Читать книгу: «Ylimys», страница 15

V LUKU

Loikoessaan samana iltapäivänä takkuisen tamariskipensasaidan alla Miltoun ilmaisi, joskin vain vähän, sielunsa hätää Barbaralle. Hän ei olisi koskaan tehnyt sitä, jollei heidän välillään olisi sattunut tuota odottamatonta yöllistä paljastusta Monklandissa, ja tuskinpa edes nytkään, jollei hän olisi tuntenut tässä sisaressaan sitä elämän lämpöä, jota hän itse kaipasi. Rakkauden asioissa Barbara oli heistä kahdesta vanhempi. Sillä useimmille naisille ominaisen ja hellän sydämentuntemuksensa ohella hänessä oli perittyä maailmannaisellisuutta, mitä saattoikin odottaa lordi ja lady Valleysin tyttäreltä. Jos hän ei ollutkaan selvillä omien mielenliikutustensa tilasta, niin se ei ollut kuten Miltounilla sydämen ja aistien tähden, vaan hänen henkensä ja uteliaisuuden vuoksi, jotka Courtier oli herättänyt ja saanut hieman räpyttelemään siipiään. Hän tuskitteli Miltounin tukalan aseman johdosta, häntä loukkasi myöskin ajatus, että mrs Noel nääntyi yksinäisenä huvilassaan. Agathan kaltainen hyvä ja vakava sisar oli saanut Barbaran omistamaan kapinallisia käsityksiä moraalista ja vieroittanut hänet kokonaan uskonnosta. Ja niin hänestä tuntui, että jos nuo kaksi eivät voineet olla onnellisia erillään, niin he saattoivat sitä olla yhdessä kaiken sen ilon nimessä, mitä oli maailmassa!

Sillä aikaa kuin hänen veljensä loikoi ja katseli taivasta tamariskien alla, hän koetti miettiä, miten olisi lohduttanut häntä, tietäen, ettei vähimmässäkään määrässä ymmärtänyt hänen ajatustapaansa. Kedoilla heidän takanaan kiurut visertelivät tuleentumattoman viljan ylistykseksi, merenrannassa näkyi kaikkia värejä, eloisan vihreästä aina tatinpunaiseen saakka, ja kaukana ulapan reunalla pienet kumarat haamut keräsivät merikuminaa. Ilma tuoksui suloiselta tuossa tamariskien varjossa, ja sanomaton rauha vallitsi. Ja auringonsäteitten hyväilemänä Barbara ei voinut olla käymättä kärsimättömäksi kärsimysten johdosta, jotka olisi voitu poistaa toimimalla. Lopulta hän uskalsi:

"Elämä on lyhyt, Eusty!"

Miltounin eleetön vastaus sai hänet säpsähtämään.

"Minä siunaan sinua, jos saat minut siitä vakuutetuksi, Babs. Jos noiden leivojen liverrys ei merkitse mitään, jos tuo sininen ulappa on meidän mielikuvituksemme rämettä, jos me mitättömästä ryömimme mitättömyyttä kohden, jos meidän elämässämme ei ole mitään päämäärää, niin Jumalan nimessä, saata minut siitä vakuutetuksi."

Johdettuna äkisti syvemmälle kuin käsitti, Barbara saattoi vain ojentaa kätensä ja sanoa: "Oh! Älä ota asioita niin ankaralta kannalta!"

"Koska sinun sanojesi mukaan elämä on lyhyt", mutisi Miltoun omalla hymyllään, "niin älä turmele sitä säälintunteella! Entisaikaan me jouduimme Toweriin vakaumustemme vuoksi. Me voimme sietää hieman yksityistä ahdistusta, niin ainakin toivon, tai olemmeko me sitten niin kokonaan muuttuneet?"

Hänen äänensä sävy vaikutti valtavasti Barbaraan, joka vastasi terävästi:

"Mitä meidän täytyy kestää, meidän täytyy, luulen. Mutta miksi pitäisi meidän itse aiheuttaa itsellemme kärsimyksiä? Sitä minä en voi kestää!"

"Oh! Syvää viisautta!"

Barbara punastui.

"Minä rakastan elämää!" hän sanoi.

Ilta-auringon kaleerilaivat purjehtivat jo leveänä, kultaisena laivueena rannikkoa kohden, missä pienet, synkät, kumartuneet olennot eivät olleet vielä lopettaneet työtään, ja leivoset lauloivat tuleentumattoman viljan yläpuolella – kun Harbinger, nelistäen hietikkoa pitkin Whitewaterista Sea Houseen, saapui tuon äänettömän, kotia kohti kulkevan parin luokse.

