Читать книгу: «Ylimys», страница 19

XVIII LUKU

Kun isän ja äidin mentyä Barbara oli jäänyt Harbingerin seuraan, niin hän sanoi:

"Juokaamme täällä kahvimme", ja siirtyi toiseen huoneeseen.

Lukuunottamatta sitä iltaa, jolloin he olivat yhdessä katselleet kansaa, hän ei ollut ollut Harbingerin kanssa kahden kesken sen jälkeen, kun tämä oli suudellut häntä pensasaidan turvissa. Ja nyt hän katseli häneen tyynesti, vaikka hänen sydämessään jyskytti, ikäänkuin vankina oleva lintu olisi taistellut häkkinsä pehmeää ja vankkaa seinää vastaan. Hänen riitainen keskustelunsa Courtierin kanssa oli jättänyt hänen sydämensä kipeäksi. Sitäpaitsi eikö hän tietänyt kaikkea sitä, mitä Harbinger saattoi hänelle antaa?

Nymfin tavoin, jota fauni ahdistaa, fauni, joka pitää lehtoja hallussaan, hän ikäänkuin pakeni ja katseli taakseen. Tuon faunin metsässä ei ollut mitään, jota hän, Barbara, ei olisi tuntenut, ei mitään tiheikköjä, jonka läpi hän ei olisi kulkenut, ei mitään virtaa, jonka yli hän ei olisi astunut, ei mitään suudelmaa, johon hän ei olisi voinut vastata. Faunin maa oli jo keksitty; siinä hän, Barbara, olisi tullut hallitsemaan. Hänellä, Barbaralla, ei ollut mitään toivottavana häneltä, paitsi valtaa ja varmaa huvia. Hänen silmänsä sanoivat: Miten minä voisin saada tietää, tulisinko kaipaamaan enemmän kuin sinä, tuntemaan itseni läkähtyneeksi sinun käsivarsillasi, kyllästymään kaikkeen siihen, mitä sinä voit tarjota minulle? Enkö minä jo ole saanut kaikkea sitä?

Barbara tiesi Harbingerin alasluodusta, synkästä katseesta, miten tylyltä hän hänestä näytti, ja oli pahoillansa sen johdosta. Hän tahtoi olla hyvä häntä kohtaan ja sanoi melkein ujosti:

"Oletteko vihainen minulle, Claud?"

Harbinger katsahti ylös.

"Mikä saa teidät niin julmaksi?"

"Minä en ole julma."

"Te olette. Missä on teidän sydämenne?"

"Täällä!" sanoi Barbara koskettaen rintaansa.

"Ah!" mutisi Harbinger, "minä en tee pilaa".

Barbara sanoi kohteliaasti:

"Ystäväni, mitäs tämä nyt sitten on?"

Mutta hänen äänensä pehmeys näytti puhaltavan ilmiliekkiin Harbingerissa kytevän tulen.

"Tämän kaiken takana on jotakin", hän änkytti, "teillä ei ole oikeutta tehdä minusta hullua!"

"Sanokaa minulle, mitä tuo jokin on, olkaa hyvä!"

"Teidän tehtävänne on sanoa se. Mutta minä en ole sokea. Mitäs te tuumitte tuosta Courtierista?"

Sillä hetkellä Barbara huomasi jotakin uutta – miehen sellaisenaan. Ei, elämä hänen kanssaan ei tulisi olemaan kokonaan vailla seikkailuja!

Harbingerin kasvot synkkenivät, hänen silmänsä suurenivat, koko hänen vartalonsa näytti kasvaneen. Barbara huomasi äkkiä Harbingerin nyrkkejä peittävät ihokarvat. Harbingerin kaikki sulavuus oli kadonnut. Hän tuli hyvin lähelle.

Barbara ei tietänyt tarkkaan, miten kauan heidän välinen katseensa kesti ja mitä se sisälsi. Hänen lävitseen kulki ajatus toisensa jälkeen, tunne toisensa jälkeen. Kapina ja viehätys, halveksunta ja ihaileminen, omituinen inhon ja huvin tunne, kaikki toisiinsa sekaantuneina – samoin kuin toukokuun päivänä voidaan nähdä rakeita, auringon paistetta ja maasta lähtevää höyryä.

