Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 13

Hän meni; Martta ei yrittänytkään häntä pidättämään ja se olisikin ollut turhaa työtä. Olli paiskasi kiivaasti oven kiinni, niin että koko tämä pieni rakennus tärisi; kohta sen jälkeen oli hän sieltä poissa.

* * * * *

Sinne ylemmä Berkowin huvilaan oli vierasten tulo kyllä tuottanut vähän enemmän eloisuutta, mutta ei sen enempää yhteyttä molempain puolisoiden niin jyrkästi eroitetuissa huoneellisissa suhteissa. Vaikka tämä vieraissa käynti oli määrätty ainoastaan muutamia päiviä kestäväksi, keksi Artturi kyllin aiheita ja estelyksiä ollakseen niin paljon kuin suinkin heistä erillään, josta huomaavaisuudesta niin hänen appensa kuin nuori lankonsakin olivat hänelle erittäin kiitolliset. Parooni palasi nyt vasta pääkaupunkiin noista Rabenauen kartanoista, jotka nyt olivat hänen omansa. Hänen oli, sitä ennen tyttärensä luona käydessään, täytynyt erota hänestä jo seuraavana aamuna, huolimatta siitä peljättävästä kapinasta, joka juuri hänen siellä ollessaan oli syttynyt, sillä velvollisuus kutsui häntä, likimmäisenä sukulaisena, orpanan kuolinvuoteelle; mutta tämän velvollisuuden täytettyäkin oli jälelle jääneen omaisuuden ja tilain suhteen vielä ollut niin paljon järjestämistä, mikä oli vaatinut uuden isännän siellä viipymään. Nyt vasta oli hän vanhine poikanensa, jonka oli kutsunut luoksensa, paluumatkalla; tietysti ajettiin tälläkin kertaa se lyhyt matka Berkowin tilain kautta, ajettiinpa sitä mieluummin, kuin nuori Klaus parooni ei vielä ollut nähnyt sisartaan häiden jälkeen.

Päivällä tulon jälkeen, oltaissa Eugenian salissa, jossa tilassa Artturi kuten tavallisesti ei ollut saapuvilla, näytti kumminkin niinkuin olisi kysymys jostakin enemmästä kuin vaan terveisillä käynnistä ja jälleen näkemisestä. Nuori rouva istui sohvalla, kuullellen isäänsä, joka seisoi hänen edessään ja juuri nyt näytti lopettaneen pitemmän puheen. Klaus istui nojatuolissa, katsellen kiinteällä odotuksella sisartansa.

Eugenia oli laskenut otsan kättänsä vasten, niin että käsi peitti kasvot; hän ei muuttanut asentoaan eikä katsonut ylös, hiljaa vastatessaan.

– En tarvitse, isä, noita vihjauksia ja tähtäilemisiä, arvatakseni, mitä tarkoitat – sinä puhut avio-erosta!

– Niin, lapseni, sanoi parooni vakaisesti, – avioerosta, oli se millä peittosyyn nimellä ja mihin hintaan hyvänsä. Mikä väkisin otetaan, se tavallisesti ainoastaan pakolla säilytetään; se olisi ollut Berkowien ajateltavana. Nyt, kun taas kykenen työni ja tekoni ohjaamaan, kun en kauemmin tarvitse olla hänen velallisenaan, nyt tahdon koettaa kaikkea, irroittaakseni sinun niistä kahleista, jotka ainoastaan minun tähteni otit kantaaksesi ja jotka, kieltänet sen tahi et, tekevät sinun äärettömän onnettomaksi.

Eugenia ei vastannut; isä otti hänen kätensä ja istui hänen viereensä.

