Читать книгу: «Ylimys», страница 20

XXI LUKU

Kun Miltoun läksi Valleys Housesta, niin hän kulki Westminsteriin päin. Niinä viitenä päivänä, jotka hän oli taas ollut Lontoossa, hän ei ollut vielä mennyt alahuoneeseen. Sairauden aiheuttaman eristäytymisen jälkeen hän tunsi melkein tuskallista ikävää kaupungin liikettä ja kiihdykettä kohtaan. Kaikki se, mitä hän kuuli ja näki, teki häneen elävän vaikutuksen. Trafalgar Squaren leijonat, Whitehallin suuret rakennukset täyttivät hänet eräänlaisella riemulla. Hän oli sellaisen miehen kaltainen, joka pitkän merimatkan jälkeen saa nähdä maata ja seisoo, silmiään jännittäen, tuskin hengittäen, tarkaten yksitellen edessään olevan näyn piirteitä. Hän kulki Westminster Bridgelle, ja mentyään erääseen sen keskellä olevaan syrjäsyvennykseen hän katsahti taakseen.

On sanottu, että noiden tornien rakastaminen menee vereen. On sanottu, että ne, jotka ovat istuneet niiden alla, eivät jää koskaan aivan samoiksi. Miltoun tiesi sen todeksi – toivottoman todeksi häneen itseensä nähden. Mieskohtaisesti hän oli istunut siellä kolme viikkoa, mutta hänen sielunsa tuntui istuneen siellä satoja vuosia. Ja nyt hän ei tulisi enää istumaan siellä! Hänessä syntyi melkein hullu halu vapautua tästä kahleesta. Olla kaikkein salaisimman vaistonsa, auktoriteettivaistonsa vankina! Olla kykenemätön edustamaan auktoriteettia, sillä auktoriteetin edustaminen oli auktoriteetin loukkaamista. Hyvä Jumala! Tämä oli ankarata! Hän käänsi selkänsä torneihin päin ja haki huvitusta ohikulkevain kasvoista.

Jokainen näistä, sen hän tiesi, sai ponnistella itsekunnioituksensa säilyttämiseksi. Tai oliko niin, että he eivät huomanneet tätä taistelua tai eivät tienneet mitään itsekunnioituksesta ja antoivat sen tähden asiain mennä menojaan? He näyttivät siltä, useimmat heistä! Ja kaikki hänen sisäinen halveksimisensa keskinkertaista ja tavallista kohtaan kuohui hänessä. Niin, he näyttivät sellaisilta! Oli kohtalon ivaa, että noiden henkilöiden näkeminen, josta hän oli toivonut sovituksen lohdutusta, sen sijaan oli omiaan kiihoittamaan sitä puolta hänessä, mikä kielsi häntä sovittelemasta. He näyttivät pehmeiltä, vettyneiltä olennoilta, joilla ei ollut ylpeyttä eikä tahtoa, ikäänkuin olisivat tietäneet, että elämä oli liikaa heille, ja senvuoksi häpeällisesti hyväksyivät tämän tosiasian. Heille piti ilmeisesti sanoa, mitä he saattoivat tehdä ja minne mennä. He tulivat hyväksymään määräykset samalla lailla kuin he hyväksyivät työnsä ja huvituksensa. Ajatus, että hän nyt tuli olemaan estettynä antamasta heille määräyksiä, sai hänet hirveästi raivoamaan. He loivat vuorostaan satunnaisen katseen hänen pitkään vartaloonsa, joka nojasi sillankaidetta vastaan, tietämättä, miten heidän kohtalonsa hoippui vaa'assa. Hänen ohuet, kellahtavat kasvonsa ja nälkäiset silmänsä herättivät kenties yhdessä tahi kahdessa heistä mielenkiinnon tai epämukavuuden tunteen, mutta useimpien mielestä hän ei varmastikaan ollut enempää kuin joku muu mies tahi nainen tässä hyörinässä ja pyörinässä. Tuo synkkä olento, joka tietoisesti ponnisteli kahleissa, jotka hänen oma uskonsa valtaan olivat takoneet, oli veistotaiteen tuote, jota he eivät tahtoneet oppia ymmärtämään tahi johon heillä ei ollut aikaa, heillä kun ei ollut traagillista aistia – aistia havaita ihmishenkeä, joka ponnisti seinää vastaan.

