Читать книгу: «Laila eli Kuvaelmia Ruijan rannoilta», страница 2

Kun sudet näkivät joutuvansa ahtaalle ja kun juokseminen syvässä lumessa kävi vaivaloiseksi, rupesivat tapansa mukaan, kun heitä ajetaan, oksentamaan ollakseen juoksulle vähän keveämmät, ja Jaampa huomattuaan sen, heitti pois pyssynsä, joka vähän painoi, keventääkseen hänkin kuormaansa. Hän tiesi Jounan, joka seurasi perässä, ottavan sen mukaansa.

Jaampa ei ollut kaukana susista niiden päästessä maalle, vaan ylängöllä ne taasen pääsivät hänestä etenemään. Päästyään uudestaan niiden näkyville, oli pienempi susi eronnut suuresta, kenties se aavisti, ettei ollut hyvä sitä seurata, ja Jaampa seurasikin tietysti tuota suurta.

Taas mentiin alespäin, kiihtyvällä vauhdilla lensivät sukset; susi aikoi taas juosta erään järven poikki, vaan mäessä jäälle laskiessaan oli Jaampalla kymmenen kertaa kovempi vauhti kuin sudella ja hän läheni sitä lähenemistään. Vihdoin oli hän sen kintereillä, ja kiitäessään sen sivutse mäessä hän tavoitti sitä suksisauvallaan lauteihin, joka on suden arin kohta. Vaan susi olikin vanha kokenut veitikka. Se kääntyi samassa ja väisti iskun tarttumalla sauvaan hampaillaan, jonka vuoksi ei koskaan maksakaan vaivaa lyödä sitä päähän.

Onnettomuudeksi luiskahti Jaampan vasen suksi, kuu hän sutta läimähytti, pajun oksan alle, ja Jaampa laukesi nurin niskoin, niin että hän makasi nenällään lumessa.

Salaman nopeudella syöksi susi hänen hartioihinsa ja repi ja reutoi hänen poronnahkaista turkkiaan. Kaikeksi onneksi oli se toki paksu, ja sitä paitsi oli hänellä tämän alla vielä lammasnahkainen turkki, niin että hän kyllä tunsi hampaiden iskun ja kauvan aikaa jälkeenpäin oli hänellä vielä mustelmia omassa nahassaan, vaan siitä ei hän suurin välittänyt. Hän oli niin viisas, että osasi olla hiljaa niin kauan, kunnes pääsi puukkoonsa käsiksi, kääntyi sitten äkkiä ja iski veitsensä suden olkapäähän, jolloin se taas läksi pakoon.

Eipä Jaampakaan kauvan siekaillut, tuokiossa oli hän taas jaloillaan ja suden jäljissä. Taas mentiin lakean jään poikki ja kilpajuoksu alkoi uudestaan.

Kuu nousi, tähdet tuikkivat, revontulet säihkyivät ja tuhannen tuhannet lumikiteet välkähtelivät ja kimaltelivat. Yö oli valoisa, vaan ei ainoatakaan elävää olentoa kuulunut eikä näkynyt. Kaikki oli hiljaista ja äänetöntä näillä äärettömän lakeilla tunturimailla.

Ainoastaan nämä kaksi, Jaampa ja susi, läähättivät ja juoksivat katselijoitta ja todistajoitta, pysähtymättä tai huokaamatta, ei tavallista kilpajuoksua, vaan kilpailua elämästä ja kuolemasta.

Kun susi taas pääsi maalle, rupesi se jo väsymään, kenties haava ja veren vuodatuskin olivat sen uuvuttaneet, sillä se ei enää juossut vuorelle päin, vaan läksi kulkemaan pitkin järven rantaa.

Jaampa iloitsi nähdessään verta sen jäljissä ja kokosi viimeiset voimansa sitä saavuttaakseen, mutta hiki vuoti hänestä vielä kovemmin, kuin veri sudesta, ja hänen oli niin kuuma, että hän oikein höyrysi. Silloin kiersi hän yltään tuon raskaan poronnahkaisen turkkinsa, viskasi sen lumelle ja riensi nyt eteenpäin lyhyessä alusturkissa. Ilma oli myös tullut kylmemmäksi ja lumen pinta oli käynyt hienoon jäähän. Se teki, että suksi luisui kuin olisi se ollut lasista, vaan samalla jääriite leikkasi suden jalkoja. Vihdoin heitti Jaampa pois lakkinsakin, sekin kävi hänelle liian raskaaksi. Paljain päin ja hajalla hapsin riensi hän ennättääkseen järven päähän yhtä haavaa suden kanssa. Täällä oli kapea rotko, ja kun susi yritti paeta sen kautta, sai se siinä surmansa. Jaampa hiihti ylempänä rinteellä, kun susi oli alempana, ja juuri kun sen hampaat irvissä piti juosta Jaampan sivutse, sai se niin hyvin tähdätyn iskun Jaampan sauvasta selkäänsä, että se takapuolestaan vaipui lumeen ja jäi rampana siihen istumaan, voimatta paikaltaan hievahtaa.