– Tämä ajatus lienee sinulle outo ja hämmästyttävä? Minussa nousi se hetikohta, kun sain sen paljoa sisältävän sanoman, joka niin äkki-arvaamatta teki muutoksen varoissani. Silloin tätä ajatusta ei kumminkaan käynyt toteuttaminen. Mitä keinoja eikö tuo Berkow käyttänyt, saadaksensa tämän yhdistyksen välillänne aikaan! Mahdotonta oli ajatellakaan, että hän olisi suostunut aviopurkuun, joka kokonaan olisi sulkenut hänen pois niistä seuroista, joihin hän meidän kauttamme väkisin tahtoi päästä, ja miestä, joka tunnottomuudessaan voi tehdä vaikka mitä, ei käynyt riitaan haastaminen. Kuolemansa on kerrassa muuttanut kaikkityyni, ja nyt on vaan pojan vastustus voitettava. Alusta asti hän on pysynyt joksikin toimettomana koko tässä asiassa ja vaan ollut isänsä aseena; toivon siis hänen antavan perään, kun me puoleltamme pontevasti ryhdymme asiaan.

– Hän on antava suostumuksensa, vahvisti nuori rouva; nuo sanat tuli miltei äänen kuulematta. – Ole huoleti siitä!

– Senpä parempi! arveli Windeg. – Sen pikemmin pääsemme tarkoituksemme perille!

Näytti siltä kuin tahtoisi hän liiankin pikaan päästä tarkoituksensa perille, ja niinpä se olikin. Velkautuneella parooni-paralla, joka näki häviön edessään, ei ollut muuta neuvoksi, kuin ottaa Eugenian uhri hyväkseen, pelastaakseen siten itselleen ja pojilleen nimen ja aseman; niin työlästä kuin tämä olikin, oli hän mukautunut välttämättömyyteen, ja välttämättömyys oli opettanut hänen sitä kärsimäänkin. Rabenauen perillinen, joka oli jälleen päässyt itsevaraiseksi ja itsensä tajuavaksi, joka nyt helposti voi maksaa jälleen saadun rahasumman, katsoi tätä pakkoa polttavaksi häpeäksi ja tyttärensä avioliittoa julmaksi vääryydeksi, jonka hän itse oli tehnyt hänelle ja jonka hän millä hinnalla hyvänsä tahtoi palkita. Koko olonsa aikana uusilla tiloillaan oli hän alituisesti näitä ajatellut, ja keksintö oli nyt valmiina toimeen pantavaksi.

– Tottapa sinun niinkuin meidänkin tahtomme on – jatkoi hän – että nämä kiusalliset asiat niin pikaisesti kuin mahdollista käsille otetaan ja loppuun saatetaan. Tahtoisin ehdotella sinulle, että nyt jonkun peittosyyn nimellä tulisit seurassanne kaupunkiin ja sieltä ryhtyisit tarpeellisiin puuhiin ja toimiin. Sitten et muuta tarvitse kuin kieltäyt palaamasta puolisosi luokse ja vaadit eroa. Me pidämme huolen siitä, ettei hän väkivallalla koeta saada aikomuksiaan menestymään.

No niin, Jumal' auta, sen teemme, Eugenia! virkahti Klaus kiihkoisesti. Jos hän nyt ei tahtoisi purkaa tätä häpeällistä kauppaa, niin veljiesi miekat kyllä pakoittavat hänen siihen. Nyt ei hän enään voikaan uhata meitä häpeällä ja julkisella pilkkaamisella, niinkuin isänsä teki. Se on ollut ainoa, josta joku Windeg joskus lienee vapissut, ainoa, millä väkisin tytär on otettu heidän heimostansa!

Nuori rouva liikahti tuskaisesti veljeänsä kohden. – Heitä nuo uhkauksesi, Klaus, ja sinä isä, herkeä huolehtimasta. Huolet ovat tässä tarpeettomat. Minkä luulette ainoastaan taistelulla ja pakolla voitettavaksi, se on minun ja Artturin välillä jo ammoin aikoja sovittu asia.

