Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 11

* * * * *

Nuori rouva veti syvään henkeänsä, kun, hevosen nopeus oli pelastanut hänen tuosta vaarallisesta lähisyydestä. Siellä oli hän kumminkin vapissut, niin rohkea kuin olikin. Hän ei olisi ollutkaan nainen, ellei hän tämän tapauksen perästä olisi tiennyt, mitä hän jo kauan oli aavistanut, että näetsen tämän miehen selittämätön ja ristiriitainen olento kantoi häntä kohtaan paljon vaarallisempaa tunnetta kuin vihaa. Vielä nöyristyi Hartonen hänen valtansa alle, mutta hän oli ollut kahleensa katkomaisillaan. Eugenia oli nyt nähnyt esimerkin siitä, että, jos Hartonen kerta kaikki solmut ja siteet murtaisi, hän järjettömyyden ja raivon suhteen kyllä olisi se hillitön luonnonvoima, mihin hän kerta oli hänen verrannut.

Hän oli ennättänyt laksoon, ja aikoi saadun varoituksen johdosta juuri poiketa ajotieltä, kun sieltä kuuli kavionkapseen; ja kun hän kääntyi taapäin, näki hän ratsastajan, joka tuli täyttä laukkaa karauttaen ja muutamissa minuuteissa oli hänen vierellään.

– Jopa viimein! sanoi Artturi hengästyneenä, pyöryttäen hevosensa kääntymään. Kuinka varomattomasti, että juuri tänä päivänä lähdet yksinään ratsastelemaan! Et liene aavistanutkaan tämän yrityksen vaarallisuutta? Eugenia katsahti hämmästyneenä puolisonsa puoleen, joka pikaisesta ratsastuksesta läähöttäen ja palavissa ihoin pysähtyi hänen vierellään. Artturi ei ollut ratsasvaatteissaan, eikä ollut hänellä kannuksia eikä hansikoita; jokapäiväisessä puvussaan oli hän heittäynyt hevosen selkään, ajaaksensa Eugenian jälkiin.

– Vasta puoli-tuntia sitte kuulin puhuttavan mielijohteestasi, sanoi hän, hilliten mielenliikutuksensa. Ranssu ja Antti jo hakevat sinua eri suunnilla; minä kuitenki yksin pääsin oikeille jälille. Arentikartanossa sanottiin sinun vähä sitä ennen ratsastaneen siitä sivutse. Nuori rouva ei kysynyt syytä tähän levottomuuteen; hän tiesi sen jo kyllin, mutta Artturin levottomuus hämmästytti häntä kumminkin. Olisihan Artturi voinut vaan lähettää palvelijansa hakemaan. Mutta tottapa ajatus, että työmiehet voisivat loukata hänen vaimoansa pitäisi olla herralle kovin harmittava, ja sepä siinä ollenee syynä, kun hän itse riensi häntä hakuun.

– Minä olen ollut tuolla kukkulalla, sanoi hän, osoittaen käymisensä päämäärää.

– Kukkulallako? Jossa etsimme suojaa myrskyä vastaan? Sielläkö olet käynyt?

Eugenia kävi tumman punaiseksi; hän huomasi Artturin silmissä taas tuon kummallisen leimauksen, jota hän moneen viikkoon ei ollut nähnyt. Ja minkä tähden kysymys oli noin kiihkeä, noin hengästynyt? Eikö hän jo aikoja sitte ollut unhottanut sitä hetkeä, jonka muisto vielä niin usein kiusasi Eugenia?

– Sattumoisiin saavuin sinne, sanoi hän äkisti, ikään kuin vierittääkseen päältänsä jonkun syytöksen, ja tällä lauseella olikin toivottu vaikutus. Leimaus Artturin silmistä katosi ja ääni taas kylmistyi ja vakaantui.

– Sattumoisiinko? Vaiko niin! Kylläpä ymmärsinkin, ett'ei tämmöinen vuorilla retkeileminen voinut olla tarkoituksenasi; ainoastaan tuskaisestihan hevonen tavallisesti suvaitsee tämmöisiä teitä. Mutta sattumoisiin olisit myöskin voinut joutua kaupungin tielle, ja sitä juuri pelkäisin.

