Читать книгу: «Ylimys», страница 14

III LUKU

Fitz-Haroldien perintökartanossa, pienen merenrantakaupungin Nettlefoldin ulkopuolella, lordi Dennis vietti rauhallisia päiviään. Tässä etelärannikon ilmanalassa, mikä oli Englannin kaikkein terveellisin ja leppoisin, hän vanheni hyvin hitaasti, nauttien täysin siemauksin rauhallisesta elämästä, ajatellen tuskin ollenkaan kuolemaa. Hän oli ihmeellisen itsehillintäinen, kuten tuo vanha korkea rakennuskin korkeine ikkunoineen ja kyyryllään olevine tulisijoineen. Hänen kirjansa, sillä hän tutki kutakuinkin kiihkeästi vanhoja sivistysmuotoja ja kuvasi niiden tapoja silloin tällöin kuivalla, kohtalaisen terävällä kynällään määrätyissä, vanhanaikaisissa julkaisuissa; hänen mikroskooppinsa, sillä hän tutki vesiäisiä, ja hänen ystävänsä John Boglen kalastajavenhe, John Boglen, joka oli aikaa sitten huomannut hänet parhaaksi kalakseen, kaikki nämä ynnä jotkut tilapäiset vierailijat sekä hänen pienet käväisynsä Lontoossa, Monklandissa ja muissa maakartanoissa muodostivat hänen elämänsä, mikä, joskaan se ei ollut suunnattoman hyödyllinen, oli kuitenkin kauttaaltaan laatuisaa ja hyväntahtoista, vaikuttaen tunnetulla yksinkertaisuudellaan tietyn negatiivisesti ei ainoastaan hänen omaan luokkaansa, vaan tämän luokan ja koko maan välisiin suhteisiin. Nettlefoldissa sanottiin yleensä, että hän oli gentlemanni ja että jos kaikki lordit olisivat hänen kaltaisiaan, niin heitä vastaan ei olisi mitään muistuttamista. Kauppakansa ja majatalonpitäjät tunsivat, että maan edut olivat turvallisemmin hänen käsissään kuin sellaisten käsissä, jotka tahtoivat sekaantua asioihin kaikkien niiden hyväksi, jotka eivät halunneet muuta kuin saada olla rauhassa. Sellainen mies, joka saattoi niin täydellisesti unhottaa olevansa herttuan poika ja jota muut ihmiset eivät koskaan unhottaneet, oli mies, joka tuotti heille rahaa. Oli totta, että hänellä ei ollut koskaan ollut paljon sanottavaa yleisissä asioissa, mutta tämä jätettiin huomioonottamatta, sillä hänellä olisi sitä ollut, jos olisi tahtonut, ja se seikka, että hän ei ollut tahtonut, osoitti vielä paremmin, että hän oli gentlemanni.

Samalla lailla kuin hän oli pienen kaupungin ainoa henkilö, jota vastaan ei koskaan voitu mitään sanoa, samalla lailla hänen talonsakin oli talo, joka uhmasi arvostelua. Aika oli tehnyt siitä perin sopivan. Kaikki oli siinä hienoa – muratin peittämät seinät, purppuraanvivahtava, paikoittain lehtisammalen peittämä katto, rauhaisat niityt, joilla ponyja ja lehmiä kävi laitumella ja jotka ulottuivat aina mereen saakka. Seisoen yksinään muiden talojen takana, ikäänkuin niiden mestarina, joskin hieman liian esteettisen erillään tavallisista tarpeista – se teki muut arvottomiksi.

