?"

Lapsen kasvot kirkastuivat, hän pyyhki kyyneleet silmistään ja katsoa tuijotti Jaampaan.

"Sinäkö Jaampa?" sammalsi hän.

"Niin, minä olen Jaampa, pieni lintuseni, nyt et saa enää itkeä, nyt sinä saat ajaa Jaampan kanssa ja istua Jaampan selässä, saat olla iloinen ja syödä hyvää ruokaa Jaampan kanssa."

"Niin" sanoi lapsi, "Laila syö hyvää ruokaa Jaampan kanssa."

Jaampa otti povestaan poronkielen ja alkoi leikata siitä viipaleita lapselle, joka nyt ei ollenkaan enää peljännyt, vaan tuli hänen luoksensa ja hänen suureksi iloksensa söi halukkaasti lihaa, ikäänkuin pieni kesytön lintu, joka ystävällisyydellä on saatu rohkeaksi ja kesyksi.

"Tahtooko Laila olla minun luonani?" kysyi Jaampa.

"Tahtoo Laila olla Jaampan luona."

"Tahtooko Laila ajaa minun kanssani, ajaa porolla Laagjen, Mellet'in,

Jounan, Maggan ja Gunnil'in luokse?"

"Laila tahtoo ajaa Jaampan kanssa ja isän ja äidin kanssa!"

"Ei, isä ja äiti ovat poissa ja kuolleet, mutta kun tulet minun kanssani, saat toisen äidin, joka on hyvä sinulle, ja Jaampa pitää sinusta."

"Aiotko ottaa lapsen mukaasi?" kysyi eukko.

"Aion, sitä varten olen tullutkin. Hän on nyt orpo, hänellä ei ole sukulaisia eikä tuttavia täällä, sen vuoksi on hän jälleen oleva Laagjen lapsi, niinkuin hän oli ennenkin, eikä hänen tarvitse puutetta kärsiä."

Sitten meni Jaampa ulos ja toi mukanaan ison palan poron lihaa, jonka hän antoi eukolle.

"Tässä saat ruokaa, kunnes ihmiset paalaavat, ja jos tarvitset enemmän saat lisää, mutta lapsen minä vien mukanani."