Читать книгу: «Ylimys», страница 18

XIV LUKU

Sussexin särkkien kielekkeellä, Nettlefoldin lähellä, oli pyökkilehto. Matkustaja, joka astuu sinne kuumasta ja auringonvalosta, riisuu henkensä kengät sen pyhyyden edessä ja, saavuttuaan sen keskelle, istuutuu lauhduttamaan otsaansa hiljaisessa ilmassa. Sillä näiden oksien alla auringonvalon kukkaset ovat harvinaisia ja kalpeita, mitkään hyönteiset eivät humise, ja linnut ovat melkein mykkiä. Lähellä reunapuita maidonvalkeat lampaat ovat hiljaisena laumana, varjossa. Täällä, ketojen ja ihmisasumusten, ihmisten levottoman hyörinän ja pyörinän ja heidän puheensa sorinan yläpuolella matkustaja tuntee juhlallisuuden. Kaikki tuntuu ilmaisevan jumaluutta – hänen yläpuolellaan liikkuvat suuret, valkeat pilvet, oksain kaipaava mumina ja etäinen meri. Ja hetkeksi hänen levottomuutensa ja pelkonsa tuntee Jumalan rauhan.

Niin kävi Miltouninkin, kun hän tuli tähän temppeliin kolmen päivän perästä tuon kiihkeän yön jälkeen, kuljettuaan tuntikaupalla yksinään, täynnänsä ristiriitoja. Noina kolmena päivänä nousuvesi oli kuljettanut häntä mukanaan; ja nyt, irtaannuttuaan Lontoosta, missä ajatteleminen oli mahdotonta, hän oli tullut tänne yksinäisyyteen kävelemään ja miettimään uutta asemaansa.

Sillä tämän aseman hän huomasi hyvin vakavaksi. Asiain nykyisellään ollessa ei voinut olla kysymystäkään perääntymisestä. Audrey oli hänen, ja hän, Miltoun, oli hänen, se oli päätetty asia, mutta mitä oli hänen tehtävä? Mitään tilaisuutta ei ollut olemassa saada Audreytä vapaaksi. Hänen aviomiehensä mielestä avioliitto ei näyttänyt missään olosuhteissa purettavalta. Miltouninkaan mielestä avioero ei voinut tehdä asiaa helpommaksi, hän kun uskoi, että he, hän ja Audrey, olivat syyllisiä ja että syylliset eivät voineet mennä naimisiin. Oli totta, että Audrey ei pyytänyt mitään muuta kuin saada kuulua hänelle salaisesti, ja tähän olisivat useimmat miehet, sen hän tiesi, tyytyneet, ajattelematta mitään muuta. Ei ollut olemassa mitään asiallista syytä, miks'ei hänkin olisi voinut menetellä sillä tavalla ja ylläpitää muuttumattomana muun elämänsä kulun. Se olisi ollut helppoa, tavallista. Eikä Audreykään itsensäunhottavine ominaisuuksineen tulisi olemaan onneton, sen hän tiesi. Mutta omatunto oli Miltounissa hirveä ja ankara voima. Hänen sairautensa hulluudessa se oli muuttunut noiksi suuriksi kasvoiksi, jotka olivat peittäneet hänet. Ja vaikkakin hänen toipumisensa aikana kaikenlainen taistelu oli tauonnut, niin nyt, kun hän oli antanut perään intohimolle, omatunto oli uudestaan asettunut hänen sydämeensä uudessa synkässä muodossa. Hänen täytyi ja hän tahtoi ilmoittaa asian Audreyn puolisolle. Mutta vaikka tämä ei aiheuttaisikaan mitään julkista häväistysjuttua, niin saattaisiko hän jatkuvasti pettää niitä, jotka, jos tuosta luvattomasta rakkaudesta tietäisivät, eivät enää sallisi hänen olla heidän edustajanaan? Jos tiedettäisiin, että Audrey oli hänen rakastajansa, niin hän, Miltoun, ei voisi enää säilyttää asemaansa julkisessa elämässä – eikö hänen pitäisi sen tähden kunnian miehenä jättää se? Yötä ja päivää häntä kiusasi ajatus: Miten minä voin, uhmatessani auktoriteettia, vaatia muita sitä kunnioittamaan? Miten minä voin jäädä julkiseen elämään? – Mutta jos hän ei jäänyt, niin mitä tuli hänen tehdä? Tuo elämäntapa oli hänen veressään, hän oli syntynyt siihen ja kasvatettu sitä varten eikä ollut ajatellut mitään muuta poikavuosistaan alkaen. Ei ollut olemassa mitään muuta toimintaa, joka olisi voinut pidättää häntä hetkeäkään – hän näki selvään, että olisi tullut erotetuksi koko olemassaolosta.

