Читать книгу: «Ylpeys ja ennakkoluulo», страница 14

XXXIII LUKU

Useammin kuin kerran joutui Elizabeth puistokävelyillään odottamatta kohtaamaan hra Darcyn. Ensimmäisellä kerralla se häntä niin harmitti, että hän rohkeni huomauttaa valinneensa tämän yksinäisen notkotien mielikävelypaikakseen, koska hän tiesi sillä saavansa olla aivan yksikseen. Sangen merkillistä oli, että tästä kouraantuntuvasta viittauksesta huolimatta uusi kohtaus tapahtui jo seuraavana päivänä – eikä ainoastaan silloin, mutta vielä kolmantenakin päivänä! Tämä tuntui joko tahalliselta ilkikurisuudelta tahi sitten vapaaehtoiselta itsekuritukselta; sillä kummallakaan kerralla tuo itsepintainen tungeksija ei tyytynyt vain lausumaan joitakin vastahakoisia huomautuksia, sitten tapansa mukaan nyreästi vaikenemaan ja viimein kääntämään seuralleen selkänsä – kaikkea vielä, hän päinvastoin näki tarpeelliseksi lyöttäytyä Elizabethin mukaan ja saattaa hänet kotia. Millään haastelutuulella hän ei tietysti tällöinkään ollut, eikä myöskään Elizabeth viitsinyt paljon puhella eikä edes kuunnellakaan häntä; mutta kolmannella kerralla tyttöä jonkin verran ihmetyttivät hänen seuralaisensa omituiset umpimähkäiset kysymykset – hänen viihtymisestään Hunsfordissa, hänen rakkaudestaan yksinäisiin kävelyihin, Collinsin parin avio-onnesta; ja Rosingsista puheltaessa, jota Elizabeth ei sanonut vielä oikein tuntevansa, hänen kavaljeerinsa näytti pitävän varmana, että milloin hyvänsä hän vast'edes saapuisi Kentiin, hän vierailisi myöskin siellä. Aivan totta – sellaista järjetöntä kummaa hän tuntui aivan tosissaan odottavan. Tähtäsiköhän hän eversti Fitzwilliamiin ja tämän mahdolliseen kosintaan? Muuta ei Elizabeth osannut otaksua, ja sekin riitti pahasti hämmentämään hänen ajatuksensa, niin että hän oli hyvin iloinen kun huomasi heidän jo saapuneen pappilan veräjälle.

Eräänä lähipäivänä, kun hän jälleen oli kävelemässä ja lueskeli toistamiseen Janen kirjettä, joka oli ilmeisesti kirjoitettu hyvin masentuneessa mielentilassa, hän kohtasi taasen häiritsijän yksinäisellä metsätiellä; mutta tällä kertaa se ei ollutkaan hra Darcy, vaan eversti Fitzwilliam. Työntäen kirjeen joutuin poveensa hän hymyili tulijalle väkinäisesti ja sanoi:

"En tiennyt teidän koskaan kävelevän tällä taholla."

"Lähdin kiertelemään ympäri koko puiston", vastasi toinen, "kuten tavallisesti teen joka vuosi tähän aikaan, ja ajattelin yksin tein pistäytyä pappilassa. Aiotteko kävellä vielä kauemmaksikin?"

"En, olin juuri kääntymäisilläni takaisin."

Molemmat palasivat yhdessä pappilaa kohti.

"Aiotteko varmasti lähteä Kentistä ensi lauantaina?" kysyi Elizabeth.

"Kyllä – jollei Darcy saa taas muuta päähänsä. Olen tätä nykyä hänen käytettävänään, ja hän saa järjestää kaikki asiat oman päänsä jälkeen."

"Ja jollei asiain käytännöllinen järjestäminen ehkä aina olekaan hänen mieleensä, niin nauttii hän ainakin suuresti määräämisvallastaan. En ole tavannut yhtään ihmistä, joka tuntuu niin suuresti nauttivan rajattomasta määräämisvallastaan omien ja kaikkien ystäväinsä tekojen suhteen kuin herra Darcy."