– Ja mitä siitä oli pelkäämistä? kysyi Eugenia uteliaasti, samalla kun molemmat erosivat tältä leveältä tieltä kaitaisemmalle, joka vei suoraan metsän halki.

Artturi koki vältellä hänen silmäyksiään.

– Muutamia surkuteltavia seikkoja, joita juuri tänä päivänä voisi siellä tapahtua. Vuorityömiehemme ovat siirtyneet ylempään masuuniin, hankkimaan sielläkin melua ja vastustusta. Hartonen on ylimmilleen yllyttänyt heidät pauhaavilla puheillaan; olen saanut kuulla, että jo eilen liene häiriötä siellä ollut, ja ihmislauma, joka kiukuissaan tulee semmoisten levottomuuksien näyttämöltä, voi valitettavasti tehdä mitä hyvänsä. He kaiketi ovat nyt juuri palaamassa.

– Oli miten oli, niin olisin välttänyt suurta tietä, sanoi nuori rouva huoleti. Minua oli jo varoitettu.

– Varoitettuko? Kuka sinua varoitti?

– Hartonen itse, jonka neljännes tuntia tätä ennen tapasin tuolla kukkulalla.

– Tällä kertaa Artturin hevonen oli se, joka äkisti kavahti pystyyn, säikähtyen kiivautta, millä ratsastajansa riuhtasi ohjia.

– Hartonenko? Ja hän rohkeni lähetä sinua, puhutella sinua, kaiken perästä mitä on tapahtunut näinä viimeisinä päivinä.

– Sen hän teki ainoastaan varoitaksensa minua ja tarjoutaksensa minulle saattajaksi ja suojelijaksi. Minä en halunnut kumpaakaan; sen katsoin olevani sinulle ja asemallesi velkapää.

– Sen katsoit olevasi minulle velkapää! toisti Artturi ilkullisesti. Olenpa sinulle äärettömän kiitollisuuden velassa semmoisesta suosiollisuudesta; mutta hyvä oli, ettet hänestä huolinut, sillä jos olisit antanut hänen saattaa itseäsi – niin olisin minä, niin paljon kuin vältänkin riidan ensimäisen aiheen antoa, kuitenkin antanut hänen tietää, että koko kapinan alkuunpanija ja johtaja pysyköön loitolla vaimostani.

Eugenia ei virkkanut mitään; kuitenkin hän siksi tunsi puolisonsa, että tiesi, että hän, niin kalsealta kuin näyttikin, nyt oli hirmuisen vihaisena; hän tunsi nuo likistetyt huulet, tuon vapisevan käden; juuri semmoisena oli hän seisonut hänen edessään hänen ensi-iltana siellä ollessaan; hän vaan paremmin ymmärsi, mitä tämän kalseuden takana piili.