Ei olisi oikein sanoa tästä nuoresta miehestä, että hän kernaasti teki diagnoosin henkisestä ilmakehästä, mutta tätä ei ole suinkaan luettava hänen viakseen, koska hänen kehdostaan lähtien kaikki olivat päättäneet yksissä neuvoin pitää aina hänen ympäristönsä henkistä ilmapuntaria vieläpä varjossakin hyvin korkealla. Ja se seikka, että hänen oma henkinen lämpömittarinsa oli nyt kohonnut niin korkealle, että uhkasi halkaista koko lasin, sai hänet sitäkin huonommaksi huomaamaan, mitä muissa ihmisissä tapahtui. Kuitenkin hän huomasi, että Barbara näytti kalpealta ja – kuten hänestä näytti – suloisemmalta kuin koskaan ennen. Hänen vanhemman veljensä seurassa Harbinger tunsi itsensä aina jotenkuten levottomaksi. Hän ei voinut oikein halveksia hänen omassa säädyssään ilmenevää itsepintaisuutta, mutta hän ei voinut paremmin kuin muutkaan tunkeutua Miltounin yleisiä totuuksia kohtaan osoittaman ivallisen, ohuestikätketyn halveksunnan läpi. Pitäen hyvää luuloa itsestään – kuten kauniit miehet yleensä, joiden kohtalo on sellainen, että tämä luulo ei voi koskaan tai lähes koskaan vakavasti horjua – hän ei suvainnut sitä, että häntä hiemankaan olisi halveksittu. Hän tunsi sentähden sanomatonta helpotusta, kun Miltoun, sanoen tarvitsevansa jotakin aikakauskirjaa, läksi harppaamaan kaupunkia kohden.

Harbingerille yhtä hyvin kuin Miltounille ja Barbarallekin viime yö oli ollut katkera ja levoton. Tuon kalpean, notkean olennon näkeminen, olennon, jonka suu oli ollut raollaan ja joka oli pyörinyt eteenpäin Courtierin käsissä, oli kiintynyt hänen näkemykseensä noista tanssiaisista lähtien. Viime tanssinsa aikana hänen kanssaan Harbinger oli ollut melkein julman äänetön, saattaen vain äärimmäisillä ponnistuksilla pidättäytyä viittaamasta tuohon "rehentelevään, punatukkaiseen veitikkaan", miksi hän salaa nimitti tuota menetettyjen asiain puoltajaa. Itse asiassa hänen silloiset ja senjälkeiset mielenliikutuksensa olivat olleet jonkinlaisena paljastuksena, tai olisivat voineet olla, jos hän olisi voinut katsoa niitä syrjästä käsin. On totta, että hän oli seuraavana päivänä liikkunut, kuten tavallista, kylmänä ja ujostelemattomana, koska ei tietenkään halunnut antaa ihmisten mitään nähdä, mutta hänessä oli sellaista kaipuun ja mustasukkaisuuden kipua ja raivoa, että häntä täytyi tosiaan sääliä. Hänen kaltaisensa suuret ja rajut tyypit säilyttävät kaikkein viimeisimpinä sielunsa rauhan. Kulkiessaan kotiin tanssiaisista hän päätti seurata häntä merenrantaan, minne Barbara oli pahansuovasti sanonut lähtevänsä. Toisen melkein unettoman yön jälkeen hän ei voinut enää epäröidä. Hänen täytyi saada tavata hänet! Sitäpaitsi saattoihan hän rankaisematta mennä omalle maatilalleen. Hän ei välittänyt siitä, vaikkapa se olisi herättänyt huomiotakin. Herättänyt huomiota! Mitä enemmän, sitä parempi! Hänessä alkoi herätä miehellisen päättäväisyyden ilkeä itsepäisyys. Barbara ei saanut päästä hänen käsistään!