Taistelu raivosi hänen ylpeässä ja vääntyneessä hengessään, mikä otti kaikki niin ankaralta kannalta – hänen luonteensa kun niin ehdottomasti vaati häntä pysymään työssään ja käyttämään voimansa hyödyllisesti, hänen omatuntonsa kun taas sanoi hänelle yhtä painavasti, että jos hän tahtoi nojata auktoriteettiin, niin hänen täytyi myöskin itse sitä totella.

Hän astui plataanilehtoon mitä kurjimmassa tilassa, kapinoiden sitä pulmaa vastaan, minkä kohtalo oli hänen eteensä pannut, haluten nousta intohimoa vastaan, mikä pakotti hänet luopumaan joko urastaan tahi itsekunnioituksestaan, tuntien taas tunnonvaivoja sen johdosta, että oli hetkenkään verran katunut, rakkauttaan tuota hentoa olentoa kohtaan. Luciferin kasvot eivät olleet synkemmät eivätkä enemmän kiusaantuneet kuin Miltounin kasvot tuossa lehdon hämyssä, niiden kuningaskuntien yläpuolella, joiden vuoksi hänen kunnianhimonsa ja omatuntonsa taistelivat keskenään. Hän heittäytyi maahan puiden väliin ja, ojentaen kätensä, kosketti sattumalta kuoriaista, mikä konttasi paljaalla maalla. Jokin lintu oli saanut sen vioitetuksi. Hän otti tuon pienen olennon käteensä. Se ei varmastikaan voinut enää tehdä työtä, mutta siltä puuttui kyky ymmärtää tulevaista kohtaloaan. Tuo kuoriainen ei tietenkään tietänyt elämäänsä menneeksi, kuten hän olisi, jos hänen liikuntakykynsä olisi hävitetty. Hän olisi tietänyt itsensä muiden vastukseksi, jos hänen voimansa olisi riistetty häneltä. Tämä ajatus tuotti tuskaa. Miksi hänen oli sallittu tavata hänet, rakastaa häntä ja saada vastarakkautta? Mikä oli tehnyt hänet niin varmaksi ensi hetkestä alkaen, jos Audrey ei ollut tarkoitettu hänelle? Jos hän eli vaikka sadan vanhaksi, hän ei tullut enää tapaamaan ketään toista. Miksi piti hänen rakkautensa vuoksi haudata miehellinen voimansa ja tahtonsa? Jos Jumalan suunnitelmissa ei ollut enemmän johdonmukaisuutta kuin tässä, niin miks'ei hän voinut olla epäjohdonmukainen. Miks'ei hän voinut pitää kiinni auktoriteetista ja elää ilman sitä! Miksi piti hänen tukahduttaa kykynsä johdonmukaisuuden vuoksi, mitä ei ollut olemassakaan! Tämä oli tosiaankin suurempaa hulluutta kuin koko hullu maailma!

Lehdon hiljaisuudessa hänen ajatuksensa eivät saaneet mitään vastausta, jollei oteta lukuun kyyhkysen kuherrusta ja lampaan heikkoa määkimistä, kun se astui taas päivänvaloon. Mutta vähitellen tuo rauhallisuus hiipi Miltounin sydämeen. "Onkohan haudassa tällaista?" hän ajatteli. "Ovatko nuo puiden oksat mustaa maata minun päälläni? Onko tuo niissä oleva ääni sitä ääntä, mitä kuolleet kuulevat, kun kukat kasvavat ja tuuli kulkee niiden välitse? Ja onko tämän maan tuntu samanlaista kuin kuollut tuntee maatessaan ja katsellessaan ylös ikuisesti olemattomuuteen? Eikö elämä ole muuta kuin painajainen, muuta kuin unta, ja eikö tämä ole todellisuutta? Miksi minun raivoni, minun vähäpätöinen tuleni leiskuu sinne ja tänne, jos ei ole olemassa todellisesti mitään tuulta, vaan ainoastaan ilmaverho ja nämä auringonkukat, jotka ovat pudonneet minun päälleni! Miks'ei minun henkeni saa levätä, sen sijaan että se repii itsensä raivossaan, miks'en minä tyynny odottamaan todellisuutta, jonka varjoa tämä on vain!"

