Читать книгу: «Artturi Berkow», страница 10

* * * * *

Oli vielä joksikin aikaisin aamupäivällä, vielä tuoksuivat ja kimmaltelivat vuoret ja metsät raikkaan keväisen aamun kasteessa, kun Eugenia aivan yksinään ratsasteli metsätietä. Hän oli oivallinen ratsastaja ja rakasti tätä huvitusta innostuksella, ja kuitenkin oli hän täällä maalla nauttinut sitä harvemmin kuin tapansa oli. Ensistäkin oli ilmanlaatu estänyt kaikki huviretket, sitte puuttui häneltä halua siihen, mutta pääsyynä oli se, että hänen kaunis ratsunsa oli hänen miehensä kihlaus-ajalla lahjoittama, ja että hän nyt kerta oli tottunut siirtämään vastenmielisyytensä antajaa kohtaan kaikkeen, mikä suorastaan tuli häneltä. Ainoastaan vastenmielisyydellä oli hän hääpäivänä käyttänyt niitä kalliita timantteja, jotka hän oli saanut morsiuspukunsa koristeiksi; sitte ne eivät olleet enään liikkuneet koteloistaan; ainoastaan pakollisesti liikkui hän siinä ylellisessä komeudessa, mikä ympäröitsi naimisensa jälkeen, ja tämänkin ihanan eläimen, joka oli maksanut niin tarumaisen summan ja joka, hänen ensi kerran kihlattunsa vierellä sillä ratsastaessa, oli saattanut koko kaupungin ihmettelemään, sen valtijatar silminnähtävästi laiminlöi, jättäen sen kokonansa palvelijain huostaan.

Sitä suuremman kummastuksen nosti se palvelijoissa, kun armo eräänä päivänä käski satuloita hevosen huviratsastukselle, ja sanoi palvelijalle, joka hankkiutui kuin tavallisesti häntä saattelemaan, että hän tällä kertaa tahtoi ratsastaa yksinään. Käskynsä tietysti toteltiin, joskin jollakulla kummastuksella, ja hän ratsastikin tiehensä yksinään. Artturi tietysti ei tietänyt siitä mitään; Eugenia näki häntä nyt jos mahdollista vielä harvemmin kuin ennen; Artturi jäi monesti pois atrioilta, ja molemmat puolisot elivät ylimalkain niin erillään, että ainoastaan ylen harvinaisissa tapauksissa toinen tiesi mitä toinen tänä tahi toisna päivänä teki.

Eugenia ratsasti ravakkaa juoksua poikki metsän, kohtaamatta yhtään inhimillistä olentoa; täällä tuntuikin hyvin yksinäiseltä, ja tämä yksinäisyys, tämä aamun vilppaus ja ihanuus ei voinut olla elähyttävästi vaikuttamatta nuoreen rouvaan, joka moneen päivään ei ollut liikkunut puistoa kauemmaksi. Tehtaat olivat työttöminä ja jonkunlainen petollinen lepo ja hiljaisuus vallitsi tällä muuten niin uutteralla tilalla; mutta sitä vilkkaammin työ kävi nuoren isännän työhuoneessa, josta hän nyt harvoin liikkui mihinkään. Tehtaan herrat tulivat ja menivät; neuvoitteluja pidettiin, kirjoja ja papereita tarkasteltiin; Sihvonen matkusti pääkaupungin ja tehtaan väliä ehtimiseen; sillä välin lenteli kirjeitä ja lennätinsanomia edes ja takaisin; mutta tämä ponnisteleva toimellisuus oli niin vakaisen ja synkeän näköistä, että oli kuin olisi aavistettu jotakin onnettomuutta, jota tahdottiin estää ja jota vastaan ainakin tahdottiin varustauta. Eugenia tiesi työmiesten suhteen oltavan jonkinlaisessa epäsovussa. Artturi oli itse puhunut hänelle siitä ja lisännyt, ettei asia olisi juuri minkään arvoinen ja että se ennen pitkää saataisiin sovituksi. Hän oli sanonut sen hänelle hyvin tyvenmielisesti, kylmästi ja vaan käskenyt hänen satunnaisilla huviretkillään niin paljon kuin mahdollista välttämään niitä kyliä, joissa vuorityömiehet asuivat, heissä kun tätä nykyä muka vallitsi jonkunlainen vihamielisyys. Tehtaan herratkin lienevät sen ohessa saaneet jonkun vihjan, etteivät huolestuttaisi nuorta rouvaa, sillä Eugenian yritykset saada siltä suunnalta likempiä tietoja menivät tyhjään, hän kun vaan sai kohteliaasti kierteleviä vastauksia ja rauhoittavia vakuutuksia. He olivat sanoneet hänelle, ettei hänen pitäisi ensinkään huolehtia, että asia oikeastaan ei ollut minkään veroinen, vaan että sovintoa voitiin joka päivä odottaa – ja kuitenkin Eugenia selvästi tunsi tuon kielletyn vaaran, samaten, kuin hän myös havaitsi sen muutoksen, mikä vanhan Berkowin kuolemasta aikain oli tapahtunut hänen puolisossaan, vaikka tämä ei ollut mitenkään käytöstään häntä kohtaan muuttanut.

