Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 18

XLII LUKU

Jos Elizabeth olisi perustanut mielipiteensä yksistään kotoiseen ympäristöönsä, niin hän ei olisi saanut kovinkaan miellyttävää käsitystä avio-onnesta ja kotielämän suloista. Hänen isänsä oli antanut nuoruuden viehkeyden ja näennäisen hyvätuulisuuden houkutella hänet naimaan naisen, jonka lyhytjärkisyys ja suvaitsematon mieli tekivät piankin lopun hänen todellisesta kiintymyksestään. Mutta hra Bennet ei kuitenkaan ollut senluontoinen mies, että hän kotionnensa haihduttua olisi etsinyt lohdutusta toisaalta. Hän oli nuoruudesta pitäen rakastanut maalaiselämää ja hyviä kirjoja, ja näihin hän nyt vähitellen kiintyi aivan intohimoisesti. Vaimostaan hänellä ei ollut muuta iloa kuin jolloinkin itsekästä huvia tämän typeryydestä ja hullutuksista. Sellaista iloa aviomies ei yleensä mielellään hae vaimonsa luota; mutta missä muita huvinaiheita puuttuu, siellä oikea filosoofi etsii hyötyä siitäkin vähästä, mitä hänelle suinkin tarjoutuu.

Elizabeth ei ollut koskaan ollut sokea isänsä vajavaisille perheenisän ja aviomiehen ominaisuuksille. Aina olivat huomionsa häneen vaikuttaneet kiusallisesti; mutta kunnioittaen isänsä henkisiä kykyjä ja kiitollisena tämän hänelle osoittamasta hellyydestä hän oli koettanut unhottaa hänen vikansa ja kaiken aviollisen ja isällisen velvollisuuden ja säädyllisyyden puutteen, joka niin säälittä saattoi hänen oman vaimonsa ja lapsensa naurunalaisiksi. Mutta koskaan ennen ei hän ollut niin selkeästi ja kipeästi kuin juuri nykyisin tullut huomanneeksi, mitä arveluttavia seurauksia epäsuhtaisista avioliitoista syntyneillä lapsilla on kannettavana; ja kuinka jommankumman vanhemman yksipuoliseen ja nurjaan suuntaan kohdistetut kyvyt – sen sijaan että ne edistäisivät lasten tervettä kehittymistä ja ohjaisivat toistakin aviopuolisoa oikeaan suuntaan – päinvastoin vaikuttavat turmelevasti sekä puolisoon että lapsiin.

Vaikka Elizabeth olikin mielissään Wickhamin lähdöstä, oli hänellä muuten varsin vähän aihetta iloita rykmentin poistumisesta. Seudun seuraelämä tyrehtyi melkein tykkänään; ja kotona hänellä oli äiti ja sisar, joiden lakkaamaton nurkuminen teki kotielämän happameksi ja ikäväksi. Lähtiessään oli Lydia luvannut kirjoittaa äidilleen ja Kittylle hyvin ahkeraan ja seikkaperäisesti; mutta hänen kirjeitään sai kauan odotella ja aina ne olivat tuiki lyhyet. Paljonpa niissä ei muuta selostettukaan kuin hänen hurjaa iloaan jostakin uudesta puvusta tai päivänvarjosta; mitä upseereja milloinkin oli tavattu kadulla, kirjastossa tahi Forstereilla päivällisillä, ja mitä huvimatkoja milloinkin oli tehty.

Elizabethin ainoana lohdutuksena oli ajatus Järville piakkoin tehtävästä kesäretkestä. "Onhan onnellista", hän ajatteli, "että minulla on jotakin toivon aihetta. Jos kaikki tulisi valmiina vastaan, niin varmasti tuntisin pettymystä. Suunnitelma, jonka jok'ainut erityisseikka lupaa iloa, ei ota koskaan oikein luonnistuakseen."

Vähitellen alkoi terveys, rauha ja hilpeys jälleen palata Longbourniin ja sen ympäristöön. Perheet, jotka olivat viettäneet talven ja kevään Lontoossa, saapuivat takaisin maalle; kesäpuvut ja kesälliset ilonpidot antoivat paljon askaretta ja ajattelun aihetta kaikille. Rva Bennetin mielentila kohosi taas tavalliseen ryöpsähtelevään ja ärtyisään virkeyteensä; ja kesäkuun puolimaissa oli Kittykin jo siksi paljon kostunut ankeudestaan, että kykeni näkemään Merytonin kadut kyyneliin puhkeamatta.

Pari viikkoa ennen lopullista lähtömäärää, kun Elizabeth jo alkoi varustella itseään matkalle, saapui rva Gardinerilta kirje, joka sekä lykkäsi matkaanlähdön että lyhensi matkan määräaikaa. Hra Gardineria pidättivät hänen liikeasiansa Lontoossa heinäkuun puoliväliin saakka, eikä hän joutuisi olemaan matkalla kuukautta kauempaa; ja kun tämä aika oli liian lyhyt suunniteltua retkeä varten, arvelivat enolaiset parhaaksi ulottaa sen ainoastaan Derbyshireen saakka. Mutta siinäkin maakunnassa oli yllinkyllin katseltavaa kolmen viikon ajaksi, ja rva Gardinerille se oli erikoisen rakas, hän kun oli siellä viettänyt useita nuoruusvuosiaan.