Hän makasi tuskin hengittäen, katsellen liikkumattomia lehtiä, joiden välistä taivaan helmet tirkistelivät.

"Eikö rauha riitä?" hän ajatteli. "Eikö rakkaus riitä? Eikö minua voida sovittaa, kuten naista? Eikö tämä ole pelastusta ja onnellisuutta? Eikö kaikki muu ole vain 'ääntä ja raivoa, mikä ei merkitse mitään'?"

Ja ikäänkuin peläten kadottavansa tämän ajatuksen hän nousi ja riensi ulos lehdosta.

Koko maaseutu ketoineen ja metsineen, kalpeiden teiden halkomana, hohti iltapäivän auringossa. Täällä ei ollut mitään villiä, tuulenraastamaa, punaisen ja purppuran väristä, harmaiden kallioiden vartioimaa maata, ei mitään tuulten ja villien jumalien kotia. Kaikki oli kirkasta ja hopeankultaista. Hiirihaukan räikeän, valittavan äänen asemesta näkymättömät leivoset lauloivat rauhallisuuden ylistykseksi. Vieläpä merikin näytti lepäävän maan kupeella – mikään seikkaileva henki ei näyttänyt pyyhkivän sen rantaa siivillään.

XV LUKU

Kun Miltoun ei tullut saman päivän iltapäivänä, niin kaikki ne synkät epäilyt, jotka vain hänen läsnäolonsa saattoi häätää, kerääntyivät runsaina ja kiinteinä Audreyn mieleen, joka oli liiankin altis epäilemään omaa onneaan. Sitä ei voinut jatkua – miten olisi voinut?

Miltounin luonne ja hänen oma luonteensa olivat niin erilaiset! Vieläpä antautuessaankin, mikä oli tuottanut sellaista onnea, Audrey oli kuitenkin epäillyt, sillä Miltounissa oli niin paljon sellaista, mikä oli hänelle liian salaperäistä. Kaikessa siinä, mistä Miltoun piti runoudessa ja luonnossa, oli jotakin karvasta ja liiaksi pyrkivää. Pehmeä ja hehkuva, hieno ja sopusointuinen näytti jättävän hänet kylmäksi. Hän ei rakastanut erikoisesti noita yksinkertaisia, luonnollisia asioita, kuten lintuja, mehiläisiä, eläimiä, puita ja kukkia, jotka Audreystä näyttivät kallisarvoisilta ja jumalaisilta.