Mutta nyt kun hän käveli hänen rinnallaan, niin kaikki hänen päättäväisyytensä ja varmuutensa oli muuttunut hämmentyneeksi nöyryydeksi. Hän marssi hevosensa rinnalla alla päin, tuntien tuskaa sen johdosta, että oli niin lähellä häntä ja kuitenkin niin kaukana, ollen vihoissaan oman äänettömyytensä ja saamattomuutensa johdosta, melkeinpä vihainen Barbaran rakastettavuudenkin ja sen kivun vuoksi, minkä se aiheutti hänelle. Kun he saapuivat kotiin ja Barbara jätti hänet tallin eteen sanoen menevänsä poimimaan kukkia, niin hän tempoi suitsista ja noitui sitä, että hevonen hidasteli talliin mennessään. Häntä peloitti ajatus, että Barbara olisi ennättänyt lähteä ennen hänen tuloaan puutarhaan, ja kuitenkin hän puoliksi pelkäsi sitäkin, että olisi löytänyt hänet sieltä. Mutta Barbara oli edelleenkin poimimassa hajuneilikoita huvimajan aidan vieressä, joka vei ansareihin päin. Ja kun Barbara nousi keräämästä noita kukkia, niin ennenkuin hän, Harbinger, tiesi sitä itsekään, hän oli kietonut käsivartensa hänen ympärilleen ja, pitäen häntä ikäänkuin pihdeissä, suuteli säälimättömästi.

Barbara ei vastustanut ollenkaan, hänen pehmeät poskensa, vieläpä hänen passiiviset huulensakin kävivät kuumemmiksi ja kuumemmiksi; mutta äkkiä Harbinger perääntyi, sydän seisahtuneena väkivaltaisen uskalluksensa johdosta. Mitä oli hän tehnyt? Hän näki hänen, Barbaran, nojaavan melkein kätkettynä leikatun lehvistön sisään ja kuuli hänen sanovan hienon ilkkuisesti: "Kas niin!"

Harbinger olisi syöksynyt hänen jalkainsa juureen pyytämään anteeksi, mutta arveli jonkun tulevan. Hän mutisi käheästi: "Hyvä Jumala, miten mieletön minä olin!" ja seisoi hehkuen juron epätietoisena rohkeuden ja pelon välimailla. Sitten hän kuuli Barbaran sanovan rauhallisesti:

"Niin, sitä te olitte – melkein."

Nähdessään Barbaran vievän käden huulilleen, aivan kuin ne olisi olleet haavoittuneet, hän mutisi katkonaisesti:

"Antakaa minulle anteeksi, Babs!"

Seurasi minuutin hiljaisuus, jonka kestäessä Harbinger seisoi, uskaltamatta katsahtaa häneen, mielenliikutustensa näännyttämänä. Sitten hän kuuli hämmästyksekseen hänen sanovan:

"En pannut sitä pahakseni – tällä kertaa!"

Harbinger katsahti ylös. Miten saattoi Barbara rakastaa häntä ja puhua noin kylmästi! Miten saattoi hän olla panematta pahakseen, jos hän ei rakastanut häntä! Barbara vei käden kasvoilleen, kaulalleen ja tukkaansa, korjaillen sitä epäjärjestystä, minkä suuteleminen oli aiheuttanut.

"Lähdemmekö nyt sisään?" sanoi Barbara.

Harbinger astui askeleen eteenpäin.

"Minä rakastan teitä niin", hän sanoi, "minä jätän elämäni teidän käsiinne, ja te saatte tehdä sille mitä tahdotte."

Näiden sanojen johdosta, joiden oikeasta merkityksestä hän tiesi hyvin vähän, hän näki Barbaran hymyilevän.

"Jos minä sallin teidän tulla kolmen yardin päähän, niin käyttäydyttekö kiltisti?"

Harbinger kumarsi, ja äänettömästi he kävelivät taloa kohden.

Illallinen oli outo ja epämukava. Mutta sen komedia näyteltiin niin hienosti, että Miltoun ja lordi Dennis eivät sitä huomanneet, vaikka lady Casterleylle se oli läpinäkyvä. Sillä, kun Harbinger oli lähtenyt ratsastamaan takaisin hietikkoa pitkin, hän otti kynttilän ja pyysi Barbaraa tulemaan mukaansa. Vietyään sitten tyttärentyttärensä siihen osastoon, joka oli aina varattuna hänelle ja erikoisesti kalustettu häntä varten melkein ilman mitään huonekaluja, hän istuutui vastapäätä tuota hoikkaa, nuorta, voimakasta olentoa, ikäänkuin olisi tahtonut toimittaa täyden tarkastuksen, ja sanoi:

"Niin, sinä alat tulla järkiisi, sittenkin. Suutele minua!"