"Hän tekee niinkuin häntä paraiten miellyttää", vastasi eversti. "Ja niinhän me kaikkikin teemme, mikäli mahdollista. Erotus on vain siinä, että se on hänelle useammin mahdollista kuin monille muille, koska hän on hyvin rikas ja toiset ovat häneen verraten köyhiä. Minä puhun omasta kohdastani. Tiedättehän, että perheen nuoremman pojan on pakko oppia itsekieltäymykseen ja riippuvaisuuteen."

"Minusta kreivin nuoremman pojan sentään harvoin tarvitsee oppia kumpaankaan pakkoon. Aivan totta – mitäpä te itse asiassa tiedättekään itsekieltäytymyksestä ja riippuvaisuudesta? Milloinka on rahanpuute estänyt teitä menemästä jonnekin tai tekemästä jotakin, minne ja mitä mielenne on tehnyt?"

"Nämä ovat kotoisia pikku kysymyksiä – ja ehkäpä minun täytyy tunnustaakin, ettei minulla ole tähän asti ollut erinäisen kovia kokemuksia näissä asioissa. Mutta elämän tärkeämmissä kysymyksissä saatan kyllä johtua kärsimään varattomuuteni vuoksi. Perinnöstä osaton nuorempi poika ei esimerkiksi pääse aina naimaan mielensä mukaisesti."

"Jollei hän satu mieltymään rikkaaseen tyttöön, niinkuin hyvin useasti käy."

"Meikäläinen joutuu pakostakin riippuvaiseksi totutusta elämäntavastaan. Minun asemassani oleva mies harvoin saa naidessaan olla kiinnittämättä huomiota valittunsa varallisuuteen."

"Minuakohan hän nyt tarkoittaa?" kysyi Elizabeth itseltään ja punastui korviaan myöten tuosta ajatuksesta; mutta hilliten itsensä nopeasti hän kysyi leikkisään sävyyn: "Sanokaappas, mikä on kreivin nuoremman pojan tavallinen hinta? Jollei vanhempi veli satu olemaan kivuloinen, niin arvaisin teidän tyytyvän viiteenkymmeneen tuhanteen puntaan."

Eversti vastasi samaan sävyyn, ja sitten puhelu hetkiseksi taukosi. Katkaistakseen vaitiolon, jonka Elizabeth pelkäsi saattavan seuralaisensa arvelemaan hänestä herra ties mitä, hän kiiruhti jälleen puhelemaan:

"Minä kuvittelen serkkunne tuoneen teidät mukanaan tänne etupäässä senvuoksi, että hänellä olisi joku taattu henkilö käskynalaisenaan. Ihmettelen, kun hän ei mene naimisiin hankkiakseen itselleen oikein vakinaista käskettävää. Mutta ehkäpä hänen sisarensa toistaiseksi pelastaa hänet tästä pulasta; ja kun sisar on yksinomaan veljensä holhottavana, niin tämä voi menetellä hänen suhteensa miten vain itse haluaa."

"Ei niin sentään ole asianlaita", sanoi eversti Fitzwilliam, "siitä edusta minäkin olen osallinen. Me olemme näet molemmat neiti Darcyn holhoojia."

"Oletteko todellakin? Entä millainen holhoojasetä te oikein olette? Antaako holhokkinne teille paljonkin huolta? Sen ikäisiä nuoria neitosia lienee toisinaan hiukan vaikea kaitsea; ja jos hänellä on aito darcylainen mielenlaatu, niin ehkä hän mielellään tahtoo elää oman päänsä jälkeen."

Näin sanoessaan hän huomasi seuralaisensa silmäävän häneen totisesti; ja everstin oitis tiedustaessa, mikä seikka pani hänet arvelemaan, että neiti Darcysta olisi holhoojilleen paljon huolta, hän voi kysyjän huolestuneesta äänensävystä ja kasvojenilmeestä arvata osanneensa jokseenkin lähelle todellista asianlaitaa. Hän kiirehti senvuoksi vastaamaan.

"Teidän ei tarvitse lainkaan säikähtyä. Minä en ole kuullut hänestä mitään ikävää; päinvastoin voin kaikesta kuulemastani päätellä, että hän on mitä helpoimmin ohjattava olento. Eräät tuntemani naiset, rouva Hurst ja hänen sisarensa neiti Bingley, ovat suuresti ylistelleet hänen taipuvaisuuttaan ja muita hyviä ominaisuuksiaan. Muistan kuulleeni teidän maininneen, että tekin tunnette heidät."