Vaikk'ei kello ollutkaan vielä neljää, niin Audrey alkoi jo lannistua kukan tavoin, joka kaipaa vettä. Mutta hän istuutui pianon ääreen ja pysyi siinä päättävästi aina teen tuloon saakka, soitellen katkonaisesti, hajamielisesti, ajatusten vaeltaessa puolittain kaupungilla, Miltounia etsimässä. Teen jälkeen hän koetti aluksi lukea, sitten ommella, ja tuli vielä kerran pianon ääreen. Kello löi kuutta, ja ikäänkuin sen viimeinen lyönti olisi särkenyt hänen varustuksensa, hän tunsi äkisti itsensä kipeäksi levottomuudesta. Miksi hän viipyi niin kauan? Mutta hän jatkoi soittoaan, käännellen lehtiä ymmärtämättä kuitenkaan nuotteja, sen ajatuksen vaivaamana, että Miltoun saattoi olla uudestaan sairastunut. Pitikö hänen lähettää sähkösanoma? Mutta mitä hyötyä siitä olisi ollut, kun ei tietänyt, missä hän oli? Ja kauhu sen johdosta, ettei tietänyt, missä Miltoun oli, valtasi hänet siinä määrässä, että hänen kätensä putosivat koskettimilta pelkästä turtumuksesta. Kykenemättä pysymään paikoillaan hän siirtyi ikkunan luota ovelle, siitä pieneen halliin, ja taas takaisin ikkunan luo. Hänen levottomuutensa yläpuolella leijaili pimeys ja synnytti kasvavan pelon. Mitäs, jos tämä merkitsikin loppua? Mitäs, jos Miltoun olikin valinnut tämän armollisen keinon hänen hylkäämisekseen? Mutta varmastikaan hän ei koskaan olisi niin raaka! Tämän liian tuskallisen ajatuksen kantapäillä seurasi vastavaikutus, ja hän sanoi itselleen, että oli hullu. Miltoun oli parlamentissa, jokin aivan tavallinen seikka pidätti häntä siellä. Oli mieletöntä olla levoton! Hänen piti toki tottua sellaiseen. Olisi ollut hirveätä olla hänen jarrunaan. Jos näin olisi ollut, niin hän olisi tahtonut – niin – tahtonut pikemminkin, että Miltoun ei olisi tullut koskaan takaisin! Ja Audrey tarttui jälleen kirjaansa ja päätti lukea hänen tuloonsa asti. Mutta heti kun hän istuutui, niin hänen pelkonsa palasi kaksinkertaisena – tuo epävarmuudesta aiheutuva sairaan hirveä tunne siitä, ettei voinut tehdä muuta kuin odottaa siksi, kunnes jokin sellainen, jota hän ei voinut hallita, vapautti hänet. Taikauskoisessa luulossaan, että seisomalla siinä ikkunan ääressä, mistä saattoi nähdä hänen tulevan, pidätti hänen tuloaan, hän meni sänkykamariin. Täältä hän saattoi tarkastella pilviä, jotka liitelivät ilta-auringossa joen yli viinintummina. Pieni tuulenhenkäys värisi talojen välissä, ja hämy hiipi sisään. Hän ei halunnut sytyttää sähkövaloa, kun ei tahtonut myöntää, että oli jo niin myöhä, vaan alkoi muuttaa pukua, vitkastellen siinä mahdollisimman paljon, tuntien heikkoa, salaperäistä lohdutusta siitä, kun koetti saattaa itsensä tuntemaan itsensä suloiselta. Pelkästä pelosta palata vastaanottohuoneeseen ennen hänen tuloaan hän antoi hiustensa hajota, vaikka ne olivat jo mukiinmenevässä kunnossa, ja alkoi harjata niitä. Äkkiä hänet valtasi kauhu koristelemishalunsa johdosta – sievistellessään itseään sillä lailla hänen piti välttämättömästi näyttää kohtalosta julkealta. Pienimmänkin äänen johdosta hän pysähtyi kuulemaan – ollen, hiuksia ja silmiä lukuunottamatta, kiireestä kantapäähän asti valkea kuin narsissi hämärässä, narsissi, joka kallistuu jotakin kedolta tulevaa, heikkoa ääntä kohden. Mutta kaikki nuo pienet äänet taukosivat toisensa jälkeen – tarkoittamatta mitään, ja joka kerta hänen henkensä, joka palasi takaisin huoneen kalpeiden seinien sisäpuolelle, virtasi hänen vitkasteleviin sormiinsa. Tänä tuntina sänkykamarissaan hän eli vuosia. Kun hän jätti sen, oli pimeä.

XVI LUKU

Kello kävi kymmenettä, kun Miltoun lopulta saapui.

Äänettömänä, mutta kokonaan väristen Audrey kietoutui Miltouniin hallissa. Tämä mielenliikutuksen kiihko, jota mikään ääni ei säestänyt, vaikutti häneen syvästi. Miten hirveän tunteellinen ja herkkä hän oli! Hänellä ei näyttänyt olevan mitään varustusta. Mutta vaikka Miltoun olikin niin kiihtynyt Audreyn liikutuksen johdosta, hän ei ollut vähääkään suuttunut. Sillä hetkellä Audrey oli sen elämän ilmaisumuoto, mihin hänen nyt täytyi tottua – elämän, missä oli rajattomasti hellyyttä, huomioonottoa ja passiivisuutta.

Pitkään aikaan Miltoun ei voinut ryhtyä puhumaan päätöksestään. Audreyn jokainen silmäys ja jokainen hänen ruumiinsa liike näytti pyytävän häntä ylläpitämään hiljaisuutta, mutta Miltounin luonteessa oli peräänantamattomuutta, mikä ei sallinut hänen koskaan poiketa sovitusta päämäärästä.

Kun hän oli lopettanut esityksensä, niin Audrey sanoi vain:

"Miksi me emme voisi rakastaa salaisesti?"