Kello oli viisi, ennenkuin Miltoun läksi sillalta ja kulki maanpakolaisen tavoin kirkon ja valtion ovien ohitse, matkalla enonsa klubiin. Hän pysähtyi sähköttämään Audreylle ajan, jolloin hän seuraavana päivänä saapuisi hänen luokseen, ja jättäessään postitoimiston hän huomasi erään vieressä olevan kaupan ikkunassa muutamien italialaisten mestarien jäljennösten joukossa erään Botticellin taulun "Venuksen synty". Hän ei ollut koskaan nähnyt tätä maalausta, ja muistaessaan, että Audrey oli sanonut sitä lempitaulukseen, hän pysähtyi tarkastamaan sitä. Ollen kastinsa mukaisesti kohtalaisesti perillä näissä asioissa Miltounilla ei ollut voimaa antaa taideteoksen petollisesti varastaa hänen omaa yksityistä itseään hänen sielustaan ja sallia koko maailman astua sen tilalle. Ja hän tutki tätä pakanallisen jumalattaren kuuluisaa kuvaa pidättyväisyydellä, vieläpä kiihtymykselläkin. Vartalon hahmoittelu näytti hänestä karkealta, koko kuva hieman litteältä ja pikaiselta. Hän ei pitänyt Floran kuvasta. Kultainen kirkkaus ja hellyys, joista Audrey oli puhunut, jättivät hänet kylmäksi. Sitten hän huomasi tarkastelevansa noita kasvoja ja vähitellen, vaikkakin salaperäisen varmasti, alkoi tuntea katselevansa Audreyn kasvoja. Hiukset olivat kultaiset ja erilaiset, silmät harmaat ja erilaiset, suu hieman täyteläisempi. Kuitenkin – ne olivat hänen kasvonsa, samat munanmuotoiset kaarevine kulmakarvoineen ja oudon helline, kaihtavine henkineen. Ja ikäänkuin loukkaantuneena hän kääntyi ja kulki eteenpäin. Tuon pienen kaupan ikkunassa oli sen henkilön kuva, jonka vuoksi hän luopui elämästä – oli passiivisen ja kietoutuvan rakkauden, tuon hienon olennon ilmestysmuoto, olennon, joka oli antautunut hänelle niin täydellisesti ja jolle rakkaus, kukat, puut, linnut, musiikki, taivas ja nopeasti kulkeva virta oli kaiken sisällys ja joka, kuvassa olevan jumalattaren tavoin, tuntui ihmettelevän omaa olemassaoloaan. Hänen päänsä läpi kävi ymmärryksen välähdys, mikä oli outoa hänelle, jolla oli niin vähän kykyä nähdä toisten sydämiin. Olisiko Audreyn pitänyt koskaan syntyä maailmaan sellaisena? Mutta näkemyksen välähdys haihtui pian hänen oman asemansa hivuttavan tietoisuuden tieltä, joka ei jättänyt häntä nykyään koskaan. Mitä ikänänsä hän tekikin, hänen piti päästä eroon tästä sairaudesta! Mutta mitä hän tuli tekemään myöhemmin? Kirjoittamaan kirjoja? Millaisia kirjoja hän saattoi kirjoittaa? Vain sellaisia, jotka ilmaisivat hänen käsityksensä kansalaisesta, hänen poliittiset ja yhteiskunnalliset katsantokantansa. Yhtä hyvä jäädä istumaan ja puhumaan noiden tornien alle! Hän ei saattanut koskaan liittyä taiteilijain onnelliseen seuraan, noihin pehmeihin ja epämääräisiin henkiin, joille raja-aidat eivät merkinneet mitään ja jotka olivat tyytyväisiä, kun ymmärsivät ja saivat tulkita ja luoda. Mitä tehtävää hänellä olisi voinut olla tuossa galeijassa? Tuo ajatus oli käsittämätön. Ruveta asianajajaksi – niin, siksi hän saattoi ryhtyä, mutta mitä varten? Tulla tuomariksi! Yhtä hyvä jäädä istumaan noiden tornien alle! Liian myöhäistä antautua diplomaattiuralle. Liian myöhäistä liittyä armeijaan. Sitäpaitsi hänellä ei ollut pienintäkään sotilasloiston halua. Hautautua maaseudulle Dennis-enon tavoin ja hoitaa jotakin isänsä maatilaa? Se olisi merkinnyt kuolemaa. Ryhtyä työskentelemään köyhien hyväksi? Hetken aikaa hän luuli keksineensä itselleen uuden kutsumuksen. Mutta millä lailla – pitikö hänen järjestää heidän elämäänsä, kun ei pystynyt järjestämään omaansakaan, tai pitikö hänen olla vain putkena, jota myöden rahan piti virrata heille, hän kun uskoi, että armeliaisuus turmeli kansan sen sisintä sydäntä myöten? Jokaisen lehtokujan päässä seisoi enkeli tahi piru paljastetuin miekoin. Ja sitten hänen päähänsä tuli toinen ajatus. Koska kerta hänet kirkko ja valtio tuli hylkäämään, niin eikö hän saattanut näytellä langenneen enkelin osaa – olla Lucifer ja hävittää! Ja hengessään hän näki, miten hän palasi noiden tornien luokse, mitenkä hän kulki poikki lattian ja yhtyi vallankumouksellisiin, radikaaleihin, vapaa-ajattelijoihin ja kuritti omaa puoluettaan, auktoriteetin ja institutsionien puoluetta. Tämä ajatus tuntui hänestä ylen koomilliselta, ja hän nauroi ääneen kadulla…

Klubi, missä lordi Dennisillä oli tapana käydä, oli St. Jamesissa, eikä siihen ollut vaikuttanut muotivesien luode ja vuoksi – se seisoi kiinteästi, kieppuen ankkurinuorassaan, hiljaisessa umpivedessä, ja Miltoun tapasi enonsa kirjastosta. Hän luki Burtonin matkakertomusta ja joi teetä.