He ratsastivat ääneti halki auringon valaisemaa metsää; hevosten kaviot tömisivät ainoastaan hiljaa pehmeätä sammalikkoa vasten. Täälläkin oli yleensä keväistä ilmaa ja keväisiä tuulelmia, täälläkin kaariutui heleänsininen taivas kuusten latvain päälitse, ja täälläkin tunsivat he salaisen kivun sydämissään, he tunsivat sen vaan ankarammin, kipeämmin kuin siellä kukkulalla. Hevoset kulkivat tällä kaidalla tiellä vieretysten. Eugenian ratsasvaatteen syvät laskokset laahasivat pensaiden päällitse ja huntunsa liehahti tuontuostakin Artturin olkapäille. Näin lähellä ollessaan Eugenia ei voinut olla huomaamatta, että Artturi nyt, kun ankarasta ratsastuksesta tullut palavuus oli kadonnut, oli sanomattoman kalpea. Artturilla tosin ei ollut koskaan ollut nuoruuden tervettä, virkeätä muotoa, mutta tämä oli aivan toista kalpeutta kuin kalpeus nuorissa pääkaupunki-keikareissa, jotka viettivät iltansa salongeissa ja pelipöydän ääressä, maataksensa sitte päivillä hervottomina ja ylenkylläisinä sohvillaan yhteenvedettyin kartiinien takana, sen tähden että väsyneet ja turmeutuneet silmät eivät sietäneet päivänvaloa. Tuo kalpeus tuli uskottavasti samasta syystä kuin synkät murhekurtut hänen otsassaan, kuin vakava, totinen mielen-ilmaus hänen kasvoissaan, jotka muuten tavallisesti vaan osoittivat velttoa huolettomuutta. Mutta Artturi Berkowille oli äärettömäksi eduksi tämä muutos, joka olisi rumentanut kaikkia muita. Eugenia huomasi nyt vasta, että hänen miestänsä sopi sanoa ihanaksi. Sitä ennen ei hän ollut tahtonut sitä nähdä; miehen velttoon ja huolettomaan luonteesen olivat kaikki hänen hyvät puolensa Eugenian silmiltä huvenneet; ne ilmaantuivat vasta nyt yhdistettynä siihen voimuuteen, joka näytti niin uudelta ja oudolta Artturin kasvoissa ja koko ryhdissä, vaikka kyllä tämä voimuuden ilmaus aina oli ollut niissä, ehkä väsymyksestä piilevänä ja sortuneena, niinkuin niin paljon muutakin. Niinpä niin, lumoavainen maailma alkoi jälleen kohota syvyydestään; lähenevä myrsky, se vaan, oli sen eloon herättänyt. Eugenian mieltä miltei karvastellut, ettei hänellä mitään osaa ollut tähän heräämiseen, ettei hän ollut tiennyt niitä noitasanoja, jotka olisivat päästäneet lumouksista. Artturi nousi omalla voimallaan, mitäpä tässä vierasta kättä tarvittiinkaan.

– Mieltäni pahoittaa, että minun täytyi lyhentää huviretkesi, sanoi

Artturi, tehden viimein lopun tästä äänettömyydestä, mutta hän teki

sen siihen kohteliaan kalseaan laatuun, joka hänen aina oli tapa

Eugeniaa kohtaan vaarinottaa, – suvinen päivä on ihana!

– Minäpä arvelen, että ratsastus ulkoilmassa olisi tarpeellisempi sinulle kuin minulle! Nuoren rouvan ääneen sekaantui levottomuutta, josta hän kentiesi ei itse tiennyt mitään. – Sinä olet niin kalpeannäköinen, Artturi!

– Minä olen työhön tottumaton, sanoi hän eräänlaisella tuimalla ivalla. Se tulee siitä, että olen veltostunut! En saa tehdyksi sitäkään, minkä kirjurini joka päivä tekevät.

– Minusta pikemmin näyttää siltä, että ponnistat kykyäsi viimeisiin asti, sanoi Eugenia äkisti. Tuskin päiväkausiin astut työhuoneestasi ulos ja öillä näen, kuinka kynttilät palavat siellä aamuun asti.

Äkillinen punoitus lennähti nuoren miehen kasvoille.

– Milloin aloit lainata akkunoilleni semmoista huomiota? kysyi hän huoleti, mutta hyvin katkeroittuneena. Enpä luullutkaan silmiesi niihin ulettuvan.

Nyt oli nuoren rouvan vuoro punastua, mutta hän hillitsi äkkiä tämän punastuksen ja vastasi vakavalla äänellä:

– Siitä asti kuin sain tietää, että vaara, jota niin jäykästi kiellät, päivä päivältä enenee enenemistään. Minkä vuoksi ko'et uskottaa minua väärin tämän kapinan laajuuden ja sen mahdollisten seurausten suhteen?

– En tahtonut saattaa sinua levottomaksi.

– Enpä olekaan mikään säikkyvä lapsi, jota tarvitsisi noin surkuteltavasti säästellä, ja jos joku vaara uhkaa meitä —

– Meitäkö? keskeytti hänen Artturi. Annapa anteeksi, mutta vaara voi korkeintaan tulla uhkaavaksi ainoastaan minulle. Lapsena en ole koskaan aatteessanikaan sinua pitänyt; mutta velvollisuudekseni olen katsonut, etten vaivaisi paroonitar Windegiä asioilla, jotka hänelle tietysti ovat yhtä yhdentekeviä ja ennen pitkää yhtä vieraitakin, kuin nimi, jota hän vielä kantaa.

