Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 15

XXXV LUKU

Elizabeth heräsi aamulla samoihin ajatuksiin ja mietelmiin, jotka illalla viimeksi olivat ummistaneet hänen silmänsä. Hänen oli yhä vielä mahdoton täydelleen selviytyä eilisestä hämmästyksestään; ja kykenemättä ryhtymään mihinkään jokapäiväiseen askareeseen hän päätti kohta aamiaisen jälkeen lähteä pitkälle kävelymatkalle. Hän oli aikonut lähteä jokapäiväiselle mieluiselle metsätielle, kun hän äkkiä pysähtyi muistaessaan, että hra Darcynkin tapana oli toisinaan kävellä siellä; ja Rosingsin puiston asemesta hän kääntyikin ruohokentälle, joka alkoi puomiveräjän toiselta puolen.

Hänen käveltyä pariin kolmeen kertaan tuon ruohokentän laitaa pitkin houkutteli kaunis aamu häntä seisahtumaan puiston veräjälle ja silmäämään sisälle lumottuun maahan. Hänen täällä Kentissä nyt viettämänsä viisi viikkoa olivat aikaansaaneet suuren muutoksen ympäröivässä maisemassa; jokainen kulunut päivä oli kohentanut puiden keväistä vehmautta. Hän aikoi juuri jatkaa matkaansa, kun hän näki vilahduksen eräästä herrasta, joka käveli puiston sisäpuolella sorapolkua pitkin juuri tätä veräjää kohti; ja peljäten tulijan kukaties olevan hra Darcyn hän vetäytyi nopeasti poispäin. Mutta herrasmies oli jo ennättänyt nähdä hänet ja alkaen astua vinhasti veräjälle päin huusi häntä nimeltä. Elizabeth oli jo kääntänyt selkänsä, mutta kuullessaan hra Darcyn huutavan kyllin kovaa hänen nimeään hänen oli pakko palata jälleen veräjälle.

Darcykin oli jo päässyt sinne asti; ja kurottaen kädessään kirjettä, jonka tyttö vaistomaisesti otti vastaan, hän sanoi pidättyvään sävyyn: "Olen kävellyt täällä puistossa jo jonkin aikaa toivoen tapaavani teidät. Tahdotteko tehdä minulle mielihyvän lupaamalla lukea tämän kirjeen?" Keveästi kumartaen hän kääntyi jälleen puistoon päin ja oli pian häipynyt näkyvistä.

Ilman vähintäkään mielihyvää, mutta mitä kiihkeimmän uteliaisuuden valtaamana Elizabeth avasi kirjeen ja keksi yhä suuremmaksi kummakseen kuoren sisältä kaksi tiheään kirjoitettua paperiarkkia. Jatkaen kävelyään ruohikon laitaa pitkin hän rupesi lukemaan niitä. Kirje oli päivätty Rosingsissa kello 8 aamulla ja kuului seuraavasti:

"Älkää säikähtykö, arvoisa neiti, tätä kirjettä avatessanne luulemaan, että se sisältäisi mitään niiden tunteiden ja tarjousten toistamista, jotka eilen illalla olivat teille niin vastenmieliset. En aio lainkaan tuskastuttaa teitä enkä nöyryyttää itseäni viipymällä sen pitemmältä noissa toivomuksissani, jotka meidän kummankin onnellisuus vaatii unohtamaan niin pian kuin mahdollista; ja koko vaiva tämän kirjeen kirjoittamisesta ja lukemisesta olisi voinut säästyä, jollen tuntisi pakottavaa tarvetta saada edes jossain määrin puhdistaa luonnettani teidän silmissänne. Teidän täytyy senvuoksi antaa minulle anteeksi, että täten vielä kerran vaadin huomaavaisuuttanne osakseni; tunteenne, sen arvaan, eivät mieluusti suo rohkeuttani anteeksi, mutta minä vetoan teidän oikeamielisyyteenne.

"Te teitte eilen illalla minua vastaan kaksi syytöstä, jotka ovat sekä laadultaan että painavuudeltaan sangen erilaiset. Toisena syytöksenä oli, että minä – kummankaan asianomaisen tunteista vähääkään välittämättä – olin erottanut hra Bingleyn teidän sisarestanne; toisena, että olin, vastoin kunnian ja ihmisyyden vaatimuksia, tuhonnut hra Wickhamin nykyisen onnellisuuden ja hänen tulevaisuudentoiveensa. Että minä tahallani ja ilkivaltaisesti olisin syössyt satulasta nuoruudentoverini, isävainajani tunnustetun suosikin – nuoren miehen, jolla tuskin oli mitään muuta elämisen turvaa kuin meidän kirkkoherranpaikkamme ja joka oli varttunut mieheksi sen saamisen toivossa – se olisikin tosiaan ollut ilkiteko, johon ei voi verratakaan kahden nuoren sydämen toisistaan erottamista, jotka olivat vasta muutaman viikon tunteneet toisensa. Mutta jos seuraava esitys toimistani ja niiden vaikuttimista joutuu silmienne eteen ja tulee luetuksi, niin uskallan vastaisuuden varalta toivoa säästyväni näiltä sangen painavilta syytöksiltä. Jos niitä selittäessäni – minkä pidän välttämättömänä itseäni kohtaan – pakostakin joudun ilmaisemaan tunteita, jotka mahdollisesti teitä loukkaavat, niin voin vain etukäteen lausua pahoitteluni. Välttämättömyyttä on minun noudatettava, ja jatkuva anteeksipyytely olisi typerää.