Jaampa oli voittaja. Hän hengitti muutaman kerran syvään, ja nojaten suksisauvaansa katseli hän voitettua vihollistaan. Säälistä ei tässä ollut puhumistakaan. Päin vastoin, ilkullisella voiton riemulla siitä, että oli katkaissut verivihollisensa selkärangan, puhkesi hänen vihansa kaikellaisiin haukkumasanoihin ja hän lausui: "Jopa vihdoinkin saavutin sinut, ilkeä peto! sinä, joka olet hiipinyt ympäri yöllä, vaan päivällä olet ollut pelkuri muita, paitsi lapsia kohtaan! Siinä nyt istut rampaselkäisenä ja hampaat irvissä, sinä paholainen. Luuletko minun sinua säälivän. Mitä vielä, hyi sinua, joka purit minua selkään! Vaan nyt et tarvitse odottaa kauemmin, eikä kirottu kielesi ole enää poron verta nuoleva. Nyt sen sijaan minun veitseni saa maistaa sydänvertasi. Se kelpasi sinulle, sinä rosvon sikiö, joka kuukausi sitten varastit parhaan poroni! Niin, se olit sinä, siitä ei ole apua, että noin mulkoilet silmilläsi, sinäpä se olit, sanon minä, taikka isäsi, taikka äitisi, taikka veljesi, taikka sisaresi, taikka joku muu tuota kirottua sukuasi. Nyt sinun pitää kuoleman, kuuletko konna, lurjus, verikoira! Tuossa – tuossa saat veitsen," ja kuni salaman leimaus syöksee veitsi suden sydämeen. Kuoliaana susi kaatuu selälleen.

Jaampa nylki suden, heitti nahan turkin kauluksen tavoin hartioilleen ja läksi paluu matkalle. Puolen penikuormaa kulettuaan kohtasi hän Jounan, joka toi hänen pyssynsä, turkkinsa ja lakkinsa.

He läksivät kulkemaan oikotietä, ja puolen päivän tienoissa he saapuivat kotiin. Jaampa ei ryhtynyt laveammin kertomaan retkestään, vaan hänen suunsa työskenteli sitä ahkerammin lihapadan tyhjentämisessä, joka juuri oli otettu tulelta. Se hänen kumminkin täytyi kertoa, että susi oli repinyt hänen turkkinsa, kun yksi tytöistä ryhtyi sitä korjaamaan. Jouna sitä vastoin söi ja puhua jupakoitsi kilvan, ja häneltä nyt tarkemmin saatiin kuulla retken erityistapaukset.

III

Lapsi ja Lappalainen

Muutamia päiviä susijahdin jälkeen päätettiin, että Laagjen ja Jaampan tulisi lähteä kumpikin eri suunnalle etsimään kadonneita poroja. Semmoisia retkiä kylästä kylään tehdään usein ja niitä pidetään osaksi melkein huviretkinä, etenkin jos asianomainen on palvelija eikä itse vahingon kärsinyt, samalla tapaa kuin rengit etelämmässä varsin mielellään lähtevät vuoristoon hevosia etsimään, jolloin saavat tilaisuutta käydäkseen majasta majaan vuoristossa. Semmoinen retki antaa Lappalaiselle aihetta käydä tapaamassa sukulaisia ja tuttavia eli vieraita, tiedustamaan eli kertomaan uutisia, tahi juttelemaan tuosta loppumattomasta aineesta, jota poro, poron hoito, poron taudit y.m. tarjovat paimentolaiselle.

Pian saapui Laagje erään lähimpänä asuvan tunturi-Lappalaisen luo, joka oli hänelle vähä sukuakin, ja tiedusteli kadonneita porojaan. Naapuri kertoi, että eräänä päivänä oli kaukana lumikentällä nähty musta liikkuva esine. Se läheni lähenemistään ja suureni suurenemistaan, ja vihdoin huomattiin että se oli porolauma. Helposti saattoi nähdä, että susi oli ollut liikkeellä jossakussa paikassa ja että eläimet nyt olivat pakolaisia voitetusta armeijasta. Kun nuo pelonalaiset eläimet olivat huomanneet vieraan lauman, juoksivat ne sitä kohden ja kaatuivat uupuneina tiheimpään parveen. Jos semmoisissa tapauksissa pakeneva eläin saapuu ystäviin tahi sukulaisiin, on se pelastettu. Merkeistä kuvissa tunnetaan sen isäntä, jonka luona susi siis on käynyt vieraisilla, ja eläintä hoidetaan, kunnes omistaja saapuu.

Vaan jos se saapuu varkaan käsiin, niinkuin usein sattuu, niin ei tämä ole sutta hurskaampi. Hän tappaa sen, piilottaa ja syöpi suuhunsa, tahi panee sen korviin oman merkkinsä ja muuttaa pois semmoiseen paikkaan, jossa ei häntä helposti keksitä.