Windeg kavahti seisaalle, ja Klaus astui hämmästyen askelen likemmä. Eugenia teki nähtävää väkivaltaa itselleen saadakseen ääntään lujemmaksi, mutta eipä se tahtonut onnistua, ääni vapisi tuntuvasti hänen jatkaessaan:

– Jo ennen Berkowin kuolemaa olimme siitä sopineet, mutta tahdoimme välttää kaikkea hälinää, minkä liian aikainen ja liian äkillinen ero olisi nostanut, ja sitousimme siis vielä ulkonaisesti elämään yhdessä. —

– Joko ennen Berkowin kuoltua? keskeytti veli häntä äkisti, se tapahtui siis kohta häidenne jälkeen!

– Siispä olet itse ottanut asian puheeksi? kysyi isä yhtä äkisti.

Siis olet itse sitä vaatinut?

Ei kumpikaan miehistä näkynyt ymmärtävän sitä, mikä kumminkin niin selvästi kuvautui nuoren rouvan kasvoihin; tämä silminnähtävästi käytti kaikki voimansa ja malttinsa vastaukseen, ja äänensä olikin aivan vakainen, kun vastasi:

– En ole milloinkaan koskenut tähän asiaan! Se oli Artturi, joka vapaa-ehtoisesti tarjosi minulle eron.

Parooni ja hänen poikansa katselivat toisiaan, niinkuin tämä selitys kävisi yli heidän käsitysvoimansa.

– Tuotapa en tosiaankaan olisi odottanut! sanoi parooni hämillään.

– Hänkö itse? Sitä en olisi uskonut.

– Saman se tekee! sanoi Klaus hellästi, kun hän antaa sinun meille takaisin, Eugenia! Ei kukaan meistä ole vielä voinut iloita perintötiloistamme kun olemme tienneet sinun onnettomaksi meidän toimestamme. Vasta sinun palattua luoksemme taidamme, isä ja me, iloita tästä uudesta onnesta; sinua olemme aina kaivanneet!

Hän pani kätensä sisarensa vyötärille ja tämä kätki kasvonsa hetkisen ajaksi hänen olkaansa vasten, mutta nämä kasvot olivat yhtä kalmankalpeat ja kalmankylmät kuin mimmoisina veli jo kerran ennen oli nähnyt ne alttarin edessä, ja nyt hän kumminkin oli palaava isän kotiin, josta silloin oli erinnyt.

Parooni katseli vähän hämmästyneenä tytärtään, joka nyt oikaisi itsensä, pyyhkäisten nenäliinasella otsaansa.

– Anna anteeksi, isä, jos tänäpänä näytän eriskummalliselta. En voi oikein hyvästi, ainakaan en tarpeeksi hyvästi taitaakseni puhua tästä asiasta. Salli että menen huoneeseni, minä —

– Paljon olet kärsinyt tänä viime aikana, keskeytti hänen isä hellästi; sen näen, lapseni, jos et tahtoisikaan sitä tunnustaa. Mene sinä ja jätä kaikki minun huolekseni! Minä olen säästävä sinua niin paljon kuin mahdollista.

– Kummallista tämä kumminkin on, isä! sanoi nuori parooni, sittekuin ovi sisaren mentyä oli kiinni lykätty. Ymmärrätkö tuota Berkowia? Minä en häntä ymmärrä!

Windeg kävi, otsa kurtuilla, kerran lattian poikki. Hänessä yhtyi hämmästykseen tuosta ilmoituksesta jotakin loukkaavaistakin. Tämä kopea ylimys näki hyvinkin helposti selitettäväksi asiaksi, että onnen kohottama mies, joka vallitsi miljoonia, ei ollut kammonut uhrauksia eikä juonia päästäkseen hänen perheensä sukulaisuuteen, vaikka hän itse kosti tämän pakon ainoastaan vihalla ja ylenkatseella; mutta ei ollut hän koskaan voinut porvariselle vävylleen anteeksi antaa, että tämä semmoisella halveksimisella oli vastaanottanut paroonittaren Windeg aviokseen, ikäänkuin tämä avioliitto olisi ollut aivan tavallisia, eikä myöskään voinut hän anteeksi antaa, että Artturi sittemmin oli näyttänyt itsensä tämän kunnian suhteen, yhtä tunnottomaksi kuin isä oli ollut sen suhteen herkkätuntoinen. Ja nyt hän, tuo Artturi Berkow, peräytyi tästä avioliitosta, ennenkuin häntä siihen oli pyydettykään! Sepä oli liikaa parooni Windegin ylpeydelle, hänen, joka kyllä oli valmis taistelemaan takasin saamista, mutta ei ensinkään voinut kärsiä, että sai tyttönsä takaisin hänen puolisonsa halveksimisesta tahi jalomielisyydestä.