Nuori rouva oli luonteelleen rohkeampi ja uljaampi, kuin ettei olisi katsonut tätä säästäväisyyttä kohtaansa jonkinlaiseksi loukkaukseksi. Tietysti hänellä ei ollut oikeutta miehensä luottamukseen, eikä oikeutta käydä osalliseksi hänen huoliinsa, kentiesi vaaroihinsa; mitä muut naiset saivat vaatia, se oli hänestä kaukana. Kun ero kerta on päätetty ja vaan moniaita kuukausia kärsitään toisiaan näön vuoksi, että niin vähän kuin mahdollista annettaisiin maailmalle rupattamista, silloinhan ollaan oudot toistensa harrastuksille.

Senpä Eugeniakin ymmärsi, ja jos hän ei olisi ymmärtänyt niin Artturi olisi sen hänelle selittänyt, sillä samassa kuin hän, päivä päivältä yhä enemmin irroitti itsensä entisestä velttoudestaan ja voimalla ryhtyi mitä pontevimpaan toimellisuuteen, samassa hän yhä enemmin kylmistyen ja vierastaen vältteli häntä; Eugenia olikin hänelle kiitollinen siitä, että hän koki huojentaa tapahtuvaa tuskallista eroa siten, että nyt kohteli häntä juuri kuin outoa ihmistä.

Eugenia ei ollut ymmärtämättä, että Berkowin kuolema oli poistanut suuren esteen hänen toivotuksiltaan. Berkow tuskin olisikaan suostunut tätä yhdistystä purkamaan, jota kunnianhimonsa niin suuresti oli halunnut ja jonka hän oli maksanut kalliisti kyllä. Poikansa ajatteli tässä toisin. Hänelle tämä yhdistys oli yhtä yhdentekevä, kuin se puoliso, jonka hän entisessä toimettomassa myöntyväisyydessään oli antanut itselleen pakoittaa. Hän oli vapaatahtoisesti suostunut eroon jo ennenkuin Eugenia oli koettanut taivuttaa häntä siihen, ja tämä ero, joka muuten pian yleensä maksaa niin äärettömän paljon taistelua ja mielikarvautta, niin monta kyyneltä, joka usein herättää kaikki ihmis-sydämen kiihkohimot heidän syvyydestään, valmistui tässä niin rauhallisesti ja kiihkottomasti, niin täydellisessä keskinäisessä sovussa ja semmoisen kylmyyden, kohteliaisuuden ja tunnottomuuden ohessa, että se tosiaankin oli varsin ihmeellistä.