Harbinger sanoi sitten käheästi:

"Oh! Babs, te saatte minut niin hulluksi!"

Asetellen huuliaan, ikäänkuin paremmin hallitakseen niitä, Barbara vastasi:

"Niin, minä luulen tämän riittävän", ja meni isänsä työhuoneeseen.

Nähdessään lordi ja lady Valleysin tuijottavan niin kiinteästi Miltouniin hän sai takaisin itsehillintänsä.

Näky tuntui hänestä hieman koomilliselta, vaikka hän ei tietänytkään, että tuo pieni näytös oli saanut alkunsa juuri tuosta sanasta. Totta puhuen vastakohta Miltounin ja hänen vanhempainsa välillä näytti sillä hetkellä melkein hullunkuriselta.

Lady Valleys avasi ensiksi suunsa.

"Kernaammin koomilliseksi kuin romanttiseksi. Minä luulen, että Barbara saa tämän tietää, kun otamme huomioon hänen osansa tässä asiassa. Sinun veljesi jättää edustajapaikkansa, hänen omatuntonsa ei salli hänen sitä säilyttää niissä olosuhteissa, mitkä nyt ovat syntyneet."

"Oh!" huudahti Barbara: "mutta varmastikaan – "

"Asiaa on pohdittu, Babs", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "jos sinulla ei ole parempia keinoja esitettävänä kuin tavallinen terve järki, yhteishenki, perheseikkojen huomioonottaminen, niin on tuskin tarpeellista uudistaa keskustelua."

Barbara katsahti Miltouniin, jonka kasvot, silmiä lukuunottamatta, olivat kuin naamarin peittäminä.

"Oh, Eusty!" hän sanoi, "ethän sinä tule turmelemaan elämääsi tällä lailla! Ajattele edes sitä, miten se minuun koskee."

Miltoun vastasi kylmästi:

"Sinä teit sen, minkä katsoit oikeaksi, niin teen minäkin."

"Tahtooko hän, että sinä menettelet tällä lailla?"

"Ei."

"Minä luulen", sanoi lordi Valleys, "ettei koko maailmassa ole yhtä ainokaista olentoa, joka sinun veljeäsi lukuunottamatta tahtoisi tälle asialle sellaista loppua. Mutta hänestä tämä seikka ei paina mitään!"

"Oh!" huokasi Barbara, "ajattele isoäitiä!"

"Minä kernaammin olen ajattelematta häntä", mutisi lady Valleys.

"Hän on niin kiintynyt sinuun, Eusty. Hän on aina uskonut sinuun niin perin pohjin."

Miltoun huokasi. Tämän äänen rohkaisemana Barbara tuli lähemmäksi.

Oli selvää, että tuon tunteettomuuden takana Miltounissa kävi toivoton taistelu. Hän sanoi lopulta:

"Jos minä en ole vielä mukautunut hänen tahtoonsa, hänen, joka on minulle enemmän kuin mikään muu, niin se johtuu seikoista, joita te ette voi käsittää. Minä pyydän anteeksi sen, että käytin äsken sanaa 'koomillinen', minun olisi pitänyt sanoa traagillinen. Minä tulen esittämään asian Dennis-enolle, jos se teitä huvittaa, mutta oikeastaan tämä ei ole kenenkään muun asia kuin minun." Ja katsahtamatta kehenkään tai sanomatta sanaakaan hän meni ulos.

Kun ovi sulkeutui, niin Barbara juoksi sitä kohden ja sanoi, ikäänkuin väännellen käsiään:

"Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!" Kääntyen sitten erästä kirjakaappia kohden hän purskahti itkuun.

Tämä tunteenpuuska puistatti lady ja lordi Valleysiä, jotka eivät tietäneet, miten jännittynyt Barbara oli ennen huoneeseen tuloaan. He eivät olleet nähneet Barbaran itkevän vuosikausiin. Nähdessään hänen mielenliikutuksensa heistä hävisi kaikki katkeruus, mitä he mahdollisesti olisivat voineet tuntea häntä kohtaan sen johdosta, että oli toimittanut Miltounin mrs Noelin syliin. Lordi Valleys oli erikoisen liikutettu ja meni tyttärensä luokse ja seisoi hänen vieressään hämärässä nurkassa sanomatta mitään, silittäen vain hellästi hänen kättään. Lady Valleys vetäytyi pidätellen itkuaan ikkunakomeroon.