– Minä puhuttelen Berkowia, sanoi hän viimein, ja jos hän tosiaankin taipuu, jota vastoin Eugenian vakuutusta epäilen, niin asia viipymättä pannaan toimeen.

– Viipymättäkö? kysyi Klaus. He ovat tuskin kolmea kuukautta olleet naimisissa, ja minun mielestäni he tekevät oikein siinä, että välttävät varsin aikaista eroa.

– Se on tietty! ja minä kohdaltani ehdottomasti yhtyisin samaan mieleen, jollei minulla olisi täydellisiä syitä jouduttamaan asiata. Täällä tehtaissa kaikki kohdat eivät ole niinkuin pitäisi olla; olenpa luotettavalta suunnalta saanut vihjan siitä, että alkanut levottomuus työmiehissä voi antaa kuolemankolauksen Berkowin varallisuudelle, jota tähän asti on luultu äärettömäksi. Jos hän todellakin joutuu häviöön, niin vaimonsa ei voi samassa erota hänestä, se ei käy laatuun maailman silmissä; vaikka meillä olisikin todellisempia ja syvällisempiä eron syitä, niin se yhtähyvin katsottaisiin syyksi, ja niin ei saa olla! Parempi että otamme päällemme näin aikaisen eron silmiin pistäväisyyden, kuin että sidomme kätemme, jos peljätty mullistus tapahtuu. Yritys semmoinen kuin työmiesten ei lakkaa muutamain viikkoin kuluessa, sitä kestää ainakin vuoden ajan, ja puolessa sitä aikaa ero on valmiina, jollei hän tee esteitä. Eugenian täytyy palata luoksemme, täytyy olla vapaa, ennenkuin pääkaupungissa aavistetaankaan, miten asiat täällä ovat.

– Odotinpa sisareni käyvän tuumaamme osalliseksi vilkkaammasti ja iloisemmasti kuin kävikään, sanoi Klaus miettiväisesti. No niinpä niin, jos he jo tätä ennen ovat päättäneet asian, niin ajatus ei ollut hänelle mikään outo, mutta kumminkin hän on niin kylmä ja umpimielinen, niinkuin kaikki nämä asiat olisivat etäisiä, niinkuin hänen omasta vapaudestaan ei olisikaan puhetta.

Parooni tempaisi hartioitaan. – Eugeniaa huolettaa kun ajattelee välttämättömästi nousevaa hälinää sekä oikeudenkäymisestä olevaa vaivaa ja harmia, asioita, joista ei saada häntä säästetyksi! Semmoinen ero on aina vaikea askel naiselle, ja kuitenkin se on astuttava. Meillä on siinä tapauksessa ainakin koko pääkaupunki puolellamme. Eipä valitettavasti ollut mikään salaisuus, minkä syystä tämä naimiskauppa tehtiin, ja ihmiset näkevät sen hyvin ymmärrettäväksi, että nyt kiirehdimme sitä purkamaan.

– Tuolla tulee Berkow, sanoi Klaus puoli-ääneen, lähisen huoneen oven auetessa. Sinä tahdot puhutella häntä; jätänkö teidät yksinänne?

Windeg teki kieltävän liikennön.

– Sinä olet vanhin perheessä, ja tämmöisissä keskusteluissa kolmannen henkilön läsnä-olo tavallisesti panee keskustelevana päälle terveellisen pakon; jää tänne, Klaus!