Miltoun tunsi eräänlaisella kauhulla, että oli pakotettu aloittamaan alusta. Hän nousi ja avasi ikkunan. Taivas oli synkkänä joen yläpuolella, oli alkanut tuulla. Levoton mumina ja harvatähtisen yön leveys näytti hyökkäävän hänen kasvoilleen. Hän vetäytyi pois ja nojaten ikkunalautaan loi katseensa Audreyhin. Miten kukkasmaisen miellyttävä hän olikaan! Hänen päänsä läpi välähti muisto lakastuvista kukista, mitkä hän keväällä oli nähnyt Audreyn heittävän tuleen ja samalla kuullut hänen sanovan: "Minä en voi sietää kukkasten kuihtuvan, minä aina tahdon polttaa ne." Hän saattoi nähdä jälleen noiden pehmeiden terälehtien joutuvan raivoisain, räiskyväin kipinäin kynsiin ja hoikkien korsien värisevän, hehkuvan ja hiiltyvän elävän olennon tavoin. Ja hämillään hän aloitti:

"Minä en voi elää valheessa. Mikä oikeus minulla on johtaa, jos en itse osaa totella? Minä en ole ystävämme Courtierin kaltainen, joka uskoo vapauteen. Minulla ei koskaan ole tuota oikeutta eikä saa olla. Vapaus! Mitä on vapaus? Vain ne, jotka mukautuvat auktoriteettiin, voivat vaatia, että muutkin siihen mukautuvat. Ihminen on roisto, jos hän vaatii noudatettavaksi lakeja, joita ei itse noudata. Minä en tahdo olla niitä, joista voidaan sanoa: 'hän voi hallita muita – mutt'ei itseään!'"

"Kukaan ei ole tietävä siitä mitään."

Miltoun kääntyi pois.

"Minä olen", hän sanoi, mutta näki selvästi, että Audrey ei ymmärtänyt häntä. Hänen kasvoillaan oli outo, suljettu katse, ikäänkuin olisi pelästynyt Miltounin sanojen johdosta. Ajatus siitä, että Audrey ei ymmärtänyt, tuotti Miltounille mielipahaa.

Hän sanoi järkähtämättömästä "Ei, minä en voi jäädä julkiseen elämään."

"Mutta mitä tekemistä tällä on politiikan kanssa? Tämähän on sellainen pikku seikka."

"Jos se olisi ollut minulle pikkuinen seikka, niin olisinko minä jättänyt teidät Monklandiin ja viettänyt nuo viisi viikkoa kiirastulessa ennen sairastumistani? Pieni asia!"

Audrey huudahti äkillisen kiihkeänä:

"Olosuhteet ovat pieni asia, rakkaus vain on suuri."

Miltoun tuijotti häneen, ymmärtäen ensi kertaa, että Audreyllä oli oma ja yhtä syvä ja järkähtämätön filosofiansa kuin hänelläkin. Mutta hän vastasi julmasti:

"Niin! Tuo suuri asia on voittanut minut!"

Ja sitten hän huomasi hänen katsovan häneen, ikäänkuin olisi nähnyt hänen sielunsa sisimpään sopukkaan asti ja tehnyt jonkun kauhean keksinnön. Tuo katse oli niin surullinen, niin kamalanharras, että hän käänsi päänsä sivulle.

"Kenties se on pieni asia", Miltoun mutisi, "minä en sitä tiedä. Minä en näe enää eteeni. Minä olen menettänyt tasapainoni. Minun täytyy saada se jälleen, ennenkuin voin tehdä mitään."

Mutta Audrey sanoi jälleen, ikäänkuin ei olisi kuullut tai ymmärtänyt mitään:

"Oh! Älkäämme muuttako mitään, minä en tule koskaan vaatimaan sellaista, jota ette voi antaa."

Tämä järkähtämättömyys tuntui Miltounista järjettömältä, kun hän nyt halusi tehdä jotakin sellaista, minkä piti antaa hänet kokonaan hänelle.

"Minä olen tehnyt päätökseni", hän sanoi. "Älkäämme puhuko tästä enää mitään."

Eräänlaisella kuivalla surullisuudella Audrey mutisi taas:

"Ei, ei! Jatkakaamme vain tällä lailla."

Tuntien kuulleensa niin paljon kuin jaksoi kestää Miltoun laski kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi: "Riittää!"

Sitten, tuntien äkillistä tunnonvaivaa, hän kohotti hänet ja veti syliinsä.

Mutta Audrey pysyi liikkumattomana hänen käsivarsillaan, silmät suljettuina, vastaamatta hänen suudelmiinsa.