Ääni tässä vastauksessa soi jääkylmältä; se oli Eugenian oma äänenlaatu, jota hän ainakin aivan usein oli käyttänyt Artturia kohtaan, nähdessään tarpeelliseksi tarkkauttaa häntä sukuperäänsä ja pakolliseen naimiseensa. Nyt antoi Artturikin hänelle huomauksen samasta asiasta. Nuoren naisen silmissä välähti jotakin närkästyksen tapaista, luodessaan ne puolisoonsa.

– Ja sinä kiellät siis minulta kaiken tiedon asioistasi?

– En toki kielläkkään – jos sitä haluat.

Eugeniassa näkyi hetkisen aikaa sisällinen taistelu.

– Sinä olet hyljännyt työmiesten vaatimukset, vaiko et? sanoi hän viimein.

– Minä olen myöntänyt mitä niistä on käynyt myöntäminen ja mitä väestö itse on pyytänyt.

Hartosen ylellisistä vaatimuksista oikeastaan ei ansaitsekaan puhua; ne vaan tarkoittavat kaiken kurin kumoamista, vallattomuuden aikaan saamista, ja ovat suorastaan loukkaavaiset. Hän tuskin olisi juljennutkaan niitä esitellä, jollei olisi tiennyt, että minulta tässä taistelussa koko oloni joutuu vaaraan.

– Ja mikä joutuu vaaraan? kysyi Eugenia, hengen ahdistuksessa pelvosta. Omaisuutesiko?

– Vielä enemmän – eloni ja oloni!

– Etkö aio antaa myöten?

– En!

Nuori rouva katsahti äänettömänä miestänsä, tätä miestä, joka kolme kuukautta sitten ei voinut kestää näytelmää, sen tähden että hermonsa eivät sitä sietäneet, ja joka nyt niin vakavana kävi vastamaan ottelua, jossa elonsa ja olonsa oli vaarassa. Oliko hän todellakin sama kuin ennen? Jääkylmältä soi tuo "en"-sana, ja Eugenia tiesi sen yhtä jääkylmänä pantavan hurjimpiakin uhkauksia vastaan.

– Pelkään, että Hartonen jatkaa taistelua viimeisiin asti, vastasi

Eugenia. Hän vihaa sinua.

Ylenkatseellinen myhäily väikkyi Artturin huulille.

– Sen tiedän! Viha on päätteeksi vielä molemmin puolinen.

Eugenia ajatteli noita säihkyviä silmiä, joita näki kukkulalla, mainitessaan miehensä nimen, ja äkkinäinen mielen tuska valloitti hänen.

– Älä halveksi sen miehen vihaa, Artturi, hän on kauhistuttava into-himoissaan, ihan kuin voimissansakin.

Artturi loi pitkällisen ja synkeän silmäyksen Eugeniaan.

– Tunnetko hänen niin tarkasti? Tuo mekkosankari on tosiaankin aina ollut ihmeteltävä silmissäsi. Viheliäinen ponsi, joka änkää mahdottomia ja ennemmin vetää satoja muassaan onnettomuuteen, kuin kuultelee järjellistä puhetta! Mutta itse Hartonenkin löytänee kallion, jota vastaan rauta-otsansa turhaan yrittää iskuansa; minulta hän ainakaan ei ota mitään väkisin, vaikka ryhtyisinkin häntä vastaan aina oloni viimeisiin asti.

Hän pidätti yhtäkkiä hevosensa ja Eugenia teki samaten. Metsätie ja eräs ison ajotien mutka kävivät tässä kohti ristiin, ja tällä jälkimäisellä havaitsivat he, mitä juuri olivat välttää tahtoneet, lauman vuorityömiehiä, jotka olivat tähän seisahtuneet ja näyttivät jotakin odottavan. Artturi rypyitti kulmiaan.