Jaampa läksi porolla ajamaan etelää kohden Koutokeinoon päin, jossa pahimmat poronvarkaat asuivat. Hänellä oli oikea indiaanin terävyys ja kekseliäisyys tekemään kaikellaisia huomioita ja johtopäätöksiä, samalla kun hän jutteli asianomaisen kanssa aivan toisista asioista, kuin kadonneesta tahi varastetusta porosta. Nahan väristä ja ulos viskatuista sorkista tunsi hän paikalla, oliko eläin kuulunut isännän tai hänen omaan karjaansa.

Jaampa ei ollut maininnut mitään siitä, kuinka pian hän palaisi kotiin, Laagje sitävastoin, joka kulki hiihtämällä, oli luvannut olevansa kotona ennen joulua. Hän kääntyi siis kotimatkalle, löydettyään osan poroistaan ja tehtyään sukulaistensa kanssa semmoisen sopimuksen, että he tuonnemmaksi pitäisivät niitä huostassaan.

Siten tapahtui, että hän hämärässä joulunaattona sattui kulkemaan pitkin samaa virtaa, jossa tuo kauhea onnettomuus oli kohdannut kauppiaan lasta ja sen vanhempia.

Laagjen tarkoitus oli saapua kotiin iltapuolella viettääkseen jouluiltaa yhdessä perheväkensä seurassa. Kulkiessaan näki hän monessa kohden rannalla suden jälkiä, vaan hän ei osannut aavistaakaan petojen olevan niin lähellä, ennenkuin hänen koiransa, "Tshjabo", joka juoksi edellä, yht'äkkiä päästi hätähuudon, sillä kaksi sutta oli hyökännyt koiran kimppuun ja tuokiossa repivät sen palasiksi. Sudet pötkivät pakoon saaliinensa, ja kun Laagje ehti paikalle, ei ollut koirasta muuta jäljellä kuin muutamia veri pilkkuja lumessa.

Tässä näin seisoessaan, luuli hän kuulevansa ikäänkuin heikkoa lapsen itkua virrasta päin vähän kauempana. Eihän se vaan liene "apparashj" eli "hylkylapsi", ajatteli Laagje itsekseen. "Jumala tiesi, kuka lienee salaisuudessa synnyttänyt lapsen, joka nyt rukoilee kristillistä kastetta!"

Lappalaisilla on nimittäin yleinen taika-usko, että kun joku poloinen tyttö, kenties lemmittynsä uskottomuudesta, joka ensin on luvannut naida hänet, epätoivossaan menee ja "synnyttää erämaassa", kuten lapinkielellä mainitaan, niin lapsi elää, tehtiinpä hänelle mitä tahansa, itkee ja huutaa ohitse kulkeville, vieläpä mainitsee onnettoman äitinsä nimen, jos joku sitä kysyy. Tämä taikausko, joka lienee pahan omantunnon synnyttämä, pidättää ehkä monenkin onnettoman naisen rikoksesta, jota on paljon helpompi tehdä ja salata näissä autioissa ja asumattomissa seuduissa, kuin enemmän asutuissa seuduissa. Kansan taru kertoo, että lapsi ei herkeä itkemästä ja huutamasta: äiti, äiti! ennenkuin se on nimittänyt murhaajansa ja sille sitten on huudettu joku kristitty nimi ristimänimeksi.

Senpä vuoksi kerrotaan myös, että on löydetty lapsia, joilta kieli on ollut poikki leikattuna. Onneton äiti on silloin tehnyt tämän hirmutyön siinä uskossa, ett'ei lapsi silloin voisi huutaa hänen nimeään, ja hän itse siis välttäisi kaikki epäluulot.

Kulkiessaan ylöspäin virtaa myöten näki Laagje jotakin tummaa eräällä jääkappaleella, vähän matkaa rannasta, ja hänestä tuntui, niin uskomattomalta kuin näyttikin, ikäänkuin ääni olisi tullut sieltä. "Tuo onneton on heittänyt lapsen virtaan", ajatteli hän itsekseen ja joudutti kulkuaan päästäkseen pois tältä synkältä seudulta, vakuutettuna siitä, että tässä oli rikos tehty ja että huutaja oli tuommoinen hylkylapsi.

Mutta taasen kuului tuo heikko ääni niin selvään ja surkeasti valittaen, että tuska ja sääliväisyys tunki hänen sydämeensä; hän tunsi itsensäkin niin onnettomaksi, sillä hänellä ei ollut lapsia. Hän oli tosin ottanut sisarensa nuorimman lapsen, nelivuotisen pojan nimeltä Mellet, ottopojakseen, vaan eihän se kuitenkaan ollut hänen lapsensa.

Hän pysähtyi siis jälleen, katseli taakseen ja kuunteli.

"Laupiaan Jumalan nimessä", huudahti hän, "eihän se toki liene mikään elävä lapsi?"

Paikalla riensi hän takaisin, heitti suopunkinsa jääkappaleelle ja veti sen luokseen. Hämmästyneenä tarttui hän kätkyeesen, tempasi nahat irti, ja mitä näki hän? Mitä ihanimmat lapsen kasvot kyynelten vallassa; tuo pieni olento ojensi heikot kylmästä siniset kätösensä häntä kohden.

