Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 12

* * * * *

Berkowin tilain kaikissa asukkaissa oli kentiesi vaan yksi ainoa, joka katseli tuota isännän ja sen alamaisten välillä alkavaa taistelua toiselta kannalta kuin uhkaavalta, ja tämä ainoa oli Herra Wilpponen. Nuoren kirjurin vaaleatukkaisessa päässä piileskeli niin paljon ylellistä ja sekavaa runoutta, ettei hän voinut olla tuntematta tätä vaarallista asemaa ja sitä tohuista mielenkuohua, mikä minä hetkenä hyvänsä voi muuttua toraksi, ylen miellyttäväksi. Tosin oli hänen ihastuksensa Olli Hartosen suhteen kokonaan poukahtanut nuoren isännän puoleen, sittekuin tämä niin äkkiä itse oli asettunut hallinnon etukynteen ja itse käynyt ohjiin käsiksi vakavuudella, jota ei kukaan olisi uskonut niissä käsissä olevan, mutta se ponnistuttava toimekkuus, millä Artturi koki tutustua tähän outoon vaikutus-alaan ja vastustaa kaikilta suunnilta uhkaavia vaaroja ja vahinkoja, vaati korkeintaan vanhempain herrain neuvoa ja apua; nuoremmat tehtaan herrat nauttivat nyt, kun heidän tehtävänsä olivat enimmäksi osaksi lakkauneet, vastentahtoisesti työttömyyttä, ja herra Wilpponen käytti sitä vajotaksensa niin paljon kuin mahdollista niin sanottuun innolliseen ylistykseensä armollisen rouvan suhteen, ja siinä tunteakseen itsensä niin onnettomaksi kuin suinkin.

Totta puhuen tämä jälkimäinen kohta kävi hänelle jotensakin työlääksi, sillä oikeittain hän voi sangen hyvin tässä toivottomassa innossaan; rakkauden piti, jos mieli sen olla runollinen, hänen mielestään aina olla onneton; onnellinen rakkaus hänellä ei koskaan johtunut mieleenkään. Tämä etäinen jumaloitseminen tyydytti häntä täydellisesti ja hänellä oli tarpeeksi tilaisuutta antauda sen nojaan, hän kun harvoin tahi ei koskaan tullut liekkinsä esineen lähisyyteen. Hän oli ollut nuoren rouvan puheille ainoastaan kerran siitä päivästä asti, jona hän saatti hänen puistosta kotiin. Eugenia oli, satunnaisesti häntä kohdatessaan, koettanut saada likempää selkoa äskeisen työnlakkauttamisen tarkoituksesta. Mutta nyt oli hänen mieheltään käynyt kova käsky kaikille herroille, etteivät millään muotoa saattaisi hänen vaimoaan levottomaksi, ja Wilpponen noudatti tätä käskyä siihen määrään, että salasi kaikki, mikä koski nykyistä asemaa ja nykyisiä suhteita; sitä vastoin ei hän voinut olla kuvailematta neuvoittelusalissa hänen puolisonsa ja Hartosen kesken ollutta ottelua ja koska hänen nyt aina piti runollisiksi kaikki asiat käännellä, niin tämä tapaus hänen suussaan muuttui niin näytelmäiseksi ja nuori isäntä, äkisti leimahtavane voimuutenensa, yleni semmoiseksi sankariksi, että oli mahdotonta käsittää, mitenkä tämä kuvaus niin taisikaan tarkoituksestaan syrjähtyä.

Tosin oli Eugenia kuullellut nähtävällä innostuksella ja oli silminnähtävästi kalvennut, mutta oli pysynyt kummallisen äänettömänä, ja kertoilija odotti lopulla turhaan lausetta hänen huuliltaan. Sanallakaan sen enempää asiaan koskematta oli Eugenia kylmällä kohteliaisuudella kiittänyt Wilpposta ja sitte kylmällä kohteliaisuudella laskenut hänen menemään, ja vuorimies oli eronnut hänestä kummastuksissaan ja vähän loukkauksissaan hänen puuttuvasta osanottavaisuudestaan. Eihän siis nuorella rouvalla ollutkaan käsitystä sellaisen aseman runollisuudesta! Vai tuliko se siitä, että hänen miehensä oli siinä sankarina? Joku toinen olisi arvattavasti riemuinut tästä ajatuksesta, mutta Wilpposen runollinen mielikuvitus oli tavallisesti siitä merkillinen, että se käänsi luonnolliset suhteet ylös alaisin. Hän oli loukkauksissaan siitä, että tämä eloisa esitelmä, hänen esitelmänsä, niin kokonaan oli jäänyt vaikutuksetta; hän tunsi paitsi sitä Eugenian lähisyydessä jotakin siitä jäisestä ilmasta, mikä yli-insinöörin sanain mukaan hänen ympäröitsi. Eugenia oli aina niin etäinen, niin ylevä ja saavuttamaton, ja enimmin juuri silloin kun hän ilmaantui täynnä hyvyyttä ja alhaisuutta. Tämän alhaisuuden edessä eipä muuta neuvoa ollutkaan, kuin joko ehdottomasti jumaloita häntä, taikka tuntea itsensä hirmuisen mitättömäksi ja vähäarvoiseksi, ja herra Wilpponen, jonka mieleen jälkimäinen ajatus ei koskaan voinut johtua, tietysti katsoi edellisen paremmaksi.

