Читать книгу: «Ylimys», страница 13

II OSA

I LUKU

Heinäkuun yhdeksäntenätoista p: nä kello 3:n aikaan iltapäivällä pikku Ann Shropton alkoi nousta Lontoossa olevan Valleys Housen pääportaita. Hän kiipesi hitaasti petin pienenä, valkeana haamuna noita laajoja ja hohtavia askelmia, laskien niitä ääneen. Niiden lukumäärä ei ollut koskaan sama kahta päivää perätysten, mikä seikka teki ne mielenkiintoisiksi hänelle, jolle uutuus oli elämän suola.

Tultuaan siihen paikkaan, missä ne haarautuivat, hän pysähtyi miettimään, kumpaako puolta oli viimeksi kulkenut, ja kun ei muistanut, niin istuutui. Hänellä oli uutinen kuljetettavana. Se oli ollut uutinen hänen lähtiessään, mutta oli jo muuttunut suhteellisen vanhaksi ja oli tulemassa vieläkin vanhemmaksi verrattaessa hänen uuteen aikomukseensa kulkea koko taulukokoelman läpi. Sillä aikaa kuin hän kehitteli tätä tuumaansa, suuren ikkunan kautta tulviva aurinko loi valkean hohteen laajaan, kiiltävän puun ja marmorin rajoittamaan alaan, mistä hän oli tullut. Pikku Ann'in luonne vieroi satuja ja mielikuvituksen luomia asioita, sillä ne olivat hänen mielestään liian löyhiä ja vailla riittävää todellisuutta; ja niin tuo vaeltavassa kirkkaudessaan melkein yliluonnollinen hohde kulki hänen päänsä yli ja heijasteli oudosti hallin pylväissä herättämättä hänessä mitään tunnelmaa tai kuvittelua. Tarkoitus saada selville, mitä oli taulukokoelman päässä, veti puoleensa koko hänen oleellisesti käytännöllisen ja toimeliaan mielensä. Päätettyään kääntyä vasemmalle hän tuli tuohon hyvin pitkään, kapeaan ja melkein pimeään saliin – varjostimet olivat alasvedetyt. Hän kulki varovaisesti siksi, että lattia oli täällä hyvin liukas, ja eräänlaisen vakavuuden vallassa, osittain pimeyden ja osittain taulujen vuoksi. Ne olivat tosiaankin tässä valossa peloittavia nuo vanhat Caradocit – muutamat niistä olivat mustia, aseellisia olentoja, jotka näyttivät katselevan eräänlaisella polttavalla, julmalla, puolustavalla ahneudella heidän välitseen kulkevan jälkeläisensä pientä, valkeaa haamua. Mutta pikku Ann, joka tiesi ne vain kuviksi, säilytti kiinteän astuntansa ja silloin tällöin, kulkiessaan erään ohi, joka näytti muita inhoittavammalta, nyrpisteli nykerää pientä nenäänsä. Perällä, kuten hän oli aavistanut, oli ovi. Hän avasi sen ja astui porraskäytävään. Nurkassa oli kiviset portaat ja kaksi ovea. Olisi ollut hauska nousta noita portaita, mutta hauska oli myöskin avata nuo ovet. Mentyään arasti ensimmäiselle ovelle hän käänsi kädensijasta. Se oli yksi noita huoneita, jotka olivat välttämättömiä talossa ja joista hän ei suuresti välittänyt. Suljettuaan tämän oven verrattain kuuluvasti hän avasi toisen ja joutui huoneeseen, joka ei muistuttanut alakerran suojia, mitkä olivat kaikki korkeita ja kullattuja, vaan enemmän sellaista matalaa, kirjoilla täytettyä, missä hän sai yksityisopetusta. Huoneen perältä, jota hän ei voinut nähdä, hän kuuli sellaisen äänen, kuin joku olisi suudellut jotakin, ja hänen vaistonsa olisi saanut hänet melkein kääntymään ja menemään pois, mutta "halloo" – sana sai äkkiä hänet avaamaan suunsa. Ja melkein heti hän näki isoäidin ja isoisän seisomassa tulisijan ääressä. Tietämättä tarkkaan, olivatko nämä iloisia hänen tulostaan, hän lähestyi heitä ja alkoi heti:

"Täälläkös sinä istut, isoisä?"