Hänellä ei oikeastaan ollut naapureita, joita olisi koskaan tavannut, lukuunottamatta nuorta Harbingeria, joka asui kolmen mailin päässä Whitewaterissa. Mutta koska hän osasi välttää oman piirinsä aiheuttaman vaivan, niin tämä ei kiusannut häntä. Paikallisessa laupeudentyössä, semminkin mikäli kaupungin kalastajat olivat kysymyksessä, joiden talvikuukaudet tuottivat nykyjään hyvin vähän, hän oli tuhlaavainen aina liiallisuuteen asti, sillä hänellä ei ollut suuria tuloja. Lukuunottamatta sitä, että toimi muutamien kunnallisten yritysten etunenässä, hän otti osaa politiikkaan hyvin vähän tai ei ollenkaan. Hänen torylaisuutensa oli laadultaan lempeätä, hän ei uskonut maan uudistuvan muutoin kuin siten, että eri luokat suhtautuivat toisiinsa suopeasti. Kun häneltä kysyttiin, miten tämä saattoi käydä päinsä, hän saattoi vastata kuivalla, hieman pahanilkisellä miellyttävyydellään, että jos herhiläisten pesiä härnättiin kepillä, niin herhiläiset tulivat esiin. Kun hänellä itsellään ei ollut maata, niin hän oli arka lausuessaan kantansa tässä pulmallisessa kysymyksessä. Mutta jos hänen päällensä hyökättiin kiivaasti, niin hän saattoi sanoa seuraavasti: "Maa on yleensä parhaimmassa tilassa meidän käsissämme, mutta keskuudessamme saisi olla vähemmän sellaisia, jotka eivät viljele itse maata eivätkä anna muidenkaan sitä viljellä."

Hänellä oli maata kohtaan lempeä ja suojeleva tunne, mitä saattoi odottaakin, eikä hän voinut ajatella, että se olisi jäänyt tuon kylmän äidin, valtion, vuokrattavaksi. Hän suhtautui ivallisesti radikaalien ja sosialistien mielipiteisiin, mutta ei pitänyt siitä, että näitä ihmisiä mieskohtaisesti paneteltiin heidän selkäinsä takana. On kuitenkin myönnettävä, että jos hänelle tehtiin vastaväitteitä, niin hän kävi huomattavasti ivallisemmaksi. Kun hänellä ei ollut mitään tilaisuutta julkisessa elämässä vaikuttaa mielipiteineen toisiin, niin synnynnäinen aristokraatti oli hänessä pakotettu jollakin lailla tulemaan ilmi.

Joka vuosi, heinäkuun lopulla, hän jätti talonsa lordi Valleysin käytettäväksi, joka piti sitä mukavana paikkana, missä saattoi odottaa Goodwood-juhlaa.

Herttuatar Gloucesterin kutsujen jälkeisenä aamuna hän sai seuraavan kirjeen:

Valleys House.

Rakkahin Dennis-enoni.

Saisinkohan tulla luoksesi hieman aikaisemmin lepäämään? Lontoossa on niin hirveän kuuma. Äidillä on vielä kolme tehtävää suoritettavana, ja minun on tultava takaisin viimeiseen illatsuun, mikä on poliittinen luonteeltaan – joten en halua mennä Monklandiin asti. Ja kaikkialla muualla, paitsi sinun luonasi, on meluisata. Eustace näyttää niin uupuneelta. Minä koetan saada hänet mukaani. Isoäiti voi hirveän hyvin.

Rakkaimpia, parhaimpia terveisiä lähettää Sinun Babsisi.

Samana iltapäivänä hän saapui, mutta ilman Miltounia, ajaen asemalta kevyillä vaunuilla. Lordi Dennis kohtasi hänet veräjällä ja suudeltuaan häntä tarkasteli häntä jotenkuten levottomasti, sivellen valkeata suippopartaansa. Hän ei ollut koskaan nähnyt Babsia kyllästyneenä johonkin, paitsi silloin, kun vei hänet John Boglen venheeseen. Barbara näytti varmasti kalpealta, hänen tukkansakin oli kammattu eri tavalla – mikä seikka häiritsi sellaista, joka ei tietänyt syytä siihen. Pujottaen kätensä Barbaran käsikoukkuun hän vei hänet niitylle, mikä oli vielä täynnään voikukkia ja missä vanha valkea pony, joka oli kantanut Barbaraa ratsastusradalla kaksitoista vuotta sitten, lähestyi heitä ja hieroi turpaansa Barbaran vyötäisiin. Ja äkkiä lordi Dennisissä heräsi epämukava ja outo aavistus siitä, että vaikka Barbara ei tullutkaan itkemään, niin kaipasi kuitenkin aikaa nykyisen mielentilansa voittamiseen. Näyttämättä siltä, kuin eroaisi hänestä, hän kulki kedon toisessa päässä olevalle muurille ja seisoi siellä katsellen merta.

