Читать книгу: «Pekka Poikanen (Peter Pan)», страница 4

MAANALAISESSA KODISSA

Päivät kuluivat hauskasti Kadonneitten poikain pienessä kodissa maan alla. Vendi oli herttaisin pikku äiti ja Pekka paras isä mitä kuvitella voi. Huone oli suuri ja tilava. Siinä oli tummanruskeat kallioseinät, ja nurkassa oli kaunis iso takka. Katosta riippui koreja ja kalastusvehkeitä ja kaikenlaisia kapineita, joista luolan asukkailla oli hyötyä.

Vendi oli lyhyessä ajassa tehnyt kaikenlaisia parannuksia pikku talossa, niin että se nyt oli yhtä kodikas ja viihtyisä kuin lastenkamari kotona. On aivan ihmeellistä, mitä kaikkea viisaat tytöt osaavat tehdä halvimmistakin aineista. Huoneessa oli nyt iso, leveä sänky, jossa kaikki pojat nukkuivat, ja vauvan kori Mikaelia varten, koska hän oli pienin ja koska vauvan kori on niin kovin hauska ja kodikas kapine. Ja eräässä huoneen nurkassa, pienen punaisen verhon takana, oli Helikellon oma pikkuruinen huone. Se oli laitettu niin siroksi ja somaksi kuin keijukaistyttö ikinä voi toivoa.

Poikia varten oli huoneessa sienituoleja, mutta Pekkaa ja Vendiä varten oli tehty kaksi mukavaa nojatuolia suurista pumpuista. Niissä saivat vain isä ja äiti istua.

Eräänä lauantai-iltana Vendi ja pojat istuivat alhaalla luolahuoneessa odottaen Pekkaa kotiin metsästysretkeltä. Luolan ulkopuolella asteli uskollinen Tiikeri-Lilja punanahkoineen vartioimassa Pekan taloa merirosvoilta.

Äkkiä kuului oksien rapinaa pensaikosta, ja siitä tiedettiin, että Pekka oli tulossa. Tiikeri-Lilja meni häntä vastaan, ja Kadonneet pojat juoksivat puunrunko-portaisiin toivottamaan Pekka-isän tervetulleeksi.

Pekka oli isistä parhain, eikä hän koskaan kuitenkaan unohtanut, että hän itsekin oli pieni poika. Hän oli nytkin poiminut taskut täyteen pähkinöitä niitä poikia varten, jotka olivat olleet kilttejä ja hän antoi poikien vapaasti myllertää taskuissa ja ottaa niin paljon kuin tahtoivat.

Sitten hän meni Vendin luo, joka istui takan ääressä niin ahkerana ja parsi lastensa sukkia. Pikku äiti oli hyvin herttaisen näköinen ruskeassa hameessaan, joka oli saman värinen kuin syksyn lehdet, ja punaisia marjoja hiuksissa. Pekka oli onnellinen, kun he antoivat toisilleen sormustimia. Sitten he rupesivat puhelemaan pojista ja heidän hommistaan ihan kuin todella olisivat olleet isä ja äiti.

Sitten pojat tahtoivat ruveta tanssimaan ja pyysivät isää ja äitiä mukaan. Mutta Pekka sanoi, että hän on aivan liian vanha sellaiseen hullutteluun, hänen vanhat säärensä muka vain naksahtelisivat, ja Vendin mielestä olisi ollut vallan sopimatonta, jos noin suuren lapsijoukon äiti olisi mennyt lattialle hyppelemään. Mutta koska he sentään itse olivat pieniä lapsia, teki heidän kovasti mieli tanssimaan muiden mukana. He huomasivat, että oli lauantai-ilta, jolloin isä ja äitikin voivat vähän hullutella, ja lähtivät mukaan. Pekka lauloi: "Piiri pieni pyörii", jota laulua ei Vendin mielestä kukaan osannut laulaa niin kauniisti kuin Pekka, hänen poikiensa isä. Ja lapset lauloivat ja tanssivat, kävivät sotaa tyynyillä ja heittelivät kuperkeikkaa sängyssä ja tekivät kaikenlaisia lystikkäitä temppuja, joita on hauskin tehdä juuri maatapanon aikana, jolloin pitäisi ajatella vain nukkumista.

Viimein he rauhoittuivat, ja Vendi lupasi kertoa vielä yhden ainoan sadun, ennenkuin peittäisi lapset sänkyyn. Pojat painautuivat innokkaina hänen ympärilleen ja kysyivät yhtäpäätä "minkätähden", niinkuin lapset aina tekevät.