"Täällä."

"Onko täällä somaa, isoäiti? Minne nuo kiviportaat johtavat?"

"Tornin katolle, Ann."

"Oh! Minulla on uutinen vietävänä perille, niin että minun täytyy nyt mennä."

"Ikävätä menettää sinut."

"Niinhän se on, mutta hyvästi nyt."

Kuultuaan oven sulkeutuvan hänen jälkeensä lordi ja lady Valleys katsahtivat toisiinsa hymyillen epävarmasti.

Pikkuinen neuvottelu, jonka Ann oli keskeyttänyt, oli saanut alkunsa seuraavalla tavalla.

Tottuneena vetäytymään tähän hiljaiseen ja kotoiseen huoneeseen, joka ei ollut hänen virallinen työhuoneensa, missä häntä aina saattoivat sihteerit häiritä, lordi Valleys oli tullut tänne ylös lunchin jälkeen tupakoimaan ja märehtimään erästä kiusallista asiaa.

Asia koski Pendridnyn maatilaa Cornwallissa. Se oli kauan kiihdyttänyt hänen asiamiestään ja häntä itseään, ja hänen oli nyt tehtävä lopullinen päätös. Kysymys oli kahdesta maatilan pohjoispuolella olevasta kylästä, joiden asukkaat olivat kokonaan riippuvaisia erään suuren kivilouhimon käynnistä, louhimon, joka jonkun aikaa oli tuottanut tappiota.

Suopeana miehenä hän oli perin vastahakoinen käyttämään keinoa, joka olisi saattanut hänen alustalaisensa pulaan, semminkin niissä tapauksissa, jolloin ei ollut ollut mitään kahnausta hänen ja heidän välillään. Mutta kaikessa yksinkertaisuudessaan asia oli seuraava: Lukuunottamatta tätä louhimoa Pendridnyn maatila ei ollut vain kannattava, vaan vieläpä voittoatuottava liike, mikä hankki varoja Valleys Housen, Newmarketissa olevan kilparadan ja muiden yleisten menojen peittämiseen. Käytettäessä tätä louhimoa edelleen ja pidettäessä huolta Pendridnyn kunnossapysymisestä ja maksettaessa eläkkeitä yli-ikäisille palvelijoille asia muuttui kokonaan toiseksi.

Istuessaan siellä tänä iltapäivänä poltellen mielipiippuaan hän oli lopultakin tullut siihen johtopäätökseen, ettei voinut tehdä muuta kuin sulkea louhimon. Hän ei ollut tehnyt tätä päätöstä helposti, vaikka, ollaksemme oikeudenmukaisia häntä kohtaan, tieto siitä, että tämä päätös tuli aiheuttamaan melun paikallisessa ja kenties koko kansallisessa lehdistössä, oli pikemminkin kannustanut häntä tekemään sen kuin pidättänyt häntä siitä. Hän tunsi kuin häntä olisi tahdottu pakottaa, eikä pitänyt pakotuksesta. Riistää noilta köyhiltä ihmisiltä heidän välitön toimeentulonsa oli hänestä, sen hän tiesi, paljon vaikeampaa kuin niistä, jotka tulivat nostamaan siitä melun, mutta hänen omatuntonsa oli puhdas ja hän saattoi jättää huomioonottamatta tuon syntyvän melun pelkkänä puoluevihana. Hän oli koettanut tutkia tätä asiaa rehellisesti kaikilta puolin ja oli tuuminut näin: Jos minä pidän tätä louhimoa käynnissä, niin minä tosiasiassa hyväksyn köyhdyttämisperiaatteen, koska minä luonnollisesti odotan, että jokainen minun maatilani kannattaa omat rakennuksensa, viljelyksensä, metsästysalueensa ja ottaa osaltaan osaa tämän talon, minun perheeni, rotuhevosten ja kaikkien niissä käytettävien ihmisten ylläpitoon. Jos minä sallin jonkun kannattamattoman liikkeen olla käynnissä, niin se merkitsee sitä, että minä köyhdytän toiset vuokralaiseni toisten kustannuksella. Sen täytyy sentähden olla väärää taloutta ja salaista sosialismia. Edelleen, jos loogillisesta asiaa ajatellaan, se saattaa johtaa minut perikatoon, minkä salliminen, vaikka en mieskohtaisesti tekisikään vastaväitteitä, merkitsisi sitä, että en usko olevani perinnäistapojen ja koulutukseni perusteella paras välikappale, jonka avulla valtio voi taata kansan hyvinvoinnin…