Vesi oli melkein korkeimmillaan. Etelätuuli puhalsi hänen ylitseen ja toi tullessaan merikukkien tuoksun, ja pienten laineiden hauras kahina tuli melkein hänen jalkoihinsa. Kaukana ulapalla laskevan auringon valossa hymyilevät vedet lepäsivät valkeina ja salaperäisinä heinäkuun sumussa, herättäen hänessä omituisen tunteen. Mutta lordi Dennis, vaikka hänellä olikin runolliset tunnehetkensä, pystyi sentään pitämään meren oikealla paikallaan – sillä loppujen lopuksi se oli vain Englannin kanaali, ja hyvän englantilaisen tavoin hän oivalsi, että jos me kerta erotamme asiat niiden oikeista nimistä, niin ne lakkaavat olemasta tosiasioita, ja jos ne lakkaavat olemasta tosiasioita, niin ne tulevat – pirullisiksi! Itse asiassa hän ei paljoakaan ajatellut merta, vaan Barbaraa. Oli totta, että tuo tyttö oli jossakin pulassa. Ja ajatus, että Babs saattoi olla pulassa, oli perin outoa, sillä lordi Dennis tunsi tiedottomasti, mikä suuri ja mahtava häiritsevä voima tarvittiin tunkeutumaan tuon satalaskoksisen ja loistavan kaavun läpi, mikä kääri itseensä tuon niin nuoren ja onnensuosiman olennon. Se ei ollut kuolema, siksi se oli pakostakin rakkaus. Ja hän ajatteli heti kohta tuota punaviiksistä veitikkaa. Aatteet olivat kylläkin hyviä – kellään ei voinut olla mitään niitä vastaan oikeassa paikassa – esimerkiksi päivällispöydässä. Mutta rakastua, jos siitä nyt oli kysymys, mieheen, jolla ei ollut vain aatteita, vaan myöskin taipumus elää niille ja niistä, eikä mistään muusta, tuntui lordi Dennisistä olevan outré.

Barbara oli seurannut häntä muurille, ja lordi Dennis katseli häntä epäilevästi.

"Sinä tahtoisit levätä unhotuksen virrassa, Babs? Sivumennen sanottuna, oletko nähnyt meidän ystäväämme Courtieria? Hyvin maalauksellista – tuo hänen Don Quixotelainen elämänkatsomuksensa!" Hänen äänensä (monen muun hienostuneen äänen tavoin, joka on kyllästynyt spekulatsioniin) oli kolminainen – ivasi aatteita, ivasi itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, osoittaen kuitenkin selvästi, että se pohjimmiltaan ivasi vain itseään aatteitten ivaamisen vuoksi, sillä olisi ollut raakaa, jollei se olisi sitä tehnyt.

Mutta Barbara ei vastannut hänen kysymykseensä, vaan alkoi puhua muista asioista. Ja koko tämän iltapäivän ja illan hän jutteli niin kevyesti, että lordi Dennis, jollei hänen vaistonsa olisi sitä estänyt, olisi tullut petetyksi.

Tuo ihmeellinen hymynaamio – tuo nuoruuden tutkimattomuus – hävisi yöllä Barbaralta. Istuen ikkunallaan, kuunvalossa, mikä näytti "kullanhohteiselta, taivaalla kiitävältä koilta", hän katseli ahnaasti pimeyteen, ikäänkuin se olisi ollut suuri aate, jonka sydämeen hän koetti nähdä. Silloin tällöin hän siveli itseään, joutuen oudon mukavasti erilleen ruumiistaan. Onnettomuudekseen hän tunsi taas olevansa kaksoisolento. Tuo pehmeä yö, joka oli täynnänsä meren hiljaista liikutusta ja syvää mittaamattomuutta, herätti hänessä hirveän halun olla yksimielinen jonkin, jonkun kanssa, joka oli ulkopuolella häntä. Viime yön tanssiaisissa tuo "lentävä tunne" oli vallannut hänet jälleen ja vaikutti edelleenkin – hänen välinpitämättömyyden-piirteensä omituisena ilmaisuna. Ja tämä Courtierin kosketuksen tuottama tunne, cacoethes volandi, ja typistettyjen siipien tunne haavoitti häntä – kuten kielto haavoittaa lasta.