Barbara hillitsi pian nyyhkytyksensä.

"Millaiset olivatkaan hänen kasvonsa", hän sanoi. "Ja miksi? Miksi?

Se on aivan tarpeetonta!"

Kierrellen viiksiään lordi Valleys mutisi:

"Juuri niin! Hän itse tekee asiat vaikeiksi."

"Niin, niin", mutisi lady Valleys ikkunakomerosta, "hän on aina ollut sellainen. Minä muistan hänet lapsesta asti. Bertie ei ole koskaan ollut hänenlaisensa."

Hiljaisuutta häiritsi vain Barbaran syvä hengitys.

"Minä menen tapaamaan äitiä", sanoi lady Valleys äkisti: "pojan koko elämä menee piloille, jos emme voi häntä ehkäistä. Tuletko mukaan, lapseni?"

Mutta Barbara kieltäytyi.

Hän meni huoneeseensa. Miltounin kriisi oli oudosti vaikuttanut häneen. Tuntui siltä, kuin kohtalo olisi äkisti ilmaissut kaiken, mihin poikkeaminen poljetulta ladulta voi johtaa. Kohota korkeuksiin! Nähdä, mitä se merkitsisi! Jos Miltoun pysyi päätöksessään ja luopui poliittisesta urastaan, niin hän oli mennyt mies. Entäs hän itse! Courtierin ritarillisten tapojen lumous, hänen synnynnäinen uljuutensa, mikä ilmaisi ikuista vaaran kaipuuta – eikö se ollut pikemmin hullua? Ja – oliko hän, Barbara, lumottu? Eikö asia ollut yksinkertaisesti niin, että hän nautti siitä, että lumosi Courtierin? Näiden ajatusten hämmennyksen läpi syöksähti esiin muisto Harbingerin kasvoista, hänen nyrkeistään ja hänen vaarallisesta miehevyydestään, mikä oli äkkiä ilmennyt. Tämä kaikki tuntui painajaiselta, minkä hirvittävän omituiset mielenliikutukset ja asiat aiheuttivat, asiat, joita ei koskaan voitu järjestää. Hänen voittoisa filosofiansa ei pystynyt estämään hänen hämmennystään. Hänen ajatuksensa lensivät takaisin Miltouniin. Se, mitä hän silloin oli nähnyt heidän kasvoistaan, oli tapahtunut! Ajatellessaan Agathan kauhua, kun tämä sai kuulla tästä asiasta, Barbara ei voinut olla hymyilemättä. Eustace raukka! Miksi hän otti asiat niin raskaalta kannalta? Jos hän tosiaankin pysyi päätöksessään – eikä hän koskaan muuttanut mieltään – niin se oli jo traagillista! Se merkitsi hänelle kaiken loppua!

Kenties hän tulisi väsymään mrs Noeliin. Mutta tämä ei ollut sellaisia naisia, joihin kyllästytään. Kokemattomuudessaankin Barbara tunsi tämän. Hän tulisi aina olemaan liian hienosti huolellinen ollakseen kyllästyttämättä Miltounia, ollakseen vaatimatta häneltä mitään tai antaakseen hänen tuntea, että oli hiuskarvallakaan sidottu häneen. Ah! Miksi he eivät voineet esiintyä sillä lailla, kuin ei mitään olisi tapahtunut? Eikö kukaan voinut saada häntä vakuutetuksi siitä? Hän ajatteli taas Courtieria. Jos hän, joka tunsi heidät molemmat ja oli niin hullaantunut mrs Noeliin, puhuisi Miltounille oikeudesta olla onnellinen ja kapinoida? Eustacen pitäisi kapinoida! Se oli hänen velvollisuutensa. Hän istuutui kirjoittamaan; pannen sitten hatun päähänsä hän otti kirjeen ja läksi alas.

XIX LUKU

Kesäiset kukat Ravenshamin lasihuoneessa olivat jo levolle menossa, kun Clifton lausui lady Casterleylle seuraavat sanat:

"Lady Valleys on valkeassa huoneessa."