"Tunnen jonkin verran. Heidän veljensä on hyvin hauska ja kelpo nuori mies – hän on Darcyn ylimpiä ystäviä."

"Ah, varmastikin", vastasi Elizabeth kuivasti. "Herra Darcy on tavattoman ystävällinen herra Bingleytä kohtaan ja pitää hänestä mitä parahinta huolta."

"Pitää hänestä huolta! Niin kyllä – uskonpa todellakin Darcyn pitävän hyvää huolta Bingleystä, silloin kun tämä kaipaa tosi ystävän apua. Hän puheli tulomatkallamme jostakin sellaisesta tapauksesta, ja hänen sanoistaan voin päätellä Bingleyn olevan hänelle suuressa kiitollisuudenvelassa. Mutta ehkäpä teen nyt väärin Bingleytä kohtaan, sillä nimeä ei mainittu ja minä kenties väärin otaksuin hänet toiseksi asianosalliseksi."

"Mistä te nyt oikein puhuttekaan?"

"Olipahan vain muuan juttu, jota Darcy ei tietenkään haluaisi ihmisten tietoon, koska siitä voisi tulla hänelle ikävyyksiä, jos se tulisi tunnetuksi asianomaisen neitosen perheessä."

"Saatte olla varma, etten minä ainakaan mainitse kuulemastani kellekään."

"Ja minä huomautan, ettei minulla ole mitään pätevää syytä uskoa, että Bingleystä oli lainkaan kysymys. Mikäli juttua muistan, onnitteli Darcy itseään sen johdosta, että hänen oli tuonaan onnistunut pelastaa eräs pahoin pihkautunut ystävänsä sotkeutumasta sangen mielettömään naimiskauppaan; mutta mitään nimiä tai yksityisseikkoja hän ei maininnut. Bingleyksi arvelin tuota ystävää vain sen perusteella, että arvelin tämän voivan helposti sotkeutua tuollaiseen suhteeseen, ja koska tiesin heidän molempien olleen yksissä koko viime talven."

"Mainitsiko herra Darcy syytä, joka pakotti hänet astumaan lempiväin väliin?"

"Mikäli ymmärsin, oli hänellä hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen."

"Entä millä tavalla hänen onnistui erottaa heidät toisistaan?"

"Menettelytavastaan hän ei minulle kertonut", vastasi Fitzwilliam hymyillen. "Muuta hän ei maininnut koko asiasta minulle kuin mitä nyt olen teille jutellut."

Elizabeth ei virkkanut mitään, vaan joudutti kulkuaan – mutta koko hänen sydämensä kuohui närkästyksestä. Katseltuaan häntä syrjästä hetken aikaa Fitzwilliam kysyi, minkä vuoksi hän oli niin mietteissään.

"Ajattelin sitä, mistä te juuri kerroitte", vastasi Elizabeth. "Serkkunne käytös ei ollut lainkaan minun mieleeni. Mitä oikeutta hänellä oli asettua tuomariksi tuossa asiassa?"

"Teistä hänen puuttumisensa asiaan taisi olla moitittavaa?"

"Minä en vain saata ymmärtää, mitä aihetta ja oikeutta herra Darcylla oli sekaantua ystävänsä lemmensuhteeseen tahi pelkästään omaan arvostelukykyynsä luottaen käydä määräilemään, millä tapaa hänen ystävänsä saa tulla onnelliseksi. Mutta", hän kiirehti lisäämään, hilliten väkisin mielenkuohuansa, "ehkäpä teen väärin tuomitessani hänen käytöstään, kun emme lähemmin tunne yksityisseikkoja. Ja kaiketipa ei kyseessä ollutkaan mikään erityisen vahva kiintymys."

"Tuo otaksuma ei tunnu luonnottomalta", virkkoi Fitzwilliam hymyillen, "vaikka se todenperäisenä surkeasti vähentäisikin serkkuni ansiota."

Tämä leikkipuhe tuntui Elizabethista sattuvan niin kohdalleen hra Darcyyn, että hän ei rohjennut vastata siihen, peljäten muuten ilmaisevansa todelliset tunteensa tuota hirveää miestä kohtaan. Kotia tultuaan hän. juoksi kiireisesti makuusuojaansa, lukitsi oven perästään ja antautui miettimään vasta kuulemaansa surullista tarinaa.