Sillä aikaa kun nämä sanat hiljaa ja kiireesti vaihetettiin, oli Artturi astunut likimmäisen huoneen kautta ja tuli nyt sisälle. Tervehdys oli kohtelias ja kylmä kuin tavallisesti ja alkoi tavallisilla puheenparsilla. Vieraat lausuivat mielipahansa, että niin harvoin saivat nauttia isännän seuraa, ja tämä toi esteiksi monenlaisia tehtäviään, jotka eivät sallineet hänen isännän hupaista tointa tehdä – keskinäisiä kohteliaisuuksia, joita tietysti molemmin puolin epäiltiin ja joiden taa he pakosivat, jotta olisi toki jotakin sanomista.

– Toivon Eugenian alituisen läsnä-olon palkitsevan teille minun pakollisen poissa-oloni! jatkoi Artturi, samalla kun silmänsä lennähtivät salin ympärille, ikäänkuin puolisoa etsien.

– Eugenia on paennut huoneisinsa, kun ei voi oikein hyvästi, selitti parooni, ja minä halusin käyttää tätä tilaisuutta esittääkseni teille erään toivotuksen, herra Berkow, jonka toteenkäyminen pää-asiallisesti rippuu teistä.

– Jos toteen käyminen rippuu minusta, niin käskekää, herra parooni! Nuori mies istuutui appeansa vastakkain, jota vastoin Klaus, joka tiesi mikä asia oli puheeksi tuleva, ikäänkuin sattumoisesti syrjäytyi akkunan puolelle ja, kuten näytti, hyvin tarkallisesti katseli ulos paltalle. Windegin käytös oli niin mittamääräinen ja ylhäinen kuin mahdollista; arvattavasti näki hän välttämättömäksi sillä vaikuttaa kunnioitusta tyttärensä porvarillisessa puolisossa ja siten ennakolta lannistaa jokaisen mahdollisen vastustuksen, hän kun arveli Artturin tarjoaman eron joksikin mielen kuohuksi jonkun kiivaan kiistan perästä; todelliseksi tarjoukseksi ei hän sitä uskonut.

– Levottomuuksille täällä teidän tiloillanne näytään antavan suurempi merkitys kuin niillä kenties oikeittain onkaan, alkoi hän. Kun eilen kulin kaupungin kautta ja samalla kävin linnaväen päällikköä, erästä nuoruuden ystävääni, tervehtimässä, kuvailtiin minulle työmiestenne mieliala ylen uhkaavaksi ja levottomuuksien syntyminen hyvin todenmukaiseksi.

– Kaupungissa näkyy olevan tehtaistani ja työmiehistäni enemmän tekemistä, kuin olen luullutkaan, vastasi Artturi kylmästi. En ole ainakaan vielä etsinyt apua herra everstiltä.

Parooni ymmärsi näiden sanain poistavan tarkoituksen.

– Minä kohdaltani tietysti en tiedä asiaa arvostella, vastasi hän äkisti. Tahdon vaan huomauttaa teitä siitä, ettei olisi soveliasta asettaa Eugeniaa alttiiksi täällä mahdollisesti sattuville tapauksille. Soisin saavani ottaa tyttäreni pääkaupunkiin seurassani ainoastaan joksikuksi ajaksi, kunnes asiat täällä on saatu selvinneiksi.

– Nuoren puolison kasvot vienosti liikahtelivat; hän silmähti oven puoleen, joka vei hänen vaimonsa huoneisin, ikäänkuin tahtoen tietää, oliko tämä pyyntö sieltä kotoisin; mutta vastauksensa oli aivan levollinen:

– Eugenialla on täydellinen vapaus tehdä kuin tahtoo. Jos hän katsoo tarpeelliseksi lähteä pois – niin en pane estettä.

Windeg kallisti varsin tyytyväisenä päätänsä.

– Hän lähtee siis seurassamme huomenna! Mitä hänen viipymiseensä siellä tulee, niin yhdymme tässä semmoiseen kohtaan, joka meille kummallekin lienee yhtä ikävä; mutta kumminkin katson paremmaksi suullisesti puhua siitä, etenkin kun tiedän toivotuksemme pää-asiassa käyvän yhteen.