Hevonen pillastui yhtäkkiä. Se ei ollut tottunut ratsuvitsaa maistamaan, vielä vähemmin niin ankara kuin se nyt sai; se sai tänäpänä paljon kärsiä valtiattarensa kärsimättömyydestä, ja jos tämä ei olisi ollut semmoinen mestari ratsastus-taidossa kuin oli, niin tuo tulinen ja äkäinen eläin olisi antanut hänelle tarpeeksi tekemistä. Nyt hän sai sen jollakin ponnistuksella hillityksi, mutta nuoren rouvan hienot kulmat pysyivät kurtussa ja huulet kovasti ummistettuina ikäänkuin sisällisestä närkästyksestä, oli se sitte hevosen vastustuksen tähden tahi sen tähden, että jossakin toisessa puuttui vastustusta.

Hän oli sillä aikaa ennättänyt arentikartanoon, joka oli puolen tunnin matkan päässä laksossa, ja nyt meni hän vuorta ylös, ei kyllä sitä jyrkkää polkua, jota hän tuonoin asteli Artturin parissa, sillä sitä ei käynyt ratsastamalla kulkeminen, vaan ei kaukana siitä vei kiertävä, mutta huokeasti kuljettava ajotie kukkulalle. Hevonen, joka oli tottumaton semmoisiin mäkilöihin, taipui vaan vastenmielisesti tähän ponnistukseen, ja kukkulalle päästyään täytyi Eugenian seisahduttaa, suodakseen hevoselle tarpeellista levähdystä.

Nyt oli sumu, joka edellisellä kerralla peitti vuoren, kadonnut, ja kirkas päivä-paiste virtasi valaisevana ja lämmittävänä yli maan, niinkuin ei koskaan olisi aikaa ollutkaan, jolloin sade ja myrsky täällä olivat vallasta taistelleet, ja jolloin maisema yltympäri oli ollut harmaan, muodottoman huurukuvan näköisenä. Vielä lepäsivät laksot aamuvarjojen viileässä, sinerväisessä sumussa, mutta sitä kirkkaampina kohosivat vuoret lukemattomine kukkuloineen, toinen toistansa ylemmä, kuin yksi ainoa viheriä vuorimeri, siintäviin kukkuloihin asti etäällä. Tummat kuuset olivat koristaneet itsensä vereksellä, vaalealla vihannalla, ja täällä metsänvaipalla ja siellä ulompana kallioisella pohjalla, juurien ja kivien välissä, missä ikänä köynnös oli löytänyt paikan tahi taimi voinut juurtua, kukoisti ja lemusi tuhannen muotoisia ja värisiä kasveja. Ja siihen lisäksi ojat vaahtoisina laskeusivat laksoon, lähteet lorisivat, ja kaiken tämän ylitse kaariutui pilvetön, heleän sininen keväinen taivas. Kaikki oli niin loistavan kirkasta, niin vapaata ja suurta, kuin tahtoisi luonto tälläkin äsken herätetyllä elolla parantaa joka haavan, murtaa joka vankiuden, ikään kuin ei mikään täällä voisi hengitellä, mikä ei ollut heimoa vapaudelle ja onnelle.