Tähän asti hän oli kyllä aina epäillyt, ettei Darcy ollut suinkaan suosiollisin silmin katsellut ystävänsä kiintymystä Janeen; mutta pääsyyllisenä näiden välien katkeamiseen hän oli koko ajan pitänyt Bingleyn sisarta. Mutta nytpä olikin juuri Darcyn ylpeys ja oikullisuus ilmeisesti särkenyt Janen elämänonnen. Hän oli hävittänyt hennoimmat toivon oraat maailman hellimmästä, ylevämielisimmästä sydämestä – hän oli Janen onnen surmaaja.

"Hänellä oli hyvin vakavia huomautuksia asianomaisen naisen suhteen", oli eversti Fitzwilliam sanonut. Nuo huomautukset kohdistuivat arvatenkin siihen valitettavaan tosiasiaan, että Janen sedistä oli toinen vähäpätöinen maaseudun lakimies, toinen lontoolainen kauppias.

"Sillä Janea itseänsä vastaan ei kellään ihmisellä olisi ollut muistutettavaa", hän huudahti, "hänhän on pelkkää hyvyyttä ja rakastettavaisuutta! Hänellä on mainio ymmärrys, puhdas ja hellä sydän ja viehättävät tavat. Eikä isääkään vastaan kukaan voi mitään sanoa, sillä vaikka hänellä onkin eriskummallisuutensa, ei hänen korkeata sivistystään tarvitse edes herra Darcynkaan halveksia, ja hänen kunnianarvoisen luonteensa tasalle tämä tuskin koskaan pystyy itsekään kohoamaan." Ainoastaan äitiään ajatellessaan Elizabethin itseluottamus hiukan horjahti; mutta hän ei sittenkään taipunut uskomaan, että edes tämäkään seikka olisi ollut riittävä syy hra Darcyn moitittavaan menettelyyn, vaan ainoastaan itsekäs halu säilyttää ystävänsä vapaana hänen omaa sisartansa varten.

Kyyneleet ja mielenliikutus tuottivat hänelle kovan päänsäryn; mutta siitä hän oli vain kiitollinen, sillä se pelasti hänet iltapuolella lähtemästä toisten mukana Rosingsiin, jonne perhe oli kutsuttu teetä juomaan. Huomaten hänen pahoinvointinsa Charlotte ei hoputellutkaan häntä mukaan; mutta hra Collins ei voinut salata pelkoaan, että Lady Catherine arvatenkin tulisi ottamaan hänen poisjäämisensä hyvin pahaksi.

XXXIV LUKU

Heidän lähdettyään Elizabeth otti oitis katsellakseen vielä kerran läpi kaikki Janen kirjeet, jotka hän oli saanut täällä Kentissä oleskellessaan, aivan kuin tahtoen sytyttää niiden sisällöllä mieltään vihaan hra Darcya vastaan. Niissä lempeä kirjoittajatar ei tosin syytellyt ketään eikä valitellut nykyisiä kärsimyksiään, eipä edes muistellut murhemielin menneitä tapahtumia. Mutta kaikista niistä – ja miltei joka riviltä sen voi huomata – puuttui tuota entistä leppoista iloisuutta, joka oli aina ollut yhtä ominaista Janen kirjetyylille kuin hänen persoonalliselle olemukselleenkin ja jonka lähteenä oli ollut surujen sotkematon mielenrauha ja hilpeä tasaluontoisuus. Elizabeth vainusi joka lauseesta raskasmielisyyttä, joka nykyään sumensi sisaren sielun ja jota hän ensi kerran lukiessaan ei ollut tullut paljonkaan panneeksi merkille. Hra Darcyn äskeinen röyhkeä ylpeily hänen aikaansaamastaan kurjuudesta avasi Elizabethin silmät nyt vasta oikein käsittämään sisarensa kärsimykset. Hän tunsi mielenhuojennusta ajatellessaan, että tuo öykkäri jo ylihuomenna lähtisi matkoihinsa Rosingsista, ja vielä suurempaa huojennusta tietäessään, että vajaan parin viikon päästä hän itse jälleen pääsisi Janen pariin, lohduttamaan tätä ja kohottamaan hänen elämän virkeyttään sisarellisen hellyytensä ja kiintymyksensä koko voimalla.