Hän muisti, miten Monklandissa isännöitsijän talossa oli ollut harakka, joka kerran oli hakenut turvaa vainoojilta orkideain huoneesta. Niin pian kuin sitä luultiin tarpeeksi kesyksi, sen annettiin lentää, jotta olisi nähty, tuliko se enää takaisin. Neljä tuntia se oli istunut korkean puun latvassa ja lopulta tullut alas vankilaansa. Peläten, että naakat kävisivät sen kimppuun sen seuraavalla löytöretkellä, sen toinen siipi leikattiin. Sen jälkeen tuo hämyinen lintu, vaikka elelikin kyllin onnellisena, hypellen sinne tänne häkissään ja terassilla, mitkä olivat sen koekenttänä, näytti silloin tällöin levottomalta ja pelästyneeltä, liikutellen siipiään, ikäänkuin olisi hengessään lentänyt, ja surulliselta sen johdosta, että täytyi pysyä maassa.

Ikkunansa ääressä hän myöskin räpytteli siipiään, ja sitten vuoteeseen mentyään lepäsi huokaillen ja kierrellen. Jokin kello löi kolmea. Sietämättömän kärsimättömyyden valtaamana oman epämukavuutensa johdosta Barbara veti yöpukunsa päälle auto-takin, pisti tohvelit jalkaansa ja pujahti käytävään. Talo oli hyvin hiljainen. Hän hiipi alakertaan pehmein askelin. Hapuiltuaan hallin läpi, missä syntymäisillään olevan valon ohuet aaveet asustivat, hän irroitti oven ketjut ja pakeni merta kohden. Juostessaan kasteessa hän ei synnyttänyt suurempaa melua kuin lintu lentäessään ilmassa, ja kaksi ponya, jotka tunsivat hänen haamunsa pimeässä, puhalsivat, lähettäen täten pehmeät hälyytyshuokauksensa suljettujen voikukkien keskeltä. Hän kiipesi muurin yli rannalle. Juostessaan hän oli päättänyt paiskautua mereen viihdyttääkseen itseään, mutta se oli niin synkkä, siinä oli vain pieni valkeanhäivä, ja taivaskin oli niin synkkä, odottaen päivän tuloa!

Hän seisoi ja katseli. Hengen ja ruumiin sykintä ja syöksyminen taukosi vähitellen tässä laajan synkässä yksinäisyydessä, missä vain pienten aaltojen hiljaista murtumista kuului. Hän oli hyvin tottunut näihin pimeihin hetkiin – vain viime yönä tähän samaan aikaan Harbingerin käsivarsi oli ollut kiedottuna hänen vyötäisilleen viimeisessä valssissa! Mutta täällä pimeän hetket näyttivät niin erilaisilta, juhlallisilta, ja Barbarasta tuntui siltä, kuin pimeys olisi nähnyt hänen sisimpänsä läpi ja tehnyt hänet niin pieneksi ja vauhkoksi. Hän värisi turkisreunuksisessa takissaan huomatessaan itsensä niin ihmeellisen mitättömäksi tuon mustan taivaan ja synkän meren edessä, jotka näyttivät muodostavan yhden suuren säälimättömän kokonaisuuden. Kumartuen maahan hän jäi odottamaan päivän koittoa.

Se saapui Downsin puolelta ja kiiti merta kohden laahaten mukanaan siivissään kylmän ilma-aallon. Sen mukana rohkeus palasi pian Barbaran vereen. Hän riisuutui ja juoksi synkkään, nopeasti vaalenevaan veteen. Se peitti hänet ahnaasti, ja hän alkoi uida. Vesi oli ilmaa lämpimämpi. Hän makasi selällään ja molski, tarkastaen taivaan punertumista. Kylpeä tällä lailla puolipimeässä, hiukset levällään, ilman märkiä vaatteita jäsenten ympäri kietoutuneina, tuntui hänestä yhtä huvittavalta kuin pahanteko lapsesta. Hän ui ulapalle päin, mutta pelästyi rohkeuttaan ja ui takaisin rantaan, auringon noustessa.