"Kukaan ei tule tänne", hän sanoi, "niin että, huolimatta ovella olevista sanoista, me voimme jutella. Tarjoilija, tuokaa hieman lisää teetä, olkaa hyvä."

Kärsimättömänä, vaikkakin tuntien eräänlaista sääliä, Miltoun tarkasteli lordi Dennisin sieviä liikkeitä, missä vanhat vuodet pateettisesti koettivat tehdä kaikki pienimmätkin asiat tärkeiksi, vaikk'ei muiden, niin ainakin tekijän omasta mielestä. Mikään siitä, mitä hänen enonsa saattoi sanoa, ei voinut painaa enemmän kuin hänen vanhan maalauksellisen olentonsa antama neuvo! Olla syrjästäkatsojana, nähdä kaiken menevän ohitse, antaa miekkansa ruostua tupessaan, kuten tämä vanha toveri oli tehnyt! Miltounista oli erittäin kiusallista esittää, mitä varten oli tullut, mutta koska hän oli antanut sanansa, niin hän jännitti itseään ja alkoi:

"Minä lupasin äidilleni kysyä sinulta jotakin. Minä luulen, että sinä tunnet minun suhteeni!"

Lordi Dennis nyökäytti päätään.

"Niin, minä olen liittänyt elämäni tähän ladyyn. Siitä ei tule mitään häväistysjuttua, mutta minä katson velvollisuudekseni jättää edustajapaikkani ja poliittisen urani. Onko tämä väärin vai oikein sinun mielestäsi?"

Lordi Dennis katseli Miltouniin ääneti. Pieni puna nousi hänen harmaille poskipäilleen. Hän näytti siltä, kuin olisi muistellut menneitä.

"Väärin, luulen", hän sanoi lopulta.

"Miksi, jos saan kysyä?"

"Minulla ei ole iloa tuntea tuota ladyä ja olen sentähden jonkun verran tietämätön, mutta minusta tuntuu, että päätöksesi ei ole hänelle mieluinen."

"Tämä on minusta käsittämätöntä", sanoi Miltoun.

Lordi Dennis vastasi lujasti:

"Sinä olet kysynyt minulta suoraan, ja minä oletan, että sinä kaipaat suoraa vastausta!"

Miltoun nyökkäsi.

"Sitten, rakkaani, älä moiti minua, jos sanonkin jotakin epämiellyttävää."

"Sitä en tee."

"Hyvä! Sinä sanot aikovasi luopua julkisesta elämästä omantuntosi tähden. Minulla ei voisi olla mitään sitä vastaan, jos asia päättyisi siihen."

Hän pysähtyi ja jäi joksikin aikaa äänettömäksi, hakien ilmeisesti sanoja, joilla olisi ilmaissut sekavat ajatuksensa.

"Se ei vetele, Eustace, sillä julkinen toimihenkilö on sinussa paljon vahvempi kuin tuo toinen. Sinä kaipaat tilaisuutta johtaa enemmän kuin rakkautta. Sinun uhrauksesi on tappava sinun mieltymyksesi. Se, mitä sinä luulet vahingoksi ja haitaksi itsellesi, on lopulta osoittautuva siksi tuolle ladylle."

Miltoun hymyili.

Lordi Dennis jatkoi hyvin kuivasti, ja hänen äänessään oli hieman pahanilkisyyttä:

"Sinä et kuuntele minua, mutta minä näen selvästi, että kehitys on jo alkanut sinun sisälläsi. Sinussa, Eustace, on omituinen jesuiittamainen piirre. Mitä sinä et tahdo nähdä, sitä sinä et tahdo tarkastaakaan."

"Sinä kehoitat minua sitten tekemään kompromissin?"

"Päinvastoin, minä huomautan, että sinä teet kompromissin, jos koetat pitää kiinni sekä omastatunnostasi että rakkaudestasi. Sinä koetat silloin kulkea molempia teitä."

"Tämä on mielenkiintoista."

"Ja sinä tulet huomaamaan, että menetät molemmat", sanoi lordi Dennis terävästi.

Miltoun nousi. "Toisin sanoen sinä kehoitat minua, kuten muutkin, luopumaan tästä naisesta, joka rakastaa minua ja jota minä rakastan. Ja kuitenkin, enoni, sanotaan, että omassa tapauksessasi – "

Mutta lordi Dennis oli myöskin noussut, menetettyään vanhuuden kaikki ominaisuudet ja tavat.