Kun hän oli tullut tähän kohtaan mietteissään, hänen mielensä, tai paremmin sanoen hänen olennainen itsensä, oli luonnollisesti noussut pystyyn ja sanonut, että se oli järjetöntä!

Persoonattomuus oli muodissa, ja tavallisesti hän uskoi ajattelevansa sillä lailla. Oli kuitenkin kohta, missä mahdollisuus tehdä siten taukosi ilman että hän itse, hänen säätynsä tai isänmaa tuli petetyksi. Tuohon argumenttiin, jonka hän oli kylliksi viisas esittämään itselleen kernaammin kuin sallimaan, että joku toinen olisi sen hänelle esittänyt, siihen, että oli suhteetonta, että yksi mies saattoi yhdellä kynänpiirrolla määrätä satojen kohtalot, satojen, joilla oli samanlaiset aistit ja tunteet kuin hänelläkin, hän oli vastannut: "Jos minä en sitä tee, niin sen tekee joku rahamies, yhtiö – tai, mikä pahempi, valtio!" Kun osuustoiminnalliset yritykset olivat hänen mielestään vieraita maan hengelle, niin ei ollut muuta valitsemisen varaa, mikäli hän saattoi ymmärtää. Tosiasiat olivat tosiasioita, eikä niitä saanut jättää huomioonottamatta.

Huolimatta tästä kaikesta päätöksenteon välttämättömyys teki hänet surulliseksi, sillä vaikka hänellä ei ollutkaan hyvää suhteellisuuden aistia, hän oli kuitenkin humaaninen.

Hän poltteli paraikaa piippuaan ja tarkasteli pientä paperiliuskaa, kun hänen vaimonsa astui sisään. Vaikka tämä oli tullut kysymään hänen neuvoaan kokonaan toisenlaisessa asiassa, niin hän näki heti miehensä vaivaantuneeksi ja sanoi:

"Mikäs sinun nyt on, Geoff?"

Lordi Valleys nousi ja meni lieden luokse, tyhjensi piippunsa ja ojensi vaimolleen tuon paperin.

"Tuo louhimo! Siitä ei ole mihinkään – täytyy sulkea?"

Lady Valleysin kasvot muuttuivat.

"Oh, ei! Se merkitsisi huutavaa hätää."

Lordi Valleys tuijotti kynsiinsä. "Se panee jarrun koko tilalle", hän sanoi.

"Minä tiedän sen, mutta miten me voisimme katsoa noita ihmisiä silmiin – minä en enää koskaan voisi mennä sinne. Ja useimmilla heistä on sellaiset suuret perheet."

Lordi Valleysin katsellessa edelleen kynsiään lady Valleys jatkoi vakavasti:

"Sen toimenpiteen asemesta minä tekisin uhrauksia. Minä pikemmin vuokraisin Pendridnyn kuin ajaisin kaikki nuo ihmiset työstä. Luulen, että sen saisi vuokratuksi."

"Vuokratuksi? Paras lehtokurppametsä koko maailmassa!"

Seuraten ajatuksiaan lady Valleys jatkoi:

"Aikaa voittaen me voisimme siirtää nuo ihmiset toisiin töihin.

Oletko kysynyt Miltounin mielipidettä?"

"En", sanoi lordi Valleys lyhyesti, "enkä aiokaan – hän on liian epäkäytännöllinen".

"Hän näyttää aina hyvin tietävän, mitä tarvitsee."

"Minä sanon sinulle", toisti lordi Valleys, "Miltoun ei ymmärrä tällaisia asioita – hän ja hänen aatteensa viittaavat takaisin keskiaikaan."