Kumartuessaan suorittamaan tätä seremoniaa Barbara näki kyyneleen vierivän pitkin hänen hienopiirteistä nenäänsä. Tietäen, että sen huomaaminen olisi ollut liian peloittavaa, hän nousi ja meni ikkunan luo. Siellä, tuijottaen ulos synkkien ketojen ja pimeän meren yli, minkä reunaa pitkin Harbinger ratsasti kotiinsa, hän nosti käden huulilleen ja ajatteli sadanteenkin kertaan:

"Niin, sellaistako se sitten onkin!"

VI LUKU

Kolme päivää ensimmäisten ja samalla, kuten hän itselleen lupasi, viimeisten hienostotanssiensa jälkeen Courtier sai Audrey Noelilta kirjeen, mikä ilmoitti hänen jättäneen Monklandin ja muuttaneen Thamesin rannalle, lähelle Westminsteriä.

Kun Courtier meni sinne samana heinäkuun päivänä, niin parlamenttitalo hohti auringon paisteessa, mikä lämmitti sen viisaista päätöksistä virtaavan, vakavan ilman. Courtier kulki ohi epäilevin mielin. Noiden tornien läheisyydessä hänen tunteensa olivat aina sekavia. Hänessä ei ollut siinä määrin runoilijaa, ettei olisi nähnyt niissä mitään muuta kuin muutamia taivasta vastaan piirtyviä viivoja, mutta hänessä oli tarpeeksi runoilijaa saamaan hänet potkimaan jotakin, ja tässä mielentilassa hän kääntyi kulkemaan jokivartta pitkin.

Mrs Noel ei ollut kotona, mutta kun palvelija ilmoitti hänen heti saapuvan, niin Courtier istuutui odottamaan. Audreyn huoneistosta, mikä oli ensi kerroksessa, nähtiin yli virran, ja se oli ilmeisesti vuokrattu kalustettuna, sillä siellä nähtiin selviä merkkejä eri makusuuntien välisestä taistelusta, missä Edward VII: n aikainen oli voittanut Victorian aikaisen ja täyttänyt huoneet varhais-yrjöläisillä jätteillä. Courtier istuutui ainoalle, varmalle voitonmerkille, hyvin mukavalle ja uudelle, ruusunpunaiselle, ikkunakomerossa olevalle istuimelle, ja tyytyi vanhan sotilaan helppoudella olemaan tekemättä mitään.

Tuota hyvin suloista, tummatukkaista tyttöä kohtaan hän oli kerran tuntenut suojelevaa tunnetta. Nyt hänessä yhtyi siihen ei vain lämminsydämisen miehen ritarillinen sääli pulassa olevaa naista kohtaan, vaan myöskin sellaisen miehen kärsimättömyys, joka, ollen luonteenlaadultaan kykenemätön tuntemaan itseään sorretuksi, nousi kapinaan kaikkea muihin kohdistuvaa tyranniutta vastaan.

Noiden harmaiden tornien näkeminen, joiden alla Miltoun ja hänen isänsä istuivat, kiusasi häntä nyt syvästi; ne olivat hänestä auktoriteetin vertauskuvia, auktoriteetin – joka oli hänen kuolemattoman haltiattarensa, tuon suloisen, voittamattoman vapauden menetetyn asian vihollinen. Mutta tällä haavaa joki, joka tulvanaan toi tullessaan vapaata vettä, joka oli huuhdellut kaikkia rantoja, kosketellut kaikkia hietikoita ja nähnyt kaikkien kuolevaisten tähtien nousun ja laskun, oli siinä määrin rauhoittanut häntä äänettömällä vapauden hymnillään, että Audrey Noel tapasi hänet syvästä unesta tullessaan sisään kädet täynnä kukkia.

Laskien kukat äänettömästi käsistään hän jäi odottamaan Courtierin heräämistä. Noilla verevillä kasvoilla punertavine viiksineen, ulkonevine leukoineen, v: n muotoisine kulmakarvoineen, oli unessakin iloinen uhka. Ja tuskin kellään koko Lontoossa oli niin kokonaan toisenlaiset kasvot kuin tällä tummalla, pehmeätukkaisella naisella, joka hentona, passiivisena, ilonsekaisella pelolla katseli sitä ainoata henkilöä koko maailmassa, jolta saattoi kuulla jotakin Miltounista menettämättä itsekunnioitustaan. Hän heräsi lopultakin ja ilmaisematta mitään hämmennystä sanoi:

"Se oli niin teidän tapaistanne, ettette herättänyt minua."