Laagje oli tästä odottamattomasta näystä melkein kadottaa järkensä.

Se ei ollut mikään hylkylapsi, se oli todellisesti elävä pienokainen, joka lepäsi kätkyeessä. Laagjen ensimmäisenä ajatuksena oli: "mitä Herran nimessä hänen nyt piti tekemän pelastaakseen tuon lapsiraukan hengen".

Ensin rupesi hän huutamaan ja huhuilemaan kuullakseen, eikö siellä olisi ihmisiä läheisyydessä. Vaan vastausta ei kuulunut synkässä aamu-yössä. Silloin hän sieppasi kätkyeen syliinsä ja läksi hiihtämään. Mutta ei sekään tahtonut käydä päinsä, se rupesi käymään tukalaksi ja vaivaloiseksi hiihtäessä.

Hän laskeusi polvilleen kätkyeen viereen, otti vapisevin käsin lapsen siitä ja piti sitä sylissään, sivalsi sitten veitsensä ja leikkasi niin suuren läven turkkiinsa ja alusjakkuunsa, jotta saattoi kätkeä tuon puolialastoman lapsen poveensa. Siellä oli sen hyvä olla, paljoa lämpimämpi kuin kätkyeessä, eikä estänyt hänen liikunnoitaan.

Sitten riensi hän taas eteenpäin, ehtiäkseen kotiin niin pian kuin mahdollista; sillä lämmintä ja suojaa oli vanhassa povessaan yllin kyllin, vaan ei ravintoa pikku lapselle, joka kenties jo oli nähnyt nälkää niin kauan, että se saattoi kuolla, ennenkuin hän pääsisi kotiin vaimonsa luo ja hankkisi sille poron maitoa ja ydinrasvaa, jolla Lappalaiset usein ruokkivat lapsiaan. Tämä pelko se kiihdytti hänen kulkuaan, ikäänkuin näkymättömät henget olisivat olleet hänen kantapäillään ja tahtoneet ryöstää häneltä lapsen.

Laagje ei milloinkan ollut niin ponnistanut voimiaan, kuin sinä aamuna. Vuoret ja laaksot samosi hän eteenpäin vähääkään pysähtymättä. Hänellä oli vielä penikuorman vaiheilla kotiinsa, vaan pian hän saapui ylänkömaille, joten matka kävi nopeammin, ja huimaavassa vauhdissa hiihti hän alaspäin pitkänkaltevia tunturin rinteitä myöten.

Yht'äkkiä hän pysähtyi. Lapsi oli niin hiljaa, jotta hän jo pelkäsi sen kuolleen. Varovaisesti hän pisti käden poveensa ja tarttui lapsen kätöseen. "Jumalan kiitos!" huudahti hän, huomatessaan sen olevan lämpöisen. Sitten taas eteenpäin.

Pian hän jo näki kotansa ja porolaumansa, joka lepäsi niiden ympärillä. Elukat hypähtivät ylös nähdessään hänen tulevan semmoista kyytiä, ja koirat juoksivat haukkuen kodista, vaan pian tunsivat he isäntänsä jälleen ja hyppelivät häntäänsä huilutellen hänen ympärillään, ikäänkuin anteeksi anoen erhetystään. Sitten tulivat emäntä ja palkolliset ulos.

"Jumalan rauha ja hyvää päivää!" lausui Laagje. "Lähdeppäs nyt eukkoseni telttiin, hanki lämmintä maitoa ja olkaamme sitten kahden kesken!"

Vaimo teki niin, luullen miehensä sairastuneen.

"Mikä sinun on, Laagje, oletko sairas?" kysyi vaimo.

"En ole, vaan tuleppas tänne, vaimo," puhui Laagje, tultuaan kotaan, "tuleppas tänne, niin saat nähdä jotakin erinomaista täällä povessani".

"Hyvä Jumala, lapsi", huudahti emäntä, kun Laagje veti pienokaisen esiin, "elävä lapsi, ihana lapsi, pieni tyttö, oikea enkeli! Hyvä Jumala, kenen lapsi se on?"

"Sitä en tiedä, olen sen löytänyt!"

"Löytänytkö?"

"Niin, lumesta!"

"Lumesta?"

"Niin, se tahtoo sanoa, ei se ollut lumesta, se oli eräältä jääkappaleelta virrassa Ison-kosken luona, luulin sen ensi alussa hylkylapseksi, se itki niin haikeasti".

"Ja melkein alastonna pakkasessa?"

"Eipä niinkään, se oli kätkyeessä, sillä oli kauniit vaatteet yllään ja se oli huolellisesti peitetty, vaan minä heitin kätkyeen sinne ja riensin kotiin lapsi povessani."

"Kenenkähän ihmisen tuo lapsi lienee? Etkö nähnyt eli kuullut ketään?"

"En, oli vielä pimeä, en nähnyt enkä kuullut mitään muuta kuin Tshjabon kuolon huudon, jonka kaksi sutta repi palasiksi".