Miltounin sairautta ja mrs Noelin sairashoitoa koskevien uutisten jälkeen tuon vanhan ladyn mieli oli pysynyt tyynenä. On totta, että häntä usein vaivasi paha aavistus tuon vaikutuksen suhteen, minkä alaiseksi hänen lempilapsensa oli joutunut, ja että häntä rasitti eräänlainen mustasukkaisuus, jota hän ei sentään myöntänyt tuntevansa edes rukouksissaan, jotka, vaikka olivatkin säännöllisiä, olivat kenties jonkun verran muodollisia. Häntä kun ei huvittanut lähteä kotoaan, ei edes Cattoniin, maataloonsa, hän oli yhä Ravenshamissa, minne lordi Dennis oli tullut vierailemaan sen jälkeen kuin Miltoun oli lähtenyt Sea Housesta. Mutta lady Casterley ei ollut koskaan kovin riippuvainen seurasta. Hän säilytti heikentymättömänä suuren mielenkiintonsa politiikkaan ja oli jatkuvassa kirjeenvaihdossa huomattavien miesten kanssa. Kesäkuun sotahuhujen heikko henkiinherääminen oli viime aikoina lyönyt leiman hänen kasvoihinsa, aiheuttaen eräänlaisen nuorentumisen, minkä kansallisten kriisien tarkastelu sai hänessä aina aikaan, silloinkin kun ne eivät olleet perin vakavia. Kun torvi törähti, niin hänen henkensä hypähti, paljasti miekkansa ja asettui kunniantekoasentoon. Sellaisina aikoina hän nousi varhemmin, kävi maata myöhemmin, kesti paljon paremmin vetoa ja kieltäytyi nauttimasta mitään välipaloja. Hän kirjoitteli myöskin omakätisesti kirjeitä, jotka hän muutoin olisi sanellut sihteerilleen. Onnettomuudeksi nuo huhut olivat haihtuneet melkein heti, ja vaaran ohimeno jätti hänet aina hieman ärtyneeksi. Lady Valleysin vieraissakäynti tuli sentähden sopivaksi lohdutukseksi.

Hän suuteli tytärtään kriitillisestä, sillä tämän tavoissa oli jotakin, josta hän ei pitänyt.

"Niin, tietysti minä voin hyvin!" hän sanoi. "Miks'et sinä tuonut tullessasi Barbaraa?"

"Hän oli väsynyt!"

"Hm! Pelkäsi tavata minua, kun oli menetellyt niin hullusti Eustacen suhteen. Sinun pitää varoa tuota lasta, Gertrude, taikka hän tekee itselleen jonkin tyhmyyden. Minä en pidä siitä tavasta, millä hän kohtelee Harbingeria."

Hänen tyttärensä keskeytti hänet äkisti:

"Minulla on kerrottavana huonoja uutisia Eustacesta."

Lady Casterleyn poskilta hävisi viimeinenkin väri, hän menetti myöskin kiihtyvästä energiastaan kaiken liian.

"Kerro minulle heti!"

Kuultuaan ne hän ei sanonut mitään, mutta lady Valleys huomasi levottomuudekseen, että hänen silmänsä olivat saaneet vanhoille ominaisen, himmeän kiillon.

"No niin, minkäs neuvon sinä annat?" hän kysyi.

Tässä hiljaisessa, valkeassa huoneessa lady Valleys tunsi itsensä väsyneeksi, kiihtyneeksi ja tavattoman masentuneeksi tämän äänettömän pienen olennon edessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt äitinsä näyttävän siltä, kuin tappio olisi lähestynyt häntä mustine siipineen. Ja äkillisen hellyydenpuuskan valtaamana tuota haurasta olentoa kohtaan, joka oli synnyttänyt hänet niin kauan sitten, hän mutisi melkein hämmästyneenä:

"Äitikulta!"

"Niin", sanoi lady Casterley ikäänkuin itselleen, "tuo poika kasaa tunteitaan – ne purkautuvat ja vievät hänet mennessään. Ensin hänen intohimonsa, nyt hänen tunteensa. Hänessä on kaksi miestä, mutta toinen niistä tulee nyt saamaan surmansa." Ja kääntyen äkkiä tyttärensä puoleen hän sanoi:

"Kuulitko hänestä koskaan mitään Oxfordin ajoilta, Gertrude? Hän lankesi kerran, rypi loassa. Sinä et tiedä sitä tietenkään. Sinä et ole koskaan tietänyt hänestä mitään."