Lady Valleys tuli lähemmäksi ja tarttui hänen takkinsa kaulukseen.

"Geoff – tee minulle mieliksi. Jokin toinen keino!"

Lordi Valleys rypisti kulmakarvojaan ja katsoi vaimoonsa jonkun aikaa. Lopulta hän vastasi:

"Miellyttääkseni sinua – minä lykkään päätöksen täytäntöönpanon toiseksi vuodeksi."

"Luuletko sinä, että se on vuokraamista parempi?"

"Minä en pidä ajatuksesta, että joku sivullinen pääsisi sinne. Siihen on vielä aikaa, jos siihen on pakko. Ota tämä minulta joululahjaksesi."

Lady Valleys punastui hieman, kumartui eteenpäin ja suuteli hänen korvaansa.

Juuri sillä hetkellä pikku Ann oli astunut sisään.

Kun hän oli mennyt ja he olivat vaihtaneet tuon epävarman katseen, niin lady Valleys sanoi:

"Minä tulin Babsin vuoksi. Minä en tiedä, mitä tehdä hänelle, sittenkuin tulimme tänne. Hän ei ryhdy innolla mihinkään."

Lordi Valleys vastasi melkein jurosti:

"Se johtuu luultavasti kuumuudesta – tai Harbingerista. Huolimatta mukavasta arkuudestaan tuo mies ei pidä ajatuksesta jättää tätä lasta, jota hän niin kiihkeästi ihailee."

"Ah!" sanoi lady Valleys hitaasti, "minä en ole siitä niin varma".

"Mitä sinä tarkoitat?"

"Barbarassa on jotakin omituista. Minä en ole varma, vaikka hän tuntisi jotakin tuota mr Courtieria kohtaan."

"Mitä!" sanoi lordi Valleys muuttuen epäfilosofisen punaiseksi.

"Sitä, mitä sanoinkin!"

"Älähän joutavia, Gertrude. Miltounin asia riitti jo yhden vuoden osalle."

"Kahdenkymmenenkin", mutisi lady Valleys. "Minä pidän Barbaraa silmällä. Sanotaan, että Courtier aikoo mennä Persiaan."

"Toivon hänen myöskin jättävän sinne luunsa", mutisi lordi Valleys. "Totisesti, tämä on jo liikaa. Minusta tuntuu siltä, kuin te kaikki olisitte väärässä."

Lady Valleys kohotti kulmakarvojaan. Miehet olivat niin omituisia näissä asioissa! Hyvin omituisia ja avuttomiakin kehnompia!

"No niin", hän sanoi, "minun täytyy mennä kokoukseen. Minä otan hänet mukaani ja koetan saada hänet ryhtymään johonkin", ja poistui sitten.

Kysymyksessä oli syntyväisyyden edistämisyhdistyksen avajaisjuhla, minkä puheenjohtajaksi hän oli lupautunut. Suunnitelma on senlaatuinen, että hän oli heti kohta innostunut siitä, se kun vetosi hänen laajaan ja verevään luonteeseensa. Monilla yhdistyksillä, joilta hän ei ollut voinut kieltää kannatustaan, oli itsessään vain vähän vetovoimaa, ja todella virkistävää oli tuntea jotakin julkista toimintahaaraa kohtaan jotakin innostusta lähentelevää. Ei niin, että hän olisi tässä suhteessa ollut akateemisen johdonmukainen, sillä yksityisessä elämässä ja tuttaviensa kesken hän ei pitänyt ahtaan dogmaattisesti kiinni naisten velvollisuudesta synnyttää lapsia ylenmäärin. Hän ajatteli imperialistisesti tässä asiassa ilman tekopyhyyttä. Yksilöiden ohella kaikissa tapauksissa suuret, terveet perheet! Hänen perusaatteensa oli – kansallinen laajennus! Hänen mottonsa, jonka hän tahtoi mahdollisesti saada myöskin yhdistyksen motoksi, oli: "De l'audace, et encore de l'audace!" Kysymyksessä oli kansan voiman täysi toteuttaminen. Hänellä oli totinen ja eräässä merkityksessä liikuttava usko "lippuun", välittämättä siitä, mitä se mahtoi suojaansa kätkeä. Se oli hänen idealisminsa. "Voitte puhua", hän saattoi sanoa, "niin paljon kuin tahdotte kansallisen elämän ohjaamisesta yhteiskunnallisen oikeuden mukaisesti! Mitä välittää kansa yhteiskunnallisesta oikeudesta? Asia on paljon laajempi. Se on tunneasia. Meidän täytyy laajeta!"