Hän paiskautui vaatteisiinsa, kiipesi muurin yli ja riensi takaisin taloon. Hänen alakuloisuutensa ja kuumeentapainen epävarmuutensa oli hävinnyt. Hän tunsi itsensä kiinteäksi, tuoreeksi ja hirveän nälkäiseksi, ja pujahtaen pimeään ruokasaliin hän alkoi etsiä ruokaa. Hän löysi pieniä leivoksia ja matusteli niitä parhaillaan, kun näki avoimessa ovessa lordi Dennisin, pistoli toisessa ja sytytetty kynttilä toisessa kädessä. Hienoine piirteineen ja valkoisine partoineen, mitkä pistivät esiin hänen yönutustaan, hän näytti vaikuttavalta ja sillä hetkellä hyvin lady Casterleyn näköiseltä, ikäänkuin vaara olisi terästänyt hänet. "Tätäkö sinä sanot lepäämiseksi?" hän sanoi kuivasti. Sitten, huomattuaan hänen märät hiuksensa, hän lisäsi: "Minä näen, että olet jo uskonut surusi unhotuksen vesille."

Mutta vastaamatta mitään Barbara hävisi himmeään halliin ja yläkertaan vieviin portaisiin.

IV LUKU

Sillä aikaa kuin Barbara ui päivänkoittoa odottaessaan, Miltoun kylpi noissa lempeyden ja totuuden vesissä, jotka vierivät seinästä seinään parlamentin alahuoneessa. Pitkän, maakysymystä koskevan keskustelun aikana, minkä esilleottamista hän oli odottanut, esiintyäkseen ensi kertaa, hän oli jo kohottautunut yhdeksän kertaa kohtaamatta puheenjohtajan katsetta, ja vähitellen hänet valtasi epätodellisuuden tunne. Totisesti tätä suurta huonetta, missä taukoamatta kaikui yhden ihmisen ääni omituisten mekaanisten hyväksymis- ja paheksumishuutojen säestämänä, ei ollut ollenkaan olemassa muualla kuin hänen omassa jättiläismielikuvituksessaan! Ja kaikki nuo olennot olivat vain hänen aivojensa keksintöä! Ja kun hän lopulta pääsi puhumaan, niin hän puhui oikeastaan vain itselleen! Kankea ihmisäänen tahrima ilma, lukemattomien valojen väsymätön tuijotus, pitkät penkkirivit, omituiset, kaukaiset, korkealle kohotetut, kalpeat, kuuntelevat lihapyöröt, nuo kaikki olivat hänen oman itsensä ilmauksia! Eikä tuo edestakainen kulkukaan käytävällä ollut mitään muuta kuin hänen omien, pienten, itsepäisten osastensa edestakaista kulkua! Ja syvällä tässä hänen mielikuvituksensa jättiläisolennossa kuului hänen oman pitämättömän puheensa kahina, mikä kuljetti eteenpäin hänen pienen, vaihtelevan äänensä singahduttamia, paisuneita sanapalloja.

Sitten tämä unikuva katosi äkisti. Hän oli seisoallaan ja puhui jyskivin sydämin.

Pian häneltä hävisi väristys, ja jäljelle jäi vain hämärä tietoisuus siitä, että hänen sanansa kaikuivat omituisilta, ja kummallinen jäätävä hyväntunne sen johdosta, että singahdutteli niitä tuonne hiljaisuuteen. Hänen ympärillään ei näyttänyt enää olevan ihmisiä, vain suita ja silmiä. Ja hän nautti siitä tunteesta, että nämä hänen sanansa pidättivät nuo ahnaat suut ja silmät mykkinä ja liikkumattomina. Sitten hän huomasi tulleensa puheensa loppuun ja istuutui alas, jääden liikkumattomaksi keskelle moninaista ääntä, tuijottaen edessään olevan henkilön takaraivoon, pitäen käsiään ristissä polven ympäri. Ja pian sen jälkeen, kun tuo pieni, kaukainen ääni kuului uudestaan, hän otti hattunsa ja poistui, luomatta katsettaan oikealle tai vasemmalle.

Lievityksen ja villin ylpeydentunteen asemesta, joka täyttää niiden sydämet, jotka sukeltavat ensi kertaa, Miltounilla ei ollut mitään muuta syvässä, synkässä lähteessään kuin katkeruuden vesiä. Totta puhuen hän oli puheensa kautta luopunut eräänlaisesta tuskanlievityksestä. Hän oli lopultakin tullut vakuutetuksi siitä, miten turhaa hänen vaelluksensa oli ilman Audrey Noelia. Hän kulki hitaasti Templeä kohden, pitkin jokivartta, missä lamput kalpenivat päivänvalon koittaessa.