"Minun omasta tapauksestani", hän sanoi tylysti, "meidän on tarpeetonta puhua. Minä en kehoita sinua jättämään ketään, sinä ymmärrät minua väärin. Minä kehoitan sinua tuntemaan itsesi. Ja minä sanon sinulle käsitykseni sinusta – luonto on tehnyt sinusta valtiomiehen, mutt'ei rakastajaa! Sinussa on jotakin kuivunutta, Eustace, enkä minä ole varma, vaikka sitä olisi meidän koko kastissamme. Me olemme olleet liian kauan tekemisissä muotojen ja seremoniain kanssa. Meidän ei sovi asettua lyyrilliselle kannalle."

"Onnettomuudeksi", sanoi Miltoun, "minä en voi sopeutua sinun teoriaasi enkä menetellä ala-arvoisesti".

Lordi Dennis alkoi kävellä edestakaisin, puristaen huuliaan lujasti yhteen.

"Mies, joka neuvoo toista", hän sanoi lopulta, "on aina jotenkuten hullu. Kuitenkin kaikitenkin sinä olet ymmärtänyt minua väärin. Minä en ole niin julkea, että yrittäisin tunkeutua sinun henkesi sisimpään sopukkaan. Minä olen vain sanonut sinulle, että minun mielestäni olisi rehellisempää itseäsi kohtaan ja mieluisampaa tuolle naiselle, jos sopisit omantuntosi kanssa ja säilyttäisit rakkautesi ja asemasi julkisessa elämässä, kuin että luulottelet voivasi uhrata heikomman hyväksi sen, jonka minä tiedän vahvemmaksi elementiksi sinussa. Luulen, että muistat Demokritoksen sanat: ethos andrópo daimon – jokaisen miehen luonne on hänen kohtalonsa tai Jumalansa. Minä suositan niitä sinulle."

Miltoun seisoi kokonaisen minuutin vastaamatta ja sanoi sitten:

"Pyydän anteeksi, että olen vaivannut sinua, enoni. Keskitien kulkeminen ei sovi minulle. Hyvästi!" Ja ojentamatta kättään hän meni ulos.

XXII LUKU

Joku nousi hallin sohvalta ja tuli häntä vastaan. Se oli Courtier.

"Viimeinkin tapaan teidät", hän sanoi, "toivon, että tulisitte kanssani päivällisille. Minä lähden Englannista huomisyönä, ja minulla on jotakin sanottavaa teille."

Miltounin pään läpi välähti ajatus: Tietääkö hän? Hän myöntyi kuitenkin, ja he menivät ulos yhdessä.

"On vaikea löytää rauhallista paikkaa", sanoi Courtier, "mutta tämä saattaa olla".

Se oli pieni ravintola, missä kävi paljon kilpa-ajajia ja mikä oli tunnettu mainioista paisteistaan. Ja kun he istuutuivat vastapäätä toisiaan melkein tyhjään huoneeseen, niin Miltoun ajatteli: Kyllä, hän tietää! Voinko minä enää kestää tätä? Hän odotti melkein raivoissaan hyökkäystä, jonka tunsi olevan tulossa.

"Niin, te aiotte siis luopua paikastanne?" sanoi Courtier.

Miltoun katsoi häneen muutamia sekunteja ennenkuin vastasi:

"Keltä kuuluttajalta te olette saanut tämän tietää?"

Mutta Courtierin kasvoissa oli jotakin, joka hillitsi hänen suuttumistansa. Niiden ystävällisyys oli ilmeinen.

"Minä olen melkein Audreyn ainoa ystävä", jatkoi Courtier vakavasti, "ja tämä on minun viimeinen tilaisuuteni – puhumatta mitään tunteistani teitä kohtaan, jotka ovat, uskokaa minua, hyvin sydämelliset".

"Jatkakaa sitten", mutisi Miltoun.

"Suokaa anteeksi, että esitän asian suorasti. Oletteko ajatellut, mikä hänen asemansa oli, ennenkuin hän tapasi teidät?"

Miltoun tunsi veren ryntäävän kasvoilleen, mutta hän istui hiljaa, painellen kynsiään kämmenpohjiin. "Niin, niin", sanoi Courtier, "mutta tuo mielentila – joka teissäkin on ilmennyt – joka määrää elävänä kuolemisen tai henkisen aviorikoksen naisille, saa minun vereni kiehumaan. Te ette voi kieltää sitä, että nämä kaksi vaihtoehtoa ovat tässä olemassa ja minä sanon, että teillä oli oikeus perinpohjin protesteerata niitä vastaan ei vain sanoissa, vaan teoissakin. Te protesteerasitte, sen minä tiedän, mutta tämä teidän nykyinen päätöksenne on askel alaspäin, se merkitsee sitä, että teidän vastalauseenne oli väärä."