Lapselle annettiin nyt maitoa ja ydinrasvaa, sitä lämmitettiin ja pian se nukahti vaimon syliin. Äiti parka, hänen olisi pitänyt näkemän tämän, tyhjän kätkyeen ja veripilkkujen asemesta lumessa!

Laagje syötyään hänkin istui vaimonsa viereen. Molemmat katselivat nukkuvata lasta ja tarkastelivat sen vaatteita. Ei ollut minkäänlaista merkkiä huomattavissa ja vaatteet olivat tavallista lappalaista kuosia.

"Sinä heitit kätkyeen sinne", lausui emäntä, "ehkä siinä olisi ollut joitakuita esineitä, jotka olisivat ilmaisseet sen syntyperää".

"Minä käyn hakemassa sen huomenna", vastasi Laagje, "eihän sinullakaan ole kätkyettä".

"Jos saisimme pitää lapsen omanamme; katsoppas, kuinka kaunis se on!"

"Niin, jos voisimme! Mutta kaikissa tapauksissa saamme pitää sen ensi aluksi, ja ellei lasta tiedusteta, on se minun. Ehkäpä se mielivaltaisesti on hyljätty. Minä olen kaikissa tapauksissa sen löytänyt ja pelastanut, jota paitsi se varmaan olisi ollut kuoleman oma. Niinkuin Vapahtajakin syntyi joulu-yönä, niin lienee tämäkin lapsi lahjoitettu meille tänään".

"Mutta mitä me sanomme palvelijoillemme ja muille ihmisille?"

"Niin, meidän täytyy sanoa, että se on kasvatti, jonka minä olen tuonut mukanani ja jonka me olemme ottaneet omaksemme, ja nyt on meillä kaksi, Mellet ja tämä pienokainen, jotka voivat leikkiä yhdessä".

"Mutta onkohan se kastettu?"

Niin, sitäpä ei kukaan voinut sanoa. Mutta kaksi kertaa on parempi kuin ei kertaakaan, ajatteli Lappalainen, ja sitten kuin palkollisille oli kerrottu, että Laagje eräältä sairaalta sukulaiseltaan oli ottanut itselleen kasvattityttären, läksi hän vaimoneen Koutokeinoon.

Papin kanssa pian tultiin selville. Laagje sanoi pitkittä puheitta lapsen omakseen ja kasteessa sille pantiin nimeksi Laila.

Heidän palattuaan kestittiin palkollisia parhaalla ruoalla ja juomalla, mitä talossa löytyi, sen johdosta, että Lailalle oli vanhan tavan mukaan annettava kummilahja jommoisen myös Mellet oli saanut silloin, kun hän otettiin talon lapseksi.

Lukuisasta porokarjasta valitsi Jaampa kymmenen nuorta emää vasikkoinen, ja näiden korviin leikattiin nyt erityinen merkki, jotta niitä voisi eroittaa vanhempien ja muiden poroista. Sitä merkkiä kutsuttiin tästä lähtien "Lailan merkiksi".

Tämmöistä merkkiä käytettiin vanhaan aikaan myös "puumerkkinä" eli omaisuuden merkkinä, jolla kukin lapselle kuuluva kappale merkittiin. Täysi-ikäisinä käyttivät asianomaiset sitä myös allekirjoituksena, eli kirjoittivat sen kirjallisien sitoumuksien alle, josta seurasi sama laillinen velvollisuus, kuin nimen kirjoituksesta meidän aikana. Tavallisesti ei lapsi saanut vanhemmiltaan ristimälahjaksi useampia kuin yhden poron, mutta tuo rikas Laagje lahjoitti kumpaisellekin, Mellet'ille ja Lailalle, kymmenen nuorta emää, joten saattoivat olla hyvässä toivossa, että he täysikasvuisina tulisivat olemaan hyvin rikkaat, kun sitä paitsi saisivat suuren perinnön. Ristiäisissä lahjoitettuja poroja ja niiden jälkeisiä, vaikka ne lisääntyisivät kuinka suuresti, ei koskaan lueta perintöön kuuluvaksi, vaan on se lapsen erityinen omaisuus. Ennen muinoin sai lapsi myös usein poron kummin lahjaksi, ja sen, joka ensin keksi ja näytti lapsen ensimmäisen hampaan, tuli aina lahjottaa sille poro. Sitä kutsuttiin "hammasporoksi", ja tapa lienee tullut Norjalaisilta, joilla, niinkuin tunnemme, oli tapana antaa samanlainen lahja, nimeltä "hammaslahja".

IV

Suomalaisia

Poro. Majanmuutto. Poikiminen

Heti joulun jälkeen Laagje purki kotansa ja muutti laumoineen etelämmäs

Hettajärven rannalle, joka kuuluu Suomen Lappiin.

Siihen aikaan ei ollut, niinkuin nyt, kielletty muuttamasta rajan yli, vaan Norjan Lappalaiset oleskelivat suuren osan talvea Venäjän Lapissa, jossa löytyi runsaasti jäkälää ja suojaa metsissä, ja Venäjän tahi Suomen Lappalaiset yhdessä Norjalaisten kanssa taasen kesällä oleskelivat Norjan rannikoilla.