Elizabeth tunsi itsensä ensin hyvin pettyneeksi. Hän oli koko sydämellään kiintynyt ajatukseen päästä näkemään Cumberlandin ihania järviä; ja hänen mielestään olisi noina kolmenakin viikkona hyvin ennättänyt tehdä retken. Mutta hänen osanansa oli aina olla tyytyväinen, ja hänen hilpeä luontonsa auttoi hänet piankin tuntemaan onnellista odotusta.

Gardinerit saapuivat Longbourniin neljän pienen lapsensa kera, joiden oli määrä jäädä Jane serkun hoitoon. Jane olikin lasten erityinen lemmikki, ja hänen alati tasainen luonteensa ja hellä sydämensä tekivät hänestä erinomaisen lasten toverin – hän opetti heitä, leikki heidän kanssaan ja rakasti heitä. Hra ja rva Gardiner viipyivät Longbournissa vain yhden yön ja lähtivät seuraavana aamuna Elizabethin kera etsimään kesämatkan kauan odoteltua iloa ja huvia.

Emme rupea tarkemmin seuraamaan matkalaisten reittiä Derbyshiren monien mainioiden paikkain halki – sattuihan tien varteen sellaisia nähtävyyksiä kuin Oxford, Blenheim, Warwick, Kenilworth, Birmingham j.n.e.²⁰ Ainoastaan vähäinen nurkka Derbyshirestä tulee tässä puheeksi. Lambtonin pikkukaupunkiin liittyivät rva Gardinerin nuoruudenmuistot, jonka vuoksi sinne poikettiin pitemmäksi aikaa; ja moniaan mailin päässä Lambtonista oli Pemberley, hra Darcyn hovi. Pemberley ei tosin sijainnut aivan matkatien varrella, mutta rva Gardinerin teki mieli käydä katsomassa sitäkin.

"Rakkaani, tottahan sinäkin tahtonet mielelläsi nähdä tuon paikan, josta olet kuullut puhuttavan niin paljon?" hän sanoi sisarentyttärelleen. "Siellähän Wickham vietti koko lapsuutensa ja nuoruutensa, kuten tiedät."

Elizabethia epäilytti lähteä – kukaties sattui Pemberleyn isäntä olemaan kotosalla. Hän valitti nähneensä jo väsymykseen saakka isoja maakartanoita, eikä sanonut tuntevansa vähintäkään ihastusta hienoihin mattoihin ja silkkiuutimiin.

Rva Gardiner moitti häntä typeräksi. "Jos olisi kysymys ainoastaan komeasta herraskartanosta, niin minäkään en välittäisi suuresti sinne lähteä. Mutta maatila itsessään on näkemisen arvoinen. Siellä on Englannin kaikkein kauneimpia metsämaisemia."

Elizabeth ei enää voinut vastustella, vaikka hän ei suinkaan tuntenut itseään rauhalliseksi. Entäpä jos paikkoja katsellessa yhdytettäisiinkin odottamatta isäntä itse – se olisi hirveätä! Tuo ajatus pani hänet pahasti punoittamaan. Mutta majatalon palvelijattarelta hän kysellessään sai sen lohduttavan tiedon, että Pemberleyn vallasväki oleskeli kesän aikaan muualla. Yönseutuna hän alkoi itsekin tuntea hiljaista halua saada nähdä tuon talon ja kun asia otettiin aamiaispöydässä jälleen puheeksi, voi hän näköjään välinpitämättömästi suostua toisten tuumaan.

Pemberleyhin siis lähdettiin.

XLIII LUKU

Ensimmäinen vaikutelma Pemberleyn metsistä oli Elizabethille yllättävä; ja kun he kartanon ulkoveräjältä viimein kääntyivät ajamaan puistotietä pitkin, oli hän kerrassaan ihastuksissaan.²¹

Puisto oli sangen avara ja sen maaperä hyvin vaihteleva. He saapuivat siihen eräästä sen alavimmista kohdista ja ajoivat hyvän matkaa tiheän metsikön halki.

Elizabethin mieli oli niin täynnä näkemästään, ettei hänellä ollut halua puhella toisten kanssa; äänettömänä ja hurmautuneena hän vain katseli ympärilleen. Tie kohosi loivasti puolisen mailin matkalla; ja vihdoin heidän vaununsa kiipesivät ylävän kunnaan harjalle, missä metsämaa loppui ja he näkivät edessään Pemberley Housen laaksonnotkelman toisella laidalla, tien kiemurrellessa sinne laaksonpohjaa pitkin. Se oli sangen kookas, kaunis kivitalo ja sijaitsi tasaisesti nousevalla rinteellä, taustanaan korkea metsäharjanne; etupuolella pienoinen joki leveni jokseenkin leveäksi suvannoksi. Ihmiskäsi ei ollut käynyt vääristellen koristamaan ja jäykistämään sen luonnollisia rantoja. Elizabeth oli hurmautunut. Hän ei ollut missään nähnyt paikkaa, jolle luonto oli niin runsain käsin jaellut antimiaan ja missä kiero ihmismaku niin vähän oli puuttunut pilaamaan luonnon kauneutta. Kaikki matkalaiset tulkitsivat lämpimästi ihastustaan; ja sinä hetkenä Elizabeth tuli ajatelleeksi, että Pemberleyn emäntänä olisi kannattanut olla!