"En ollut vielä kauankaan ollut Hertfordshiressä kun näin – kuten monet muutkin – että ystäväni Bingley osoitti vanhemmalle sisarellenne paljon suurempaa huomaavaisuutta kuin kellekään toiselle naiselle sielläpäin. Mutta vasta tuona Netherfieldin tanssiaisiltana minä keksin, että hänen huomaavaisuutensa oli kehittynyt vakavaksi kiintymykseksi. Olin monesti ennenkin nähnyt hänen rakastuvan. Tuona iltana kuitenkin, saadessani juuri kunnian viedä teidät tanssiin, Sir William Lucasin satunnainen huomautus paljasti minulle ensi kerran, että Bingleyn sisarellenne omistama huomaavaisuus oli antanut syrjäisille aihetta uskoa heidän piankin menevän naimisiin. Siitä hetkestä alkaen pidin tarkoin silmällä ystäväni käytöstä ja tulin hyvin pian huomaamaan, että hänen kiintymyksensä neiti Bennetiin oli paljon syvempi kuin kaikki hänen aikaisemmat lemmenpuuskansa. Pidin silmällä myöskin sisartanne. Hänen käytöstapansa ja puheensävynsä oli avointa, iloista ja viehättävää kuten ennenkin, mutta mitään syvempää sydämentaipumusta en voinut hänen puoleltaan keksiä; joten minä jäin siihen käsitykseen, että vaikka hän ilmeisellä mielihyvällä ottikin ystäväni huomaavaisuuden vastaan, hän ei kuitenkaan odottanut hänen taholtaan mitään vakavampia aikeita. Jollette te tässä suhteessa ollut erehtynyt, niin erehdyksen täytyi olla minun puolellani. Koska te tietysti tunnette sisarenne paljon paremmin, niin jälkimmäisen mahdollisuuden täytyy olla oikeampi. Jos niin on laita – jos tuo erehdykseni johti minut aiheuttamaan tuskaa ja huolta sisarellenne, niin teillä on tosiaankin syytä olla minulle nurjamielinen. Mutta minä en voi olla toistamatta vakuutustani, että sisarenne sävy ja käytöstapa olisi johtanut mitä teräväsilmäisimmänkin tarkastelijan uskomaan, että olipa hänen luonteenlaatunsa miten avoin ja herttainen hyvänsä, hänen sydämensä ei kuitenkaan olisi herkästi kosketettavissa. Totta on, että minä halusta oletinkin hänet tositeossa välinpitämättömäksi ystävästäni; mutta samalla rohkenen sanoa, etten yleensä anna toivojeni ja pelkojeni vaikuttaa päätöksiini ja ratkaisuihini. Minä en uskonut häntä välinpitämättömäksi Bingleystä siksi, että sitä toivoin, vaan siksi, että olin siitä varmasti vakuutettu. Vastenmielisyyteni heidän mahdollista avioliittoaan kohtaan ei muuten perustunut samoihin seikkoihin, joiden eilen illalla tunnustin vaikuttaneen kamppailuuni omaa kiintymystäni vastaan; ystävääni nähden hänen mielitiettynsä halpa yhteiskunnallinen asema ei ollut niin tärkeäarvoinen kuin minuun itseeni nähden.

"Mutta oli muita syitä, jotka panivat minut arvelemaan; syitä sellaisia, joita – vaikka ne kummassakin tapauksessa ovat samat – omasta kohdastani pyrin kaikin voimin unohtamaan, koska ne eivät yhtä välittömästi uhanneet minua. Nämä syyt minun täytyy mainita, vaikka vain lyhyeltä. Teidän äitinne sukulaisten yhteiskunnallinen asema, vaikka sekin oli pahennukseksi, ei kuitenkaan merkinnyt mitään sen muodollisen säädyllisyyden puutteen rinnalla, jota äitinne ja nuoremmat sisarenne ja välistä isännekin aivan avoimesti osoittivat – pyydän anteeksi suorapuheisuuteni; mieltäni pahoittaa suuresti, että olen pakotettu loukkaamaan teitä. Mutta vaikka täten herätänkin närkästystänne kuvailemalla lähimpien omaistenne puutteita ja luonteenvikoja, niin sallikaa minun vakuuttaa, että niinhyvin te itse kuin vanhempi sisarenne olette niistä täysin vapaat ja että te molemmat olisitte arvolliset pääsemään mihinkä seurapiiriin hyvänsä.