Sillä Miltoun ei ollut niitä, jotka ottavat asiat kevyeltä kannalta. Hän suhtautui niihin kuten ratsastaja, joka käyttää omaa itseään ratsunaan, kiihtyy ja tuskailee omien kuolaimiensa raaoista kiskaisuista, kestäen yksinäisessä ja ylpeässä sydämessään taistelun kaiken kuorman, minkä tyhmemmät tahi nerokkaammat luonteet jakavat muiden kanssa.

Kulkiessaan siinä kotiinsa hän ei näyttänyt vähemmän menehtyneeltä kuin jotkut noista kodittomista, jotka nukkuivat yönsä joen partaalla ja jotka näyttivät ikäänkuin tietävän, että vain nukkumalla sellaisen lähellä, joka niin helposti saattoi tuottaa unhotuksen, saattoi päästä etsimästä tätä lohdutusta. Hän oli kenties onnettomampi kuin nuo, joiden henget olivat ainakin tauonneet kiusaamasta heitä, lähdettyään heidän ruumiistaan elämän raskaassa painostuksessa.

Nyt kun Audrey Noel ei ollut saapuvilla, niin hänen rakastettavuutensa ja tuo sanoin selittämätön ominaisuus, mikä teki hänet rakastettavaksi, liehui hänen, Miltounin, edessä, tuo oikea kauneuden kiduttaja-kukka, jota oli mahdoton saavuttaa – ja jonka hän olisi voinut saavuttaa, jos vain olisi tahtonut! Tästä johtui hänen kärsimisensä. Hän olisi saavuttanut, jos olisi tahtonut! Hän kärsi myöskin fyysillisesti eräänlaista hiljaista kuumetta, mikä oli aiheutunut kastumisesta, sinä päivänä, jolloin näki hänet viimeksi. Ja tuon salaisen kuumeen vuoksi asiat ja tunteet, kuten hänen mielenliikutuksensakin ennen hänen puhettaan parlamentissa, olivat kuin hirveällä tavalla verhotut, ikäänkuin kaikki olisi ollut jonkinlaisen flanelliverhon peittämänä, jota hän ei saattanut puhkaista. Ja kaiken aikaa hänessä tuntui kaksi miestä kuolettavasti kamppailevan keskenään; toinen heistä uskoi jumalalliseen voimaan ja auktoriteettiin, toinen oli toivoton, kiihkeä, nälkäinen olento. Hän oli hyvin onneton, kaivaten oudosti jonkun seuraa, joka olisi voinut ymmärtää hänen tunnettaan, ja kun hän ei ollut koskaan hankkinut itselleen uskottuja, niin hän ei tietänyt, miten olisi tyydyttänyt tuon kaipuunsa.

Päivä oli valjennut, kun hän saapui huoneeseensa, ja ollen varma siitä, ettei voinut nukkua, hän ei edes mennyt vuoteeseen, vaan muutti vaatteita, keitti itselleen kahvia ja istuutui ikkunalle, josta näki kukkaisen pihamaan yli.

Keskeisessä Temple Hallissa tanssiaiset jatkuivat vielä, vaikkakin sen kiinalaisten lyhtyjen hohde oli jo himmentynyt ja hävinnyt. Miltoun näki jonkun miehen ja naisen lepäävän viimeisen tanssin jälkeen vanhan suihkulähteen suojassa. Naisen pää oli vaipunut miehen olkapäälle, heidän huulensa yhtyivät. Ja ikkunalle saakka tulvi heliotroopin tuoksu valssin sävelen mukana, jonka tahdissa nuo kaksi olisivat saattaneet tanssia. Tuo niin huomaamatta toisiinsa kietoutunut pari, heidän silmiensä salainen välke, heidän huuliensa kuiske, tuo kivinen ja niin taitavasti keksitty kätkö visertelevien varpusten alla – se oli se maailma, mistä hän oli vapaaehtoisesti luopunut! Kun hän katsahti uudestaan, niin – näyn tavoin – se oli kadonnut. Musiikki oli myöskin tauonnut, heliotroopin tuoksu oli lakannut. Tuossa kivisessä kätkössä oli kulkukissa kyykyllään ja vainusi viserteleviä varpusia.