He laskeutuivat rinnettä alas, ajoivat joen poikki vievän sillan yli ja pysähtyivät viimein valtarakennuksen pääoven eteen. Heidän tarkastellessa taloa lähimatkan päästä Elizabethin mieleen palasi uudestaan pelko: entäpä jos isäntä sittenkin oli kotona! Entäpä jos majatalon palvelijatar olikin erehtynyt! Talon tavan mukaan vieraat päästettiin sisään eteishalliin; ja taloudenhoitajatarta odoteltaessa Elizabethilla oli aikaa arkaillen ihmetellä rohkeuttaan työntyä suoraa päätä jalopeuran pesään.

Taloudenhoitajatar tuli – arvokkaan näköinen vanhanpuoleinen nainen, paljon vähemmän pönäkkä ja paljon kohteliaampi kuin Elizabeth oli odottanut. He seurasivat häntä ensin ruokasaliin. Pikaisesti silmäiltyään sen sisustusta Elizabeth kävi akkunan ääreen katselemaan siitä avautuvaa näköalaa. Metsäharjanne, jolta he äsken olivat laskeutuneet alas laaksoon, näytti näin etäältäkin katsellen hyvin kauniilta. Vaihtelevat maisemat tekivät erinomaisen viehättävän vaikutuksen, ja hän katseli hurmautuneena edessään leviävää avaraa näyttämöä – vilvakkaiden puiden reunustamaa joenuomaa ja kauas etäisyyteen mutkittelevaa laaksonnotkelmaa tuuheametsäisine mäenrinteineen. Heidän käytyä toisiin huoneisiin tuntuivat maiseman yksityiskohdat siirtyneen uusiin asemiin; mutta kaikista akkunoista avautui silmälle yhä uutta ihanuutta. Huoneet olivat korkeat ja kauniit; ja Elizabeth pani ihastuneena merkille, että niiden sisustuksessa ilmeni vähemmän koreilevaa komeutta, mutta enemmän taiteellista aistia kuin Rosingsissa.

"Ja tässä talossa", hän ajatteli itsekseen, "minä nyt saattaisin heiskua emäntänä! Näissä huoneissa voisin nyt tuntea itseni jo aivan kotiutuneeksi ja lausua enon ja tädin tervetulleiksi omaan valtakuntaani! Mutta ei", hän keskeytti ajatuksensa juoksun, "se ei olisi käynyt ikinä päinsä. Eno ja täti olisivat pakostakin tulleet minulle vieraiksi; sillä minun ei kai olisi koskaan sallittu kutsua heitä täällä käymään."

Se oli onnellinen muistuma – se vapahti hänet tuntemasta vähintäkään katumusta.

Häntä halutti kysyä taloudenhoitajattarelta, oliko talon isäntä todellakin poissa kotoa, mutta hän ei kuitenkaan rohjennut. Vihdoin tuo kysymys kuitenkin sattui luiskahtamaan hänen enoltaan, ja rva Reynolds kuului vastaavan: "Ei, mutta me odotamme häntä huomenna kotiin ison seuran kera." Elizabeth oli sanomattoman iloinen, ettei heidän käyntinsä ollut sattunut päivää myöhemmin.

Hänen tätinsä kutsui häntä katselemaan erästä muotokuvaa. Lähestyessään hän tunsi sen hra Wickhamin kuvaksi, joka monien muiden pienoismaalausten keralla riippui uuninreunalla. Täti kysyi hymyillen, mitä hän piti siitä. Taloudenhoitajatarkin tuli katsomaan ja sanoi kuvan esittävän tilan entisen pehtorin poikaa, jonka isäntävainaja oli kouluttanut mieheksi. "Hän on nyt liittynyt armeijaan", hän lisäsi, "mutta minä pelkään hänen käyneen hyvin hurjatapaiseksi."

Rva Gardiner katseli hymyillen sisarentyttäreensä, mutta tämä ei kyennyt hymyilemään vastaan.

"Ja tässä", sanoi rva Reynolds, osoittaen erästä toista pienoismuotokuvaa, "on meidän nykyinen isäntämme; se on hyvin hänen näköisensä. Se maalattiin samaan aikaan kuin tuo toinenkin – noin kahdeksan vuotta sitten."

"Minä olen kuullut paljon kiitettävän teidän isäntänne komeata ulkomuotoa", sanoi rva Gardiner katsellen kuvaa; "hänellä on todellakin kauniit kasvot. Mutta sinähän, Lizzy, voit sanoa, onko tämä kuva hänen näköisensä."