"Tahdon enää vain lisätä, että kaikesta mitä tuona iltana ja sen jälkeen voin panna merkille, mielipiteeni kaikista asianomaisista vahvistui vahvistumistaan ja samoin päätökseni estää kaikin keinoin ystävääni suistumasta perhesiteeseen, jota minun täytyi pitää hänelle onnettomuutta tuottavana. Hän lähti seuraavana päivänä Netherfieldistä Lontooseen siinä mielessä, kuten luulen teidän muistavan, että hän sieltä piankin palaisi jälleen maalle. Nyt alkoi minun toimiosani asioiden kehityksessä, ja sen aion teille lyhyesti selittää. Hänen sisarensa olivat yhtä huolissaan hänen kiintymyksestään kuin minäkin, ja se tuli meidän keskemme piankin ilmi; ja tajuten, ettei yhtään aikaa ollut hukattavana, jos mieli pelastaa heidän veljensä, me päätimme oitis seurata häntä Lontooseen. Siellä minulla oli kohta tilaisuus käydä selvästi osoittamaan ystävälleni moisesta avioliitosta johtuvat vaarat. Mutta miten suuressa tai vähässä määrässä nämä varoitteluni lienevätkään vaikuttaneet hänen päätökseensä, en luule että ne kuitenkaan olisivat voineet estää häntä noudattamasta mieltään, jollei niitä olisi tukenut minun epäröimättä antamani vakuutus sisarenne täydellisestä välinpitämättömyydestä. Ystäväni oli siihen saakka uskonut, että sisarenne vastasi hänen mieltymykseensä yhtä vilpittömänä, jollei ehkä yhtä ilmeisellä tunteella. Mutta Bingley on luonteeltaan hyvin vaatimaton, sanoisinko, epäitsenäinen; hän panee minun arvostelukykyyni paljon enemmän arvoa kuin omaansa. Häntä ei ollut siis vaikea saada vakuutetuksi, että hän oli kokonaan pettynyt sisarenne suhteen; ja kun tuo vakaumus kerran oli hänessä syntynyt, oli helppo saada hänet taivutetuksi olemaan enää palaamatta Hertfordshireen. Se ei kysynyt minulta paljonkaan vaivaa. Yhtä ainoata seikkaa menettelyssäni en voi muistella mielihyvällä – sitä näet, että alennuin kaikin tavoin salaamaan häneltä sisarenne oleskelun Lontoossa. Tiesin siitä itse nti Bingleyn kautta, mutta hänen veljensä oli siitä aivan tietämätön. Saattoihan olla mahdollista, että he olisivat voineet tavata toisensa, ilman että siitä olisi ollut mitään pahempia seurauksia; mutta ystäväni ryhti ei mielestäni vielä ollut tarpeeksi vakava, jotta olisin voinut sallia hänen antautuvan tuohon vaaraan. Ehkäpä tämä salaaminen, tämä teeskentely oli minulta kehnosti tehty. Olipa miten oli, parhaassa tarkoituksessa minä ainakin menettelin. Tästä aiheesta minulla ei ole enää mitään sanottavana eikä muuta anteeksipyyntöä esitettävänä. Jos tulin sen kautta loukanneeksi sisarenne tunteita, niin tein sen tietämättäni; ja vaikka minun vaikuttimeni saattanevat teistä tuntua moitittavilta, niin en itse yhä vieläkään voi tuomita niitä.

"Mitä teidän toiseen moitteeseenne tulee, teidän pääsyytökseenne minua vastaan – että olisin tehnyt vääryyttä hra Wickhamille – niin voin sen paraiten kumota esittämällä teille kokonaisuudessaan hänen suhteensa meidän perheeseemme. Mistä synnistä hän minua erityisesti syytti, on minulle tähän saakka ollut tietymätöntä; mutta nyt teille antamani esityksen todenperäisyydestä voin vedota useampaan kuin yhteen luotettavaan todistajaan. Hra Wickhamin isä oli hyvin kunnianarvoinen mies, joka monet vuodet hoiti kaikkia Pemberleyn tiluksia ja jonka kunnollisuus luonnollisesti taivutti isävainajani tekemään hänelle mitä palvelusta hän vain halusi ja tarvitsi; ja nimenomaan kohdistui isäni suosio George Wickhamiin, joka oli hänen kummipoikansa. Isäni avusti hänet oivalliseen oppikouluun ja myöhemmin Cambridgen yliopistoon; ja tämä apu oli sitä suuriarvoisempi, kun ei hra Wickham itse, jonka hänen vaimonsa tuhlailemishalu piti alati varattomana, muuten olisi kyennyt hankkimaan pojalleen herrasmiehen kasvatusta. Isäni ei ollut ainoastaan mieltynyt tuon nuoren miehen seuraan, jonka käytöstapa kieltämättä aina oli hyvin viehättävä, vaan hänellä oli mitä parhain käsitys hänen luonteestaan ja lahjoistaan; ja arvioiden niiden parhaiten tulevan käytetyksi kirkon palveluksessa hän tahtoi varata hänelle tilaisuuden päästä papin uralle. Mitä minuun itseeni tulee, niin minä sain jo varhain aivan toisenlaisen käsityksen tästä nuoresta miehestä. Hänen ala-arvoiset taipumuksensa, hänen horjuvat periaatteensa eivät voineet välttyä miltei samanikäisen nuorukaisen katseelta, joka voi pitää häntä silmällä sellaisinakin hetkinä, jolloin hän ei osannut pitää varaansa. Nyt tulen jälleen pahoittamaan teidän mieltänne – mihin määrään, sen itse parhaiten voitte tietää. Mutta minkälaisia tunteita herra Wickhamin onkin teissä onnistunut herättää, niin ne eivät saa pidättää minua paljastamasta teille hänen todellista luonnettaan.