Tähän ja tällaisiin ajatuksiin vajonneena oli hän tullut purnumestarin asunnolle, ja koska hän tavallisesti ei katsellut oikealle eikä vasemmalle puolellensa, sattui hän sillalla niin kovasti yhteen erään nuoren, juuri ikään vastakkaiselta suunnalta tulevan naisen kanssa, että tämä keveästi huudahtaen ja syrjään hyppäämällä pelasti itsensä hänen jalkaansa alta. Nyt vasta katsahti Wilpponen ylös, ujosti änkyttäen anteeksi pyyntöä.

– Suokaa anteeksi, neiti Melania! En nähnyt teitä! Olin niin ajatuksiini vajonneena, etten ollenkaan pitänyt tiestä vaaria.

– Neiti Melania oli yli-insinöörin tytär, jonka kodissa nuori kirjuri toisinaan kävi vieraissa, mutta tämän ajatuksilla oli tavallisesti niin ylhäinen lento, ettei hän juuri paljon huolinut tästä kuusitoista-vuotiaasta tytöstä, jolla kuitenkin oli kaunis vartalo, pienet ihastuttavat kasvot ja ilkamoiset silmät, mutta jossa muuten ei ollut mitään runollista. Tämä Wilpposesta ei ollut likimainkaan kyllin ylevää, eikä ollut nuori nainenkaan puoleltaan erittäin paljon huolinut Wilpposesta, joka hänestä tuntui joksikin pitkäpuheiselta ja ikävältä. Wilpponen katsoi nyt tarpeelliseksi korjata vastentahtoisen epäkohteliaisuutensa muutamilla kohteliailla sanoilla.

– Varmaan tulette huvi-kävelyltä, neiti Melania? Oletteko käyneet kaukanakin?

– Oi ei, en ole kaukana käynyt. Isä on kieltänyt minulta kaikki pitemmät vaellukset eikä hän toden takaa mielellään sallikaan, että menen yksinäni kävelemään. Sanokaa minulle, herra Wilpponen, onko siis tosiaankin vuorityömiestemme kohta hyvin vaarallinen?

– Vaarallinenko? Mitä sillä tarkoitatte? kysyi Wilpponen perin viisaasti.

– No niin, enpä juuri tiedä; mutta isä on välistä niin vakaisena, että on oikein paha mielestäni; hän on jo maininnutkin aikovansa lähettää äitin ja minun kaupunkiin.

Nuori mies veti kasvonsa alakuloisuutta osoittaville kurtuille.

– Ajat ovat arveluttavat, neiti Melania, hirmuisen arveluttavat! En saata moittia isäänne, että tahtoo nähdä vaimonsa ja lapsensa turvattuina, sillä aikaa kun meidän miesten on paikallamme pysyminen ja viimeiseen mieheen asti taisteleminen.

– Viimeiseen mieheen asti! sanoi nuori nainen säikähtäen. Mitä sanotte! Voi isä-rukkaa!

– Noh, minä puhuin vaan kuvallisesti! rauhoitti häntä Wilpponen. – Mitään ruumiillista vaaraa ei tule laisinkaan olemaan, ja jos niin pitkälle tultaisiinkin, niin herra yli-insinööri vuottensa ja asemansa vuoksi, puolisona ja isänä on siitä vapaa. Me nuoremmat astumme silloin tulen eteen.

– Astutteko tekin? kysyi neiti Melania vähän epäileväisestä

– Totta kai, neiti Melania, minä menen etukynnessä.

Herra Wilpponen, joka, tehdäksensä tämän vakuutuksensa vielä luotettavammaksi, juhlallisesti oli laskenut käden rinnallensa, harppasi yhtäkkiä takaperin ja peräytyi sitte äkisti toiselle puolen, jonne Melania yhtä äkisti seurasi häntä; juuri heidän takanaan seisoi Hartonen. Hän oli heidän huomaamattaan tullut sillan yli, ja kasvoilleen lensi ylenkatseellinen nauru, nähdessään molempain nuorukaisten säpsähdyksen.

– Ette tarvitse noin peljästyä, herra Wilpponen sanoi hän tyvenesti.

– En aio tehdä teille pahaa.

Nuori kirjuri näkyi toki käsittävän peräytymisensä naurullisuuden, ja huomaavan, että hänen, nuoren naisen johtajana ja suojelijana, välttämättömästi oli toisin itsensä käyttäminen. Hän rohkaisi siis itsensä minkä voi, asettui yhtä paljon säikähtyneen Melanian eteen, ja vastasi joksikin vakavasti:

– Enpä luulekaan, Hartonen, teidän tahtovan käydä päällemme avoimella maantiellä.