Miltoun nousi istuimeltaan. "Minä en voi keskustella tästä", hän sanoi.

"Hänen vuokseen teidän täytyy. Jos te luovutte valtiollisesta toiminnastanne, niin te turmelette hänen elämänsä toisen kerran."

Miltoun istuutui uudestaan. "Täytyy" sana terästi häntä, ja hänen silmänsä alkoivat muistuttaa vanhan kardinaalin silmiä. "Meidän luonteemme, Courtier", hän sanoi, "ovat liian erilaiset, me emme tule koskaan ymmärtämään toisiamme".

"Älkää huoliko siitä", vastasi Courtier. "Myöntäkäämme, että nämä vaihtoehdot ovat hirveitä, ja niistä te ette olisi hyväksynyt kumpaakaan, jos ette olisi joutunut mieskohtaisesti suhtautumaan niihin – "

"Sitä", sanoi Miltoun jäätävästi, "teillä ei ole oikeutta sanoa".

"Joka tapauksessa te myönnätte ne – jos uskotte, että teillä ei ollut oikeutta pelastaa häntä, niin mille periaatteelle te perustatte tämän uskonne?" Miltoun pani kyynärpäänsä pöydälle ja, nojaten leukaansa käsiinsä, katseli menetettyjen asiain puoltajaa puhumatta mitään. Hänen sisässään kävi senlainen meteli, että hän vain vaivoin saattoi pakottaa huulensa tottelemaan.

"Millä oikeudella kysytte minulta tätä?" hän sanoi lopulta. Hän näki Courtierin kasvojen käyvän tulipunaisiksi ja hänen sormiensa kiertävän raivoisasti noita tulenkarvaisia viiksiä. Mutta hänen vastauksensa oli yhtä kiinteän ivallinen kuin tavallisesti.

"Kas niin, minä voin tuskin istua hiljaa tänä viime iltana Englannissa, kohottamatta sormea, kun te uhraatte naisen, johon minä suhtaudun veljen tavoin. Minä sanon teille, millainen teidän periaatteenne on: auktoriteettia, oikeaa tai väärää, mieleistä tai vastenmielistä, täytyy ehdottomasti totella. Rikkoa lakia, tapahtui se sitten mistä syystä tai kenen hyväksi tahansa, on teistä samaa kuin rikkoa – "

"Älkää epäröikö – sanokaa vain Jumalan käskyt."

"Erehtymättömän, voimassaolevan esivallan. Onko tämä teidän periaatteenne oikea määritelmä?"

"Kyllä", sanoi Miltoun hampaittensa välistä, "niin luulen".

"Poikkeukset vahvistavat sääntöä."

"Pakkotapaukset synnyttävät huonoja lakeja."

Courtier hymyili: "Minä tiesin, että tulisitte vastaamaan täten. Minä väitän, että niin ei ole tämän lain laita, joka on kokonaan aikaansa jäljessä. Teillä oli oikeus vapauttaa tämä nainen."

"Ei, Courtier, jos meidän täytyy taistella, niin taistelkaamme paljailla tosiasioilla. Minä en ole vapauttanut ketään. Minä olen vain varastanut voidakseni päästä nälkää näkemästä. Ja siinä syy, miksi minä en voi esiintyä enää mallina. Jos se tiedettäisiin, niin minä en voisi pitää edustajapaikkaani tuntiakaan. Minä en voi käyttää hyväkseni satunnaista salassapysymistä. Voisitteko te?"

Courtier vaikeni, ja Miltoun ahdisti häntä silmillään, ikäänkuin olisi tahtonut katseellaan saada hänet lähtemään.

"Minä voisin", sanoi Courtier lopulta. "Kun tämä laki, pakottamalla ne, jotka ovat joutuneet vihaamaan miehiään, henkiseen aviorikokseen, hävittää aviosäädyn pyhyyden – tuon saman pyhyyden, jota se on ylläpitävinään, niin teidän täytyy toivoa, että kaikki järkevät miehet ja naiset tekevät sen tyhjäksi ilman itsekunnioituksensa menettämistä."

Miltounissa heräsi syvä ja notkea halu väitellä, mihin hän oli luonnostaan niin taipuisa. Hän oli melkein unhottanut sen, että hänen omasta tulevaisuudestaan keskusteltiin. Hän näki tässä edessään olevassa kiihkeässä miehessä, jonka äänessä ja silmissä oli sellainen vaaleankuuma kaiku ja katse, kaiken sen ilmenemisen, jota hän luonnostaan vastusti.

"Tämä", hän sanoi, "on pirun asianajoa. Minä en hyväksy ketään yksityistä tuomariksi omassa asiassaan."

"Ah! Siihenkö me nyt tulemme? Sivumennen sanoen, emmekö lähde ulos tästä kuumuudesta?"