"Erinomainen isäni kuoli noin viisi vuotta takaperin; ja hänen luottamuksensa George Wickhamiin pysyi viimeiseen asti niin horjumattomana, että hän jälkisäädöksessään kehoitti minua pitämään mitä parhainta huolta hänen tulevaisuudestaan ja nimenomaan – jos hänen aikomuksensa oli valmistautua papiksi – varaamaan hänelle meidän perheemme määrättävissä olevan hyvätuloisen kirkkoherranpaikan, kohta kun se joutui avoimeksi. Sen lisäksi oli hänelle maksettava tuhannen punnan suuruinen testamenttilahjoitus. Hänen oma isänsä kuoli kohta sen perästä; ja puolen vuoden kuluttua näistä tapahtumista herra Wickham kirjoitti minulle kirjeen, jossa hän ilmoitti, että koska hänen vakaumuksensa ei sallinut hänen omistautua papilliselle uralle, niin minä en voisi pitää kohtuuttomana hänen toivomustaan, että hän täten menettämänsä hyvän virkapaikan asemesta saisi jommoisenkin rahallisen korvauksen. Hänen aikomuksensa oli ruveta lukemaan lakitiedettä, ja hän toivoi minunkin ymmärtävän, että tuhannen punnan vuotuiset korot eivät tällä alalla pitkällekään riittäisi. Minä pikemminkin toivoin kuin uskoin hänen tarkoittavan täyttä totta; mutta joka tapauksessa olin valmis suostumaan hänen ehdotukseensa. Minä tiesin, että Wickhamista ei koskaan olisi tullutkaan kunnollista pappismiestä. Asia oli sitä myöten selvitetty; ja korvaukseksi kirkkoherranpaikasta hän suostui ottamaan minulta vastaan kolmetuhatta puntaa.

"Välimme näyttivät tämän kautta käyneen selviksi ja kaikki suhteemme päättyneen. Minun huono käsitykseni hänestä esti minua kutsumasta häntä Pemberleyhin, ja Lontoossakin vältin hänen seuraansa. Siellä luulen hänen tähän aikaan enimmäkseen elelleenkin, mutta lakitieteen opiskelu lienee ollut vain tekosyynä;¹⁹ ollen tyyten vapaa kaikista rajoituksista hän tuhlasi aikansa joutilaisuuteen ja hurvitteluun. Kolmen vuoden mittaan kuulin hänestä vain hyvin vähän; mutta kun hänelle myöntämäni apuraha alkoi loppua, lähetti hän minulle jälleen avunpyyntökirjeen. Hänen olosuhteensa olivat kiristyneet äärimmilleen, vakuutti hän minulle, ja sen minä voin hyvin uskoa. Hän oli huomannut, ettei lakitieteen opiskelu löisi leiville, ja hän oli vakavasti päättänyt jälleen kääntyä hengelliselle uralle, jos minä tarjoisin hänelle puheena olleen kirkkoherranpaikan – ja siitä hänen mielestään ei voinut olla epäilystäkään, koska hän oli varmasti vakuutettu, ettei minulla ollut ketään muutakaan kokelasta silmälläpidettävänä, ja etten minä suinkaan saattanut unhottaa kunnianarvoisen isäni alkuperäistä aikomusta. Tuskin voinette moittia minua siitä, että kokonaan kieltäysin mukautumasta hänen toivomukseensa – siihen yhtä vähän kuin moniin seuraaviinkin. Hän tietysti otti kieltoni pahakseen, ja sitä enemmän mitä ahtaammiksi hänen olosuhteensa kävivät – ja hän oli epäilemättä yhtä kärkäs solvaamaan minua toisille kuin moittimaan minua itseäni.