Rva Reynolds katseli suurin silmin Elizabethiin.

"Tunteeko tämä nuori neiti herra Darcyn?" kysyi hän kunnioittavasti.

Elizabeth punastui vastatessaan: "Vähän."

"Eikö hän teistäkin ole hyvin kaunis mies, neitini?"

"On kyllä – hyvin kaunis."

"Minä ainakin olen varma, etten tiedä ketään häntä kauniimpaa. Mutta yläkerran käytävässä on hänestä toinen paljon isompi ja kauniimpi kuva. Tämä huone oli isäntä vainajan mielihuone, ja kaikki nämä pienoiskuvat ovat täällä hänen jäleltään. Hän piti niistä hyvin paljon."

Siitä sai Elizabeth selityksen, miksi hra Wickhamin kuvaa oli edelleen säilytetty toisten joukossa.

Rva Reynolds kiinnitti heidän huomiotaan nti Darcyn muotokuvaan, joka oli maalattu tämän ollessa vasta kahdeksanvuotias.

"Onko neiti Darcy yhtä kaunis kuin hänen veljensä?" kysyi hra Gardiner.

"Ah, on toki – kaunein nuori neiti mitä on koskaan nähty, ja niin kehittynyt kaikissa hienoissa taidoissa! Hän soittaa ja laulaa päivät päästänsä. Viereisessä huoneessa on suuri piano, joka vast'ikään on tuotu tänne – se on isännän lahja. Hän saapuu tänne huomenna veljensä seurassa."

Hra Gardiner, joka osasi puhella taitavasti ja sievästi outojenkin ihmisten kanssa, yllytti kysymyksillään ja huomautuksillaan kelpo taloudenhoitajatarta kertoilemaan yhä enemmän isännästään ja tämän sisaresta; ja sen vanhus tekikin kernaasti, joko ylpeillen isäntäväestään tahi tosi kiintymyksestä heihin.

"Oleskeleeko isäntänne Pemberleyssä paljonkin vuoden mittaan?"

"Ei niin paljon kuin minä toivoisin, hyvä herra; mutta uskallanpa sanoa, että hän viettää ainakin puolet ajastaan täällä, ja neiti Darcy on kaikki kesäkuukaudet täällä."

"Paitsi milloin", ajatteli Elizabeth itsekseen, "hän ei käy seikkailemassa Ramsgatessa."

"Jos isäntänne menisi naimisiin, niin näkisitte häntä varmastikin enemmän täällä."

"Niin kyllä, herrani; mutta sitä ajankohtaa ei käy arvaileminenkaan.

Minä en tiedä ketään, joka olisi hänelle kyllin hyvä."

Hra ja rva Gardiner hymyilivät. Elizabeth ei voinut pidättyä sanomasta:

"Teidän lausuntonne on mitä parhain suositus hänelle."

"Minä en sano enempää kuin on totta, ja jokainen, joka hänet tuntee, on valmis sanomaan samaa", vastasi vanhus. "Minä en ole ikinäni saanut häneltä ärtyisää sanaa, ja kuitenkin olen tuntenut hänet nelivuotisesta poikaressusta lähtien."

Tällainen kiitos oli Elizabethille odottamaton. Hän oli tottunut ajattelemaan, että hra Darcy oli kaikkea muuta kuin tasaluontoinen ja sävyisä mies. Hänen mielenkiintonsa oli herännyt; hän halusi kuulla enemmänkin ja oli hyvin kiitollinen enolleen, kun tämä jatkoi:

"Harvasta ihmisestä voikaan sellaista sanoa. Te olette todellakin onnellinen, kun teillä on semmoinen isäntä."

"Niin olenkin, hyvä herra. Vaikka etsisin lyhty kädessä halki koko maailman, niin tiedän etten parempata löytäisi. Mutta minä olen aina pannut merkille, että ne ihmiset, jotka jo lapsina ovat hyväluontoisia, ovat isoiksi kasvettuaankin hyväluontoisia; ja hän oli aina mitä helläluontoisin ja jalosydämisin poika koko maailmassa."

Elizabeth tuijotti ihmeissään vanhukseen. "Herra Darcystako hän tosiaankin puhuu?"

"Hänen isänsä oli erinomainen mies", huomautti rva Gardiner.

"Niin oli, rouvani, se hän todellakin oli; ja hänen pojastaan tulee aivan hänen kaltaisensa – aivan yhtä sävyisä ja hyvä köyhiä kohtaan."

Elizabeth kuunteli, kummeksi, epäili ja halusi kärsimättömästi kuulla vielä paljon enemmänkin. Rva Reynoldsin muut tarinat eivät huvittaneet häntä rahtuistakaan. Tämä näytteli tauluja, selosti huoneiden suuruutta ja huonekalujen hintoja – mutta kaikkea turhaan. Hra Gardiner, jota hyvin huvitti vanhan emännöitsijän ylpeys isäntäväestään, johti uudestaan puheen tähän: ja taloudenhoitajatar jatkoi innokkaasti ylistelyään, kun he nousivat valtaportaita yläkertaan.