Artturi näytti yrittävän kavahtamaan tuolilta seisaalle, mutta maltui ja pysyi paikallaan.

– Vai niin! Eugenia on jo puhunut teille asian! – On! kummastuttaako se teitä? Tottapa hänen sopi ja täytyi isälleen ensistäkin uskoa asiansa.

– Minä ajattelin, sanoi nuori mies ja huulensa vapisivat – että asia saisi pysyä salaisuutena meidän välillämme, kunnes aika olisi käydä sitä toimeen panemaan. Erehtynytpä olenkin, kuten näen!

– Miksi jättää toistaiseksi kerta tehty päätös? kysyi parooni huoleti. Aika sen toimeen panemiseen on nyt juuri sovelias. Nykyiset suhteet tiloillanne tietysti antavat paraan ja mutkattomimman syyn tyttäreni poislähtöön. Että poissa-olo tulee olemaan ikuinen, sitä maailma ensimmältä ei tarvitse tietää. Nyt kesällä, kun kaikki lähtevät pääkaupungista pois, sopii valmistaviin toimiin paraiten käydä. Kun nyt kaikissa tapauksissa hälinää ei käy välttäminen, niin on aina parempi että maailman eteen saatetaan laskea tosi tapaus; silloin juoruhimo tavallisesti pikemmin saa kyllänsä.

Lyhykäinen seisahdus puheessa seurasi; Artturi loi taas silmänsä vaimonsa huoneen-oven puoleen, tällä kertaa selittämättömällä mielen-ilmauksella kasvoissaan; sitte kääntyi hän taas isän puoleen.

– Lähtikö tämä pyyntö asian jouduttamisesta alkujaan Eugenialta itseltään?

Parooni katsoi soveliaaksi tällä kertaa salata totuuden; sillä keinoin päästäisiin muka pikemmin tarkoituksen perille, ja kävi miten kävi niin Eugenia aina olisi hänelle siitä kiitollinen.

– Minä puhun tyttäreni puolesta! selitti hän mittamääräisesti.

Artturi kavahti niin äkisti ja niin kiivaasti seisaalle, että tuoli keikahti kumoon.

– Minä myönnyn kaikkeen, herra parooni, kaikkeen! Luulin ilmoittaneeni tyttärellenne syyni asian viivytykseen, ne olivat etunenässä häntä kohtaan vaarinotettavan karttavaisuuden vaatimia; itseäni en ottanut siinä laisinkaan lukuun. Jos hän sittekin haluaa asian jouduttamista – niin kernaasti minulta – käyköön niin.

Äänenlaatu näissä sanoissa oli niin omituinen, että Klaus, jolta ei ollut jäänyt yhtään sanaa keski-puheesta huomaamatta, vaikka hän yhä näytti palttaa katselevan, tuota pikaa käännähti puoleen ja kummastuksella katseli lankoa. Näyttipä parooni Windegkin vähän hämmästyneeltä; eikähän tässä oikeastaan ollutkaan syytä vihastua, koska vaan tahdottiin vähän joutuisammin lakkauttaa kummallekin puolisolle kiusallinen pakko.

– Te suostutte siis eroon empimättä? kysyi parooni vähän epäilevästi.

– Ehdottomasti!

Parooni hengähti syvästi. Eugenia oli siis ollut oikeassa, kun oli sanonut miehensä ehdottomasti tulevan myöntymään. Mitä muuten vielä olisi esteitä poistettavina, ne paroonin arvellen eivät tuottaisi vastuksia.