"Tämän jälkeen meidän tuttavuutemme tyrehtyi tykkänään. Hänen elämästään minulla ei ollut yhtään tietoa. Mutta viime kesänä hän jälleen tunkeutui hyvin tuskallisella tavalla minun havaintopiiriini. Minun täytyy nyt kertoa teille eräästä asiasta, jonka itsekin tahtoisin kaikkein mieluimmin tyyten unohtaa ja jota ei mikään muu seikka kuin nykyinen pulmani teidän suhteenne saisi minua paljastamaan yhdellekään ihmiselle. Näin paljon sanottuani olen varma, että te pidätte asian omana tietonanne.

"Sisareni, joka on enemmän kuin kymmentä vuotta minua nuorempi, jäi isäni kuoltua äitini sisarenpojan, eversti Fitzwilliamin, ja minun holhottavaksi. Vuosi takaperin me otimme hänet koulusta ja hankimme hänelle sopivan asunnon Lontoossa, ja viime kesänä hän lähti emäntänsä keralla Ramsgaten kylpylään. Sinne lähti myöskin herra Wickham, jolla ilmeisesti oli valmiiksi suunniteltu juoni mielessään; sillä selville kävi, että hän ja sisareni emäntä, rouva Younge, jonka luonteesta olimme valitettavasti saaneet aivan väärän käsityksen, olivat keskenään vanhat tuttavat; ja tämän naisen suostumuksella ja avustuksella hänen onnistui siihen määrään kietoa sisareni, joka vielä muisti häneltä lapsena kokemansa ystävällisyyden, että hän luulotteli olevansa rakastunut tuohon mieheen ja oli suostuvainen karkaamaan hänen kanssaan. Hänen puolustuksenaan olivat hänen lapselliset viisitoista ikävuottansa, ja mainittuani hänen hupsuutensa on minulle iloista voida mainita, että tuosta juonesta sain tiedon häneltä itseltään. Minä satuin odottamatta saapumaan paikalle paria päivää ennen heidän aiottua karkaamistaan; ja silloin Georgiana, joka ei kyennyt murehduttamaan ja loukkaamaan veljeään, jota hän siihen asti oli rakastanut miltei kuin toista isäänsä, kertoi minulle koko jutun. Voitte arvata, mitä minä silloin tunsin ja miten toimin. Sisareni maine ja sydämenrauha estivät minua saattamasta asiaa julkisuuteen; mutta minä kirjoitin herra Wickhamille, joka oitis lähti tiehensä, ja rouva Younge sai luonnollisesti myöskin heti eron toimestaan. Wickhamin tarkoituksena epäilemättä oli päästä käsiksi sisareni perintöosaan, joka nousee kolmeenkymmeneen tuhanteen puntaan; mutta en voi olla uskomatta, että hän samalla yritti suunnata kostoniskun minuunkin.

"Tämä, arvoisa neiti, on rehellinen esitys Wickhamin ja minun tähänastisista suhteista; ja jollette ole alunpitäen taipuvainen pitämään sitä valheellisena, niin toivon, että tästälähin muutatte käsityksenne minun luulotellusta julmuudestani herra Wickhamia kohtaan. Minä en tiedä millä tavoin, minkä valheellisen kertomuksen varjossa hänen on onnistunut vaikuttaa teidän tunteisiinne; mutta hänen menestystään en lainkaan ihmettele, koska te olette tyyten tietämätön meidän entisistä väleistämme. Ehkä ihmettelette, miksi en tätä kaikkea kertonut teille jo eilen illalla. Mutta minä en silloin ollut kylliksi itseni herra kyetäkseni punnitsemaan, mitä minun oli tehtävä. Tullaksenne täysin vakuutetuksi ylläolevan todenperäisyydestä voitte kääntyä eversti Fitzwilliamin puoleen, joka läheisenä sukulaisenani ja ystävänäni sekä nimenomaan sisareni toisena holhoojana tuntee jutun kaikki yksityiskohdat. Jos teidän vastenmielisyytenne minua kohtaan tekee minun todistukseni silmissänne arvottomaksi, niin sama syy ei estä teitä vetoamasta serkkuuni ja uskomasta hänen sanojaan; ja jotta teillä olisi aikaa ja tilaisuutta kääntyä hänen puoleensa, koetan tavalla tai toisella saada tämän kirjeen käsiinne vielä tämän aamun kuluessa. Tahdon vain lisätä: Jumala siunatkoon teitä elämänne teillä!

"Fitzwilliam Darcy."