Tästä oli etua molemmin puolin eikä kellekkään vahinkoa. Maanlaadun vaihettelevaisuus ja toisiensa talvi- ja kesälaitumien käyttäminen oli yhtä välttämätön paimentolaisille molemmin puolin rajaa, kuin Norjan talonpojalle on vuorotellen pitää karjaansa talvella suojuksissa ja kesällä vuoristossa. Joutuisivatpa talonpoikamme² kovaan pulaan, jos saisivat käskyn, joko asua vuoristossa vuoden umpeensa, tahi elättää karjaansa aina kotona.

Oleskellessaan Suomen puolella tuli Laagje usein yhteen Suomalaisien kanssa, ja seurauksena tästä oli, että sekä hän että hänen palvelijansa ymmärsivät ja puhuivat tuota lähisukuista suomenkieltä melkein yhtä hyvin kuin omaa kieltänsäkin. Usein sattui myös, että hänen luoksensa tuli Suomalaisia, jotka olivat matkalla Suomesta Norjan Lappiin.

Niinkuin tunnettu on, on ollut ja tulee edelleen olemaan alituinen kansanvaellus vähin erin pohjois-Suomesta Ruijaan. Nuo siirtolaiset kulkevat Pohjan lahdelta halki Lapinmaan Kittilään, jossa he jakautuvat siten, että muutamat menevät Varangeriin, toiset Alteniin. He kulkevat siis samaa tietä, jota, niinkuin muutamat historioitsijat otaksuvat, osa pohjan kansoista seurasi siirtyessään Suomesta. Tämä siirtyminen, jonka kautta Ruija eli Norjan pohjoisin osa hajanaisesti on tullut asutuksi pohjoisesta aina alas Saltenin kihlakuntaan asti, ei muuten ole kovin vanha. Iso Pohjan sota eli "Isoviha" oli varsinainen alkusyy tähän.

Niinä kymmenenä vuotena, kun Suomi Viipurin antaumisen (1711) ja Isonkyrön tappelun jälkeen oli Venäjän ja sen raakojen sotajoukkojen vallassa, huokasi tämä maa raskaamman kuorman alla, kuin mitä mikään euroopalainen maa melkein koskaan on saanut kärsiä. Kreivi Armfelt kertoo eräässä kirjeessä tästä asiasta seuraavasti:

"Kaikkialla, jossa Venäläiset ovat kulkeneet, sekä ennen että jälkeen Viipurin valloitusta, ovat he polttaneet ja häväisseet, murhanneet ja rääkänneet syyttömiä asujamia. Yksin Uudenkirkon pitäjässä ovat he lyöneet kuoliaaksi neljäkymmentä henkeä yhdessä huoneessa ja jättäneet elämään ainoastaan erään kuuden viikon vanhan lapsen, niinkuin ylimalkaan tuskin ainoatakaan taloa löytyy, jossa eivät olisi murhanneet muutamia viattomia asujamia tahi kiduttaneet heitä sitomalla heitä kiini pitkään tankoon ja sitten paahtaneet heitä tulella, jonka ovat virittäneet, ja olen itse nähnyt 5-6 semmoista tulisijaa. Sitä paitsi ovat muutamista paikoista vieneet pois lukemattomia viattomia lapsia, ja, jonka mainitseminen jo herättää inhoa, syöneet useampia, jonka etenkin Ilvesten kylä voi todistaa, koska kolme Kalmukkia, jotka sinne olivat tulleet, toivat mukanaan reissään kolme tapettua lasta, kaksi tyttöä ja yhden pojan, jotka he samassa kylässä vähitellen keittivät ja söivät." "Usein", niin lausuu eräs toinen kirjailija, "pakoitti hätä ihmisiä siihen aikaan luonnottomiin ja julmiin toimiin. Eräs äiti oli nälällä pakoitettu käyttämään kahden kuolleen lapsensa ruumiit ravinnoksi itselleen ja toisille lapsilleen. Eräs toinen möi suolaleiviskästä lapsensa muutamalle venäläiselle upsierille".

Ihmekö siis, että jokainen pakeni, ken paeta voi ja mihin vaan sattui pääsemään, etenkin Ruotsiin, vaan myöskin halki Lapinmaan Ruijan rannikoille. Tämä tapahtui niin suuressa määrässä, että Suomen väestö tästä ja siitä syystä, että paljon vietiin vankeina Venäjälle, näinä vuosina supistui 200,000 henkeen.

Myöhään eräänä iltana lähetti Laagje tavan mukaan kaksi palvelijataan, joiden vuoro nyt oli ensimmäisen yövartion ajan vartioida poroja. He huusivat nimeltä niitä koiria, jotka paraiten heitä tottelivat, jolloin nämä paikalla tulivat esiin sopestaan ja seurasivat palvelijoita, sillä välin kuin toiset koirat jäivät rauhallisesti makaamaan. Vaan juuri kuin kotonaolijat olivat levolle menemäisillään, hypähtivät kotiin jääneet koirat äkkiä ulos teltin ovesta ja rupesivat haukkumaan jotakin ulkopuolella. Laagje riensi nyt ulos ja huomasi vähän matkaa teltistä kaksi muukalaista, joiden ympärillä koirat haukkuivat. Laagje kutsui koirat luokseen, jolloin vieraat, mies ja vaimo, jolla oli lapsi selässään, lähestyivät ja tervehtivät.