Lady Valleys suuttui sen johdosta, että joku muu tunsi hänen poikansa paremmin kuin hän itse, mutta lauhtui jälleen, kun katsahti tuohon pieneen olentoon, ja sanoi huokaisten:

"Entäs sitten?"

Lady Casterley mutisi:

"Lapseni, nyt voit mennä, minun täytyy ajatella. Sinä sanoit, että hän tulee kysymään Dennisin neuvoa? Tiedätkö sinä mrs Noelin osoitetta? Kysy Barbaralta, kun tulet kotia, ja soita se minulle." Tyttärensä suudelman jälkeen hän lisäsi julmasti:

"Minä tulen elämään niin kauan, että näen hänet satulassa, vaikka olenkin seitsemänkymmentäkahdeksan vuotta vanha."

Kun hänen tyttärensä auton ääni oli hälvennyt, hän painoi sähkökelloa.

"Jos lady Valleys soittaa, niin älkää ottako sanomaa vastaan, vaan kutsukaa minut puhelimeen, Clifton." Nähdessään tämän jääneen paikoilleen hän lisäsi terävästi: "Mitä nyt?"

"Toivon, että hänen ylhäisyytensä terveydestä ei kuulu mitään ikävää!"

"Ei mitään ikävää."

"Suokaa anteeksi, teidän ylhäisyytenne, mutta minä olen jonkun aikaa tuuminut kysyä teiltä jotakin."

Ja tuo vanha mies kohotti kätensä erikoisen arvokkaasti tahtoen sillä sanoa: Suottehan anteeksi, että ihmisenä kerran puhuttelen teitä ihmisenä.

"Minä tiedän hänen suhteensa", jatkoi Clifton, "se on tuottanut minulle suurta levottomuutta, minä kun tunnen hänen ylhäisyytensä niin hyvin ja minä kun kuulin hänen sanovan jotakin erikoista, kun hän oli täällä heinäkuussa. Olisin hyvin kiitollinen, jos voisitte vakuuttaa minulle, että hänen urallaan ei ole mitään esteitä."

Lady Casterleyn kasvoilla oli outo sekoitus hämmästystä, suopeutta, suojelevaisuutta ja kärsimättömyyttä.

"Ei mitään, jos minä voin estää, Clifton", hän sanoi lyhyesti, "teidän ei tarvitse olla huolissanne".

Clifton kumarsi.

"Suokaa minulle anteeksi, teidän ylhäisyytenne, että olen tästä puhunut." Hänen kasvonsa värisivät ja hän lisäsi: "Mutta hänen ylhäisyytensä ura on minulle kalliimpi kuin oma elämäni."

Kun Clifton oli mennyt, lady Casterley istuutui pienelle, matalalle tuolille – ja istui siinä tyhjän lieden ääressä niin kauan, kunnes päivä oli kokonaan kadonnut.

XX LUKU

Lähellä tuota mustankiiltävää, epämääräistä hornan esikartanoa, missä Charles Courtierin pöpö, auktoriteetin puoli-totuus asusti, hänellä oli parihuoneet, joista maksoi viisitoista shillingiä viikossa. Niiden pääviehätys oli siinä, että tuo suuri vapauden puoli-totuus oli niitä suositellut. Ne eivät velvoittaneet häntä mihinkään ja olivat aina hänen käytettävissään, kun hän oli Lontoossa, sillä hänen kortteerirouvansa, vaikk'ei ollutkaan tehnyt siitä mitään sopimusta, vuokrasi ne aina sillä lailla, että saattoi häätää asukkaan viikon irtisanomisella. Hän, tuo rouva, oli suopea olento, naimisissa erään levysepän kanssa, joka oli häntä kaksikymmentä vuotta vanhempi. Tuo arvon mies oli tehnyt hänelle kaksi pientä poikaa, ja nuo kolme aiheuttivat hänelle niin paljon jatkuvaa puuhaa, että Courtierin läsnäolo tuotti hänelle mitä suurinta huvia. Kun Courtier läksi tavanomaisille retkilleen, niin mrs Benton, hänen kortteerirouvansa, pani hänen kimsunsa ja kamsunsa kahteen läkkilaatikkoon ja asetti ne astiakaappiin, mikä tuoksui hieman hiirille. Kun Courtier palasi, niin nuo laatikot avattiin, ja niistä pääsi ilmoille voimakas kuivuneiden ruusunlehtien tuoksu. Sillä oivaltaen inhimillisten olentojen kuolevaisuuden mrs Benton hankki joka kesä sisareltaan, joka oli markkinapuutarhurin vaimo, tätä kauppatavaraa, minkä neuloi pieniin pusseihin ja sijoitti Courtierin laatikkoihin. Tämä ja leivän paahtaminen – hyvin kuivaksi – ja hänen vaatteittensa kuivaaminen oli kaikki, mitä hän saattoi tehdä tuon miehen hyväksi, joka luonteeltaan niin suuresti rakasti riippumattomuutta ja oli tottunut pitämään huolta omasta itsestään.