XVII LUKU

Päivää ennen parlamentin hajaantumista lordi Valleys nousi kevein sydämin hevosensa selkään ratsastaakseen radalle. Vaikka hänen tammansa olikin täysiverinen, niin hän käytti yksinkertaisia suitsia, hän kun oli taitava ratsastaja, joka oli ottanut osaa metsästyksiin seitsenvuotiaasta lähtien ja ollut kaksikymmentä vuotta vapaaehtoisen ratsurykmentin päällikkönä. Tervehtäen ystävällisesti kaikkia, jotka hän tunsi, hän suhtautui suorasti kaikkiin asioihin, semminkin hallituksen politiikkaan, nauttien salaa aavistuksista ja enteistä, mitkä niin huonosti kävivät toteen, ja siitä tavasta, millä kysymykset ja neuvot katosivat hänen sfinksimäisen vilpittömyytensä edestä. Hän puhui iloisesti myöskin Miltounista, joka oli taas "hyvässä kunnossa" ja "paloi taisteluhalusta", odottaen parlamentin uutta kokoontumista syksyllä. Ja hän ivasi lordi Malvezinia hänen vaimonsa johdosta. Jos mikään – hän sanoi – voi saada Bertien innostumaan politiikkaan, niin se on oleva hän, lady Malvezin. Hän ajoi aika laukkaa, poliisi kun tunsi hänet. Päivä oli kirkas, eikä hän olisi mielellään ajanut kotiin. Tavattuaan Harbingerin hän pyysi häntä tulemaan lunchille. Tuon nuoren Harbingerin katseessa oli viime aikoina ollut jotakin äreätä, ja lordi Valleysin mieleen muistuivat hänen vaimonsa Barbaraa koskevat, levottomuutta herättävät sanat. Viime aikoina hän oli vain vähän nähnyt tytärtään, ja tänä vuoden yleisenä selvityskautena hän oli unhottanut kaiken, mikä koski sitä asiata.

Agatha, joka yhä vieraili Valleys Housessa pikku Ann'in kanssa, odottaen lähtöä Skotlantiin, oli ulkosalla, eikä lunchilla ollut ketään muita kuin lady Valleys ja Barbara. Keskustelu hoippui, sillä nuoret olivat hyvin äänettömiä, lady Valleys mietti erästä seikkaa, mikä oli saatava järjestetyksi ennen hänen lähtöään, ja lordi Valleys itse piti silmällä melkein huolellisesti tytärtään. Uutinen siitä, että lordi Miltoun oli työhuoneessa, tuli yllätyksenä ja jonkinlaisena huojennuksena kaikille. Kehoitukseen tulla lunchille oli Miltoun vastannut jo syöneensä ja kyllä odottavansa.

"Tietääkö hän, että täällä ei ole ketään?"

"Kyllä." Lady Valleys työnsi syrjään lautasensa ja nousi:

"Oh, no niin!" hän sanoi, "minä olen lopettanut".

Lordi Valleys nousi myöskin, ja he menivät pois yhdessä jättäen Barbaran, joka oli noussut, katselemaan epäluuloisesti ovelle.

Lordi Valleysille oli hiljattain kerrottu tuo sairashoitohomma, mihin hän oli suhtautunut epäluuloisesti, aivan kuin olisi kuullut jutun jostakin eriskummaisesta henkilöstä. Jos hän olisi kuullut sen jostakin muusta, niin sillä olisi ollut vain yksi merkityksensä. Jos Eustace olisi ollut normaalinen nuorimies, niin hänen isänsä olisi vain kohauttanut olkapäitään ja ajatellut: "Oh, kas niin! Sitä se nyt on!" Hän ei ollut tietänyt, mitä ajatella. Ja nyt kulkiessaan salin läpi työhuoneeseensa hän sanoi levottomana vaimolleen:

"Asia koskee taas tuota naista – vai mitä?"

Lady Valleys vastasi olkapäitään kohauttaen:

"Jumalaties, rakkaani."

Miltoun seisoi ikkuna-aukossa terassin yläpuolella. Hän näytti terveeltä ja tervehti heitä omalla erikoisella tavallaan.

"Kas niin, hyvä ystäväni", sanoi lordi Valleys, "olet ilmeisestikin tullut täysin terveeksi – mitäs muuta kuuluu?"

"Vain sitä, että minä olen päättänyt luopua edustajapaikastani."

Lordi Valleys tuijotti häneen.

"Minkä ihmeen vuoksi?"

Aavistaen jotakin tuosta syystä naisen suuremmalla nopeudella lady Valleys oli käynyt neilikanpunaiseksi.

"Joutavia, rakkaani", hän sanoi, "se ei varmaankaan ole välttämätöntä, eipä edes – ". Malttaen mielensä hän lisäsi kuivasti:

"Mainitsehan jokin syy siihen."