– Herrat näkyvät kumminkin luulevan sitä! ivaili Olli. – Te juoksette jokainen tiehenne, heti kun vaan minun näette, juurikuin ryöväri olisin. Herra Berkow yksinään käyttää itsensä toisin. – Hartosen ääni tutisi taas, ikäänkuin hän ei voisi tyvenesti tätä nimeä mainita. – Hän yksinään astuu minua vastaan; vaikka minulla olisi koko työmiehistö takanani.

– Herra Berkow ja armollinen rouva ovatkin ainoat koko tehtaassa, jotka eivät mitään aavista – sanoi Wilpponen varomattomasti.

– Mitä eivät aavista? kysyi Olli, luoden synkeän ja pitkällisen silmäyksen häneen.

Joko että nuori kirjuri oli suuttunut Ollin pilkasta häntä ja hänen virkaveljiään kohtaan, taikka että hän katsoi välttämättömäksi tekeytä sankariksi Melanin edessä, se vaan, että hän sai yhtäkkiä semmoisen raivon puuskan, mikä toisinaan voi saattaa arat luonteet ylenpuolisuuksiin, ja hän vastasi reippaasti:

– Emme juoksekaan tieltänne sen tähden, että yllytätte väkeä ja teette kaiken sopimuksen mahdottomaksi, emme suinkaan sen tähden! Vaan me väistymme tieltänne sen tähden – tässä alensi hän äänensä, niin että nuori tyttö ei voinut ymmärtää mitä hän sanoi – sen tähden että köysi mennessänne alas purnuun herra Berkowin parissa, katkesi – jos nyt välttämättömästi tahdotte tietää, minkä tähden teitä vältämme.

Sanat olivat sangen ajattelemattomat, sangen rohkeat, varsinkin semmoiselta mieheltä kuin Wilpponen oli, eikä ollut hän arvannut niiden vaikutusta. Olli hypähti, päästäen raivoisan, ehkä hillityn kiljauksen, josta saatti pelätä vaikka mitä, ja kävi samassa hetkessä kalman kalpeaksi. Uhkaavasti kouristettu käsi vaipui alas, kopaten hätäisesti kiinni sillan rautaristikosta. Hirmuisesti vohottavin rinnoin ja hampaita purren seisoi hän siinä, ja silmänsä liekitsivät hänen edessään seisovaan Wilpposeen ikäänkuin tahtoen rusentaa hänen.

Tämä oli ylen kova koetus molempain nuorukaisten rohkeudelle. Kumpika heistä oikeastaan ensin juoksi pakoon ja veti toisen muassaan, sitä eivät he tienneet, mutta kumpikin juoksi minkä jaksoi, ja vasta sitte kuin useita huoneuksia oli heidän ja tuon peljättävän välillä ja he selvästi näkivät, ettei hän heitä takaa ajanut, he hiljensivät juoksunsa.

– Mutta sanokaapa, herra Wilpponen, mitä tuo merkitsi? kysyi Melania hätäisesti. – Mitä sanoitte hirmuiselle Hartoselle, koska hän noin purki vihaansa? kuinka taisitte niin hurjasti suututtaa hänen!

Nuori kirjuri naurahteli, vaikka kalpein huulin. Tämä oli ensi kerta kuin hän sai nuhteita hurjapäisyydestä, ja hän tiesi kyllä ansainneensa nämä nuhteet. Nyt vasta oivalsi hän vaarallisen tekonsa kaiken laajuuden.

– Loukattu jalouteni! sanoi hän, vielä läähättäen; velvollisuuteni suojella teitä, neiti Melania; näittehän, ettei toki uskaltanut päällemme.

– Ei, juoksimmepa juuri parahiksi sieltä pois! sanoi Melania kaunistelematta. – Ja onneksemme sen teimmekin, muuten olisimme kenties saaneet panna henkemme.

– Minä juoksin vaan teidän tähtenne, selitti Wilpponen närkästyneenä. – Muuten olisin pitänyt paikkani, vaikka henkeni kaupalla.

– Olisipa kuitenkin ollut ikävä asia, arveli nuori tyttö. – Te kirjoitatte niin kauniita värsyjä.

Wilpponen punastui ihastuksesta.

– Tunnetteko runoelmiani? Enpä uskonut teidän kodissanne – tottapa herra yli-insinöörillä on jotakin runollista suuntaani vastaan.

– Isä puhui äskettäin tirehtöörille siitä! sanoi neiti Melania, mutta vaikeni jyrkästi. Mahdotontahan hänen oli sanoa nuorelle runoilijalle, että ne värsyt, mitkä hänen kuudentoista-vuotinen makunsa tunsi niin liikuttavaisiksi, oli hänen isänsä pistelevän pilkan ja ilveellisten muistutusten ohessa lukenut tirehtöörille ja sitte viskannut paperin pöydälle ja huudahtanut: "ja tuommoisilla hullutuksilla se mies aikansa kuluttaa!" Tämä olikin Melanian mielestä ollut kovin julmasti ja väärin sanottu tätä nuorta miestä vastaan, joka hänestä nyt ei enään ollutkaan ikävä, sittekuin onneton rakkaus oli alkanut häntä vaivata, mikä selvästi näkyi hänen runoelmistaan. Tämä seikka selitti ja puhdisti kaikki hänen olentonsa kummallisuudet. Melania kiirehti vakuuttamaan hänelle, että hän kohdaltaan oli havainnut hänen värsynsä sangen kauniiksi, ja alkoi vilpittömällä osanottavaisuudella, joskin vähän ujosti, lohdutella häntä hänen onnettomuudessaan.