XXXVI LUKU

Jollei Elizabeth ottaessaan vastaan hra Darcyn kirjeen ollut odottanut siinä eilisen kosinnan uudistamista, niin ei hän ollut voinut kuvitella mitään muutakaan sen sisällöstä. Joka tapauksessa voi arvata, että hän hämmästyen ja oudoksuen luki sen läpi, ja että tuloksena oli sanomattoman ristiriitainen tunnekuohu. Aluksi häntä ihmetytti, että tuo mies voi luulla voivansa millään tavoin puolustella käyttäytymistään; ja väkevän ennakkoluulon vallassa hän aloitti lukea hänen esitystään Netherfieldin tapahtumista. Darcyn uskoa Janen välinpitämättömyydestä Bingleytä kohtaan hän ei voinut ottaa todeksi; ja tuon miehen esitys hänen todellisista syistään näiden avioliittoa vastaan oli omiaan suututtamaan Elizabethia yhä enemmän. Darcy ei ilmaissut lainkaan katuvansa menettelyään, päinvastoin hän osoittihe yhä paatuneemmaksi pöyhkeässä suvaitsemattomuudessaan ja sääty-ylpeydessään.

Mutta kun sitten seurasi kuvaus hänen suhteestaan hra Wickhamiin; kun Elizabeth tarkkaavaisesti tutustui asianhaaroihin, joiden – jos ne vain oli todenperäisesti esitetty – täytyi kerrassaan kumota hänen mielihalulla hellityn käsityksensä tuon perin miellyttävän nuoren miehen luonteesta – kävi juttu paljon sekavammaksi ja tuskallisemmaksi. Hämmästys, huolestuminen, jopa kauhukin täyttivät hänen mielensä. Hän toivoi kaikesta sydämestään, että hän voisi julistaa kaiken valheeksi, tahalliseksi vääristelyksi, ja huudahtaa: "Se ei ole totta! Se ei voi olla totta!" – ja kun hän oli käynyt koko kirjeen läpi, tuskin kyeten enää kunnolla käsittämään viime sivun sisällystä, työnsi hän sen nopeasti syrjään, päättäen ettei koskaan edes katsahtaisikaan enää siihen.

Tässä hämmentyneessä mielentilassa hän asteli edestakaisin, kykenemättä lepuuttamaan ajatuksiaan ja löytämättä niille lujaa kiinnekohtaa; mutta kauan hän ei kestänyt sitäkään – kohta oli kirje jälleen esillä kuorestaan; ja hilliten itseään minkä kykeni hän rupesi uudestaan lukemaan tuota hirveää syytöstä hra Wickhamia vastaan ja pakottautui mahdollisimman kylmäverisesti käsittämään jok'ikisen lauseen sisällön. Esitys Wickhamin suhteissa Pemberleyn isäntäväkeen oli joka suhteessa aivan samanlainen kuin tämän itsensä antama; ja edesmenneen hra Darcyn leppeä ystävällisyys, josta Elizabeth ei ollut tähän saakka ollut oikein perillä, kävi aivan yhteen hänen omien sanojensa kanssa. Sitä myöten molemmat kertomukset kattoivat toisensa; mutta testamenttiin tultua niiden välillä aukeni syvä juopa. Elizabethilla oli vielä vereksessä muistissa, mitä Wickham oli kertonut toiveistaan tuohon kirkkoherranpaikkaan; ja sitä muistellen hänen oli mahdotonta uskoa muuta, kuin että jompikumpi kertojista oli tahallaan erehtynyt; ja aluksi hän luuli olevansa varma, kumpi heistä oli puhunut väärin. Mutta lukiessaan edelleen, kuinka Wickham oli vapaaehtoisesti luopunut kaikista toiveista mainittuun paikkaan ja saanut korvaukseksi melkoisen rahasumman, hänen oli jälleen pakko epäröidä. Hän laski kirjeen kädestään ja punnitsi mielessään jok'ainutta seikkaa mahdollisimman puolueettomasti, koettaen tulla hänelle itselleen mieluiseen tulokseen – mutta onnistumatta. Molemmilla puolillahan häntä kohtasivat vain asianomaisten omat mieskohtaiset vakuuttelut. Jälleen hän rupesi lukemaan. Mutta joka rivi osoitti yhä selvemmin, että tämä juttu, jonka hän oli uskonut yksinomaan todistavan hra Darcyn menettelyn halpaa halvemmaksi, näyttikin saavein käänteen, joka kerrassaan puhdisti hänet kaikesta syystä.