"Hän on paras isäntä kotiväelleen ja alustalaisilleen mitä koskaan on elänyt", hän sanoi. "Ei lainkaan muiden nykypäiväin hurjain nuorten miesten kaltainen, jotka eivät ajattele mitään muuta kuin omaa itseänsä. Jok'ainut hänen palvelijoistaan ja vuokramiehistään on valmis puhumaan hänestä pelkkää hyvää. Jotkut ihmiset saattavat pitää häntä ylpeänä; mutta minä en ainakaan ole nähnyt sellaisesta jälkeäkään. Minun luullakseni se on johtunut vain siitä, ettei hän hurvittele maailman turulla niinkuin muut samanikäiset ylhäiset herrat."

"Kuinka rakastettavaan valoon hän asettaakaan isäntänsä!" ajatteli

Elizabeth.

"Tämä ylenpalttinen ylistys ei käy oikein yhteen hänen ystäväparkaamme kohtaan osoittamansa tylyn käytöksen kanssa", kuiskasi täti hänen korvaansa heidän portaita noustessaan.

"Ehkäpä me olemme saaneet asiasta väärän käsityksen."

"Eihän se voi olla mahdollista; mehän saimme kuulla siitä toiselta asianomaiselta itseltään."

Yläkerran avarasta etehisestä heidät johdettiin hyvin kauniiseen vierassaliin, joka näytti aivan äskettäin sisustetun paljon upeampaan ja keveämpään tyyliin kuin alakerran huoneet; ja he saivat kuulla, että tämä uudistus oli juuri tehty nti Darcyn mieliksi, joka oli viime käynnillään suuresti ihastunut tähän huoneeseen.

"Hän on varmastikin hyvin hyvä veli", sanoi Elizabeth, käydessään akkunan luo.

Rva Reynolds kuvaili nti Darcyn iloa, kun tämä ensi kertaa tuli astumaan tähän kauniiseen huoneeseen. "Ja se on aina isännän tapaista", hän lisäsi. "Millä hyvänsä asialla hän tietää tekevänsä sisarelleen iloa, se on tehtävä hetipaikalla. Hän ei laiminlyö yhtään tilaisuutta ollakseen hänelle mieliksi."

Kuvagalleria ja pari kolme parasta makuusuojaa oli vielä näytettävänä. Edellisessä oli useita hyviä tauluja, mutta Elizabeth ei pystynyt arvioimaan niiden taiteellista arvoa; ja öljymaalauksista hän pian käänsi huomionsa muutamiin nti Darcyn tekemiin väriliitupiirustuksiin, joiden aiheet olivat mielenkiintoisia ja joita hän kykeni paremmin käsittämään.

Galleriassa oli myöskin Darcy-suvun muotokuvakokoelma, joka ei paljon voinut viehättää vierasta katselijaa. Elizabeth asteli niiden riviä pitkin, etsien joukosta nähdäkseen ainoat hänelle tutut kasvot. Vihdoinkin hän ne keksi – ja hän seisahtui miltei säpsähtäen, kun kuvasta katseli häntä vastaan hra Darcy ilmi elävänä ja huulillaan samanlainen hymy kuin joskus aikaisemmin tämän herran itsensä katsellessa häneen. Hän seisoi hyvän aikaa kuvan edessä vakaviin mietteisiin vaipuneena, ja hän kääntyi vielä kerran sitä katsomaan, ennenkuin he lähtivät galleriasta. Rva Reynolds kertoi, että kuva oli maalattu hra Darcyn isän vielä eläessä.

Tällä hetkellä Elizabeth ajatteli kuvan esittämää henkilöä varmastikin leppoisemmin kuin koskaan ennen heidän tuttavuutensa aikana. Rva Reynoldsin isännälleen suitsuttama ylistys ei arvatenkaan ollut liioiteltu. Milläpä kiitoksella onkaan suurempi arvo kuin älykkään palvelijan antamalla? Veljenä, tilanomistajana, isäntänä hän piti hyvää huolta monien ihmisten onnellisuudesta. Kuinka paljon surua ja iloa hänen vallassaan olikaan valmistaa toisille! Kuinka paljon hyvää tai pahaa hän pakostakin joutui tekemään! Jok'ikinen taloudenhoitajattaren mainitsema luonteenpiirre oli ollut hänelle edullinen; ja kun Elizabeth vaarinotti noita kankaalle maalattuja kasvoja, joiden silmät katselivat suoraan hänen silmiinsä, hän muisteli elävätä katsetta kiitollisemmin mielin kuin koskaan ennen – hän muisti siinä huomanneensa lämpöä, joka lievensi ja pehmitti ilmeen ankaruutta.

Kun koko talo oli katseltu läpikotaisin, palattiin alakertaan; ja sanottua hyvästit taloudenhoitajattarelle heidät uskottiin valtaovella odottelevan puutarhurin edelleen saateltaviksi.