Herra Wilpposeen lohdutus pystyikin; hänestä tuntui niin sanomattoman suloiselta, että toki viimein tapasi olennon, joka ymmärsi hänen, ja vielä suloisemmalta, että tämä olento lohdutti häntä. Oikeinpa tuntui pahalta hänen mielestään, että he jo olivat enättäneet yli-insinöörin asunnolle, ja että tämä herra itse seisoi akkunassa ja hämmästyksellä katseli tätä nuorta paria. Wilpposella ei ollut halua antauta yli-insinöörin pilkkapuheille alttiiksi, jos Melania rupeaisi kertomaan heidän kohtaustaan Hartosen parissa ja heidän yhteistä kilpajuoksuaan. Hän sanoi siis hyvästi nuorelle tytölle, vakuuttaen, että tämä oli vuodattanut palsamia hänen sydämeensä, ja neiti Melania meni portaita ylös, kiusaten päätänsä miettimällä, kukahan olisi tuo nuoren kirjurin ylen miellyttävän, onnettoman rakkauden esine.

* * * * *

Purnumestari Hartosen asunnossa istui ukko itse pöydän ääressä, pää käden nojassa; ei kaukana hänestä akkunan luona seisoivat Martta ja Lauri, kun Olli aukaisi oven arki-tupaan. Keskustelu sisällä olevain välillä keskeytyi niin äkkiä ja jyrkästi, että nuoren vuorityömiehen olisi pitänyt arvata heidän hänestä puhuneen; hän ei kumminkaan näyttänyt sitä huomaavan, vaan sulki oven peräänsä, viskasi hattunsa pöydälle ja heittäysi, sanaakaan virkkaamatta ja tervehtämättä, isoon nojatuoliin kakluunin ääressä.

– Jumalan rauha! sanoi purnumestari, verkalleen kääntyen hänen puoleensa. – Etkö katso enään kannattavan tervehtää meitä? Minun mielestäni toki saisit noudattaa sitä tapaa.

– Älä kiusaa minua isä, tiuskaisi Olli kärtyisesti, heittäen päänsä taapäin ja painaen kättä otsalleen.

Purnumestari nyykäytti hartioitaan ja kääntyi hänestä pois; Martta lähti paikaltaan akkunan luota ja istui enon viereen, ruvetaksensa taas työhönsä, jonka puhutellessaan Lauria oli antanut pöydällä levätä. Ahdistava äänettömyys vallitsi nyt tuvassa hetkisen aikaa; viimein astui nuori vuorityömies ystävänsä luokse.

– Päällysmies Wilmi on käynyt täällä saadakseen puhutella sinua, Olli; hän tulee tänne taas tunnin perästä. Hän on käynyt kaikissa tehtaissa näillä tienoin.

Olli pyyhkäisi kädellä otsaansa, ikäänkuin tahtoen karkoittaa pois jonkun kiusallisen unelman.

– Noh, miten asiat ovat? kysyi hän, mutta kysymys kuului haluttomalta, puoleksi oudoksuvalta, ikäänkuin hän tarvitsisi ensin miettiä, mistä oikeastaan kysymys olikaan.

– Ne liittyvät meihin, kertoi Lauri. – Esimerkkimme näyttää rohkaisseen heitä. Nyt kapina syttyy joka paikassa. Rautatehtaat tuolla mäellä aloittavat ja sitte tulevat kaikki muut tehtaat, ellei niille hetikohta myönnetä kaikkia – sitä ei tarvitse ajatellakaan. Kahdeksan päivän kuluessa työ on seisahtunut kaikissa purnuissa ja masuuneissa koko piirikunnassa.

– Joko viimein! – Olli lensi pystyyn kuin sähköytetty. Poissa oli tuossa paikassa kaikki haluttomuus ja kaikki uneileminen. Miehen koko pontevuus palasi. – Joko viimein! sanoi hän vieläkin, syvään hengähtäen. – Jopa oli aikakin; he ovat jättäneet meidät kauaksi aikaa yksinämme!

– Niin, sentähden, että yksinämme teimme alun.

– Olkoonpa niin! Mutta meidän ei käy odottaminen. Asia oli täällä toisin kuin muissa tehtaissa. Joka työpäivä vei Berkowia askeleen eteenpäin, ja meitä askelen taapäin. Onko Wilmi tuolla kylissä? Hänen täytyy hetikohta ilmoittaa asia kumppaleille, se on antava heille uskallusta.