He istuivat kauan puhellen, virran varrella tapahtuvan liikkeen nukuttavasti säestäessä heidän ääniään ja kukkien nukuttavasti täyttäessä huoneen tuoksullaan. Kun Courtier läksi, niin hänen sydämensä oli herkkänä. Mrs Noel ei ollut puhunut itsestään ollenkaan, vaan melkein koko ajan Barbarasta, ylistäen hänen kauneuttaan ja ylevää henkeään, kalveten kerran tai kahdesti, nauttien ilmeisestikin salaisella ahneudella kaikista Miltouniin sattuvista viittauksista. Selvästi näkyi, että hänen tunteensa eivät olleet muuttuneet, vaikka hän ei tahtonut sitä osoittaakaan! Courtierin sääli häntä kohtaan muuttui melkein rajuksi.

Tässä mielentilassa, mihin sekoittui vielä paljon muutakin, hän pukeutui juhlatakkiin ja läksi Valleys Houseen, sesongin viimeiseen juhlaan, mikä pakostakin näin myöhään heinäkuussa oli luonteeltaan poliittinen.

Noustessaan leveitä ja hohtavia portaita, mitkä niin usein olivat pilkanneet pikku Ann'in laskutaitoa, hänen mieleensä muistui lastenkamarinaikainen taulu, mille oli annettu nimeksi "Taivaaseen johtavat askeleet". Näiden portaiden yläpäässä hän tapasi Harbingerin, joka oli tuttavien ympäröimänä, ja nyökäytti hänelle lyhyesti päätään. Tuon nuoren miehen sievät kasvot ja muhkea vartalo näyttivät Courtierin karsaissa silmissä menestyksellisemmiltä ja miellyttävämmiltä kuin koskaan ennen, niin että hän sivuutti hänet ivallisesti ja johti askeleensa lady Valleystä kohden, jonka hän näki kenraalin tavoin seisovan pienellä, avonaisella paikalla, missä jatkuva ihmisvirta kulki sinne ja tänne tähden säteiden tavoin. Lady Valleys näytti olevan parhaimmalla tuulellaan, sopien niin hyvin kirkkaaksi kiilloitettuihin paikkoihin, ja hän tervehti Courtieria erittäin sydämellisellä äänensävyllä, mihin sisältyi suopeuden ohella sellaista kohtaan, jota täytyi pitää outona lintuna, tietty diplomaattinen ominaisuus, yhtyneenä haluun ikäänkuin "varoittaa häntä" ja pelkoon tulla sanoneeksi jotakin, mikä saattoi kiihdyttää ja tehdä Courtierin vielä vaarallisemmaksi. Hän sanoi kuulleensa, että Courtier lähtisi Persiaan, ja toivoi, että tämä ei saattaisi siellä asioita vielä sotkuisemmiksi, ja sanottuaan: "Hyvin tehty, että tulitte!" hän asettui entiseen asentoonsa.

Huomattuaan keskustelun loppuneeksi Courtier seisoi selkä seinää vasten ja odotti. Näin eristettynä hän näytti yksinäiseltä käeltä, joka tarkasti naakkaparven kiertoliikettä. Niiden liikkeet näyttivät hieman tarkoituksettomilta sellaisen mielestä, joka oli niin erillään Westminsterin fetisheistä ja tunnussanoista. Hän kuuli heidän keskustelevan Miltounin puheen johdosta, jonka oikea merkitys vasta nyt näyttiin oivallettavan. Hänen korviinsa kuuluivat sanat "doktrinääri", "äärimmäinen", "uusi voima". Ihmiset olivat ilmeisestikin ymmällä, hämillään ja pahoillaan – ikäänkuin jokin tähän asti vähäpätöinen tähti olisi äkkiä ilmennyt tähtisikermien joukkoon.

Etsien katseellaan Barbaraa tästä joukosta Courtier oli koko ajan levoton ja häpeissään. Miksi hän oli tullut tänne niin outojen ihmisten sekaan vain saadakseen nähdä hänet! Miksi hän ikävöi ollenkaan tätä tyttöä tietäessään, ettei voinut viikkoakaan sietää sitä ilmapiiriä, missä tämä tyttö eli, ja että Barbara perin huonosti soveltui sellaiseen ilmapiiriin, minkä hän, Courtier, olisi voinut tarjota hänelle, puhumattakaan siitä epätodenmukaisuudesta, että olisi saattanut saada itseään puolta nuoremman henkilön hermot väräjämään!

Ääni hänen takanaan sanoi: "Mr Courtier!"