Matkallaan kokoukseen hän mietti puhettaan eikä koettanut saada syntymään keskustelua Barbaran kanssa. Siihen oli kyllä aikaa; vaikka olikin raukea ja kalpea, Barbara näytti kuitenkin niin suloiselta, että oli huvittavaa saada hänen kannatuksensa tässä asiassa.

Toimikunnan jäsenet olivat jo koolla kokoushuoneen takana olevassa pienessä, synkässä huoneessa, ja he läksivät heti puhujalavalle.

II LUKU

Välittämättä kuulijain katseista Barbara istui surullisiin mietteisiinsä vaipuneena.

Miltounin vaalia seuranneisiin kolmeen viikkoon oli kasaantunut niin paljon hommia, että hänelle ei ollut jäänyt aikaa eikä voimia ottaa selvää omasta tilastaan. Siitä aamusta lähtien, kun Harbinger oli tarkastellut häntä ja Halia, Harbinger oli näyttänyt elävän vain saadakseen olla hänen lähellään. Ja tietoisuus Harbingerin intohimosta tuotti hänelle kirvelevää huvia. Hän oli ratsastellut ja tanssinut hänen kanssaan, mikä oli välistä tuntunut melkein riemastuttavalta. Mutta oli myöskin aikoja, jolloin hän tunsi – vaikka aina tietyllä tavalla halveksien itseään, samoin kuin silloin, kun istui lämpöisellä kivellä, kallioisen kukkulan juurella – outoa tyytymättömyyttä, jonkin kaipuuta, joka oli tämän maailman ulkopuolella, maailman, missä hän sai keksiä puutteensa voidakseen uskoa vakaviin pyrkimyksiinsä.

Hän oli nähnyt Courtierin kolmesti. Kerran tämä oli tullut päivällisille kutsun johdosta, jonka lady Valleys oli kirjoittanut tuolla lumoavalla, melkein syvämietteisellä tyylillään, jonka hän oli opetellut kirjoittaakseen sellaisille, jotka olivat yhteiskunnallisesti häntä alempana, semminkin, jos nämä olivat älykkäitä. Kerran oli Courtier ollut Valleys Housessa, puutarha-juhlassa. Ilmoitettuaan hänelle, milloin lähtisi seuraavana päivänä ratsastamaan, Barbara oli tavannut hänet ratsastusradalla, seisomassa radan vieressä, siinä paikassa, mistä hänen piti ajaa ohitse. Courtierin kasvoilla oli silloin hänelle niin ominainen, kunnioituksen ja ivallisen itsetietoisuuden sekainen ilme. Kävi selville, että hän tuli matkustamaan pois, mutta Barbaran kysymyksiin, miksi ja minne, hän oli vain kohauttanut olkapäitään. Kun hän nyt istui siinä pölyisellä puhujalavalla, tässä kuumassa, paljaassa kokoushuoneessa, missä näki kaikki nuo ihmiset ja kuuli puheita, joiden sisältöön ei jaksanut syventyä, niin ajatusten sekasotku, hänen ympärillään olevat kasvot ja puhujain äänet vaikuttivat painajaisen tavoin. Tämän kaiken keskeltä hän erotti kuitenkin hyvin selvästi suuren hatun alta äitinsä niskan värin ja erään oikealla istuvan toimikunnan jäsenen kasvojen ilmeen, jäsenen, joka pureskeli kynsiään sinisen paperin suojassa. Hän huomasi, että joku puhui kuulijain joukossa, ikäänkuin työntäen suustaan sanaryhmiä. Hän saattoi nähdä hänet – pienen miehen, mustassa takissa, kalpeine tempovine kasvoineen.