Miltoun meni ulos ja, kääntyen Strandille, kulki eteenpäin suunnasta välittämättä, kunnes kellon lähestyessä viittä tapasi itsensä Putney Bridgeltä.

Hän pysähtyi siihen, nojasi rintasuojusta vastaan ja katseli veteen. Aurinko pilkisti juuri kuuman sumun läpi, ensimmäiset vaunut menivät ohi, ja miehiä kulki työhön. Mitä varten vaelsi tuo virta, ja mitä varten ihmisvirta vuoti sen poikki kahdesti päivässä? Mitä varten miehet ja naiset kärsivät? Koko tämän elämän kulussa Miltoun ei nähnyt enää mitään päämäärää, yhtä vähän kuin lokkien Heilumisessa tässä varhaisessa auringon valossa.

Jättäen sillan hän meni Barnes Commonia kohden. Yö asusti siellä vielä genista-pensaissa, mitkä olivat harmaan hämähäkinverkon ja kimaltelevan kasteen peitossa. Hän kulki vielä nukkuvan kulkijaperheen ohi, mikä oli yhtenä sekaisena läjänä. Yksin kodittomatkin makasivat toistensa käsivarsilla!

Täältä hän tunkeutui kadulle, mikä vei lähelle Ravenshamia. Kääntyen sinne hän tuli kasvitarhaan ja istuutui penkille, lähelle vaapukkapensaita, jotka olivat suojassa varkailta, mutta joista Miltounin lähestyessä kaksi rastasta tunki esiin suojusverhon läpi ja lensi tiehensä.

Hänen pitkä ja niin liikkumaton olentonsa pisti erään puutarhurin silmään. Hän pani liikkeelle jutun, että hänen ylhäisyytensä oli hedelmätarhassa. Se ulottui Cliftonin korviin asti, joka tuli itse katsomaan, mitä tämä merkitsi. Tuo vanha mies pysähtyi Miltounin eteen hyvin hiljaisesti.

"Teidän ylhäisyytenne on tullut aamiaiselle?"

"Jos minun isoäitini sen sallii, Clifton."

"Oletan, että teidän ylhäisyytenne puhui viime yönä."

"Kyllä minä puhuin."

"Toivon, että alahuone tyydyttää teitä."

"Kohtalaisesti, kiitän teitä, Clifton."

"Nuo edustajat eivät ole enää sellaisia kuin teidän isoisänne aikoina, minä luulen. Hänellä oli hyvin hyvä käsitys heistä. He muuttuvat, epäilemättä."

"Tempora mutantur."

"Niinhän se on. Minä huomaan nykyään suhtauduttavan yleisiin asioihin aivan uudella tavalla. Se johtuu viidenpennin lehdistä. Ihmiset ostavat niitä, mutta tuskin hyväksyvät niitä. Minä odotan kiihkeästi saadakseni lukea teidän puheenne. Sanotaan, että ensimmäinen puhe tuottaa vaivaa."

"Niinpä melkein."

"Mutta teillä ei ole ollut syytä olla huolissanne sen johdosta.

Olen varma siitä, että se oli mainio."

Miltoun näki, että tuon vanhan miehen kellahtavat kasvot kävivät oranssinvärisiksi hänen lumivalkeiden poskipartojensa välistä.

"Tätä päivää minä olen odottanut", hän sopersi, "aina siitä saakka, kuin olen tuntenut teidän ylhäisyytenne – ja siitä on jo kaksikymmentäkahdeksan vuotta. Nyt se alkaa."

"Taikka loppuu, Clifton."

Vanhan miehen kasvoille ilmestyi syvä hämmästys.

"Ei, ei", hän sanoi, "kun ottaa huomioon teidän esi-isänne, niin ei koskaan".

Miltoun tarttui hänen käteensä.

"Anteeksi, Clifton – tarkoitukseni ei ollut loukata teitä."

Yhteen minuuttiin ei kumpikaan puhunut mitään, vaan katseli käsiään ikäänkuin hämmästyneenä.

"Jos teidän ylhäisyytenne tahtoisi kylpeä – aamiainen on kahdeksalta. Minä voin hankkia teille partaveitsen."