Kun mrs Benton huomasi Courtierilla olevan matka-aikeita, niin hän sulkeutui johonkin vaatekomeroon itkeäkseen siellä rauhassa läkkisepältä ja kahdelta lapseltaan, mutta Courtierin läsnäollessa hän ei tahtonut ilmaista suruaan – yhtä vähän kuin hän olisi tahtonut itkeä kuoleman tai syntymisen tai jonkun muun traagillisen tai huvittavan tapauksen sattuessa. Elämän todellisuus oli opettanut hänet tuntemaan tuon yksinkertaisen verbin "sto – stare" – "kestää lujana" arvon.

Ja Courtier merkitsi hänelle todellisuutta, elämän päätodellisuutta, hänen toiveittensa keskityskohtaa, oli hänen ilta- ja aamutähtensä.

Kun Courtier – viisi päivää hyvästijättövierailunsa jälkeen mrs Noelin luona – pyysi elefantinnahkaista matkalaukkuaan, mikä seurasi häntä hänen matkoillaan, niin siitä aiheutui mrs Bentonin vetäytyminen yksinäisyyteen, minkä jälkeen hän ilmestyi Courtierin työhuoneeseen lasku kädessä ja muutamia ruusunlehtipusseja tarjottimella. Hän tapasi Courtierin paitahihasillaan, pakkaamasta tavaroitaan.

"Niin, mrs Benton, minä matkustan taas!"

Mrs Benton risti kätensä, sillä hän ei ollut vielä kokonaan menettänyt pikku tyttöjen tapoja, ja vastasi litteällä ja kirkkaalla äänellä:

"Niin, herra, mutta minä toivon, että tällä kertaa ette antaudu mihinkään perin vaaralliseen. Minä luulen aina teidän menevän vaarallisiin paikkoihin."

"Tällä kertaa Persiaan, mistä mattoja saadaan."

"Oh! Teidän pesunne on juuri tullut."

Hänen näennäisesti alakuloisissa silmissään oli oikea yksityiskohtien rikkaus, ne näkivät Courtierin tukan kasvun, hänen selkänsä käyristymisen ja housunkannattimiinsa värin. Mutta äkkiä hän sanoi hämmästyttävällä äänellä:

"Teillä ei ole valokuvaa, jonka voisitte jättää? Mr Benton sanoi minulle tässä eilispäivänä, että meillä ei ole mitään, mistä muistaisimme, minkä näköinen hän on, jos hän ei sattuisi enää tulemaan takaisin."

"Tässä on eräs vanha valokuva."

Mrs Benton otti sen.

"Oh!" hän sanoi, "tästä kyllä näkee, kenenkä kuva tämä on". Ja pidellen sitä kenties liian lujasti, sillä hänen sormensa vapisivat:

"Tässä on teille kirje, johon lähettipoika odottaa vastausta."

Sillä aikaa kuin Courtier luki kirjettä, mrs Benton pani osaaottavasti merkille, miten tavarain pakkaus oli nostanut veren hänen päähänsä…

Kun Courtier vastaukseksi tuohon kirjeeseen astui Gustardin hyvintunnettuun kondiittoriin, ei ollut vielä teen aika, ja aluksi hänestä tuntui siltä, kuin huoneessa ei olisi ollut muita kuin kolme keski-ikäistä naista panemassa makeisia laatikkoihin Sitten hän näki eräässä nurkassa Barbaran. Veri ei pysytellyt enää hänen päässään, vaan hän oli kalpea kulkiessaan tuon mahonginvärisen huoneen läpi, mikä oli täynnänsä hääkakun hajua. Barbara oli myöskin kalpea.