"Minusta tuntuu, että tämä on hirveätä", hän kuuli hänen sanovan, "minusta tuntuu, että tämä on jumalanpilkkaa. Minusta on hirveätä, että meidän pitäisi sekaantua suurimpaan voimaan, suurimpaan ja pyhimpään ja salaisimpaan – voimaan, joka liikuttaa maailmaa. Minä en jaksa sitä kuunnella, se näyttää minusta tekevän kaiken niin vähäpätöiseksi!" Barbara näki hänen istuutuvan ja äitinsä nousevan vastaamaan.

"Meidän kaikkien täytyy olla myötätuntoisia sitä vakavuutta ja tiettyyn määrään saakka sitä tarkoitusta kohtaan, joka on meidän kuulijaimme joukossa olevalla ystävällämme. Mutta meidän täytyy kysyä itseltämme: Onko meillä oikeutta myöntää itsellemme yksityisten tunteitten ylellisyyttä asiassa, mikä koskee kansallista laajenemista. Meillä ei ole oikeutta jättäytyä tunteen valtaan. Meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa – suokoon hän anteeksi minun sanani – puhui pikemmin runoilijan kuin vakavan reformaattorin tavoin. Minä pelkään, että jos annamme itsemme vaipua runouteen, niin tämän maan syntyneisyys on pian myöskin vaipuva runouteen. Ja sitä meidän on mahdoton ajatella ristissäkäsin. Olin aikeissa esittää seuraavan loppuponnen, kun meidän ystävämme tuolla kuulijain joukossa – "

Mutta Barbaran huomio oli jälleen siirtynyt tuohon omituiseen ajatusten ja tunteiden sekoitukseen, mistä tuo pieni mies oli hänet niin äkkiä herättänyt. Sitten hän huomasi, että kokous loppui ja hänen äitinsä sanoi:

"Nyt, rakkaani, on sairashuonepäivä. Me ennätämme juuri sopivaan aikaan."

Kun he olivat jälleen autossa, Barbara nojasi taaksepäin hyvin äänettömänä, tarkastaen katuliikennettä.

Lady Valleys katseli häntä syrjäsilmällä.

"Mikä pikkuinen pommi tuo pieni mies oli!" hän sanoi. "Oli varmastikin tullut sisään erehdyksestä. Kuulin, että mr Courtier on saanut kutsun Helen Gloucesterin tanssiaisiin tänä yönä, Babs."

"Miesparka!"

"Sinä menet sinne", sanoi lady Valleys kuivasti.

Barbara vetäytyi takaisin nurkkaansa.

"Älä härnää minua, äiti!"

Katumuksen ilme tuli lady Valleysin kasvoille. Hän koetti tarttua Barbaran käteen, mutta tuo väsynyt käsi ei vastannut hänen puristukseensa.

"Minä tiedän, missä mielentilassa sinä olet, rakkaani. Sen voittamiseen tarvitaan rohkea ote. Älä anna sen kasvaa itsessäsi. Sinun olisi parasta mennä eno Dennisin luokse huomenna. Sinä olet vaivannut itseäsi liiaksi."

Barbara huokasi.

"Toivon, että olisimme jo huomispäivässä."

Auto oli pysähtynyt, ja lady Valleys sanoi:

"Tuletko sisään, vai oletko liiaksi väsynyt? Heistä tuntuu aina niin hyvältä nähdä sinut."

"Sinä olet kahdesti niin väsyksissä kuin minä", vastasi Barbara, "tietenkin minä tulen".