Heidän kävellessään ruohokentän poikki alas joenrantaan Elizabeth kääntyi vielä kerran katsomaan taaksensa; hänen enonsa ja tätinsä pysähtyivät myöskin; ja kun ensinmainittu paraillaan arvaili rakennuksen ikää, ilmestyi sen omistaja itse yhtäkkiä näkyviin tallin taitse tulevalta tieltä.

Hänen esiintymisensä oli niin odottamaton – ja välimatkaa oli vain parikymmentä askelta – että oli mahdoton välttyä hänen huomioltaan. Sekä tulijan että tytön katseet kohtasivat toisensa, ja molempain posket karahtivat hehkuvan punaisiksi. Hra Darcy säpsähti ehdottomasti ja seisoi tuokion verran aivan kivettyneenä hämmästyksestä; mutta tullen pian jälleen tolkuilleen hän lähestyi vierasseuruetta ja puhutteli Elizabethia – jollei täysin vapaasti ja huolettomasti, niin ainakin moitteettoman kohteliaasti.

Elizabeth oli vaistomaisesti kääntynyt kulkemaan poispäin; mutta Darcyn lähestyessä hän pysähtyi ja vastaanotti tervehdyksen ylen hämillään, jota hänen oli mahdoton salata. Hänen enonsa ja tätinsä voivat arvata tulijan tämän yhdennäköisyydestä heidän juuri tarkastamansa muotokuvan kanssa; ja jollei sekään vielä olisi auttanut heitä oikeille jäljille, ilmaisi sen puutarhurin hämmästynyt ja kunnioitusta ilmaiseva naama. He seisoivat vähän syrjässä, katsellen kuinka talon isäntä puheli heidän sisarentyttärensä kanssa, joka hämillään ja aivan kuin suunniltaan ollen tuskin rohkeni kohottaa silmiään puhuttelijan kasvoihin eikä tiennyt mitä vastata tämän kohteliaaseen tiedusteluun hänen omaistensa voinnista. Ei myöskään Darcy näyttänyt olevan aivan tasapainossa; hänen äänestään ei kajahtanut entinen tyyni rauhallisuus, ja hän toisteli kyselyitään heidän matkastaan kiireisesti ja vastausta odottamatta, niin että hänen huomasi ajattelevan aivan toista kuin mitä puhui.

Vihdoin tuntuivat häneltä sanat uupuvan tykkänään; ja seisottuaan siunaaman aikaa aivan äänettömänä hän äkkiä hillitsi itsensä väkisin ja lausui hyvästit.

Hänen poistuttuaan hra ja rva Gardiner tulivat Elizabethin luo ja lausuivat ihastelevia huomautuksia talon isännän uljaasta ulkomuodosta; mutta Elizabeth ei kuullut heidän puheestaan sanaakaan ja seurasi heitä vallan vaitonaisena ja omiin ajatuksiinsa vaipuneena. Hän oli hyvin kiusaantunut ja häpeän täyttämä. Mikä onneton sattuma olikaan tuonut heidät juuri tänään tänne! Mitähän tuo mies mahtoi siitä arvellakaan? Kuinka epäsuotuisassa valossa hänen itsensä täytyikään nyt näyttäytyä tuon itserakkaan miehen silmissä! Aivanhan näytti siltä, kuin hän olisi ehdoin tahdoin heittäytynyt jälleen hänen tielleen! Ah, laupias taivas, miksi hänen piti tullakin tänne – tai miksi Darcy saapui päivää ennen kuin häntä oli odotettu tulevaksi? Jospa he olisivat ennättäneet poistua edes kymmenenkään minuuttia aikaisemmin, niin turma olisi vältetty. Elizabeth punastui uudestaan hiusrajaa myöten ajatellessaan tätä kovanonnen kohtausta. Entä Darcyn käytös sitten – niin kokonaan toisenlainen kuin aikaisemmin – mitähän sekään merkitsi? Oli jo ihmeellistä, että hän ollenkaan otti puhellakseen hänen kanssaan – mutta entäpä vielä niin kohteliaasti ja tiedustellen hänen omaisiaankin! Koskaan ei Darcyn käytös ollut tuntunut hänestä niin vähän mahtipontiselta kuin tänään; koskaan hän ei ollut puhellut niin hellällä ja sydämellisellä sävyllä kuin tässä odottamattomassa yhtymisessä. Kuinka vastakkaista se olikaan hänen sävylleen heidän viimeksi kohdatessaan toisensa Rosingsin puiston veräjällä, kun hän oli työntänyt tuon ihmeellisen kirjeen hänen käteensä. Elizabeth ei tiennyt mitä ajatella – miten arvioida tätä tapausta.