– Olen teille suuresti kiitollinen taipuvaisuudestanne, sanoi hän kohteliaasti; se on kummallekin teille huojentava tämän ikävän askeleen. Nyt on vielä yksi kohta, joka kyllä ei kuulu asiaan, mutta joka kumminkin on järjestettävä. Herra isänne, tumma puna lennähti tämän muiston ohella tämän nyt rikkaan paroonin otsalle, herra isänne oli hyvä ja takasi minua sitoumusten suhteen, joita en silloin voinut maksaa. Nyt olen tilaisuudessa sen korvaamaan, ja minä soisin saavani niin pian kuin suinkin —

Hän vaikeni, sillä Artturi aukaisi silmänsä niin suuriksi ja tuimiksi, että silmäyksensä kielsi puheen jatkamisen.

– Emmekö kernaammin antaisi sen asian olla sinään? Minä kohdaltani pyydän sitä.

– Se saattoi olla sinään, niin kauan kuin keskinäiset sitomuksemme olivat voimassa, selitti Windeg vakaisesti, mutta ei nyt enään kun ne puretaan. Ette suinkaan tahdo pakoittaa minua yhä edelleen pysymään velan-alaisenanne.

– Velkaa tavallisessa merkityksessä eihän tässä ollutkaan olemassa. Isä vakuutti vaan omat saamisensa, ja näitä saamisia koskevat paperit minun tietääkseni hävitettiin, kun – tässä puhkesi nuoren miehen viha ainakin hetkeksi valloilleen tuon pakollisen maltillisuuden takaa – kun te niistä annoitte tavaran.

Parooni nousi seisaalle pahastuneena.

– Silloin sitomus tehtiin – vastasi hän kylmästi – erinomattain herra Berkowin tahdosta; nyt on se purettava, erinomattain meidän pyynnöstämme. Suhteet ovat siis nyt perin vastakkaiset.

– Onko siis aivan välttämätöntä, että eronkin hetkenä käyttelemme asiata kauppa-asiana, keskeytti hänen Artturi, pistävällä tuimuudella. Toivon ettei toki toista kertaa tahdota tehdä minua ja vaimoani kauppatavaraksi. Siinä on kyllin, että kerran niin on tehty.

Parooni käsitti perin väärin nämä sanat, niinkuin hän väärin selitti sen mielenliikutuksen, josta ne olivat lähteneet; hän rupesi niin ylhäisen näköiseksi kuin mahdollista, ja sanoi:

– Olkaa hyvä ja muistakaa, herra Berkow, että sana "kauppa", jota näette hyväksi käyttää, sopii vaan toiseen asianomaiseen – meihin ei se sovi.

Artturi astui askelen takaperin, mutta ryhtinsä oli niin uljas ja kunnioitusta vaativa, että herra parooni itse tuskin olisi voinut semmoista näyttää.

– Jopa tiedän miten tästä naimisesta sovittiin, ja tiedänpä niinikään miten ne velkasitomukset syntyivät, joiden tähden te pakoitettiin siihen myöntymään. Siispä helposti ymmärtänette, minkä tähden pyydän, ettei sitä velkaa sanallakaan mainittako. Vaadin teiltä, parooni, ettette pakoita poikaa punastumaan isänsä muistosta.

Windeg oli jo kerran ennen joutunut hämmille vävynsä edessä; se oli silloin kun tämä rohkeni hyljätä aatelisen arvokirjan, mutta se oli toki tapahtunut entisen Artturi Berkowin tyvenellä, puoleksi huolettomalla laadulla. – Tämä käytös ja tämä kopeus sitä vastoin kivestytti paroonin kokonansa; hän katsahti välttämättömästi poikansa puoleen, joka jo oli astunut pois akkunan luota ja jonka kasvot osoittivat ääretöntä hämmästystä, jota hän ei koettanutkaan salata.

– En tiennyt teidän niin asiasta ajattelevan, sanoi Windeg viimein.

Tarkoitukseni ei suinkaan ollut pahoittaa mieltänne, mutta —

– Sen uskonkin. Siis jätämme asian unhotuksiin!

Mitä naimis-eroon tulee, niin käsken asiamieheni mukautua kaikkiin vaatimuksiinne. Jos tulisi itse minustakin kysymys, niin pyydän, että ratkaisette solmun mielenne mukaan. Minä olen valmis kaikkeen, että asia niin pikaisesti ja hennosti kuin mahdollista päättyisi.