– Sitä tarvitaankin! sanoi purnumestari tyvenesti. – Eipä näytäkään uskallus enään niin erinomaiselta. Neljääntoista päivään ei ole kuultu ainoatakaan vasaranlyöntiä. Te odotatte ja odotatte rukousta tahi ainakin kokoonkutsumusta, joka teidän arvelunne mukaan on tuleva, mutta tuolla mäellä ei havaita siihen minkäänlaista merkkiä. Tehtaan herrat väistyvät tieltänne, eikä suinkaan herra itsekään näytä siltä, että aikoisi peräytyä tuumankaan leveyttä. Sen sanon sinulle, Olli, jo on aika että saat apua.

– Sen hyvin tiedän! vastasi nuori mies. – Tuskin on neljäätoista päivää siitä kun herkesimme työtä tekemästä, ja minä olen sanonut heille, että saavat valmistauta kahden kuukauden puutteesen, jos tahdomme voittaa, ja voittaa meidän täytyy.

Vanha isä pudisti päätänsä.

– Kaksi kuukautta! Tällä aikaa sinä, minä ja Lauri tulemme toimeen, mutta ei ne, joilla on vaimo ja lapsia.

– Niiden täytyy, vastasi Olli kylmästi. Minäkin luulin pääsevämme helpommin ja pikemmin asiasta, mutta minä erehdyin. Jos he tuolla mäellä tahtovat häätää meidät viimeistä keinoa koettamaan, niin annammekin heidän maistaa sitä viimeistä viimeiseen pisaraan asti.

– Taikka he antavat meidän! virkahti Lauri. – Jos herra tosiaankin —

Olli polki raivoisasti jalkaansa.

– "Herra!" aina ja alinomaa vaan "herra"! Eikö teillä siis olekaan muuta nimitystä tuolle Berkowille? Ette ole ennen niin häntä kutsuneet, mutta sittekuin hän sanoi teille mikä hän on ja mikä hän tahtoo olla, ette muusta nimestä tiedäkään. Sen sanon teille, että jos saamme asiamme aikuiseksi, niin me olemme herroja; silloin on hänellä vaan nimi ja meillä on valta! Hän tietää hyvin kyllä, että sitä tarkoitamme. Sentähden kinaa hän vastaan, ja sentähden ovat kaikki vaatimuksemme myönnytetyiksi saatavat – maksoi mitä maksoi.

– Koeta vaan! sanoi purnumestari lyhyesti. – Saathan nähdä, käännätkö yksinäsi maailman ylös alaisin! Siitä on jo kauan kuin olen mitään virkkanut tässä asiassa.

Lauri otti hattunsa akkunakoukulta ja yritti lähtemään.

– Sinäpä tiennet paraiten, mitä siitä voitamme. Sinähän olet johtajamme.

– Niin olenkin, vastasi Olli, ja kasvonsa synkistyivät; mutta helpommaksi olin luullut pitää teidät koossa. Te teette asian kyllä raskaaksi minulle!

– Mekö? sanoi nuori vuorityömies ja oikaisi itsensä loukattuna. – Et suinkaan meistä saata valittaa; kaikkihan tottelevat sinua joka asiassa.

– Tottelevat! – Ollin synkeät, surkkaavat silmät liukuivat ystävän kasvoille. – Niinpä niin, kuuliaisuutta ei puutu, enkä siitä valitakaan, mutta välimme on käynyt toisenlaiseksi, meidän kahdenkeskinenkin väli, Lauri, perin toisenlaiseksi entisen suhteen. Te olette kaikkityyni niin vieraita, niin kalseita ja arkoja, että minusta näyttää, kuin vaan pelkäisitte minua – eikä sen enempää.

– Ei, ei, Olli! – Lauri puollusti itseään tältä moitteelta kiivaudella, josta miltei voinut arvata, että Olli oli sanonut totta. – Me luotamme yksistään sinuun, kokonansa sinuun. Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi, etkä itsesi hyväksi, sen tiedämme kaikki; sitä ei yksikään meistä unhota!

– "Mitä ikänä lienet tehnyt, niin sen olet tehnyt meidän hyväksi!" sepä kuului vallan viattomalta ja voi olla niin ajateltukin, mutta kuitenkin tuntui näissä olevan joku salainen merkitys, ja Olli näytti sen aavistavankin, sillä hän loi nyt läpitunkevan silmäyksen puhujan kasvoihin. Lauri väistyi tämän silmäyksen edestä.

– Minun täytyy mennä! sanoi hän äkisti. – Minä lähetän Wilmin tänne. Olethan kotona, niin että hän varmaan tapaa sinun?

Olli ei vastannut. Punoitus poskilla, minkä mielenliikutus viimeisinä hetkisinä oli niille ajanut, oli taas yhtäkkiä jättänyt sijansa samalle harvinaiselle kalpeudelle, mikä jo hänen tupaan astuissaan peitti hänen kasvonsa; hän vaan nyökäytti myöntymyksensä ja kääntyi akkunan puoleen.

Nuori vuorityömies kumarsi purnumestarille ja meni. Martta nousi ylös ja meni ulos hänen jälkeensä. Tyttö ei ollut koko keskustelun aikana virkkanut sanaakaan, hän oli vaan alinomaa katsellut miehiä. Hän jäi ulos kotvan ajaksi, mutta se ei herättänyt mitään huomiota tupaan jääneissä. He kyllä tiesivät tulevalla morsiusparilla olevan paljon toisilleen kuiskuttamista, eivätkä he oikeastaan näyttäneetkään suuresti sitä ajattelevan.