Tuskin he olivat viileällä kadulla, kun Courtierin ääni alkoi uudestaan:

"Epäluulo ihmisluontoa kohtaan, pelko – siinä teidänlaisten miesten toiminnan pohja. Te kiellätte yksilöiltä oikeuden arvostella, koska te ette luota ihmisten olennaiseen hyvyyteen, vaan uskotte heidän olevan pahoja sydämeltään. Te ette anna heille mitään vapautta, te ette suo heille mitään myönnytyksiä, koska te uskotte, että heidän päätöksensä veisi heidät alas- eikä ylöspäin. Kas niin, siinä on aristokraattisen ja demokraattisen elämänkatsomuksen ero, te vihaatte ja pelkäätte joukkoja, kuten kerta sanoitte minulle."

Miltoun katsoi karsaasti näitä kiihkeitä kasvoja.

"Niin", hän sanoi, "minä uskon, että ihmiset kohoavat heistä itsestään huolimatta".

"Te olette rehellinen. Kenen toimesta?"

Miltoun tunsi uudestaan eräänlaisen raivon syntyvän itsessään. Hän tahtoi kerta kaikkiaan surmata tuon punatukkaisen kumouksellisen. Hän vastasi melkein julman ivallisesti:

"Omituista kylläkin, tuon olennon toimesta, jonka mainitsemista te vastustatte – olennon, joka vaikuttaa, käyttäen parhaimpia välikappaleinaan."

"Ylimmäinen pappi! Katsokaapas tuota tyttöä, joka hiipii tuolla ja katsoo meihin. Jos olettaisimme, että vetämättä vyötänne kireämmälle menisitte hänen luokseen, puhuttelisitte häntä ja saisitte hänet kertomaan teille, mitä hän oikeastaan tuntee ja ajattelee, niin saisitte kuulla asioita, jotka hämmästyttäisivät teitä. Pohjaltaan on ihmiskunta loistava. He kohoavat, arvoisa herra, pyrkimysten kautta, jotka ilmenevät heissä kaikissa. Ettekö ole koskaan huomannut, että yleinen mielipide on aina lakia edistyneempi?"

"Ja te", sanoi Miltoun, "olette mies, joka ei ole koskaan enemmistön puolella?"

Menetettyjen asiain puolustaja naurahti.

"Älkäämme olko niin loogillisia", hän vastasi. "Tuuli puhaltaa vielä, eikä elämä ole mikään kokoelma viraston seinälle ripustettuja sääntöjä. Missäs me oikeastaan olemme?"

He olivat pakotetut pysähtymään käytävällä olevan tungoksen vuoksi, Queen's Hallin kohdalla. "Menemmekö sisään, kuulemaan musiikkia ja jäähdyttämään kieliämme?"

Miltoun nyökkäsi ja he menivät sisään. Suuri valaistu halli oli täynnä kansaa lattiasta kattoon asti, heikon, sinertävän huurun sisällä, mikä läksi sadoista pienistä tupakanlehtikääröistä.

Asetuttuaan olkihattuiseen väkijoukkoon Miltoun kuuli kiinteän, ivallisen äänen sanovan takanaan:

"Profanum vulgus! Tulla kuuntelemaan hienointa musiikkia, mitä koskaan on kirjoitettu! Ja tämä on kansaa, jonka te ette usko ollenkaan tietävän mikä sille sopii! Säälittävä näky, eikö totta?"

Hän ei vastannut mitään. Beethovenin seitsemännen symfonian ensimmäiset, hitaat sävelet olivat alkaneet kulkea kukkaspenkkien poikki, ja lukuunottamatta tuon sinertävän huurun jatkuvaa kohoamista, huurun, mikä tuntui sävelten jumalalle suitsutettavalta savulta, kaikki oli tullut kuolon hiljaiseksi, aivan kuin yksi mieli, yksi henki olisi vallannut jokaisen kalpeat kasvot, jotka olivat taipuneet musiikkia kohden, mikä nousi ja laski tuulten huokausten tavoin, mitkä lausuivat tervetulleeksi kuolleista heränneet kauneuden henget.

Kun viimeiset sävelet olivat häipyneet, niin hän kääntyi ja meni ulos.

"Kas niin", sanoi tuo ääni hänen takanaan, "eikö tämä ole osoittanut teille, miten asiat kohoavat ja kasvavat, miten loistava maailma on?"

Miltoun hymyili.

"Se on näyttänyt minulle, miten suloiseksi suuri mies voi tehdä maailman."