– Näyttää kuin emme voisi välttää kohtausta!

– Käännymmekö takaisin? kysyi Eugenia hiljaa.

– Se on myöhäistä! He ovat jo havainneet meidät. Poiketa toisaalle ei käy tässä laatuun, ja takaisin kääntyminen olisi pakenemista. Olipa pahasti, että meidän juuri piti olla hevosinemme, se härsyttää heitä vielä enemmän, mutta arkailemista emme saa näyttää; eteenpäin täytyy meidän mennä.

– Ja kuitenkin olet peljännyt tätä yhtymistä? Artturi katseli

Eugeniaa suurin silmin.

– Minäkö? Ei, minä tahdoin vaan, ettet sinä heitä kohtaisi. Nyt sitä ei käy välttäminen, mutta ethän olekaan yksinäsi. Pidä hevosta vakavasti ohjista ja pysy aivan vierelläni! Kentiesi pääsemme ilman mielipahoitta.

Nämä sanat vaihetettiin äkisti ja hiljaa, heidän tuskin minuutin ajaksi pidättäessä hevosiansa. Nyt ratsastelivat he verkalleen eteenpäin suurelle tielle, josta heidät jo oli havaittu.

Artturi oli oikeassa. Huonommalla onnella he eivät ikänä olisi tainneet tätä laumaa kohdata. Väestö oli ärsyksissä, kaikki vihoissaan ja kiukuissaan jo ruukin edustalla tapahtuneen melun johdosta; he jo alkoivat kärsiä kovia seurauksia uppiniskaisuudestaan ja nyt näkivät he isäntänsä, joka ei millään ehdoilla tahtonut myöntyä heidän vaatimuksiinsa, ylhäisen puolisonsa parissa palaavan – kuten arvelivat – huviratsastukselta; suututtava nähtävä ihmisille, jotka jo taistelevat puutteen kourissa! Pahan tapanen hälinä kuului. Jo nakeltiin puoli-äänisiä uhkauksia ja haukunta-lauseita; nämä kyllä vaikenivat ratsastavain ajotielle ennätettyä, mutta koko joukko oli, juurikuin keskinäisen välipuheen johdosta, asettunut tiheäksi ryhmäksi, joka näkyi aikovan estää ratsastajat eteenpäin pääsemästä.

Artturin huulilla näkyi taas tuo vieno hermojen vävähtely, joka hänessä oli ainoa mielenliikutuksen näkyväinen merkki, mutta kätensä ei vapissut ensinkään, kun hän tarttui Eugenian hevosta suitsiin, pitääksensä, tapahtui mitä tapahtui, eläintä juuri vierellänsä.

– Hyvää päivää! hyvät ihmiset.

– Tervehdykseen ei vastattu. Ei ainoakaan koko joukosta vastannut siihen mitään. Sen sijaan säihkyi vihaisia silmäyksiä joka suunnalta molempia vastaan, ja likinnä seisovaiset tunkivat vielä likemmä toisiansa.

– Ettekö tahdokaan päästää meitä kulkemaan? kysyi Artturi vakaisesti. Hevoset tulevat levottomiksi, jos noin tungette kohden. Antakaa sijaa!

Niin vaarallinen kuin heidän asemansa olikin, jonka Eugenia täydellisesti käsitti, katsahti tämä kumminkin hämmästyksellä puolisonsa puoleen. Tämä oli ensikerta, kuin Eugenia kuuli tuon puheenlaadun hänen suustansa; se kuului hyvin hiljaiselta, mutta oli yhtähyvin kartanon isännän puheenlaatu alamaisiaan kohtaan. Tämä Artturin käytös oli tosin vaarallinen yritys semmoisella hetkellä, mutta se olisi epäilemättä onnistunut, jos joukko olisi ollut johtajatta. Nyt sitä vastoin kaikkein silmät kääntyivät yhtäälle, ikäänkuin sieltä odottaen merkkiä myöntymykseen tahi vastustukseen. Siellä ulompana näetsen seisoi Olli Hartonen, joka juuri ikään oli tullut kukkulalta ja jota he arvattavasti olivat odottaneet. Hän seisoi järkähtämätönnä, kädet ristissä ja silmät vakaisesti luotuina Berkowiin ja hänen puolisoonsa, mutta näissä silmissä ei ollut mitään hyvää havaittavana.