"Hyvää iltaa!" kuului nyt mies mainitsevan tuolla vähän pitkäveteisellä suomenkielellä, johon Laagje tavanmukaisesti vastasi:

"Jumal'antakoon!"

Se oli siis hiljan nainut suomalainen pariskunta, joka oli matkalla Ruijaan. He rukoilivat yösijaa, ja koska Lappalainen ylimalkaan osoittaa vieraanvaraisuutta, osoitti Laagjekin sitä yhtä suuressa määrässä. Hän kutsui siis vieraat telttiin, jossa enemmän puita lisättiin takkaan ja padallinen poronlihaa pantiin kiehumaan. Lapsi, noin parin vuoden ikäinen tyttönen, päästettiin ulos pussista, jossa hän oli istunut äitinsä selässä, ja vieraille levitettiin mukavasti kaksi poron taljaa nuotion viereen. Pian olivat teltin asukkaat mitä innokkaimmassa keskustelussa, uutisia kyseltiin ja uutisia kerrottiin.

Mellet ja Lailakin olivat pian jalkeilla ja unhottivat unen nähdessään tuon pikku Suomalaisen. He saivat hänen seuraansa, ja kun ruoka oli valmis, yhdistyi Jaampakin lapsien seuraan tuoden vadillisen lientä ja lihaa mukanaan, ja nytkös siinä sotkettiin sekaisin suomea ja lapinkieltä, jotta Jaampan aina väliin täytyi toimittaa tulkin virkaa.

Suomalainen kertoi, että pohjois-Suomea edellisenä syksynä oli kohdannut kova katovuosi. Ohra oli paleltunut jo syyskuun alussa, ja koko pohjois-Suomessa ei löytynyt sitä taloa jossa ei syöty pettuleipää, jossa ainoastaan kolmas osa oli ruisjauhoja. Hän ynnä vaimonsa olivat siis päättänet kulkea suksilla koko tuon pitkän matkan ylös Ruijaan hankkiakseen siellä elatustaan kalastamisella; antoihan meri toki sen verran ruokaa, ett'ei joka päivä tarvinnut nälkää kärsiä.

Laagjen ja vieraan keskustelu kääntyi vähitellen poroon, sen luonteesen ja omaisuuksiin.

Niin kuin tunnemme, pudottaa poro, sekä uros että naaras, sarvensa kerran vuodessa. Härkä pudottaa sarvensa marraskuun keskivaiheilla. Naarasporo pudottaa sarvensa toukokuussa, noin 10-12 päivää kantamisen jälkeen. Poron sarvet saavat taasen täyden suuruutensa elokuun loppupuolella. Härän sarvet joutuvat täyteen mittaansa seitsemässä vuodessa, naaraan neljässä. Haarukoiden ja nystyröiden lukumäärä härän sarvissa voi nousta kuuteen kymmeneen ja niiden paino 36 naulaan.

Tunnettu on vieläkin, että monella eläimellä nähtävästi on jonkunmoinen aavistus omasta ulkomuodostaan. Se näkyy jo siitäkin, että esim. riikinkukko, teiri ja metso pöyhistelevät pyrstösulkiaan, suokukko kaulahöyheniään j.n.e. Kerrotaan myös kirjavan koiran ensiksi nuolevan ja puhdistavan valkoisia pilkkujaan. Se ainakin on varmaa, että poro usein ylpeydellä ja mielihyvällä katselee suuria monihaaraisia sarviaan.

Vaan että eläimellä myöskin voisi olla vaikutus ulkomuotoonsa eli että se omin neuvoin voisi vaikuttaa siihen, että joku osa sen ruumiista kasvaessaan muodostuisi semmoiseksi tahi tämmöiseksi, sitä ei tietääksemme ole tähän asti voitu toteen näyttää.

Lappalaiset väittävät kuitenkin kiven kovaan, että näin on poron ja sen sarvien laita. Niiden muoto ei ole itsetyinen, kertovat he, tahi ne eivät haaraannu ilman että eläin itse auttaa tahi toimii siihen. Se on saanut omituisen kuvauksen kielessäkin ja kuuluu: "Tshjorvides dakkat", muodostaa sarviansa, ja sen johdosta he, siis myöskin Laagje, väittävät, että porolla joutohetkillään on paljon työtä ja huolta.

"Miten se sitten menettelee?" kysyi Suomalainen.