Hän kumarsi molemmille herroille ja lähti huoneesta. Samassa seisoi

Klaus-parooni isänsä vieressä.

– Mitä tämä kaikki merkitsee, isä? Mikä taivaan nimessä näinä kolmena kuukautena tuosta Artturista on tullut! Tosin havaitsin hänen eilen illalla entistä totisemmaksi ja vakaammaksi, mutta tuommoiseen käytökseen en olisi uskonut häntä kykeneväksi!

Parooni ei ollut vielä tointunut hämmästyksistään. Nämä pojan sanat vasta tekivät sen hänelle mahdolliseksi.

– Eipä näytä hän tosiaankaan tienneen, miten isänsä keinoitteli meidän suhteemme! Sepä asian kokonaan muuttaa, sanoi hän hämmästyneenä; jospa hän vaan olisi pyytänyt minua yhä edelleen velan-alaisekseen.

– Hän tekee aivan oikein, sanoi Klaus intoisesti, hän kun tietää, millä tavoin Berkow koronkiskonnallaan syöksi meidät onnettomuuteen! Ei neljättä osaa siitä summasta, mikä sittemmin näytti meille niin suunnattoman suurelta, ole hän maksanut, suoritettavikseen otetuista veloista, eikä penniäkään siitä saata poika vastaanottaa, jos ei tahdo pilata kunniaansa. Olihan silmin nähtävää, kuinka häpeä koko tästä asiasta raivosi hänessä. Kuitenkin tämä keskustelu päättyi hyvin kummallisesti. Hän kieltämättä ensinnä oli se, joka toimitti kehnommat ja halveksivammat tehtävät, mutta hän saattoi asian lopullisesti siksi, että me saimme miltei hävetä tarjoustamme.

Windeg näytti ottavan tämän muistutuksen jommoisellakin epäsuosiolla vastaan, kentiesi sentähden, ettei voinut sitä vääräksi näyttää.

– Jos tähän asti olemme tehneet hänelle väärin, sanoi hän, niin olen nyt valmis tekemään hänelle oikeuden, senpä täydellisemmin, kuin nyt avio-eron suhteen tosiaankin jäämme hänelle kiitollisuuden velkaan. Enpä luullut asian käyvän näin helposti, vaikka hän kyllä aina näytti haluttomalta tähän naimiseen.

Klaus'in kasvoihin ilmaantui taas tuo epäileväisyys, joka muuten ei ollut niissä tavallinen.

– En tiedä mistä syystä, isä, mutta asia ei näytä minusta niin aivan varmalta. Berkow ei suinkaan ollut niin levollinen, kuin hän oli olevinaan, eikä Eugeniakaan. Kiivautensa, kun sanoit, että se oli Eugenia, joka vaati tätä pikaista eroa, ei osoittanut huolimattomuutta ja Eugenian kasvoin muoto lähtiessään luotamme vielä vähemmin. Minussa on tämän johdosta noussut omanlaatuinen ajatus.

Parooni naurahteli kuin mahtavampi ainakin.

– Oletpa toisinaan todellakin lapsi, Klaus, niin kaksikymmentä vuotias ja upseri kuin oletkin. Luuletko siis tosiaankin, että päätös, minkä he molemmat, sen mukaan kuin nyt voi ymmärtää, jo aikoja sitten ovat tehneet, on syntynyt ilman edellisiä kohtauksia ja tapahtumia? Oli miten oli, Eugenialla on ollut paljon niistä kärsimistä, ja kentiesi Berkowillakin. Mitä niin viisaasti olet huomannut, ei ole muuta kuin entisten myrskyin hyökyä. Jumalalle olkoon kiitos, että nyt molemmin puolin olemme selvillä ja että myrskyt ovat loppuneet.

Taikka jos ne nyt vasta alkavat! mumisi Klaus puoli-äänen, lähtiessään isänsä jälkeen salista.