Näiden kahden naisen astuessa sisään laitoksessa syntyi heti kohta heikkoa kuiskinaa ja mutinaa. Lady Valleys, jonka laaja olemus herätti heti toimeliasta ja rohkaisevaa luottamusta, istuutui erään sängyn laidalle. Mutta Barbara seisoi keskellä kapeata auringonvalon juovaa, tietämättä mistä aloittaisi, häneen päin kääntyneiden kasvojen keskellä. Nuo köyhät rakkaat näyttivät niin nöyriltä, niin äänettömiltä, niin väsyneiltä. Eräs heistä makasi aivan liikkumattomana, nostamatta edes päätään tulijan näkemiseksi. Nuo uinuvat, kalpeat kasvot ulkonevine poskipäineen näyttivät niin haurailta, että kosketus tai henkäys olisi murtanut ne; otsalla lepäsi silkkiäkin hienompi, tumma hiussuortuva; suljetut silmät olivat syvällä päässä; toinen käsi, joka oli työstä melkein kokonaan näivettynyt, lepäsi rinnalla. Hengitys kulki aivan verettömien huulien läpi. Hänen nukkuva olentonsa näytti omalla tavallaan kauniilta. Barbaran valtasi omituinen mielenliikutus. Nukkuja näytti niin kokonaan irtaantuneen tästä maailmasta ja kaikista sen muodollisuuksista ja kankeudesta. Katsellessaan häntä Barbara menetti väsymyksensä ja onttouden tunteensa ja johtui ajattelemaan kotoisia kivikunnaita, kun tuuli puhalteli niillä ja kaikki oli alastonta, suurta ja välistä hirveätä. Tuossa hiljaisessa unessa oli jotakin alkuperäistä. Naapurivuoteessa oleva vanha nainen ruskeine kurttuisine kasvoineen ja kirkkaine, tummine ja eloisine silmineen näytti tämän tällaisen rauhallisuuden rinnalla melkein raa'alta selittäessään Barbaralle, että pieni kanervakimppu saippua-astian toisessa päässä, ikkunalaudalla, oli tuotu Walesista, sillä, kuten hän selitti: "Minun äitini oli syntynyt Stirlingissä, niin että minä pidän hieman kanervista, vaikka en itse olekaan koskaan poistunut Bethnal Greenistä."

Mutta kun Barbara uudestaan kulki ohitse, niin tuo nukkuva nainen oli istuallaan ja näytti vain tavalliselta olennolta – hänen outo, hauras kauneutensa oli kadonnut.

Tuntui huojentavalta, kun lady Valleys sanoi:

"Rakkaani, minun täytyy olla merimiesbasaarissa puoli kuusi. Sillä aikaa kuin minä olen siellä, sinun täytyy mennä kotiin ja levätä ja virkistää itseäsi illaksi. Me menemme päivällisille Plassey Houseen." Gloucesterin herttuattaren kutsut, joita kukaan ei kernaasti laiminlyönyt, olivat määrätyt näin myöhäiseksi päiväksi herttuattaren ilmaiseman halun johdosta pitkittää sesonkia ja sillä lailla auttaa vuokra-ajureita. Ja vaikka jokainen oli asiaa kohtaan myötätuntoinen, niin useimmista oli tuntunut yksinkertaisemmalta matkustaa pois, saapua kaupunkiin kutsupäivänä ja poistua taas seuraavana aamuna. Läpi koko tuon viikon, millä sesonkia oli näin pidennetty, ajurit olivat pitkissä riveissä rautatieasemilla ja pysähdyspaikoillaan, tietämättä, mitä tehtiin heidän hyväkseen, odottaen yhtä kärsivällisenä kuin heidän hevosensakin. Mutta koska kaikki olivat erityisesti ponnistelleet tällä lailla, niin poikkeuksellisen suuri, valittu ja loistava seura kokoutui Gloucester Houseen.

Laajan tanssisalin kattoon oli ripustettu suuria viuhkoja yhteenkietoutuneiden, pyörivien parien yläpuolelle puhdistamaan ja tuulettamaan raskasta ilmaa, ja nuo suuret viuhkat, jotka liikkuivat uskomattoman hitaasti, johtivat heikon, vilvoittavan ilmavirran valkeiden paidanrintojen ja paljaiden kaulojen mereen ja panivat liikkeelle lukemattomien kukkien tuoksun.

Myöhään yöllä, lähellä erästä suurta kukkakimppua, eräs hyvin sievä nainen seisoi ja jutteli Bertie Caradocin kanssa. Tuo nainen oli Bertien serkku, Lily Malvezin, Geoffrey Winlowin sisko ja erään vapaamielisen päärin vaimo, lumoava olento, jonka neilikanväriset posket, kirkkaat silmät, nopeat huulet ja pyöreä vartalo antoivat hänelle mitä sievimmän vilkkauden ilmeen. Puhuessaan hän katseli ovelasti toveriaan, koettaen ikäänkuin tunkeutua tuon nuoren, itsehillintäisen miehen varustusten läpi.