"Se tekee sen takajaloillaan," selitti Laagje, "se taivuttaa sorkkansa taaksepäin ja nilkkaluullaan osaksi hankaa pehmeätä, esiin kasvanutta sarvimukuraa, kunnes se tulee helläksi ja hiukan kosteaksi siltä kohdalta, josta poro tahtoo kasvattaa haarukan. Sarviaine on, niinkuin tiedät, sienimäinen ja pehmeä kuin koivunkänsä, ja heti kun keväällä on sarveen ilmestynyt pieni nystyrä, alkaa poro takajalallaan hangata sitä, saadakseen sen haaraantumaan mielensä mukaan."

"Eihän toki," tuumasi Suomalainen, "että poro jalallaan kaapii ja hankaa sarveaan, ei tule siitä että se tahtoo siihen paikkaan haarukan, vaan yksinkertaisesti siitä syystä, että se paikka kihelmöi, josta luonnon järjestyksen mukaan haara itsestään puhkeaa esiin."

"Eipä niinkään," vastasi Laagje, "asian laita ei ole aivan niin. Tarkastappas ensin silmän asemaa ja sarvien haarukoita. Poro näkee joko oikealla eli vasemmalla silmällään kaikki sarvien haarukat, vaikka niitä olisi 20-30 kummassakin sarvessa. Miksi ei muutamia haarukoita vois kasvaa niin, ett'ei eläin niitä voisi nähdä, jos se yksistään olisi sattumuksen nojassa tahi että haarukat kasvaisivat ilman minkäänlaista myötävaikutusta eläimen puolelta? Eihän sen tarvitsekaan nähdä sitä paikkaa joka kihelmöi, tunteminen on riittämä paikan löytämiseen. Mutta jos tarkastat poroa kun se 'muodostaa sarviaan', niin huomaat heti, että se tuossa toimessaan lakkaamatta katselee ja tutkii silmällään, kasvavatko sarvet kauniiksi ja säännöllisiksi. Toisilla eläimillä, joilla on toisenlaiset sarvet, jotka eivät putoa ja joiden muodostumiseen eläin ei vaikuta mitään, niinkuin esim. härkä, vuohi, metsäkauris j.n.e, kasvavat sarvet usein niin ett'ei eläin voi niitä nähdä."

"Otappas joskus tarkastaaksesi poroa", jatkoi Laagje, "jolla koko vuosi on tehty kovaa työtä, joten se siis on laiha ja väsynyt eikä jaksa ahkerasti hoitaa sarviaan niiden kasvaessa. Sinä vuonna se saa muodottomat, kömpelömäiset ja hyvin harvahaaraiset sarvet. Vaan annappas sen seuraavana vuonna olla rauhassa, anna sen levätä ja käyttää aikaansa mielensä mukaan, niin saat nähdä, kuinka innokas se on saadakseen itselleen kauniit sarvet, kuinka se tuon tuostakin katselee niitä ja kaapii ja raapii milloin toista milloin toista sarvea, saadakseen mielimänsä haarukan siihen kasvamaan, kunnes se 2-3 kuukauden kuluttua on saanut sarvensa sen muotoisiksi ja niin monihaaraisiksi, kuin sillä ikäänsä ja kokoonsa katsoen tavallisesti on."

"Mutta", arveli Suomalainen, "tämänhän oi aivan yksinkertaisesti selittää siitä sangen luonnollisesta syystä, että laihan ja ajetun poron sarvet eivät luonnollisesti saata kasvaa yhtä rehevästi, kuin terveen, raittin ja hyvin ruokitun poron."

"E-ei", intti Laagje, "ei sitä aivan niin voi selittää. Tarkastappas poroa, jonka toinen silmä on viallinen, joten se ei voi nähdä sarviaan sillä puolella, eli jolla on viallinen takajalka, että se vähän taikka ei ollenkaan voi sitä käyttää. Nytpä huomaat, että sille puolelle, jolta se on sokea tahi takajalastaan viallinen, myöskin kasvaa kömpelö, ruma ja melkein haaraton sarvi. Se kyllä hapuelee tuollakin puolellaan tahi menee jonkun puun juurelle, jos sen takajalka on viallinen, ja hankaa sarveaan puun oksaa vasten, vaan se ei läheskään tule niin kehittyneeksi, kuin toisella puolella, jossa se voi tarkastaa sarven kasvua. Sen vuoksi tunteekin poro sarviensa pituuden, leveyden ja korkeuden niin erinomaisen hyvin, että se voi kiitää metsän läpi ja juosta puolen tuuman etäisyydellä puista ja oksista satuttamatta sarviaan, niinkuin se myöskin erinomaisella varmuudella voi puskea vastustajansa sarvia ja väistää omiansa.

"Tätä sarviensa hoitamista toimittaa poro syötyään kyllältä ja laskeutuessaan levolle. Paras todistus siitä, että säikähtynyt eläin rauhoittuu tahi, jos eläin on kesy, lakkaa ihmisiä pelkäämästä, on se, että se alkaa hieroa ja hangata sarviaan takajaloillaan. Vasikat tekevät samoin ensikerran sarvia saadessaan, ja tuota nähdessämme meitä huvittaa. 'Katsoppas vasikkaa, nyt se rupee sarviaan tekemään', on meillä silloin tapana lausua".