Isä ja poika olivat yksinään; mutta äänettömyys, joka nyt vallitsi, oli kenties tukalampi, kuin se Ollin sisään astuttua oli ollut. Hän seisoi akkunan vieressä, otsa ruutua vasten painettuna, ja katsoa tuijotti ulos, mitään näkemättä. Purnumestari ei liikkunut paikaltaan; hän istui yhä vielä pöydän ääressä, pää käden nojassa; mutta vanhuksen kasvot olivat viime viikoilla merkillisesti muuttuneet. Ne olivat täynnä surua ja huolta; rypyt, mitkä vanhuus oli niihin piirtänyt, olivat syvenneet, ja silmä katsahteli niin raukeasti ja surullisesti, kuin jos hänen entinen reippautensa ja riidanhimonsa, joka ennen oli saanut hänen pitämään niin monta nuhdesaarnaa pojalle, olisi iäksi päiväksi rauennut. Nyt istui hän siellä hiljaisena ja rasitettuna, eikä yrittänytkään keskustelua jatkamaan.

Tämä äänettömyys kävi viimein mahdottomaksi Ollin kestää ja hän teki pikaisen käännähdyksen.

– Ja sinä et sano mitään, isä, siitä sanomasta, minkä Wilmi on tuonut? Onko sinusta todellakin yhdentekevää, jos voitamme tahi sorrumme.

Purnumestari kohotti verkalleen päätänsä.

– Yhdentekevää se minulle ei ole, mutta eipä sekään ole minulle iloista, että käytte päälle uhkauksilla ja väkivallalla. Tahdonpa kumminkin nähdä, kuka viimein lannistuu, herrat vaiko me! Siitä sinä tietysti et huoli, kunhan olet saanut tahtosi tapahtumaan! Sinä olet nyt herra ja valtija koko tehtaassa. Sinun luoksesi he kaikki tulevat; sinua he kumartavat; sinua tottelevat kaikki norjina kuin vesi – sitähän sinä alusta aikain pyrit jo saavuttaa, sitähän koko hanke oikeastaan onkin tarkoittanut.

– Isä! virkahti nuori mies.

– Älä niin mitään! sanoi purnumestari väistäen, – sitä et kyllä tunnusta minulle etkä itsellesikään, mutta niin se kumminkin on. He ovat seuranneet sinua kaikki, minäkin olen tehnyt samaten; enhän viime lopussa saattanut varsin yksinäiseksi jäädä; katsopa nyt, minne viet meidät! Sinä, joka kannat edesvastauksen.

– Minäkö yksin olen pannut asian alkuun, kysyi Olli kiivaasti. – Eikö päätös ollut yksimielinen, että asiat olivat toisenlaisiksi saatavat, ja emmekö ole toisillemme luvanneet pitää yhtä, kunnes niin käypi.

– Jos ei mitään myönnettäisi, niinpä niin! Mutta nyt on kaikki eli pian kaikki myönnettynä, sillä mitä kielletty on, se ei ole työmiestemme vaatimia; se on semmoista, mitä sinä olet lisännyt, sinä yksinäsi, Olli, ja sinä olet myöskin ainoa, joka sitä yhä vaadit. Ilman sinutta he jo aikoja olisivat jälleen töihinsä ryhtyneet, ja meillä olisi taas lepo ja rauha tehtaissa.

Nuori päällysmies keikautti ynseästi päänsä taapäin.

– No niin, minusta se lähti, enkä tosiaankaan lue häpeäkseni, että näen kauemmaksi, ja että enemmän ajattelen tulevaisuutta kuin muut. Jos he tyytyvät siihen, että vanha viheliäisyys saadaan vähän huokeemmaksi ja että hengenkitku vähän paremmin on turvattuna purnussa – niin minä en tyydy siihen, eivätkä uskaliaimmat meistä. Paljoa vaadimme, se on tosi – me tahdomme milt'ei kaikkea, ja jos Berkow vielä olisi miljoonanmies, joksi koko mailma häntä luulee, niin hän kumminkin varoisi antaumasta meidän valtaamme. Mutta miljoonanmiespä hän ei enään olekaan, ja koko hänen onnensa on meidän kättemme varassa ja siinä, josko ne tahtovat liikkua hänen hyväkseen tahi ei. Et tiedä, isä, miltä konttoorissa ja kokous-salissa näyttää, mutta minä sen tiedän ja sanon, että kinatkoon vastaan niin paljon kuin tahtoo, mutta myöntyä hänen täytyy, kun kaikilta suunnilta hyökätään häntä vastaan.