Darcyn lähtöä ajatellessaan hän muisti, että myöskin tämän serkku lähtisi samalla; mutta eversti Fitzwilliam oli selvästi antanut ymmärtää, ettei hänellä suinkaan ollut kosima-aikeita; ja Elizabeth tiesi, ettei tämän miellyttävän seuramiehen lähtö tulisi särkemään hänen sydäntään.

Ajatustensa päästyä tähän kohtaan hän äkkiä säpsähti kuullessaan ovikellon soivan; ja häntä hiukan ilahdutti arvailla, että mahdollisesti eversti Fitzwilliam saapui vielä toistamiseen tänä iltana pyrkiäkseen erityisesti hänen puheilleen. Mutta tuollaiset arvailut äkisti katosivat ja hänen mielialansa sumentui kerrassaan, kun hän sanomattomaksi hämmästyksekseen näki hra Darcyn astuvan huoneeseen. Hätäisesti ja aivan kuin suunniltaan ollen tämä alkoi kohta kysellä hänen terveyttään. Elizabeth vastasi hänelle kylmän kohteliaasti ja voimatta oikein salata oudoksumistaan. Vieras istahti hetkiseksi, mutta nousi äkisti ja alkoi kävellä edestakaisin huoneessa. Elizabeth joutui yhä enemmän ihmeisiinsä, mutta ei virkkanut mitään. Muutamien minuuttien äänettömyyden jälkeen Darcy astui hyvin kiihtyneenä tyttöä kohti ja aloitti melkein ryöpsähtäen:

"Turhaan olen koettanut ponnistella vastaan. Se ei käy. En kykene tukahduttamaan tunteitani. Teidän täytyy sallia minun sanoa teille, kuinka tulisesti minä ihailen ja rakastan teitä."

Elizabeth oli kuin puusta pudonnut. Hän tuijotti merkilliseen kosijaansa, punastui, epäröi eikä kyennyt saamaan sanaa suustansa. Tätä Darcy piti riittävänä rohkaisuna ja rupesi kiihkeästi kuvailemaan, mitä kaikkea hän nyt tunsi ja oli kauan ennenkin tuntenut häntä kohtaan. Hän puhui hyvin, mutta hänen puheenaiheenaan oli muitakin kuin sydämen tunteita; ja hän oli yhtä kaunopuheinen tulkitessaan korskeaa ylpeyttään kuin hellää kiintymystään. Kuinka hän tajusi Elizabethin alemmuuden hänen itsensä rinnalla; kuinka nöyryyttävä tämä kiintymys itse asiassa hänelle oli; kuinka jyrkästi hänen perhesuhteensa asettuivat tällaista yhtymystä vastaan – kaikesta tästä hän puheli vakuuttavasti ja lämpimästi, mutta se ei suinkaan ollut omiaan edistämään hänen kosintaansa.

Vaikka Elizabethilla olikin syvään juurtunut vastenmielisyys kosijaansa kohtaan, ei hän voinut olla tuntematta salaista mielihyvää niin arvokkaan miehen rehellisestä kiintymyksestä, ja vaikka hän alunpitäen tiesi mitä vastaisi, suretti häntä aluksi ajatella sitä tuskaa, jonka hän tulisi kosijalle tuottamaan; mutta vihdoin hän närkästyi siihen määrään tämän puheen myöhemmästä jaksosta, että kaikki sääli vaihtui silmittömäksi suuttumukseksi. Kuitenkin hän koetti vielä hillitä itseään kyetäkseen vastaamaan kärsivällisesti, kunnes toinen oli lopettanut. Darcy päätti kosintansa vakuuttamalla uudestaan kiintymyksensä totista syvyyttä, josta parhaana todistuksena oli hänen turha kamppailunsa sitä vastaan; ja lausui toivovansa, että hänen taistelunsa ja antautumisensa nyt palkittaisiin suotuisalla myöntymyksellä. Elizabeth voi selvästi huomata hänen ilmeestään, ettei hän itse lainkaan epäillyt saavansa mieluista vastausta. Hän puhui huolestaan ja hätääntymisestään, mutta hänen sävynsä ja koko olemuksensa ilmaisi täyttä varmuutta. Se oli omiaan jälleen kiihoittamaan Elizabethin ärtymystä, ja kun hän viimein sai puheenvuoron, vastasi hän punoittavin poskin:

"Tällaisissa tilaisuuksissa lienee tapana, mikäli tiedän, lausua kiitollisuutensa tunteista, joita on esiintuotu, siitä huolimatta millä tapaa niihin vastataan. Taitaahan ollakin luonnollista, että tarjouksen johdosta tunnetaan kiitollisuutta, ja jos minä sitä tällä hetkellä todella tuntisin, niin kiittäisin nyt tietystikin teitä. Mutta sitä en voi – minä en ole koskaan halunnut teissä herättää tuollaisia tunteita; ja jos te niitä tunnette, niin on se vastoin minun tahtoani. Minä en tahtoisi tieteni pahoittaa kenenkään mieltä, ja minä toivon, että teidän mielipahanne tulee olemaan hyvin lyhytaikainen. Olettehan itse myöntänyt kauan salanneenne minulta kiintymyksenne, joten arvaan teidän nyt helposti voittavankin sen."

Hra Darcyssa, joka nojautui uuninrintaa vastaan, katse jäykästi kiinnitettynä tytön kasvoihin, tämä vastaus tuntui herättävän ainakin yhtä paljon närkästystä kuin hämmästystä. Hänen kasvonsa kalpenivat suuttumuksesta, ja jokainen piirre niissä puhui väkevästä mielenkuohusta. Hän kamppaili väkinäisesti saavuttaakseen jälleen mielenmalttinsa, eikä avannut suutansa ennenkuin luuli saavuttaneensa sen. Tämä jännittynyt äänettömyys tuntui Elizabethista kaamealta. Vihdoin puhui uuniin nojautuva mies äänellä, joka ilmaisi väkinäistä rauhallisuutta:

"Ja tämäkö on koko se vastaus, jota minulla on kunnia teiltä odottaa? Ehkäpä minun kumminkin tekisi mieleni saada kuulla – suvaitkaa vastata niin vähällä kohteliaisuuden varjolla kuin vain haluatte – mistä syystä te olette hyljännyt käteni? Mutta sekin lienee liiaksi vaadittua!"

"Voisinpa minäkin puolestani kysyä", vastasi Elizabeth, "miksi te, niin ilmeisesti tarkoittaen loukata minua, olette suvainnut kertoa minulle, että olette pitänyt minusta vastoin omaa haluanne ja tahtoanne, vastoin kaikkia järkisyitä ja luonteenne ja sukuperänne vaatimuksia? Jos minä todella olin epäkohtelias, niin ehkä tämä kaikki jonkin verran selittää epäkohteliaisuuteni vaikuttimet. Mutta minulla oli muutakin aihetta. Te tiedätte itse hyvin, mitä aihetta. Vaikken olisikaan alunpitäen tuntenut nurjuutta teitä kohtaan, jos olisin ollut pelkästään välinpitämätön tahi vaikkapa suosiollinenkin, niin luuletteko, että mitkään syyt olisivat saaneet minut myöntymään sen miehen kosintaan, joka tieten tahtoen on särkenyt – kenties iäksi – mitä hellimmästi rakastamani sisaren elämänonnen?"

Viime sanat kuullessaan Darcy karahti punaiseksi; mutta hänen mielenliikutuksensa oli lyhytaikainen, ja hän kuunteli tytön jatkuvaa syytöstulvaa yrittämättäkään katkaista sitä.

"Kaikki mahdolliset syyt oikeuttavat minut ajattelemaan teistä nurjasti. Ei mikään seikka voi selittää ja antaa anteeksi teidän tylyä ja julmaa menettelyänne tuossa asiassa. Te ette rohkene, te ette voi kieltää olevanne etupäässä, kenties yksistään, syypää siihen, että heidän tiensä erkanivat – toisen te saitte käyttäytymään oikullisesti ja kevytmielisesti ja alistitte hänet sen kautta alttiiksi ihmisten nurjalle arvostelulle; toisen onnentoiveet te sydämettömästi murskasitte ja saatoitte hänet siten maailman ivannaurun esineeksi; ja kummallekin heistä te aiheutitte mitä kipeintä pettymystä ja sydämensurua."