Artturi silmäsi sinne minne muutkin katsoivat. Hän kääntyi nyt kokonaan sinnepäin.

– Hartonen, tekö olette johtajana täälläkin? Laittakaa siis niin, että pääsemme kulkemaan! Näettehän että odotamme.

Jos näissä sanoissa olisi ollut hiukkanenkaan valtaa tahi rukousta – yhtäkaikki kumpaako – niin se olisi ollut kuin säde ruuti-astiassa, ja Olli näyttikin tätä sädettä odottavan. Mutta tämä malttavainen kehoitus järjestyksen pitoon, joka samalla vaati Hartosta hyvin ymmärrettyä velvollisuuttaan täyttämään ja samalla myöskin tunnusti hänen valtansa, kummastutti häntä, ehkei kuitenkaan voinut mieltänsä mihinkään taivuttaa. Hän astui vitkalleen likemmä Berkowia.

– Vaiko niin, herra Berkow, te tahtoisitte päästä kulkemaan?

– Niinpä kyllä; näettehän, että aiomme tuonne toiselle puolen.

Ylenkatseellinen pilkka loisti Ollin kasvoissa.

– Ja sen tähden kutsutte minua apuun? Olettehan "herra" tehtaissanne ja työmiehissänne! käskekää heidät siirtymään! Vai – jopa kävi äänensä koleaksi ja uhkaavaksi – vai huomaatteko kentiesi nyt, että minä täällä olen herra ja vaan tarvitsen sanan antaa näyttääkseni sen teille?

Eugenia oli kalvennut, samalla kun hevosensa yhä likeni puolisonsa hevosta. Hän kyllä tiesi, ettei nuo uhkaavat silmät häntä uhanneet, mutta eipä hän itsensä vuoksi vapissutkaan. Nyt ei hänellä ollutkaan sitä valtaa, jonka alle Olli sitä ennen oli nöyristynyt; häntä aavistutti, ettei tämä valta mitään voisi, niin kauan kuin Olli näki hänen viipyvän puolisonsa rinnalla.

– Sadat ainakin yhden voittavat! jos tappeluksesta on kysymys, vastasi Artturi jäykästi, mutta ettehän sitä tarkoittanutkaan, Hartonen! Vai ettekö luulisi olevanne suojeltuna, jos sattuisitte yksinänne tehtaan herrojani vastaan? Toivon olevani täällä yhtä hyvässä turvassa kuin huoneissani.

Olli ei vastannut mitään; hän katsoi vaan synkästi nuoren miehenpuoleen, joka näin hätäilemättä piti hevostaan hänen vierellään ja katseli häneen kirkkain ruskein silmin yhtä vakavasti, kuin taistelun ensin alkuun saadessa. Silloin Artturi toki oli kokoushuoneessa tehtaan virkamiehistön ympäröimänä ja suojelemana; nyt oli hän yksinään vihastuneen joukon keskellä, joka vaan odotti merkkiä käydäksensä loukkauksiin, kentiesi väkinäisyyksiin, ja kuitenkaan hänen kasvoissaan ei ainoakaan jäntere liikahtanut, ja ryhti oli niin uljas ja rohkea, ikäänkuin hän tietäisi ja tuntisi, että hän tässä oli isäntänä.

Tämä hellämielisyys ja tämä pontevuus ei ollut vaikuttamatta tähän kuuliaisuuteen tottuneesen joukkoon. Vielä toisen kerran kääntyivät heidän silmänsä kysyväisinä Olliin, joka vielä seisoi siellä ääneti. Vielä hänkin kerran katsahti ylös, ja silmäsi sitte syrjään Eugenian kalpeille kasvoille. Yhtäkkiä astui hän syrjään.

– Siirtykää, niin että hevoset pääsevät menemään! te siellä vasemmalla puolella.