– Ja minä sanon sinulle, hän ei tee sitä! sanoi purnumestari. Ennen hän lakkauttaa tehtaiden käynnin! Tunnenpa tuon Artturin. Jo poikana oli hän senmoinen, perin toisenlainen kuin sinä. Sinä menettelit uhkauksella aina, tahdoit väkisin vallita kaikissa, oli se työ, puutarhan häkki tahi toveri – hän ei mielellään käynyt mihinkään käsiksi, ja kauan viipyi ennenkuin hän sai jotakin alkaneeksi, mutta jos hän sen kerta sai, silloin ei hän helpoittanut ennenkuin oli voittanut. Nyt on hän näyttävä teille, mistä hän käy. Kun hän kerta on ohjat käteensä saanut, silloin ei kukaan tempaa niitä hänen käsistään. Hänellä on osaksi sinun jäykkä pääsi; muista sanani, kun joskus vielä saat sen kokea!

Olli katseli synkeästi eteensä; hän ei nyt vastustanutkaan tavallisella kiivaudellaan, mutta silminnähtävää oli, kuinka närkästys kuohui hänessä, juuri sentähden ettei hänellä ollut mitään vastaan sanomista. Ehkäpä oli jo jonkun kerran saanut kokea tuota "jäykää neroa."

– Ja käyköönpä asia miten hyvänsä, jatkoi isä – luuletko että kaiken perästä mitä nyt on tapahtunut vielä vastakin saat olla päällysmiehenä, että sinua yhtähyvin vielä suvattaisiin tehtaissa?

Nuori mies nauraa virnisteli.

– Enpä luule, en tosiaankaan, jos se on tuolla mäellä olevain vallassa. He tietysti eivät ota minua armoihin! Mutta eipä armosta tulekaan puhetta olemaan, me määräämme heille vaatimuksemme, ja ensimäinen vaatimuksemme tulee olemaan että minä jään alalleni.

– Tiedätkö sen niin varmaan?

– Älkää häväiskö tovereitani, isä, sanoi Olli – he eivät jätä minua yksinäni!

Eikö sittekään, jos tuolla mäellä olevain vaatimus tulee olemaan, että sinun pitää pois. Ja sen ehdon herra tulee tekemään, luota siihen!

– Ei ikänä! Sitä ei hän ikänä saa aikaan! He tietävät jokainen, etten ole itseni hyväksi tähän hankkeesen ryhtynyt; minun ei ole ollut niin huonosti asiat; minun ei tarvinnut nälkää nähdä, ja minä saan leipäni missä hyvänsä. Se oli heidän viheliäisyytensä, jonka tahdoin korjata. – Älkää puhuko tuolla lailla, isä! Usein he tuottavat minulle huolta kyllin, mutta jos asiasta kerta tosi tulee, niin tungen perille eikä yksikään minua pulaan jätä. Jonne minä johdan heitä, sinne he menevät, ja minne minä pysähdyn, sinne hekin pysähtyvät, oli se missä hädässä ja pulassa hyvänsä!

– Ennen – niinpä kyllä! Ei nyt enään. Vanhus oli noussut istualta, ja vasta nyt, hänen täyttä päivänvaloa vasten käännyttyä, oli nähtävänä, kuinka murheelliset hänen kasvonsa olivat ja kuinka kumarassa se vähän aikaa sitä ennen vielä vankka ruumis oli.

– Olethan itse sanonut Laurille, että asiat ovat muuttuneet, jatkoi hän hiljaa – ja sinä tiedät myös päivän ja hetken milloin se tapahtui. En tarvitse sanoa sinulle, Olli, mutta minulta – minulta se päivä on vienyt kaiken sen hitusen lepoa ja iloa, jota vielä vanhoille päivilleni toivoin. Nyt se on mennyt, iäksi päiväksi.

– Isä! huudahti nuori mies. Purnumestari teki poistavan liikahduksen.

– Samapa on! En tiedä siitä mitään, enkä tahdokaan mitään tietää, sillä jos saisin sen selvästi ja säntilleen kuulla, silloin olisi loppuni tullut. Minä saan jo kyllikseni paljaasta siitä, kuin ajattelen sitä; se on jo miltei vienyt älyni.

Ollin silmät välähtivät taas, yhtä uhkaavina kuin sitä ennen ystävänkin sanoista.

– Ja jos nyt sanon sinulle, isä, että köysi katkesi, että käteni ei —

– Parempi ettet virkkaa mitään, keskeytti hänen vanhus karvailla mielin. – En usko sinua kuitenkaan, ja muutkaan eivät usko sinua. Ainahan olet ollut hurja ja väkivaltainen, ja olisit raivossasi lyönyt kuolijaaksi paraan ystäväsikin. Koetapa vaan, astupa toveriesi keskelle ja sano: Se oli vaan vahingon tapaus! – ei kukaan usko sinua!

– Ei kukaan! toisti Olli matalalla äänellä. – Etkä sinäkään, isä?

– Purnumestari loi surulliset silmänsä vakaasti poikaansa.