Satu, jonka Vendi kertoi, oli tuttu Jukalle ja Mikaelille ja Pekalle. Siinä puhuttiin herra ja rouva Darlingista, noista raukoista, jotka olivat kadottaneet lapsensa eräänä talvi-iltana. He olivat kovin suruissaan, ja heillä oli niin yksinäistä. Lastenkamarin ikkuna oli aina auki siltä varalta että lapset lentäisivät takaisin.

Kun Vendi oli lopettanut, nousi Pekka surullisena tuolistaan. "Ei, Vendi", sanoi hän. "Niin minäkin kerran luulin, mutta ei sitä voi olla varma, että ikkuna on auki. Kun minä palasin takaisin äitini luo, oli ikkuna kiinni, ja minun korissani nukkui toinen pieni poika." Tämä ajatus sai Vendin hypähtämään kauhuissaan pystyyn.

"Ehkä äiti ei enää surekaan meitä", huusi hän.

"Vendi, mennään heti kotiin!" huusivat Jukka ja Mikael.

Mitä he tekisivätkään, jos huomaisivat tulleensa takaisin liian myöhään? Entä jos ikkuna olisi kiinni ja heidän sängyissään nukkuisi toisia lapsia? Entä jos Nana kylvettäisi toisia lapsia? He eivät uskaltaneet jäädä enää hetkeksikään Mikä-Mikä-Mikä-maahan.

Kadonneet pojat painautuivat kaikki Vendin ympärille ja rukoilivat, että hän ei lähtisi pois. Mutta Vendi oli luja. Hän ei kuitenkaan aikonut lähteä takaisin vain Jukan ja Mikaelin kanssa, vaan hän tahtoi viedä kaikki pojat mukanaan. Äiti kyllä ottaisi heidät kaikki kasvateiksi.

Kun pojat kuulivat, että he pääsisivät mukaan, tulivat he iloisiksi kuin leivoset. Nythän he saisivat oikean äidin rouva Darlingista ja voisivat asua oikeassa talossa niinkuin muutkin pojat. He rupesivat paikalla pakkaamaan vaatteitaan ja olivat valmiit lähtemään.

Pekka vain ei tahtonut lähteä. Hänestä oli kauhean ikävää, kun Vendi ja kaikki pojat lähtivät, mutta hän ei voinut suostua kasvamaan suureksi ja vanhaksi ja saamaan parran, ja hän tiesi, että kaikki tämä olisi pakostakin edessä, jos hän jättäisi Mikä-Mikä-Mikä-maan. Ei koskaan, ei koskaan voinut hän suostua siihen! Hänellä ei siis ollut muuta neuvoa kuin jäädä.

Vendi, kuten huolellinen pikku äiti ainakin, tiputti ennen lähtöään Pekalle lääkettä lasiin ja otti häneltä lupauksen, että hän joka ilta muistaisi nauttia lääkettä ja muuttaa liinavaatteita kerran viikossa.

Mutta juuri kun lapset olivat lähdössä, rupesi heidän päänsä päältä kuulumaan kovaa töminää ja paisketta ja ryskettä. Kuului siltä kuin joukko isoja, painavia ihmisiä olisi tapellut ja juossut edestakaisin. Merirosvot olivatkin äkkiarvaamatta hyökänneet intiaanien kimppuun.

Lapset kuuntelivat henkeä pidättäen ja olivat hiljaa kuin hiiret ja aika lailla peloissaan. Pekka odotti paljastetuin miekoin.

Taistelu päättyi hyvin pian. Punanahat joutuivat häviölle ja pötkivät pakoon kuin jänikset. Merirosvot jäivät seisomaan luolan katolle voitonriemuisina, vaikka hiukan hengästyneinä.

Koukkunen, heidän kapteeninsa, painoi vielä tavallista ilkeämpänä korvansa sieneen, joka oli luolan savupiippu. "Jos intiaanit ovat voittaneet", kuuli hän Pekan sanovan alhaalla luolassa, "niin he lyövät rumpuaan."

"Ahaa", ajatteli Koukkunen ja sieppasi käteensä rummun, jonka joku pakeneva intiaani oli jättänyt jälkeensä. Ja sitten hän paukutti: "taratam, taratam, tam, tam, tam!"

"Eläköön!" huusivat lapset luolassa. "Intiaanit ovat voittaneet!"

"Nyt ei ole mitään vaaraa", sanoi Pekka. "Voitte lähteä jo! Heli näyttää tietä." Lapset sanoivat hyvästi Pekalle ja nousivat kaikki puunrunko-portaita pitkin metsään.