Ja kuitenkin oli nuoren naisen katsanto niin tavattoman vakainen, kasvonsa niin tuskallisessa jännityksessä, kuin kaikesta tästä ympäröivästä ihanuudesta hänelle olisi jotakin salaista kipua. Kuitenkin olisi hänen pitänyt voida tarpeekseen hengähtää, ajatellessaan sitä luvattua vapautta, mikä hänellä oli oleva, ennenkuin vielä toinenkin kevät tervehti maata. Minkä tähden ei hän voinutkaan sitä tehdä, minkä tähden vihlaisi tämän ajatuksen rinnalle eräs tunne hänen sieluaan, joka oli sukua tuskallekin? Vaikuttiko kentiesi vielä tuska siltä hetkeltä, jona ero tarjottiin ja hyväksyttiin? Hän ikävöi niin hartaasti tätä eroa; hän kärsi niin äärettömästi niissä kahleissa, joita hän tuskin enään jaksoi kantaa; aina siitä asti kuin hän Artturin seurassa oli täällä ylläällä, ei hän sitä jaksanut! Aina siihen asti oli hän ollut luja ja järkähtämätön uhrauksessaan isän hyväksi, alamaisuudessaan pakolliselle kohtalolle, vihassa pakoittajia kohtaan, mutta aina siitä hetkestä asti näytti koko hänen tunteensa laatu muuttuneen. Sinä hetkenä oli salainen vastustusvoima syntynyt hänen sydämessään, taistelu jostakin, mikä piili hämäräisenä ja lausumattomana hänen sydämensä pohjassa ja jota hän ei mihinkään hintaan maailmassa tahtonut päästää itseään vallitsemaan; ja kuitenkin, se oli juuri tämä, mikä oli häätänyt hänen ulos tänä aamuhetkenä ja milt'ei vastoin hänen tahtoaan vienyt hänen tälle paikalle; kuitenkin oli se ainoana syynä siihen, että parooni Windegin tytär taisi unhottaa entistänsä siihen määrään, että jätti kotiin palvelijan, jonka aina oli tapa saatella häntä tämmöisillä huvi-retkillä. Hän ei tainnut eikä tahtonut ottaa todistajaa seuraansa tänä päivänä – ja hyvä oli, ettei semmoista ollutkaan, sillä pysähtyessään hevosinensa sinne kukkulalle ypö yksinänsä, tapasi hänen keskellä kaikkea tätä päiväpaisteista kevätloistoa ikäänkuin hiljainen ikävä sen hetken salavihkoisesta lumouksesta, kun sumu ja pilvet liehuivat hänen ympärillään, kun petäjien latvat suihkivat heidän molempain päällä ja myrsky tohisi vuoren rommakoissa ja laksoissa; siitä hetkestä, jolloin ne suuret ruskeat silmät, jotka silloin ensi kerran loivat verhonsa hänen edessään, antoivat hänelle ensimäisen aavistuksen siitä, että siitä miehestä olisi voinut tulla paljo kentiesi mitä hyvänsä, jos häntä olisi rakastettu ja hän olisi rakastanut, ennenkuin hänen oman isänsä käsi syöksi hänen siihen pyörteesen, jossa niin monen kyky on lannistunut. Ja tätä muistellessa heräsi eräs muukin tunne, jota Eugenia Windeg ei koskaan ennen ollut kokenut, joka oli aiottu vasta Berkowin puolison koettavaksi, tuska, paljon hiljaisempi, mutta myös paljon syvällisempi, kuin kaikki mitä hän tähän asti oli kärsinyt, ja hän laski käden silmilleen, joista lämpöinen kyynelvirta hillittömästi valahti.

– Armollinen rouva!

Eugenia hypähti, ja samassa hyppäsi oudosta äänestä säikähtynyt hevonen syrjään, mutta samana hetkenä oli voimakas käsikin tarttunut ohjiin ja pakoitti nyt hevosen asettumaan. Olli Hartonen seisoi juuri hänen vierellään.

– En tiennyt hevosta niin araksi, mutta sainpa heti sen ohjista kiinni, sanoi hän anteeksi pyytävällä äänellä, samalla kun puoleksi levoton, puoleksi ihmettelevä silmäys vilahteli nuoren ratsastajattaren ääritse, joka, vaikka hämmästynyt, oli pysynyt satulassa.

Eugenia pyyhkäisi kädellä sukkelasti kasvojaan, saadakseen kyynelten jälet pikaa katoamaan, mutta myöhään. Epäilemättä oli Hartonen nähnyt nämä kyynelet, ja tämä ajatus ajoi heleän punan Eugenian poskille, ja teki hänen äänensä tyytymättömyyttä osoittavaksi, kun äkisti ja jyrkästi sanoi:

– Päästäkää ohjat! Hevonen ei ole tottunut, että tuntematon häntä pitelee, ja pilttoupi pian vieraan ihmisen kosketuksesta. Te saatatte sekä minun että itsenne vaaraan läheisyydellänne.

Olli totteli ja astahti syrjälle. Eugenia silitteli kädellään hyväillen hevosen kaulaa; hän oli ainoastaan korskuvalla malttamattomuudella suvainnut tuon vieraan käden, jonka voimaa se kumminkin ensi hetkessä oli totellut, mutta asettui ennen pitkää valtiattarensa hyväilyksistä.