Ja äkkiä, ikäänkuin musiikki olisi päästänyt jonkun siteen irti, hänessä pääsi vallalle sanatulva:

"Katsokaapas kansanjoukkoa tällä kadulla, Courtier, joukkoa, joka kaikista maailman joukoista voidaan parhaiten jättää omiin hoteisiinsa, joukkoa, joka on turvassa rutoilta, maanjäristyksiltä, hirmumyrskyiltä, kuivuudelta, kylmän ja kuuman liiallisuuksilta, maailman suurimman ja turvallisimman kaupungin keskuksessa, ja kuitenkin – katsokaapas tuota poliisia! Jos tarkastamme tämän joukon käyttäytymistä, niin huomaamme, että, niin varmalta ja vapaalta kuin se näyttääkin, aina täytyy olla jokin keskeinen voima, mikä pitää sitä koossa. Mistä tämä keskeinen voima saadaan? Joukosta itsestään, te sanotte. Minä vastaan: Ei. Katsokaa taaksepäin inhimillisten valtioiden syntyyn. Aina asiain alusta alkaen paras mies on ollut auktoriteetin tiedoton väline, on ollut johtavan periaatteen, jumalallisen voiman väline, on tuntenut tuon voiman itsessään – aluksi fyysillisenä – käyttänyt sitä ja ottanut johdon käsiinsä, mitä on siitä saakka pitänyt ja mitä hänen täytyy aina pitää. Kaikki teidän vaalitoimituksenne, tuo teidän niinsanottu demokraattinen koneistonne on vain verho tarkastajan silmällä, nälkäisen tyynnytyskeino ja kapinallisen ylpeyden voide. Ne ovat vain pintakoneistoa, ne eivät voi estää parasta miestä pääsemästä johtoon, sillä paras mies on lähinnä jumaluutta, on ensimmäinen, joka saa hänestä tulevat vaikutukset. Minä en puhu perinnöllisyydestä. Parhaan miehen ei tarvitse välttämättömästi syntyä minun luokastani, enkä minä suinkaan luule, että hän useammin ilmestyisi tästä kuin muista luokista."

Hän pysähtyi yhtä äkisti kuin oli alkanutkin.

"Teidän ei tarvitse pelätä", vastasi Courtier, "että pitäisin teitä keskinkertaisena olentona. Te kuulutte toiseen ja minä toiseen päähän – ja olemme molemmat hyvinkin yhtä kaukana kultaisesta keskitiestä. Mutta maailmaa ei hallitse valta eikä pelko, jonka valta aiheuttaa, kuten te luulette, vaan sitä hallitsee rakkaus. Yhteiskunta pysyy koossa ihmisessä asuvan hyväntapaisuuden ja yhteistunteen avulla. Demokraattinen periaate, jota te halveksitte, ei merkitse pohjaltaan mitään muuta. Vapaudessa elävä ihminen pyrkii ylöspäin. Jos niin ei olisi, niin luuletteko, että teidän 'siniset poikanne' voisivat hetkeäkään ylläpitää järjestystä? Ihminen tietää tiedottomasti, mitä hän voi tehdä ja mitä ei menettämättä itsekunnioitustaan. Hän imee sisäänsä tätä tietoa jokaisella henkäyksellä. Lait ja auktoriteetit eivät merkitse kaikkea ja kaiken päämäärää, ne ovat vain mukavuuksia, koneistoja, vesijohtotorvia, valtamaanteitä. Ne eivät ole rakennuksen olemus – ne ovat vain telineitä."

Miltoun teki seuraavan huomautuksen:

"Joita ilman mitään rakennusta ei voida rakentaa."

Courtier väisti.

"Se on kokonaan toista, ystäväni, kuin pitää niitä itse rakennuksena? Ne ovat esineitä, jotka on revittävä alas niin pian kuin mahdollista, jotta jäisi tilaa rakennukselle, joka alkaa maasta eikä taivaasta. Kaikki lain telineet ovat olemassa vain ajan säästämiseksi ja siksi, että tuo temppeli ei menettäisi suuntaansa eikä kohotessaan poikkeaisi pois suunnitelmasta."

"Ei", sanoi Miltoun, "ei! Mainitsemanne telineet ovat arkkitehdin ymmärryksen tuotteita, joita ilman tuo temppeli ei kohoa eikä voi kohota, ja tuo arkkitehti on Jumala, joka vaikuttaa niiden henkien ja sielujen kautta, jotka ovat Häntä lähinnä."

"Me olemme nyt alkukalliolla", huudahti Courtier. "Teidän Jumalanne on tämän maailman ulko-, minun Jumalani sen sisäpuolella."

"Ja nuo kaksi eivät tule koskaan kohtaamaan toisiaan!"

Seurasi vaitioloja Miltoun huomasi, että he olivat tulleet Leicester Squarelle – mikä oli rauhallinen ennen teatterien tyhjenemistä, rauhallinen, mutta odottava, ja missä lyhtyjen valo synkältä taivaalta pudonneiden keltaisten tähtien tavoin tarttui konserttisalien ja kahviloiden vaaleihin haamuihin, eräänlaisen välkkyvän hohteen langetessa plataanipuiden hiljaisille lehdille.