Rosvot olivat valmiina. Sitä mukaa kun lapset nousivat maanpinnalle, tarttui heti jokaiseen joku ilkeä, musta rosvo. Heidät siepattiin kiinni yksitellen ja niin äkisti, ettei kukaan saanut sanaa suustaan. Sitten heidät sullottiin veneisiin ja vietiin rosvolaivaan, joka odotti ankkurissa järvellä.

Kaikki oli käynyt niin äkkiä, ettei Pekalla ollut aavistustakaan ystäviensä surullisesta kohtalosta. Hän tiesi vain, että hän nyt oli vallan yksin. Vendi oli jättänyt hänet, Vendi ja Jukka ja Mikael ja kaikki Kadonneet pojat, jotka olivat olleet hänen tovereitaan, olivat nyt matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maasta tavallisten ihmisten maahan, sinne, missä pannaan korkea hattu päähän ja hännystakki ylle niin pian kuin suinkin sopii ja missä kaikki vuoronperään kasvavat suuriksi. Pekka parka heittäytyi sänkyyn ja itki itsensä nukuksiin.

Koukku-kapteeni oli vieläkin väijyksissä luolan katolla. Häntä kiukutti kovasti, kun Pekka ei ollutkaan lähtenyt luolasta toisten lasten mukana, vaan oli vielä turvassa. Hän koetti ryömiä alas luolaan, mutta ovi oli liian ahdas hänelle.

Janne Koukkusen ilkeissä aivoissa oli jo herännyt kavala tuuma. Hän oli kuullut Vendin viimeiset sanat Pekalle: "Muista vain juoda lääkkeesi, Pekka!"

Tämä oli nyt kapteenin viimeinen keino. Hän kurkotti käsivartensa ovenraosta luolan sisäpuolelle ja otti Pekan lääkelasin käteensä. Siihen hän tiputti pari pisaraa hirmuisen väkevää myrkkyä, joka varmasti tappaisi Pekan. Voitonriemuinen irvistys rumilla kasvoillaan hän hiipi sitten pois.

"Tap, tap, tap." Joku koputti ovelle. "Kuka siellä?" kysyi Pekka puolinukuksissa.

"Tap, tap, tap."

Pekka nousi avaamaan. Helikello syöksähti huoneeseen ja helisi kiihkeästi: "Rosvot ottivat heidät! Rosvot ottivat heidät!"

Pekka sieppasi tikarinsa ja rupesi heti terottamaan sitä. Ennen lähtöään hän muisti Vendin lääkkeen ja aikoi juoda sen.

"Älä juo, Pekka, se on myrkkyä!" huusi Helikello, joka oli nähnyt Janne Koukkusen hommat.

"Mitä vielä", sanoi Pekka ja nosti jo lasin huulilleen, mutta samassa Helikello lensi ja joi lääkkeen.

"Kuinka uskallat juoda lääkkeeni!" huusi Pekka, mutta Helikello ei vastannut mitään. Hän hoippui jo ilmassa.

"Mikä sinun on?" kysyi Pekka pelästyneenä.

"Se oli myrkkyä", sanoi Helikello heikolla äänellä, "ja nyt minä kuolen."

Helikello raukka oli pelastanut Pekan hengen. Hän tiesi liiankin hyvin kuinka paljon Pekka piti Vendistä. Hän tiesi ettei mikään varoitus olisi voinut estää Pekkaa täyttämästä lupaustaan.

Pieni keijukaistyttö oli kuolemaisillaan, ja kuollut hän olisikin, jollei Pekka vuorostaan olisi pelastanut häntä. Kiihkeästi, kyynelet silmissä huusi Pekka kaikille maailman lapsille: "Uskotteko keijukaisiin? Taputtakaa käsiänne, jos uskotte, ja Helikello raukka pelastuu!"

Pekan ääni kuului kautta koko maanpiirin, ja kuin kaikuna seurasi sitä miljoonien kätten taputus. Oli kuin kaikille maailman lapsille yhtäkkiä olisi selvinnyt, että tietysti he uskovat keijukaisiin.

Seuraus tästä kättentaputuksesta oli ihmeellinen. Helikello oli pelastettu. Hänen valonsa, joka jo oli käynyt hyvin himmeäksi, kirkastui kirkastumistaan. Iloinen, helisevä ääni, jolla hän aina puhui Pekalle ja jota oli voinut tuskin kuulla enää, vahvistui taas.

Hän oli taaskin tuo loistava pikku keiju, joka oli saattanut Pekan Darlingin lastenkamariin Vendin luo, ja hänen johdollaan Pekka nytkin lähti pelastamaan Vendiä ja poikia.