Sillä aikaa olivat Hartosen silmät yhtenänsä luotuina nuoreen rouvaan, joka hevosen selässä näyttikin niin komealta kuin harvat hänen sukupuolestaan. Musta ratsuvaatetus, pieni hattunen huntuneen, vaaleiden palmikoiden ja ihanain, vielä kyynelistä punoittavain kasvoin peittona, keveä ja vakava ryhtinsä, jota hän hevosen levottomuudessa ei hetkeksikään menettänyt, tekivät Eugenian solakkaan vartalon oikein ihastuttavaksi. Koko ilmestys, siinäkun hän istui ihanan eläimen selässä, kirkkaan auringon valon ympärivirtaamana, oli kunnon ja sulon täydellinen kuva.

– Olitteko te täällä kukkulalla, Hartonen? kysyi Eugenia toivoen, että Hartonen olisi tullut sinne samalla hetkellä kuin hän puhutteli häntä, eikä siis ollut nähnyt hänen kyyneliään. En havainnut teitä ennen.

– Minä seisoin vähän tuonnempana! hän viittasi vastapäätä olevaan metsään, jonnepäin Eugenia ei ollut katsonut. Näin teidän ratsastavan tänne ylös ja seisahduin teitä odottamaan.

Nuori rouva, joka aikoi ratsastaa hänen sivutsensa metsään, pidätti hevosensa kummastuneena.

– Odottamaanko minua? toisti Eugenia. Minkä vuoksi?

Olli ei vastannut.

– Oletteko yksinänne, armollinen, rouva? Aivan yksinännekö? Eikö teillä ole palvelijaakaan muassanne, niinkuin tavallisesti?

– Ei ole, näettehän että olen aivan yksinäni. Olli astui äkisti, mutta tällä kertaa varovammasta kuin sitä ennen, hevosen rinnalle.

– Sitte täytyy teidän palata! Hetikohta! Minä saatan teitä, ainakin kunnes tulette tehtaiden näkyviin.

– Mutta mitä varten kaikki tämä? kysyi Eugenia enemmin ja enemmin hämmästyen tätä tarjousta ja nuoren vuorityömiehen kurttuista otsaa. – Onko mitään vaaraa täällä metsässä, taikka onko täällä jotakin muuta peljättävää?

Olli loi silmänsä alemmalle metsätielle, jonka mutkat osaksi olivat näkyvissä.

– Me olimme masuunin luona tuolla ylhäällä! sanoi hän vihdoin pitkään, minä ja toverini. Minä lähdin yksinäni suorinta tietä sen tähden, että tahdoin olla ennen palanneena, toiset menivät ajotietä. Te voisitte viimein kohdata heidät, armollinen rouva, ja silloin tahtoisin kernaammin olla teitä likemmällä – kävi miten kävi.

– En pelkää, vastasi Eugenia vakaasti, ja minä toivon etteivät he toki loukkaa minua. Tiedän kyllä työmiehissä tyytymättömyyttä vallitsevan, mutta minulle on sanottu, ettei se ole juuri minkään arvoista ja että se kohta saadaan asettumaan.

– Silloin on teille valheteltu! keskeytti hänen Olli tuimasti. Sovinnosta ja vähäpätöisyyksistä nyt ei olekaan kysymystä. Herra Berkow on julistanut meille sodan, taikka me hänelle, joka on yhdentekevä. Se vaan, että olemme tätä nykyä riidassa, ja se ei lopu ennen kuin jompikumpi meistä on hukassa. Sen sanon minä teille, armollinen rouva, ja tottapa minä paraiten sen asian tiedän.

Vieno kalpeus vetäysi nuoren naisen kasvoille, saatuaan nyt vahvistuksen kauan jo vallitsemaan pelkoonsa, mutta samalla loukkasi häntä Hartosen rohkeat, kerskuvat sanat asiata ilmoittaissa, ja tästä sai hänen ylimmysluontonsa joksikin täyden pontevuuden, kun hän varsin kylmästi vastasi:

– Noh, jos asianlaita niin on, niin minun on mahdotonta vastaanottaa johtoa ja vielä vähemmin suojelusta mieheltä, joka noin ilmeisesti ja peittelemättä on julistanut olevansa herra Berkowin vihollinen, – minä ratsastan yksinäni.