– Saatatko tässä minun edessäni pysyä väitöksessäsi, ettet ole syypää, et laisinkaan syypää siihen onnettomuuteen? että sinä – hän ei päässyt kysymyksensä loppuun, sillä Olli ei kestänyt hänen katsantoaan; hänen vielä liekitsevät silmänsä painuivat lattiata kohden; hänen kasvojaan riuhtoi, hän kääntyi pois – ja äänettömyys vallitsi tuvassa; ainoastaan vanhuksen raskas hengitys kuului. Kätensä, kun hän sillä pyyhkäisi otsaansa, ja ääni vapisi vielä enemmin, kun hän viimein hiljaa sanoi:

– Kätesi ei koskenut siihen? Oli se käsi tahi ei, ja lienee se ollut miten hyvänsä – kaikki sanovat, että asiata ei käy tutkiminen eikä mitään todeksi näyttäminen, Jumalan kiitos, ainakaan ei tuomio-istuimen edessä. Saat, Olli, tehdä tunnossasi tilin siitä, mitä siellä alhaalla tapahtui, mutta älä vaadi enään tovereitasi väkisin! Oikein olet nähnyt; siitä päivästä asti he vaan pelkäävät sinua; saathan nähdä kuinka kauan pelkällä pelvolla pakoittaa heitä voit!

Hän meni. Poika yritti hyökkäämään hänen jälkeensä; mutta hän pysähtyi yhtäkkiä, lyöden nyrkkinsä otsaansa. Ääni, joka sen ohella tunki hänen rinnastaan, oli kuin pidätettyä ähkäämistä. —

Kymmenen minuutia lienee kulunut, kun ovi taas aukesi ja Martta astui sisään. Eno oli poissa ja Olli istui nojatuolissa, kasvot käsien peitossa. Tämä ei enään näkynyt Marttaa hämmästyttävän; hän vaan silmäsi Ollin puoleen ja meni sitte pöydän äärelle ja kävi käsiksi. Olli oli kuullessaan hänen askelensa oikaissut itsensä. Hän nousi nyt verkalleen tuolilta ja meni Martan luokse; muuten hänen tapansa harvoin oli huolia tytön asioista, ainakaan ei puhua hänelle niistä. Nyt hän teki sen. Kentiesi oli tällekin jäykälle ja umpinaiselle luonteelle se hetki tullut, jona halusi merkkiä osanottavaisuudesta, juuri sillä hetkellä, jona kaikki väistyivät – kaikki pakenivat häntä.

– Sinä ja Lauri olette siis sopineet asiasta? alotti hän. En ole vielä puhutellut sinua siitä, Martta. Minulla on ollut niin paljon muuta ajattelemista. Oletteko kihloissa?

– Olemme; – soi lyhyt, puoleksi poistava vastaus.

– Ja milloin häät tulevat?

– Kyllähän siihen vielä ennätetään.

Olli katseli tyttöä, joka läähättäen ja vapisevin käsin työskenteli, katsahtamattakaan hänen puoleensa, ja salainen tunnon nuhde näkyi liikkuvan hänessä.

– Oikein olet tehnyt, Martta, sanoi hän hiljaa, – aivan oikein! Lauri on ripeä mies ja pitää sinua rakkaana, kentiesi rakkaampana kuin – muut olisivat voineet pitää. Ja kuitenkin annoit hänen mennä ilman vastauksetta vielä kerran sen jälkeen kuin toisiamme puhuttelimme. Milloin sai hän suostumuksesi?

– Kolme viikkoa sitten tästä päivästä.

– Kolme viikkoa sitten tästä päivästä! Vai niin! Se oli päivällä – onnettomuuden jälkeen purnussa! Silloin siis annoit hänelle suostumuksesi?

– Juuri silloin! Siihen asti en tainut sitä. Mutta juuri sinä päivänä tiesin taitavani ruveta hänen vaimokseen.

– Martta! – Nuoren miehen ääni paisui ikäänkuin yhtaikaa vihasta ja tunnon tuskasta. Hän yritti laskemaan kätensä Martan käsivarrelle; Martta hypähti ja syrjäytyi välttämättömästi, Olli antoi kätensä pudota ja astahti takaisin.

– Ja sinäkin? sanoi hän sortoisella äänellä – No niin, sepä minun olisi pitänyt arvatakin.

– Olli! puhkesi tyttö julmalla mielikarvaudella sanomaan, – mitä olet tehnyt meille, mitä olet tehnyt itsellesi! Oi, Jumala nähköön!

Olli seisoi vielä häntä vastakkain. Käsi, jonka hän nojasi pöydälle, vapisi; mutta kasvonsa osoittivat hirmuista kovuutta ja tuimuutta.

– Mitä olen itselleni tehnyt, siitä kyllä huolen pidän. Mitä teille olen tehnyt, sitä vastoin? Noh, eihän kukaan tahdo edes kuullella minua! Mutta nyt sanon teille – tässä muuttui hänen äänensä taas uhkaavaksi – noita tarkoittelemisia ja kiusailemisia on jo kylliksi – en kestä niitä kauemmin. Uskokaa mitä tahdotte ja ketä tahdotte. Minulle se tästä lähtien tekee saman. Minkä olen alkanut, sen saatan perille, teidän kaikkein tahtoa vastoin, ja jos nyt luottamus onkin loppunsa saanut – niin kuuliaisuutta kyllä osaan itselleni hankkia!