Olla niin lähellä häntä, Barbaraa, että saattoi lukea hänen silmäripsensä ja hengittää hänen hiustensa ja vaatteittensa tuoksua – kuunnella hänen kertomustaan Miltounista, niin epäröivää ja niin hiljaisesti kerrottua, tuntui melkein siltä, kuin nuora kaulassa olisi kuunnellut esitystä jonkun hammassärystä. Tämä tuntui hänestä tarpeettomalta kohtalon puolelta! Ja hänen, Courtierin, mieleen muistui itsepäisesti tuo ratsastus auringon lämmittämällä kanervakankaalla, jolloin hän oli vapaasti tulkinnut vanhaa sisilialaista laulua: "Näin minä tahdon istua ja laulaa." Mutta nyt häntä ei suinkaan laulattanut, liioin hänellä ei ollut armastaan käsivarsilla. Hänen kädessään oli vain teekuppi, hänen sieraimissaan kakun haju ja silloin tällöin sitruunaveden tuoksu.

"Kas niin", hän sanoi, kun Barbara oli lopettanut esityksensä: "Vapaus on loistava juhla! Te tahdotte, että menisin tapaamaan veljeänne ja siteeraisin Burnsia? Te tiedätte, tietenkin, että hän pitää minua vaarallisena."

"Kyllä, mutta hän kunnioittaa teitä ja pitää teistä."

"Ja minä kunnioitan häntä ja pidän hänestä", vastasi Courtier.

Yksi noista keski-ikäisistä naisista meni ohitse, suuri, valkea pahvikotelo kädessä. Hänen kenkänsä narina katkaisi hiljaisuuden.

"Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan", sanoi Barbara äkisti.

Courtierin sydän kiihtyi, aivan kuin se olisi kääntynyt hänen sisässään. Ja tuijottaen teekuppiinsa hän vastasi:

"Kaikki miehet ovat säädyllisiä iltatähteä kohtaan. Minä lähden heti tapaamaan teidän veljeänne. Milloin saan tuoda teille uutiset?"

"Minä olen kotona huomenna kello viisi." Toistaen sanoja "huomenna kello viisi" Courtier nousi.

Katsahtaen taakseen ovella hän näki, miten Barbaran kasvot olivat hämmentyneet ja melkein nuhtelevat, ja meni ulos synkkänä. Kakun ja sitruunaveden tuoksu, naisen kenkien narina ja mahongin väri pysyi yhä hänen nenässään, korvissaan ja silmissään, mutta hänen sisällään kiehui tumma hämmentynyt raivo. Miksi hän ei ollut käyttänyt mahdollisimman suuressa määrässä hyväkseen tätä odottamatonta tilaisuutta, miksi hän ei ollut esittänyt toivotonta rakkauttaan? Hän oli oikea hullu! Ja kuitenkin – tuo koko asia oli mieletöntä! Barbara oli niin nuori! Jumala ties, vaikka hän, Courtier, olisi saanut olla iloinen päästessään hänestä eroon. Jos hän viipyi, niin hän sai pelätä näyttelevänsä hullun osaa. Mutta hänen sanojensa: "Te olette ollut hyvin suosiollinen minua kohtaan!" ja hänen niin hämmentyneiden ja moittivien kasvojensa muisto ei jättänyt häntä rauhaan. Niin, jos hän viipyi, niin hän tuli näyttelemään hullun osaa! Hän tuli pyytämään häntä sellaisen miehen vaimoksi, joka oli häntä kaksi kertaa vanhempi, jolla ei ollut mitään muuta kuin oma hankkimansa asema ja jolla ei ollut penniäkään. Ja hän tuli kosimaan häntä sellaisella tavalla, että Barbaran oli mahdollisesti hieman vaikea antaa kieltävä vastaus. Hänen oli lähdettävä. Ja Barbara oli – huolimatta maailmannaisen ilmeestään, vain lapsi! Ei! Hän, Courtier, tuli olemaan hänelle hyödyllinen, jos mahdollista, tämän kerran, ja sitten menemään tiehensä!