Hän yritti laskemaan hevosensa täyttä karkua menemään, kun Olli tuotapikaa, kiivaasti ja rohkeasti, sulki häneltä tien.

– Seisahtukaa, armollinen rouva! Teidän täytyy ottaa minut mukaanne.

– Täytyykö? Eugenia nostatti ylevästi päätänsä. Ja jos nyt en tee sitä?

– Sitte – pyydän teitä sitä tekemään.

Se oli taas sama pikainen muutos rohkeimmasta uhittelemisesta miltei kerjäävään rukoukseen, mikä jo ennen oli masentanut Eugenian vihan ja nytkin asetti hänen tyytymättömyytensä. Eugenia katsahti alas nuoreen päällysmieheen, joka synkeästi ja vihaisesti ja kuitenkin silminnähtävästi murheellisena silmäili häneen.

– En voi taipua tarjoukseenne, Hartonen! sanoi hän vakaisesti. Jos tosiaankin tovereissamme on niin pitkälle tultu, että kohdatessani heitä en ole loukkaukselta turvattu, niin pelkään että se vaan on teidän tekoanne, ja että kaikki on tullut alkujaan mieheltä, joka noin leppymättömästi vihaa meitä.

– Meitä? keskeytti hänen Olli kiivaasti. Teitä en vihaa, armollinen rouva, eikä teitä loukata, ei sanallakaan! Ei yksikään ole rohkeneva teille mitään virkkaa, kun minä olen paikalla, ja jos joku rohkenisi, niin sitä hän ei tee toisen kerran. Antakaa minun tulla muassa!

Eugenia epäröi hetkisen; mutta pelkäämättömyytensä ja Ollin vihaiset sanat ratkaisivat asian.

– Minä käännyn takaisin ja vältän ajotien! sanoi hän navakasti.

Jääkää te tänne, Hartonen, asemanne herra Berkowin suhteen vaatii sen.

Ikäänkuin tämä nimi olisi laskenut kauan hillityn vihan irralle; Hartosen silmät leimahtivat yhtäkkiä Eugenian puhuessa, ja hurja verinen suuttumus säihkyi niissä.

– Herra Berkow! äänähti hän; – Herra Berkow, joka niin suosiollisesti antaa teidän yksinänne ratsastaa, vaikka tiesi meidän olevan tuolla mäellä ja nyt täytyvän olla täällä metsässä! Eihän Berkow koskaan ole teistä huolinut, se on hänestä yhtä, jos olette onneton taikka ei, ja kuitenkin hän on ainoa, jonka täytyy siitä vastata!

– Hartonen, mitä rohkenette puhua! sanoi Eugenia, närkästyksestä ja mielikarvaudesta hehkuen; mutta turhaan koki hän hillitä häntä; Hartonen keskeytti hänen puheensa ja jatkoi kasvavalla kiivaudella.

– No niin, kyllähän se oli kauhea rikos, että näin teidän itkevän, kun luulitte ettei yhtään ihmistä ollut lähitienoissa; te itkette usein, armollinen rouva, te olette itkeneet monta kertaa sittekuin tänne tulitte, vaikka ei kukaan ole nähnyt sitä niinkuin minä vastikään. Tiedänpä kuka siihen on syynä, ja minä annan hänen —

Hän malttui tuota pikaa, sillä nuori rouva oli oikaissut itsensä korkealle satulassa, ja nyt tapasi hänenkin yksi noita musertavan ylevyyden silmäyksiä, joilla Eugenia osasi tehdä itsensä likenemättömäksi. Äänensä kuului jään kylmältä, ja vieläkin pahemmalta; se oli juuri valtijattaren äänenlaatu alamaista kohtaan, kun hän nyt tiuskasi Hartoselle:

– — Vaiti, Hartonen! Vielä yksi sana, yksi ainoa sana häntä vastaan, ja minä unhotan, että olette pelastaneet hänen ja minun oman henkeni, ja vastaan puheesenne kuten se ansaitsee.