Elizabeth pysähtyi hengähtääkseen ja huomasi melkoiseksi harmikseen, että toinen kuunteli häntä näköjään aivan jäykkänä ja osoittamatta edes merkkiäkään mistään tunnonvaivoista. Jopa näytti Darcy katselevan häntä kasvoillaan hienoinen epäuskon hymy.

"Voitteko kieltää, ettette ole kaikkea tuota tehnyt?" hän kivahti.

Teeskennellyn rauhallisesti Darcy vastasi: "En halua ollenkaan kieltää, että tein kaiken voitavani erottaakseni ystäväni sisarestanne ja että olen hyvin tyytyväinen menestykseeni. Ystävääni kohtaan olen ollut paljon lempeämpi kuin omaa itseäni kohtaan."

Elizabethia suututti huomata toisen vastauksen väkinäisen kohtelias muoto, eikä sen sisällys ollut suinkaan omiaan lepyttämään häntä.

"Mutta epäsuotuinen käsitykseni teistä ei perustu yksistään tuohon juttuun", hän jatkoi kiihtyneenä. "Jo kauan ennen kuin se sattuikaan tunsin syvää katkeruutta teitä kohtaan. Teidän todellinen luonteenne paljastui hyvin siitä kuvauksesta, jonka jo moniaita kuukausia sitten sain teistä herra Wickhamilta. Mitä teillä on sanottavana siitä asiasta? Minkälaisen tekoystävyyden vaippaan voittekaan verhota menettelynne häntä kohtaan? Tahi minkälaisten etsittyjen syiden perusteella voitte omasta viastanne syyttää toisia?"

"Te näytte suurella mielenkiinnolla puuttuvan tuon herrasmiehen asioihin", huomautti Darcy, ja hänen sävynsä oli tällä kertaa vähemmän levollinen ja hänen poskilleen nousi ärtymyksen punoitus.

"Kukapa ei voisi olla tuntematta myötätuntoista mielenkiintoa hänen asioihinsa, joka vain tuntee hänen kovan onnensa?"

"Hänen kovan onnensa!" toisti Darcy ylenkatseellisesti, " – no niin, kovaa onneapa hänellä on tottakin ollut kyllältä."

"Ja yksistään teidän alkuunpanostanne!" huudahti Elizabeth närkästyen. "Te hänet olette syössyt hänen nykyiseen kurjuuteensa – tarkoitan, varattomuuteensa ja riippuvaiseen asemaansa. Te olette pidättänyt häneltä aineellisia etuja, jotka teidän täytyi tietää hänelle määrätyiksi. Te olette riistänyt hänen elämänsä parhailta vuosilta, hänen nuoruudeltaan ja miesiältään, sen taloudellisen riippumattomuuden, joka oikeuden mukaan oli hänelle tuleva. Tämän kaiken te olette tehnyt – ja kuitenkin kehtaatte puhua ylenkatseen ja naurun sävyllä hänen kovasta onnestaan!"

"Vai tällainen mielipide teillä minusta on!" huudahti Darcy, astellen nopeasti edestakaisin. "Tämän verran arvoa te siis sydämessänne suotte minulle! Minä kiitän teitä erinomaisesta suoruudestanne. Totta tosiaan minulla onkin syntisyytä tarpeeksi asti tällaisen arviointinne mukaan! Mutta ehkäpä", hän lisäsi, pysähtyen seisomaan Elizabethin eteen ja katsellen häntä kiinteästi silmiin, "ehkäpä nämä katkerat syytökset olisivat jääneet teiltä tekemättä, jollen olisi rehellisesti tunnustanut sitä pitkää sielullista kamppausta, jonka minun kiintymykseni teihin on saanut kestää – jos olisin viisaasti osannut salata tuon kamppailuni ja kuvaillut olevani arvoton ja mitätön saamaan myöntymyksenne. Mutta kaikenlainen viekastelu, järkeily ja salaaminen on minulle tyyten vastenmielinen. Enkä minä ollenkaan häpeä niitä tunteita, joita teille äsken kuvasin. Ne ovat luonnolliset ja oikeat. Voitteko odottaa, että saattaisin olla iloinen teidän lähimpäin omaistenne halpa-arvoisesta asemasta? Että onnittelisin itseäni tietäessäni saavani sukulaisia, jotka joka suhteessa ovat oman säätyni alapuolella?"