Hän kääntyi ja näki Barbaran.

"Minä haluaisin puhella kanssanne eräästä vakavasta asiasta.

Tahdotteko tulla taulukokoelmaan?"

Kun he viimein olivat hyvin lähellä erästä Caradocien kuvaryhmää ja saattoivat ikäänkuin leikata itsensä eroon tuosta tungoksesta yksityistä keskustelua varten, niin Barbara alkoi:

"Miltoun on niin hirveän onneton. En tiedä, mitä hänelle tehdä. Hän saattaa itsensä kipeäksi."

Ja hän katsoi äkisti Courtieriin, josta hän sillä hetkellä näytti hyvin nuorelta ja liikuttavalta. Barbaran silmissä oli, kuten lapsen silmissä, uskovan hehku, ikäänkuin hän olisi tahtonut Courtierin avulla häätää tuon pulan, kertoa hänelle ei ainoastaan Miltounin hädästä, vaan koko elämästä, sen tarkoituksesta ja sen onnen salaisuudesta. Courtier sanoi sitten kohteliaasti:

"Mitä minä voin tehdä? Mrs Noel on kaupungissa. Mutta siitä ei ole mitään apua, jollei – ". Tietämättä miten lopettaa, hän vaikeni.

"Toivoisin olevani Miltoun", mutisi Barbara.

Näiden näppärien sanojen johdosta Courtierin oli hyvin vaikeata olla tarttumatta hänen käsiinsä. Tämä kapinallinen välähdys Barbarassa oli saanut hänen verensä kiertämään nopeammin. Mutta tuo tyttö näytti aavistaneen, mitä hänen sisässään liikkui, sillä hänen seuraavat sanansa olivat viileitä.

"Ei ole hyvä, vaan suorastaan tyhmää, että minä kiusaan teitä."

"Teidän on mahdotonta kiusata minua."

Barbaran katse siirtyi äkisti hänen sormikkaistaan suoraan Courtieriin.

"Matkustatteko tosiaankin Persiaan?"

"Kyllä."

"Mutta minä en tahtoisi teidän lähtevän, en ainakaan vielä!" Ja kääntyen äkisti hän jätti hänet.

Oudon hämillään Courtier seisoi liikkumattomana tarkastaen Caradocien kuvaryhmän vakavata tuijotusta.

Eräs ääni sanoi:

"Mainio maalaus, eikö totta?"

Lordi Harbinger oli hänen takanaan. Ja hänen mieleensä muistuivat vielä kerran lady Casterleyn sanat, hänen mieleensä muistuivat nuo kaksi olentoa, jotka hän näki äänestäjäjoukon yläpuolella olevalla parvekkeella käsitysten, ja koko hänen mustasukkaisuutensa tätä sievännäköistä nuorta kolossia kohtaan, hänen vihansa sellaista kohtaan, jonka hän saattoi ikäänkuin vainuta aina taistelevan voittajan puolella, ja hänen tietoisuutensa siitä, miten menetetty hänen asiansa oli, hänen epäilynsä siitä, saattoiko sitä rehellisesti pitää ollenkaan minään asiana, leimahti hänessä leikkiin, niin että hänen vastauksensa jäi vain tuijotukseksi. Harbingerin kasvoille oli ilmestynyt myöskin jäykkä, väkivaltainen ilme, mikä tuli vähitellen näkyviin.

"Minä sanoin: 'Mainio, eikö totta?' Mr Courtier."

"Kyllä minä sen kuulin."

"Ja mitä te suvaitsitte vastata?"

"En mitään."

"Te käyttäydytte niin kohteliaasti kuin teiltä sopii odottaakin."

Kylmän ylenkatseellisesti Courtier vastasi: "Jos tahdotte sanoa jotakin sellaista, niin valitkaa paikka, missä minä voin vastata teille", ja kääntyi äkisti kantapäillään.

Mutta mennessään ulos kadulle hän kiristeli hampaitaan.

Hyde Parkissa ruoho oli kuivunut ja kasteeton taivaan alla, jonka tähdet olivat kuumuuden ja tomusumun peitossa. Koskaan ei Courtier ollut niin kiihkeästi kaivannut taivaan lohdutusta – tuota siunattua mitättömyyden tunnetta yön synkän kauneuden edessä, joka, estäen kaiken alhaisen raivon ja nälän, saattaa ihmiset osallisiksi omasta ylevyydestään ja kohottaa heidät suuruuden tuntoon.