Käsky täytettiin hetikohta niin kiireesti, että näytti, kuin ei se tapahtuisikaan vastahakoisesti. Vähemmässä ajassa kuin minuutissa oli leveä tie aukaistuna, niin että Berkow vaimonensa estymättä ratsasti tiehensä. Toisella puolen tietä he taas poikkesivat metsäpolulle ja katosivat heti sen jälkeen synkeään kuusistoon.

– Kuulepas Olli! – Lauri astui säveästi nuhdellen toverinsa rinnalle – vastikään tuiskit minulle siitä, että tuolla masuunin äärellä puhuin rauhasta, – mitä nyt itse olet tehnyt?

Olli katsoa tuijotti vielä sinne kuusiston puoleen; nyt kun nuori isäntä itse ei enään ollut häneen vaikuttamassa, hän jo näytti katuvan jalomielistä myönnytystään.

– "Sadat yhtä vastaan!" jupisi hän katkerasti, – ja "minä olen hyvässä turvassa teidän keskellänne!" Niin, niiltä ei puutu kauniita sanoja, kun pelkäävät, ja me raukat näykkäämme aina tuohon vanhaan onkeen.

– Tuopa ei näyttänytkään siltä, että hän pelkäisi! sanoi Lauri vakaasti. Ainakaan ei hän ole semmoinen kuin isänsä. Olli, pitäisi hän meidän toki —

– Mitä pitäisi meidän? keskeytti hänen Olli tuikasti. Antautako, eikö niin? Niin että te vaan pääsette lepoon ja rauhaan ja että hän sitte tekee kinan pahemmaksi kuin isä koskaan on tehnyt, nähdessään että hänelle kaikki onnistuu. Jos tällä kertaa päästin hänen menemään, niin se oli sen tähden, ettei ollut yksinään, sen tähden, että hänellä oli rouvansa muassaan, ja sen tähden, että – tässä Olli vaikeni yhtäkkiä. Tämä kopea mies olisi ennen purrut kielensä poikki, kuin tunnustanut kumppaleilleen, mikä voima se oli, joka yksinään oli taivuttanut hänen sääliväisyyteen.

Artturi ja Eugenia olivat sillä aikaa ääneti ratsastaneet eteenpäin. Ikäänkuin yhteisesti koettu vaara olisi heidät yhteen rengastanut, antoivat he, vaikka leveämmällä tiellä nyt oli kyllin tilaa, hevosten vieläkin mennä kyljetysten, ja Artturi piteli yhä vielä Eugenian hevosen ohjia kädessään, vaikka ei mitään ollut pelkäämistä ja kaikki enemmät huolet niin rohkeasta ratsastajasta kuin Eugenia oli, jo olivat perin tarpeettomat.

– Huomaatko nyt tämänpäiväisen huviajosi vaarallisuuden? kysyi

Artturi vihdoin.

– Huomaan, mutta huomaanpa sinunkin asemasi vaarallisuuden.

– Siihen täytyy minun tyytyä. Olethan nyt itse nähnyt, minkä ehdottoman kuuliaisuuden tuo Hartonen tietää valloittaa itselleen. Yksi ainoa sana häneltä ja me saamme esteettömästi kulkea; ei yksikään rohjennut napista, ja kuitenkin he kaikki odottivat vaan viittausta häneltä, kääntyäkseen meitä vastaan.

– Mutta eipä hän antanut sitä viittausta, sanoi Eugenia lujalla äänen merkityksellä.

Artturi loi taas tuon kummallisen, pitkällisen ja synkeän silmäyksen

Eugeniaan.

– Eipä kyllä? Ei tänä päivänä! Tottapa hän paraiten tietää, mikä häntä esti. Mutta hän voi tehdä sen huomenna tahi yli huomenna, jos hän ja minä kohtaamme toisemme; siitä olen aivan varma.