Jo se kevytmielinen tuhlailunhalu ja periaatteeton kunnottomuus, josta kirjoittaja ei vähääkään epäröinyt syyttää hra Wickhamia, järkytti lukijaa suuresti. Hän ei ollut kuullut tuosta nuoresta miehestä sanaakaan ennen hänen liittymistään Hertfordshiren miliisirykmenttiin, johon hän oli tullut erään tuttavan upseerin suosituksesta. Hänen aikaisemmasta elämästään ei Hertfordshiressä tiedetty muuta kuin mitä hän itse oli kertonut. Hänen todellisen luonteensa perille ei Elizabeth ollut tähän asti pyrkinytkään päästä. Wickhamin kasvonpiirteet, hänen äänensä, ryhtinsä ja käytöstapansa olivat taanneet hänet joka suhteessa täysin kunnioitettavaksi mieheksi. Elizabeth koetti etsiä muististaan jotakin erityistä hyvyyden, puhtauden ja jaloluontoisuuden piirrettä Wickhamin luonteesta, joka suojelisi tätä Darcyn hyökkäyksiltä tahi ainakin selittäisi hänen luonteenvikansa pelkiksi paljon hemmotellun nuoren miehen tilapäisiksi hairahduksiksi, eikä suinkaan vuosikausien joutilaisuuden ja hurjistelun hedelmiksi, kuten Darcy esitti. Mutta mitään sellaista piirrettä ei lainkaan johtunut hänen mieleensä. Hän voi nähdä Wickhamin edessänsä ilmi elävänä, ulkomuodoltaan, sanoiltaan ja sävyltään lumoavana; mutta hän ei kyennyt kasaamaan hänen ansiopuolikseen muuta hyvää kuin mitä lähiympäristössä ja toveripiirissä hänestä yleensä ajateltiin.

Punnittuaan tätä kohtaa hyvän aikaa Elizabeth jatkoi jälleen lukemistaan. Mutta, oh! – sitä onnetonta kertomusta, mikä sitten seurasi – Wickhamin häpeällisistä aikomuksista nti Darcyn suhteen – sille antoi jonkin verran vahvistusta hänen ja eversti Fitzwilliamin eilisaamuinen puhelu; ja joka tapauksessa häntä oli kehoitettu hankkimaan lisätodisteita kertomuksen todenperäisyydestä everstiltä itseltään, jonka kunnioitettavaa luonnetta hänellä ei ollut syytä vähintäkään epäillä. Aluksi Elizabeth miltei päättikin kääntyä everstin puoleen, mutta tukalaahan oli syrjäisen henkilön tehdä tuollainen vetoominen; ja eikähän hra Darcy olisi varmastikaan uskaltanut sellaista kehoitusta antaa, jollei hän jo edeltäkäsin olisi ollut varma serkkunsa lausunnosta.

Elizabeth muisti aivan hyvin ensi keskustelunsa Wickhamin kanssa tuona ensimmäisenä illanviettona hra Philipsin perheessä. Monet tuon miehen lauseista olivat aivan sellaisinaan painuneet hänen muistiinsa. Nyt häntä ihmetytti, kuinka Wickham oli oikeastaan voinutkaan puhella sellaista vennon vieraalle, ja kuinka hän itse ei ollut aikaisemmin tullut sitä oudostelleeksi. Edelleen hän muisti Wickhamin kerskailleen, ettei hän suinkaan peljännyt tavata hra Darcya – että hra Darcyn asiana oli puittia tiehensä, hänen jäädessä paikoilleen, ja kuitenkin hän oli jo seuraavalla viikolla vältellyt saapua Netherfieldin tanssiaisiin. Hän muisti myöskin, että aina siihen saakka kuin Netherfieldin perhe oli poistunut seudulta, Wickham oli kertonut tarinansa ainoastaan hänelle, mutta että se kohta tuon muuton jälkeen oli ollut yleisenä puheenaiheena; ja ettei Wickham silloin enää aristellut alentaa hra Darcyn mainetta toisten ihmisten silmissä, vaikka hän oli vakuuttanut Elizabethille, että hän kunnioituksesta isää kohtaan tahtoi säästää poikaa.

Kuinka toisenlaisessa valossa tuo mies nyt näyttäytyikään! Hänen nti Kingille osoittama huomaavaisuutensa oli Elizabethista nyt pelkästään inhoittavan rahanhimon aiheuttamaa; yksinpä sekin seikka, että kyseenä oleva perintö itsessään oli verraten vähäpätöinen, ei enää todistanut kosijan vaatimattomuutta, vaan hänen silmitöntä intoaan pyyhkäistä taskuunsa kaiken, mihin hän vain voi päästä käsiksi. Entä hänen käytöksensä Elizabethia itseään kohtaan? Siihenkään ei enää voinut keksiä mitään siedettävää aihetta. Joko hän oli alussa joutunut harhaan Elizabethia muka odottavan perintöosan suuruudesta, tahi oli hänen turhamaisuuttaan kutkutellut se ilmeinen suosio, jota tämä tiesi hänelle peittelemättä osoittaneensa. Tytön mielessä heikkeni heikkenemistään jokainen vitkaileva ponnistelu tuon miehen puolustukseksi; ja hra Darcyn hyväksi hänelle muistui moniakin seikkoja, joita hän ennen ei ollut tullut ottaneeksi varteen. Niinpä esim. oli hra Bingley Janen sitä kysyessä todistanut Darcyn menetelleen täysin moitteettomasti tässä asiassa; edelleen, että kuinka pöyhkeä ja luotaantorjuva Darcyn esiintyminen yleensä olikin, hän itse ei ollut koko heidän tuttavuutensa aikana – tuon tuttavuuden, joka myöhemmin oli johtanut heidät paljon yhteen ja jonka kestäessä hän oli tullut jokseenkin läheltä tuntemaan tuon miehen luonteensävyn – keksinyt hänen luonteessaan ainuttakaan kehnoa ja periaatetta puuttuvaa piirrettä; ettei kukaan tiennyt puhua hänestä mitään pahaa tai julki jumalatonta; että päinvastoin hänen lähempi tuttavapiirinsä piti häntä erinomaisessa arvossa; että yksinpä Wickhamkin oli myöntänyt hänen olevan hyvän veljen, ja että hän itsekin oli kuullut hänen puhuvan sisarestaan tavalla, josta soinnahti hellää ja ylevää tunnetta; että jos hänen tekonsa tosiaankin olisivat olleet sellaiset, joina Wickham ne kuvasi, ne vaivoin olisivat välttyneet maailman silmiltä; ja että tosi ystävyys hra Bingleyn tapaisen herttaisen miehen ja niin kehnon luonteen välillä olisi ollut kerrassaan käsittämätön ja mahdoton.