Kun Miltoun astui aamiaishuoneeseen, niin hänen isoäitinsä istui pöydässä, Times kädessä, edessään hedelmiä, jotka leivosten kera muodostivat hänen ensimmäisen ateriansa. Hänen ulkonäkönsä vastasi tuskin sitä, mitä Barbara oli hänestä kirjoittanut. Totta puhuen hän näytti hieman kalpealta, ikäänkuin olisi kärsinyt kuumuudesta. Mutta hänen teräksenharmaista silmistään ei puuttunut eloisuutta eikä hänen tavoistaan päättäväisyyttä.

"Minä huomaan", hän sanoi, "että olet lähtenyt kulkemaan omaa latuasi, Eustace. Minulla ei ole mitään sitä vastaan sanottavana, oikeastaan päinvastoin. Mutta rakkaani, muistakin tämä, että miten tuletkin muuttumaan, niin älä horju. Vain yksi seikka merkitsee jotakin parlamentissa, ja se on se, että samalla vasaralla lyö aina samaa naulaa. Sinä et näytä ollenkaan hyvinvoivalta."

Kumartuen suutelemaan häntä Miltoun mutisi:

"Kiitän teitä, minä voin mainiosti."

"Joutavia", vastasi lady Casterley. "Sinusta ei pidetä huolta. Oliko äitisi silloin parlamentissa?"

"Sitä en luule."

"Aivan niin. Ja mitä Barbara nyt tekee? Hänen pitäisi pitää sinusta huolta."

"Barbara on Dennis-enon luona."

Lady Casterley puri yhteen huulensa, ja katsoen sitten tyttärenpoikaansa hän sanoi:

"Minä vien sinut sinne vielä tänä päivänä. Sinun pitää päästä merenrannalle. Mitäs siihen sanotte, Clifton?"

"Hänen ylhäisyytensä näyttää kalpealta."

"Pitäkää vaunut varalla, me lähdemme Clapham Junctionin asemalta. Thomas voi käydä hakemassa sinulle vaatteita. Tai on parempi, että minä soitan äidillesi, että hän lähettää meille auton, vaikka minä en pidäkään noista laitoksista. Junassa on hyvin kuuma. Järjestäkää matkatavarat, Clifton, olkaa hyvä."

Tätä suunnitelmaa vastaan Miltounilla ei ollut mitään muistuttamista. Ja koko matkan hän oli vaipuneena välinpitämättömyyteen ja väsymykseen, mikä lady Casterleystä näytti mitä suurimmassa määrässä pahaenteiseltä. Sillä väsymys oli hänestä outo ja anteeksiantamaton tila. Tuo pieni arvokas nainen – aristokraattisen periaatteen säiliö – oli selkärankaansa myöten keinotekoisen energian läpitunkema, tuon valppaan tarmokkuuden, jota niiden, joilla ei ole yhteiskunnassa mitään toivottavaa, täytyy kehitellä itsessään, etteivät kehnontuisi ja olisi pakotettuja taas toivomaan. Rehellisesti sanoen hän ei jaksanut sietää sitä, että jokin vieras vaikutus oli päässyt vallalle hänen tyttärensä pojassa, sillä hän tiesi syyn hänen tilaansa ja oli kärsimätön sellaisen uskostaluopumisen johdosta. Jos hän olisi ollut joku muu hänen lapsenlapsistaan, niin hän ei olisi empinyt, mutta Miltounissa oli jotakin, joka pidätti lady Casterleytäkin, ja vain kerran koko neljän tunnin matkalla hän yritti katkaista hänen äänettömyyttään. Hän teki sen omalta kannaltaan katsoen hyvin pehmeällä tavalla – sillä olihan Miltoun hänen sydämensä ylpeyden ja kaikkien toiveiden varsinainen esine! Pistäen ohuen, pienen, terävän kätensä hänen käsivartensa alle hän sanoi tyynesti:

"Rakkaani, älä haudo sitä. Siitä ei tule koskaan mitään."

Mutta Miltoun poisti hänen kätensä hienosti ja laski sen takaisin pölyiselle vaipalle vastaamatta mitään tai näyttämättä muutakaan merkkiä siitä, että oli kuullut.

Syvästi loukkaantuneena lady Casterley puristi yhteen kuihtuneet huulensa ja sanoi terävästi:

"Hitaammin, Frith, olkaa hyvä!"