Lähetessään metsän laitaa he juoksuttivat hevosiaan ravakammasti ja seisahtuivat sitte neljännes-tunnin perästä paltan eteen. Artturi heiskahti satulasta alas – kuinka keveästi ja notkeasti hänen entisten kankeiden liikkeidensä suhteen! Hän ojensi kätensä auttaaksensa vaimoaan alas; mutta nuoren rouvan kasvot olivat vielä ylen kalpeat; hän vavahteli vienosti, kun Artturi laski kätensä hänen vyötäisilleen, ja tämä vavahtelu kävi yhä ankarammaksi, kun käsi ympäröi häntä hiukkasta kauemmin kuin tähän palvelukseen olisi tarvittu.

– Olitko peloissasi? kysyi Artturi, ottaen häntä kädestä, saattaaksensa häntä sisälle.

Eugenia vaan ei vastannut. Hän oli kokenut kuolon tuskan tällä huvimatkalla; mutta pikemmin hän soi, että hän pidettiin pelkurina, kuin että hän suostuisi antaa Artturin aavistaa, että hän hänen tähtensä oli vapissut, ja kuitenkin näytti Artturi sitä arvelevan.

– Onko huolettanut sinua, Eugenia? kysyi hän vieläkin. Äänensä soi niin vienolta, niin verhoittuna ja samalla likisti hän Eugenian käden yhä lujemma rintaansa vasten. Eugenia loi silmänsä häneen; tuo syvällinen, väkevä loiste oli taas Artturin silmissä, mutta tällä kertaa lempeämpänä, vieläpä viehättävämpänä kuin Eugenia koskaan ennen oli sitä nähnyt, ja hän kallistui syvälle Eugenian puoleen, ikäänkuin ei tahtoisi menettää ainoatakaan sanaa hänen vastauksestaan.

– Artturi, minä —

– Herra parooni Windeg ja vanhin poikansa ovat tulleet tänne puoli tuntia tätä ennen! ilmoitti eräs äkisti esiin poukahtava palvelija, ja tuskin oli tämä ilmoitus tehtynä, ennenkuin nuori parooni, joka arvattavasti akkunoista oli nähnyt nämä ratsastajat, luikahti alas portailta kaikella kahdeksantoista-vuotisella kiihkeydellä – tervehtämään sisarta, jota hän ei ollut nähnyt hääpidosta päästyä.

– Oi, sinäkö se olet, Klaus! Eugenia tunsi miltei tuskallisen piston isän ja veljen muuten niin hartaasti ikävöitystä tulosta. Artturi oli irtaunut hänen kädestään juuri samassa kun Windegin nimi mainittiin. Eugenia näki kuinka jäinen kylmyys levesi hänen kasvoilleen, ja kuuli kuinka jääkylmältä hänen äänensä soi, kun hän kohteliaasti mutta oudosti tervehti nuorta lankoa.

– Etkö tule parissamme huoneisiin? kysyi Eugenia, kun Artturi jäi portaiden edustalle seisomaan.

– Suo anteeksi, jos pyydän sinua tällä kertaa yksinäsi sanomaan isääsi tervetulleeksi. Minä olen unhottanut jotakin, minkä nyt juuri muistan. Minä tulen niin pian kuin mahdollista herra paroonia tervehtimään.

Hän astui puolemmalle samassa kun Eugenia ja hänen veljensä lähtivät portailta nousemaan. Veli näytti vähän hämmästyneeltä, mutta silmäys sisaren kalpeille kasvoille sai hänen pidättämään kysymyksen, joka jo väikkyi hänen huulillaan. Hän kyllä tiesikin miten asiat täällä olivat. Oliko tuo "heittiö" huviretkellä taas rohennut loukata puolisoaan? Nuori parooni lennäti uhkaavan silmäyksen alas portailta ja kääntyi sitte vielä enemmällä herttaisuudella sisarensa puoleen.

– Eugenia, minua niin iloittaa kun jälleen saan nähdä sinut ja sinä —?

Nuori rouva koki saada väkinäisen hymyilyn näkyviin.

– Minuakin iloittaa, Klaus, minä olen sanomattoman iloissani! Hänkin sitte katsahti alas portailta, mutta siellä oli tyhjä. Tottapa Artturi jo oli mennyt sieltä. Loukkautuneena oikaisi hän itseään uljaan suoraksi. Menkäämme isän luokse! Hän odottaa!