"Ei, rakkaani", hän sanoi pilaatekevällä äänellään, "sinä et koskaan saa minua vakuutetuksi siitä, että Miltoun tulisi takertumaan. Il est trop intransigeant. Ah! Sielläpäs on Babs!"

Sillä Barbara oli lipunut ohitse, silmät laiskan harhailevina, huulet hieman raollaan, niska jotenkuten yhtä kalpeana kuin hänen valkea takkinsa, kasvot kalpeina ja ilmeisesti uupuneina hänen raskaan, ruskehtavan hiusvyyhtensä alla, ruumis taipuisana ja aivankuin pyörryksissä, mistä tanssikumppanin käsivarsi sai hänet herättää valssin joka pyörteessä.

Liikuttaen tuskin ollenkaan huuliaan, kuten ylhäisöpiirien vankien oli tapana puhua, Lily Malvezin mutisi:

"Kenen kanssa hän tanssii? Onkos se nyt se tuntematon juoksija, Bertie?"

Vallan yhtä liikkumattomin huulin Bertie vastasi:

"Neljäkymmentä yhtä vastaan, ei mitään vedonlyöjiä."

Mutta nuo tutkivat, kirkkaat silmät seurasivat yhä Barbaraa, joka ajelehti tanssissa suuren pyörteeseen joutuneen vesililjan tavoin, ja seuraava ajatus kulki tuon sievän pään läpi:

"Babs on takertunut häneen. Se on häneltä kehnosti tehty, totisesti!" Ja sitten hän näki erään toisen, joka nojasi pylvääseen ja jonka silmät myöskin seurasivat noita kahta, ja hän ajatteli: "Hm! Claud – raukka – ei ihme, että hän katselee tuolla tavalla. Oh! Babs!"

Erään patsaan vieressä, terassilla, Barbara ja hänen toverinsa seisoivat, siellä, missä juhlalyhdyt eivät muuttaneet puiden näköä, puiden, jotka tarjosivat synkkyytensä ja kirkkautensa virkistyksen.

Uuden kalpean uupumuksensa valtaamana, hengittäen vielä syvään valssin johdosta, Barbara näytti Courtierista olevan täynnänsä rakastettavuutta. Miksi pitäisi ihmisen sepitellä puheita unikuville! Barbara oli vain ilmaanpainettu kauneuden ilmestyskuva, mikä olisi hävinnyt kosketuksesta – hän oli lumouksen aaveiden kaltainen, jotka ilmestyvät ihmiselle öisen sinisen taivaan alla vuoriston tähtihohteisessa lumossa tai hiljaisen kultaisessa koivumetsässä! Puhuminen olisi ollut pyhyydenhäväisemistä. Sitä paitsi, mitä hyötyä olisi Courtierille tuottanut puhuminen tässä Barbaran maailmassa, mikä oli niin hurmaava ja vilkkaan vaikuttava – tässä maailmassa, mikä oli rakennuksen kaltainen, jossa kaikki ikkunat olivat peitetyt ja varjostimet alasvedetyt, rakennuksen, minne ei päästetty ketään, joka ei ollut vannonut uskovansa, että se oli maailma, koko maailma, eikä mitään muuta kuin maailma, minkä ulkopuolella oli vain jätteet kaikesta siitä, mistä se oli rakennettu. Miksi olisi Courtier puhunut tässä seurapiirin maailmassa, missä hän tunsi olevansa kuin erämaassa, missä etsi kanssaihmistä!

Harbingerin ääni sanoi heidän takanaan:

"Lady Babs!"

Kauan löyhyttelivät viuhkat tämän uljaan huvipyörteen yläpuolella ja viulut valittivat ja vinkuivat myöhään aamuun asti. Sitten äkkiä, aivan kuten kastekimallus katoaa ruohosta auringon noustua, kaikki haihtui pois, ja suuriin huoneisiin jäi vain jäljelle livreepukuisia palvelijoita, jotka kiiltävillä lattioilla näyttivät samanlaisilta kuin flamingot lammen rannalla päivän sarastaessa.