He olivat nyt poikenneet kauniille jalkapolulle, joka kulki pitkin joenvartta ja perällä vei metsän siimekseen; mutta kesti kauan, ennenkuin Elizabeth malttoi katsella ihania paikkoja tai kuunnella sukulaistensa huomautuksia niistä. Hänen ajatuksensa kiertelivät siinä kohdassa Pemberley Housea – missä se sitten lienee ollutkin! – jossa hra Darcy juuri tällöin mahtoi olla. Hän ikävöi tietää, mitä tänä hetkenä liikkui tämän miehen aivoissa; millä tapaa hän ajatteli hänestä, ystävällisestikö vaiko katkerasti; ja voiko hän itse vielä – kaikesta huolimatta – olla hänelle kallis ja rakas. Ehkäpä Darcy oli ollutkin kohtelias vain senvuoksi, että hänen itsensä oli helppo olla; mutta olihan hänen äänessään ja sävyssään ollut väkinäinen värähdys, joka ei ilmaissut helppouden tunnetta.

Metsää jonkin aikaa kierreltyä polku toi heidät taasen joelle, jonka poikki vei yksinkertainen ristikkosilta; laakso itse kapeni tällä kohtaa kaitaiseksi solaksi, jonka pohjaan mahtui vain joki ja sen vartta kulkeva vähäinen kävelypolku, ja reunoilla kasvoi tiheä lehtikuusimetsikkö. Elizabethin teki mieli sukeltaa sen salaperäisiin pimentoihin; mutta rva Gardiner ei jaksanut enää kävellä, joten heidän oli piammiten jouduttava kartanon sisäveräjällä odottaviin ajoneuvoihinsa. Matkanteko oli kuitenkin tädin väsymyksen takia hidasta; ja hra Gardiner, joka oli innokas kalamies, piti tarkoin silmällä lohenmullojen pyöriskelyä joessa ja tiedusteli kalastusmahdollisuuksia heitä saattelevalta puutarhurilta. Heidän täten verkalleen astellessa kohtasi heitä uusi yllätys, sillä vähän matkan päässä pyörähti tienmutkasta jälleen näkyviin hra Darcy. Tällä kertaa Elizabeth, vaikka olikin hyvin ihmeissään, kuitenkin oli paremmin varustautunut kohtaamaan tulijan ja päätti näyttää rauhallisemmalta ja puhella tyynemmin, jos Darcyn aikomuksena todellakin oli tavoittaa heidät, vaikka hänen totta puhuen ensi hätkähdyksessä tekikin mieli paeta metsän turvaan. Jo ensi silmäyksellä hän huomasi, että Darcy ei ollut kadottanut vähääkään äskeisestä sydämellisestä kohteliaisuudestaan; ja vastatakseen siihen yhtä kohteliaasti ja salatakseen samalla oman hämmennyksensä Elizabeth rupesi tulijalle kohta ihastelemaan puiston ihanuutta. Mutta tuskin hän oli ennättänyt saada suustaan sanat "suurenmoista" ja "hurmaavaa", kun hänen päähänsä iski onneton ajatus, joka pani hänet punastumaan ja jäämään kerrassaan tuppisuuksi; mitähän Darcy saattoi arvellakaan, kun hän niin omasta aloitteestaan rupesi kehumaan hänen kotikartanoaan!

Gardinerit olivat jääneet vähän taemmaksi; ja kun Elizabethilta puhe juuttui, pyysi Darcy tulla esitetyksi hänen ystävilleen. Sellaista kohteliaisuutta Elizabeth ei ollut arvannut odottaakaan; ja hänen oli vaikea pidättää hymyään ajatellessaan, että Darcy nyt omasta halustaan pyrki tuttavuuteen hänen omaistensa kanssa, joiden halvemman säätyaseman hän itse oli myöntänyt olleen pahimpana esteenä hänen kosinnalleen. "Kuinkahan hän hämmästyykään saadessaan tietää, keitä he ovat! Hän pitää nyt heitä varmastikin joinakin ylimyksinä."

Esittely kävi kuitenkin pian päinsä; ja mainitessaan matkatovereittensa sukulaisuudesta hän vilkaisi syrjäkarin Darcyyn nähdäkseen hänen hämmästyksensä. Ja hämmästynyt Darcy todella olikin; mutta hän selvisi siitä nopeasti ja kääntyen ympäri hän lähti astelemaan heidän rinnallaan, puhellen hra Gardinerin kanssa. Elizabeth voi vain olla mielissään ja riemuita. Oli lohdullista, että hänellä oli sellaisiakin sukulaisia, joiden puolesta hänen ei tarvinnut punastua. Hän kuunteli tarkkaavaisesti miesten keskustelua ja iloitsi sydämessään joka lauseesta, jokaisesta taitavasta käänteestä, jossa ilmeni enon maailmantottumus, terävä äly ja hieno aisti.