Elizabeth tunsi yhä enemmän ärtyvänsä jokaisesta kuulemastaan sanasta; mutta hän koetti väkisinkin hillitä mieltään vastatessaan:

"Te erehdytte, herra Darcy, jos luulette että kosintanne muoto olisi millään tavalla vaikuttanut vastaukseeni, paitsi ehkä siten, etten olisi vastannut niin suorasukaisesti, jos olisitte osannut käyttäytyä kunnianmiehen tavoin minua kohtaan."

Hän näki Darcyn säpsähtävän; mutta kun tämä ei virkkanut mitään, hän jatkoi:

"Te ette olisi voinut esittää kosintaanne minkäänlaisessa muodossa, joka olisi taivuttanut minua suostumaan siihen."

Jälleen oli Darcyn hämmästys ilmeinen; hän katseli puhujaan ilmeellä, josta kuvastui epäuskoisuus ja syvä nöyryytys ja närkästys. Elizabeth jatkoi säälimättä:

"Alusta alkaen – tuttavuutemme ensi hetkestä lähtien, voisin sanoa – teidän ylpeä käytöstapanne, teidän itsekäs ja halveksiva välinpitämättömyytenne toisten tunteista ja mielipiteistä laskivat perustan minun vastenmielisyydelleni ja inholleni teitä kohtaan, joita seuraavat tapahtumat yhä vain lujensivat; eikä ollut kulunut kuukauttakaan kun jo tunsin, että te olisitte viimeinen mies, jolle voisin ojentaa käteni."

"Te olette sanonut jo kylliksi, arvoisa neiti. Minä käsitän täydellisesti teidän tunteenne ja saan vain hävetä omia tunteitani teitä kohtaan. Suokaa anteeksi, että olen kuluttanut näin kauan aikaanne, ja sallikaa minun toivottaa teille parahinta terveyttä ja onnea."

Näin sanottuaan hän poistui nopeasti huoneesta, ja Elizabeth kuuli seuraavassa tuokiossa hänen avaavan ulko-oven ja lähtevän talosta. Hänen oma mielenkuohunsa oli sanomattoman kiusallinen. Hän ei tiennyt miten lujittaa mieltään, ja heikkoutensa tuntien hän istahti itkemään hyvän puolituntisen. Hänen ihmetyksensä kaikesta äsken kokemastaan ja elämästään kasvoi yhä suuremmaksi. Että hänen piti saada naimatarjous hra Darcylta! Että tämä oli häneen rakastunut jo niin monen kuukauden mittaan! Ja niin syvästi rakastunut, että hän oli valmis alistumaan epäsuhtaiseen avioliittoon, jollaiseen sortumasta hän tuonaan oli kaikista voimistaan varjellut ystäväänsä! – Se oli miltei uskomatonta, kerrassaan tarumaista! Elizabeth tunsi imartelevaa mielihyvää sen johdosta, että hän tietämättään ja tahtomattaan oli tuollaisessa miehessä kyennyt herättämään niin väkevää rakkautta. Mutta entäpä Darcyn hirveä, anteeksiantamaton öykkärimäisyys, hänen häpeämätön tunnustuksensa ja tyytyväisyytensä siitä tuskasta, jota hän oli tuottanut Janelle, ja hänen julmuutensa hra Wickhamia kohtaan, jota hän ei yritellyt kieltääkään – kaikki nuo hirveät muistelot pyyhkäisivät Elizabethin mielestä oitis sen vähäisen säälintunteen, jota toisen vastaamaton kiintymys oli hänessä aluksi herättänyt.

Nämä kuohuttavat ajatukset askarruttivat hänen mieltään siihen saakka, kunnes kotia palaavain pappilalaisten vaunujen kolina sai hänet muistamaan, että hänen olisi ollut vaikea salata mielenkuohuaan Charlotten tarkalta silmältä, jonka vuoksi hän juoksi kiiruusti yläkertaan omaan huoneeseensa.