"Syy on yksinkertaisesti se, että minä olen yhdistänyt elämäni mrs Noelin elämään enkä voi elää valheessa. Jos se tunnettaisiin, niin minun pitäisi ilmeisesti luopua heti edustajapaikastani."

"Hyvä Jumala!" huudahti lordi Valleys.

Lady Valleys teki nopean liikkeen. Tämän vakavan kriisin sattuessa kahden toiseen sukupuoleen kuuluvan, niin perin erilaisen olennon, miehensä ja poikansa, välillä hän menetti naamarinsa ja muuttui oikeaksi naiseksi. Tiedottomasti nuo molemmat miehet tunsivat tämän muutoksen ja kääntyivät puhuessaan häntä kohden.

"Minä en osaa sitä selittää", sanoi Miltoun, "minä pidän itseni velvollisena tekemään sen kunnian vuoksi".

"Entäs sitten?" kysyi lady Valleys.

Lordi Valleys pisti tähän väliin painavalla äänellä:

"Hyvä Jumala! Minä en uskonut sinun pitävän yksityisiä asioitasi isänmaata tärkeämpinä."

"Geoff!" sanoi lady Valleys.

Mutta lordi Valleys jatkoi:

"Ei, Eustace, minä en ollenkaan käsitä sinun tapaasi suhtautua asioihin. Enkä minä ala sitä edes ymmärtää."

"Se on totta", sanoi Miltoun.

"Kuunnelkaa minua, te molemmat!" sanoi lady Valleys. "Te olette niin erilaisia, eikä teidän pidä riidellä. Sitä minä en tahdo. Nyt, Eustace, sinä olet meidän poikamme, ja sinun tulee olla kiltti ja laatuunkäypä. Istuudupas tuohon, niin saamme keskustella tästä asiasta."

Viitaten miehelleen erästä tuolia lady Valleys istuutui ikkuna-aukkoon. Miltoun jäi seisomaan. Äkillisen pelon valtaamana lady Valleys sanoi:

"Onko niin – sinä et ole – mitään häväistysjuttua ei ole tästä tulossa?" Miltoun hymyili julmasti. "Minä tulen kertomaan asian tuolle miehelle, tietenkin, mutta te saatte olla levollisia. Minä ymmärrän, että hänen käsityksensä avioliitosta ei salli avioeroa missään tapauksessa."

Lady Valleys huokasi peittelemättä helpotuksesta.

"Kas niin, rakas poikani", hän aloitti, "vaikkapa sinä tuntisitkin olevasi pakotettu kertomaan hänelle, niin ei ole varmastikaan olemassa mitään syytä, miksi se ei muutoin saisi pysyä salassa."

Lordi Valleys keskeytti hänet:

"Olisin iloinen, jos tahtoisit esittää, mitä yhteyttä on sinun kunniasi ja edustajapaikkasi jättämisen välillä", hän sanoi jäykästi.

Miltoun pudisti päätään.

"Jos sinä et sitä jo näe, niin sitten on hyödytöntä sanoa mitään."

"Minä en sitä näe. Koko asia on – on onneton, mutta minusta on luonnotonta ja mieletöntä, että sinä jättäisit toimesi, ennenkuin siihen on ehdoton pakko. Miten paljon onkaan miehiä, joilla elämässään on ollut joskus sellainen suhde; tämä ajatus tekisi puolet kansaa kelvottomaksi." Hänen katseensa näytti tässä kriisissä kysyvän hänen vaimonsa neuvoa ja samalla välttävän sitä, aivan kuin hän samalla kertaa olisi pyytänyt mielipiteensä hyväksymistä ja ottanut huomioon sen säädyllisyyden. Keskellä levottomuutta lady Valleysin huumori pääsi valloilleen. Oli niin hullunkurista, että Geoffin piti paljastaa itsensä, hän ei voinut mistään hinnasta olla kiinnittämättä katsettaan mieheensä.

"Rakkaani", hän mutisi, "sinä et suinkaan liioittele – kolme neljäsosaa, vähintään!"

Mutta lordi Valleys kävi tiukemmaksi vaaran uhatessa.

"Se seikka käy kokonaan yli minun ymmärrykseni", hän sanoi, "että sinä ollenkaan sekoitat sukupuoliasioita politiikkaan".