Puhelu suuntautui pian kalastukseen, ja Elizabeth voi kuulla hra Darcyn mitä kohteliaimmin kehoittavan enoa koettamaan kalaonneaan hänen joessaan milloin häntä vain halutti, samalla kuin hän lupasi lainata hänelle kalastusvehkeitä ja osoitti eräitä kohtia joessa, joista hän tiesi varmimmin saatavan lohenmulloja. Rva Gardiner, joka käveli käsi Elizabethin kainalossa, silmäili häneen ihmeissään. Elizabeth ei virkkanut mitään, mutta tädin ihmetys oli hyvin hänen mieleensä. Mutta vielä suurempi oli hänen oma ihmetyksensä; lakkaamatta hänen täytyi kysellä itseltään: "Kuinka hän onkaan muuttunut entisestään! Ja minkä vuoksi hän on noin muuttunut? Mistä se oikein johtuukaan? Ei suinkaan minun takiani! Eivät suinkaan minun Hunsfordissa antamani moitteet ole saaneet häntä tuohon määrään lieventämään käytöstapaansa. Ja mahdotontahan on, että hän enää piittaisi minusta edes vähääkään."

Jonkun matkaa täten käveltyä – molemmat naiset edellä, herrat jälempänä – sattui marssijärjestyksessä pieni muutos. Siihen oli syynä rva Gardiner, joka tunsi itsensä väsyneeksi pitkästä kävelystä ja huomasi Elizabethin käsivarren antaman tuen liian heikoksi, jonka vuoksi hän pysähtyi odottamaan miestänsä ja työnsi kätensä hänen kainaloonsa. Hra Darcy otti hänen paikkansa sisarentyttären rinnalla ja matkaa jatkettiin. Tällöin vasta Elizabeth sai rohkeutta puhua. Hän tahtoi kaikin mokomin saada kavaljeerinsa vakuutetuksi siitä, että he olivat käyneet katsastamassa Pemberleytä siinä lujassa uskossa, että isäntä itse oli poissa kotoa – "teidän taloudenhoitajattarennekin ilmoitti meille", hän lisäsi, "että saapuisitte vasta huomenna."

Darcy myönsi, että häntä oli vasta huomiseksi odotettu; mutta eräät talonhoitoa koskevat asiat olivat pakottaneet hänet kiiruhtamaan hiukan edellä muuta seuraa, joka sekin kohta saapuisi. "He tulevat varhain huomenaamuna", hän jatkoi, "ja heidän joukossaan on eräitä jotka tahtovat uudistaa vanhaa tuttavuutta teidän kanssanne – tarkoitan herra Bingleytä ja hänen sisariaan."

Elizabeth vastasi vain keveästi kumartaen. Hänen ajatuksensa palasivat ehdottomasti siihen aikaan, jolloin Bingleyn nimeä oli viimeksi mainittu heidän keskensä; ja puhetoverin ilmeestä voi hän päättää, ettei hänen mielipiteensä ollut tässä asiassa paljonkaan muuttunut.

"Seurueessani on vielä eräs henkilö", jatkoi Darcy hetkisen vaitiolon jälkeen, "joka erityisesti haluaa tulla teidän tuttavaksenne. Sallitteko minun esittää teille sisareni ja tuoda hänet teidän seuraanne, niin kauan kuin viivytte Lambtonissa, vai pyydänkö nyt liikoja?"

Elizabeth oli niin ällistynyt tästä tarjouksesta, että hänen oli vaikea alussa vastata siihen. Sen hän kuitenkin oitis tajusi, että nti Darcyn toivomus oli hänen veljensä sanelema, ja sitä myöten kaikki oli hyvin. Elizabethin oli mieluista huomata, etteivät rukkasetkaan olleet saaneet hra Darcya ajattelemaan hänestä pahaa.

Matkaa jatkettiin sitten äänettömästi; kumpikin oli vajonnut omiin ajatuksiinsa. Elizabeth tunsi olonsa väkinäiseksi – sehän oli vain luonnollista; mutta samalla hänen oli mahdotonta olla tuntematta salaista imarretta ja mielihyvää. Darcyn sisarensa puolesta lausuma toivomus oli todella mitä hienoin kohteliaisuus.

Hra ja rva Gardinerin vihdoin tavoitettua heidät pyysi isäntä koko seuruetta uudestaan poikkeamaan sisälle ja nauttimaan virvokkeita; mutta tarjoukseen vastattiin kieltävästi; ja vihdoin erottiin toisistaan lausuen mitä sievistelevimmät jäähyväiset. Hra Darcy auttoi naiset vaunuihin, ja heidän ajaessa pois Elizabeth näki isännän kävelevän verkalleen taloa kohti.

Nyt alkoivat eno ja täti tehdä kärsimättömästi pidättämiään huomautuksia; kumpikin sanoi Darcyn tehneen verrattomasti paremman vaikutuksen kuin he olivat osanneet arvatakaan. "Hänhän on kerrassaan hienokäytöksinen mies, perin kohtelias ja teeskentelemätön", sanoi hra Gardiner.

"Hänessä on tosin jonkin verran juhlallista jäykkyyttä", huomautti täti; "mutta se sopii hyvin hänen arvokkaaseen ja hienoon ryhtiinsä. Minä voin nyt aivan yhtyä taloudenhoitajattaren lausuntoon, että vaikka ihmiset voivat sanoa häntä ylpeäksi, niin minä en ainakaan ole huomannut siitä merkkiäkään."