"'Vaalea irstailija' – tämä Square!" sanoi Courtier: "elävä kuin kasvot, eikä sen omituisella kauneudella ole rajaa! Ja, Jupiterin kautta, jos tunkeudutte kyllin syvälle, niin tulette löytämään hyvyyttä täältäkin."

– "Ja turmeltuneisuutta – teidän piti sanoa!"

Hän tunsi itsensä väsyneeksi, halukkaaksi pääsemään asuntoonsa, haluttomaksi jatkamaan tätä sanakiistaa, mikä ei tuottanut hänelle mitään huojennusta. Oudon väsyneesti hän kuuli tuon äänen yhä puhuvan:

"Meidän täytyy viettää tätä yötä, sillä huomenna me kuolemme… Te haluatte hillitä vapautta ulkoapäin – minä sisältäpäin. Kun minä nousen ja kun minä menen vuoteeseen, kun minä hengitän tai näen jotkut kasvot tai kukan tai puun – jos minä en näissä tuntisi katselevani jumaluutta, niin minä luulen, että jättäisin tämän kirjavan paikan pelkästä rasittuneisuudesta. Te ette, minun luullakseni, voi katsella Jumalaanne, ellette vetäydy jollekin kukkulalle. Eikö siellä ole hieman ikävä?"

Mutta Miltoun ei vastannut, niin että he kulkivat ääneti, kunnes hän äkisti puhkesi puhumaan:

"Te puhutte tyranniasta! Mikä tyrannia voisi olla teidän vapautenne tyrannian vertainen? Mikä tyrannia koko maailmassa voisi vetää vertoja tälle 'vapaan', alhaisen-ahtaan kadun tyrannialle sen kaikkine satoine sanomalehtineen, mitkä kiehuvat mehiläispesän tavoin – ja mitä varten? Teidän vapautenne olennon sisustassa, Courtier, ei ole tilaa innostukselle, ei kurille eikä uhraavaisuudelle, vaan ainoastaan kaupalle ja vallattomuudelle."

Hetken aikaan ei kuulunut mitään vastausta, ja noista korkeista rakennuksista, joiden valaistuja ikkunoita hän oli ankarasti arvostellut, Miltoun kääntyi jokea kohden. "Ei", sanoi tuo ääni, "sen virheistä huolimatta tuuli puhaltaa tällä kadulla, ja täällä on mahdollisuutta kaikkeen. Jumaliste, minä tahtoisin kernaammin nähdä muutamien tähtien riitelevän tummalla taivaalla kuin mitään teidän täydellisistä, keinotekoisista valoistanne."

Ja äkkiä tuntui Miltounista siltä, että hän ei koskaan voinut vapautua tuon äänen kaiusta – sitä ei kannattanut edes yrittääkään. "Me toistamme mielipiteitämme", hän sanoi kuivasti.

Joen tumma vesi juoksi hiljakseen ja hitaasti puolikuun valossa. Yön vaipan alla joen äyräällä oleva kaaos, nostolaitosten, korkeiden rakennusten, laiturien päiden ja muutamien nukkuvien kuormavenheiden muodot ja miljoonat omituiset synkät haamut olivat täynnänsä liikutusta. Kaikki oli harrasta, suloista ja outoa. Ja tämän kaiken yläpuolella lamput – nuo yön nöyrät kukkaset loivat heikkoa, yhtämittaista varisseiden terälehtien hohdetta, ja suloisentuoksuva länsituuli löyhytteli hitaasti, tuoden mukanaan niiden lukemattomien puiden ja kenttien tuoksun, joita joki oli rakastanut ohikulkeissaan.

Mutina, joka ei ollut mitään todellista ääntä, vaan ikäänkuin toisen sydämen kuiskausta toiselle, seurasi tätä synkän veden kulkua.

Sitten tuli esiin kömpelö kuormavenhe kahden miehen soutamana, airojen molskahdellessa ja vinkuessa.

"Siis 'huomispäivänä me kuolemme'?" sanoi Miltoun. "Te tarkoitatte, luulen, että julkinen elämä on minun sierainteni ilmaa ja että minun pitää kuolla siksi, että luovun siitä?"

Courtier nyökäytti päätään.

"Olenko oikeassa ajatellessani, että nuorin sisareni on saanut teidät tälle ristiretkelle."

Courtier ei vastannut.

"Ja niin", jatkoi Miltoun, katsahtaen häneen pitkään, "huomispäivä on myöskin teidän viimeinen päivänne? Kas niin, olette oikeassa, kun lähdette. Hän ei ole mikään ilkeä sorsanpoika, joka voisi elää ulkopuolella yhteiskunnallista lammikkoa, hän on aina kaipaava alkuperäistä elementtiään. Ja nyt me sanomme toisillemme hyvästi! Mitä ikänänsä meille tapahtuukin, niin minä tulen muistamaan tämän illan."

Hymyillen hän ojensi kätensä: "Moriturus te saluto."