Hän pyöräytti hevosen ja tahtoi ratsastaa hänen sivutse, mutta Ollin jättiläis-runko seisoi keskellä tietä, väistymättä ainoatakaan askelta. Olli oli kalvettunut tuosta haltijan äänestä, jonka hän nyt ensi kerran kuuli Eugenian huulilta, ja viha, joka säihkyi hänen silmissään, näkyi nyt häntäkin tarkoittavan.

– Mene pois tieltä! käski Eugenia entistä lujemmin. Minä tahdon kulkea eteenpäin!

Mutta hänellä oli täällä vastassa mies, jossa käskyt eivät mitään voinneet ja joka hänen käskystä vaan pahemmin raivostui. Sensijaan että olisi totellut, hän yhdellä ainoalla askelella astahti juuri hänen vierelleen ja tarttui toisen kerran, ja tällä kertaa rautakouralla hevosen ohjiin, huolimatta ratsastajan vaarasta, huolimatta että hevonen pystyyn kavahtaisi.

– Älkää puhutelko minua noin, armollinen rouva! sanoi hän alhaisella äänellä. Paljon voin kärsiä, ainakin teiltä, jos ei keltään muulta; mutta tuota äänähdystä en suvaitse! Älkää häätäkö hevosta, jatkoi hän kiivastuksissaan, kun Eugenia ratsuvitsalla aikoi pakoittaa sitä kiskaisemaan itsensä irti ja karkaamaan sieltä tiehensä. Te ette saa minua kumoon ratsastamalla, mutta minä, minä, Jumala avita, tempaan sen kumoon, niinkuin kerran tempasin ne molemmat toiset hevoset.

Hirmuinen uhkaus oli hänen sanoissaan ja vielä enemmin hänen silmäyksissään. Ensi kerran näki Eugenia Hartosen kaikkia peljättävän hurjuuden kääntyvän itseään kohtaan ja hoksasi nyt asemansa kaiken vaarallisuuden; mutta samassa hetkessä huomasi hän myös ainoan keinon, mikä tässä voi auttaa.

– Hartonen, sanoi hän nuhdellen, mutta äänensä oli tuota pikaa käynyt leppeäksi, miltei vienoksi. Vastikään tarjositte minulle palvelustanne ja nyt uhkaatte jo minuakin? Jopa ymmärrän, mitä minulla on kumppaleiltanne peljättävänä, kun tekin noin kohtelette minua! Enpä olisikaan ratsastanut metsään tänäpänä, jos olisin tätä aavistanut.

Nämä nuhteet, mutta vielä enemmin tämä ääni näkyi Ollin maltuttavan: hurja äkäisyytensä katosi, niin kuin hän ei koskaan olisi kuullutkaan sitä äänenlaatua, joka sen oli nostattanut. Vielä piteli hän oikealla kädellä ohjia, mutta vasen nyrkki aukesi vähitellen ja uhkaavaisuus katosi hänen kasvoistaan.

– Tähän asti en ole peljännyt teitä, jatkoi Eugenia hiljaa, vaikka teistä niin paljo pahaa on sanottu. Tahdotteko nyt vaikuttaa minussa sen pelvon? Me olemme likellä jyrkännettä; jos yhä noin ärsytätte hevostani, tahi täytätte uhkauksenne, niin tässä tapahtuu onnettomuus. Taitaako mies, joka heittäysi hevosteni eteen pelastaaksensa tuntemattoman ihmisen, nyt saattaa minut vaaraan. Päästäkää minua menemään, Hartonen!

Olli hypähti ja loi silmänsä jyrkänteelle, jota olivat aivan likellä; verkalleen päästi hän ohjat ja verkalleen, ikäänkuin väistyen poistumatonta voimaa, astui hän syrjään ja jätti tien Eugenialle auki. Eugenia katsahti välttämättömästi taaksensa; siellä seisoi hän liikahtamatta, ynseät silmät maata kohden, ilman sanaakaan vastaukseksi tahi jäähyväisiksi, ja antaen Eugenian ratsastaa tiehensä.