Elizabeth aivan häpesi itseään. Hän ei voinut ajatella Darcya eikä Wickhamia tuntematta olleensa kovin sokea, puolueellinen, typerän ennakkoluuloinen.

"Mikä houkka minä olen ollutkaan!" hän huudahti. "Minä, joka olen ollut niin ylpeä tarkkanäköisyydestäni! Joka olen moittinut sisareni ylevää herkkäuskoisuutta ja avomielisyyttä ja tyydytellyt turhamaisuuttani epäilemällä toisia ja keksimällä vikoja, missä niitä ei ole ollutkaan. Mikä nöyryyttävä keksintö tämä onkaan minulle! Ja kuitenkin niin hyvin ansaittu nöyryytys! Vaikka rakkauskin olisi sokaissut silmäni, niin en olisi sen kehnommin osannut arvostella ja tuomita. Mutta ei rakkaus, vaan turhamaisuus se minut sokaisi. Mieltyneenä toisen mairitteluun ja loukkautuneena toisen välinpitämättömyydestä olen tuttavuutemme ensi alusta alkaen kallistunut ehdoin tahdoin ennakkoluuloisuuteen ja typerään tietämättömyyteen ja välittänyt vähät terveestä järjestä. Tähän hetkeen saakka en ole tuntenut omaa itseäni!"

Hänestä itsestään Janeen ja Janesta Bingleyhin hänen ajatuksensa sitten kulkivat sellaista uraa, että hän johtui muistelemaan, kuinka perin epätyydyttävältä hänestä oli tuntunut Darcyn selitys menettelystään tässä asiassa. Hän luki sen uudelleen. Ja nyt oli tulos aivan toinen. Kuinka hän voi kieltäytyä uskomasta Darcyn vakuutteluja tässä asiassa, annettuaan jo perään toisessakin? Darcy selitti olleensa aivan tietämätön Janen kiintymyksestä hänen ystäväänsä; eikä Elizabeth voinut tällöin olla muistamatta, mitä Charlotte aina oli arvellut tästä asiasta. Eikä hän myöskään voinut väittää vääräksi Darcyn kuvausta Janen luonteensävystä. Hän muisti, kuinka taitavasti Jane osasi rakastuneenakin hillitä itsensä ja salata tunteensa, kuinka hän alati käyttäytyi maltillisesti ja ja järkevästi, niin että syrjäisen silmä voi helposti erehtyä hänen tunteittensa todellisesta laadusta.

Kun hän sitten tuli siihen kohtaan kirjeessä, jossa hänen lähiomaisistaan puhuttiin niin julmasti mutta hyvällä syyllä moittien, kasvoi hänen häpeäntuntonsa kukkuroilleen. Hän muisti äitinsä ja nuorempain sisartensa käyttäytymisen eri tilaisuuksissa ja nimenomaan Netherfieldin tanssiaisissa; ja hän voi nyt hyvin käsittää, ettei Darcy voinut moittia sitä pahemmin kuin hän itsekin olisi tehnyt.

Hänelle itselleen ja Janelle myönnetty kohtelias tunnustus ei jäänyt vaikuttamatta. Se lohdutti häntä, mutta ei voinut lievittää sitä ylenkatseellista arvostelua, minkä perheen muut jäsenet olivat ansiosta saaneet osakseen; ja miettiessään nyt, kuinka Janen pettymys ja sydämensuru itse asiassa oli ollut hänen lähimpäin omaistensa käytöksen aiheuttama ja kuinka syvästi he molemmat olivat joutuneet kärsimään sen takia, hän tunsi viiltävää tuskaa ja kiduttavampaa nöyryytystä kuin koskaan ennen.