Miltounin vastaus tuli hitaasti, ikäänkuin tunnustus olisi loukannut hänen huuliaan:

"On olemassa – antakaa anteeksi, että käytän sitä sanaa – sellainen asia kuin uskonto. Minulla ei ole tapana pitää elämää jaettuna kahteen, julkiseen ja yksityiseen, osastoon. Minun näkyni on hävinnyt – on särkynyt – minulla ei ole mitään päämäärää julkisessa elämässä – ei mitään suuntaa – ei mitään varmuutta."

Lady Valleys tarttui hänen käteensä:

"Oh, rakkaani!" hän sanoi, "se on liian peloittavan puritaanista!" Mutta Miltounin hymyn johdosta hän lisäsi nopeasti: "loogillista – minä tarkoitan".

"Kysy neuvoa terveeltä järjeltäsi, Eustace, jumalan tähden", pisti tähän väliin lordi Valleys. "Eikö sinun yksinkertainen velvollisuutesi olisi pistää tällaiset arvelut taskuusi ja toimia parhaasi mukaan maan hyväksi, käyttämällä niitä lahjoja, jotka olet saanut?"

"Minulla ei ole mitään tervettä järkeä."

"Siinä tapauksessa saattaa tietenkin olla samantekevä, vaikka luovutkin julkisesta elämästä."

Miltoun kumarsi.

"Joutavia!" huudahti lady Valleys. "Sinä et ymmärrä, Geoffrey. Minä kysyn sinulta uudestaan, Eustace, mitä sinä aiot tehdä jäljestäpäin?"

"Sitä en tiedä."

"Sinä tulet suremaan itsesi kuoliaaksi."

"On hyvinkin mahdollista."

"Jos et voi tulla järkevään järjestelyyn omantuntosi kanssa", tokaisi lordi Valleys, "niin jumalan tähden luovu hänestä, miehen tavoin, ja katkaise kaikki nuo solmut."

"En ymmärrä teitä, arvoisa herra!" sanoi Miltoun jäätävästi.

Lady Valleys laski kätensä hänen käsivarrelleen. "Sinun täytyy myöntää meidänkin olevan jossakin määrin loogillisia, rakkaani. Ethän sinä voi vakavasti kuvitellakaan, että tuo nainen tahtoisi sinun turmelevan elämäsi hänen vuokseen! Niin huono luonteidentuntija minä en ole."

Hän pysähtyi nähdessään Miltounin ilmeen.

"Sinä pidät kiirettä", sanoi Miltoun, "minusta tulee kuitenkin vapaa henki".

Näihin sanoihin, jotka tuntuivat lady Valleysistä salaperäisiltä ja pahaenteisiltä, hän ei tietänyt mitä vastata.

"Jos sinä tunnet, kuten sanot", sanoi lordi Valleys, "että tämän asian vuoksi pohja on hävinnyt sinun jalkaisi alta, niin – niin herran tähden älä tee mitään kiirehtien. Odota! Lähde ulkomaille! Hanki tasapainosi takaisin! Sinä tulet huomaamaan, että tämä asia järjestyy itsestään muutamissa kuukausissa. Älä jouduta asioita. Sinä voit olla poissa syysistuntokaudella huonon terveytesi varjolla."

Lady Valleys säesti häntä hartaasti:

"Sinä näet tosiaankin tämän asian ilman mitään suhteellisuutta. Mitä on jokin rakkausasia? Rakkaani, luuletko sinä kenenkään ajattelevan sinusta hetkeäkään pahempaa, vaikkapa tietäisivätkin? Ja totisesti ainoankaan sielun ei tarvitse tietää."

"Minun päähäni ei ole pälkähtänyt tuumiakaan sitä, mitä muut tulisivat ajattelemaan."

"Sitten", huudahti lady Valleys. "Se on vain sinun omaa ylpeyttäsi!"

"Sinäpä sen sanoit."

Lordi Valleys, joka oli kääntynyt pois, sanoi melkein traagillisella äänellä:

"Minä en luullut, että minun kunniakysymyksissä olisi tarvinnut olla eri mieltä poikani kanssa."

Tarttuen "kunnia" sanaan lady Valleys huudahti äkisti:

"Eustace, lupaa minulle, että kysyt Dennis-enon mielipidettä, ennenkuin ryhdyt mihinkään."

Miltoun hymyili.

"Tämä käy koomilliseksi", hän sanoi.

Näiden sanojen johdosta, jotka näyttivät tosiaankin hävyttömiltä lordi ja lady Valleysistä, he kääntyivät poikaansa kohden, ja he kaikki kolme tuijottivat toisiinsa täysin äänettöminä. Pieni hälinä, mikä tuli ovelta päin, keskeytti heidät.