Читать книгу: «Pekka Poikanen (Peter Pan)», страница 2

"Tunnen kyllä, mutta he ovat kuolleet jo melkein kaikki. Katsos, Vendi, kun maailman ensimäinen pikkuvauva nauroi ensimäisen kerran, särkyi sen nauru tuhansiksi kappaleiksi, ja kaikki kappaleet muuttuivat keijukaisiksi. Siitä saivat keijukaiset alkunsa. Ja aina kun uusi vauva syntyy maailmaan, tulee sen ensimäisestä naurusta keijukainen. Pitäisi siis olla yksi keijukainen jokaista pikku poikaa ja tyttöä kohti, mutta niin ei ole. Tämän ajan lapset saavat oppia jos jotakin ja tietävät niin paljon. He lakkaavat pian uskomasta keijukaisiin, ja aina kun joku lapsi sanoo: 'Minä en usko keijukaisiin', kaatuu jossakin keijukainen kuolleena maahan."

Pekka alkoi katsella ympäri huonetta ikäänkuin häneltä olisi kadonnut jotakin. Helikello oli poissa! Ennenkuin Pekka kuitenkaan ehti tulla levottomaksi, rupesi kuulumaan kellojen helinää. Pekka osasi keijukaisten kieltä ja tiesi heti, mikä oli hätänä. Hän veti auki saman laatikon, jossa hänen varjonsa oli ollut, ja sieltä Helikello hyppäsi lattialle. Keiju oli hyvin suuttunut Pekalle, joka oli vahingossa sulkenut hänet laatikkoon. Hän hyppeli ympäri huonetta, mutta silloin pääsi Vendiltä sellainen ihastuksen huuto, että Heli pelästyi ja meni piiloon kellon taakse.

"Mutta, Pekka", sanoi Vendi nyt, "jollet enää asu keijukaisten joukossa, niin missä sitten asut?"

"Minä asun Kadonneitten poikain kanssa."

"Keitä he ovat?"

"He ovat lapsia, jotka putoavat vaunuistaan, kun hoitajatar katsoo muualle. Jollei heitä tulla perimään seitsemän päivän kuluessa, lähetetään heidät Mikä-Mikä-Mikä-maahan kustannusten välttämiseksi. Minä olen heidän kapteeninsa."

"Voi kuinka hauskaa teillä mahtaa olla!"

"On kyllä", sanoi viekas Pekka, "mutta me olemme vähän yksinäisiä.

Meillä ei ole ollenkaan naisseuraa."

"Eikö kukaan kadonneista lapsista ole tyttö?"

"Ei toki, pikku tytöt ovat vallan liian viisaita – eivät he putoa vaunuistaan."

Vendi oli tuosta kovin mielissään. "Mutta, Pekka, minkätähden sinä tulit lastenkamarin ikkunan taakse?" kysyi hän sitten.

Pekka sanoi tulleensa kuulemaan niitä hauskoja satuja, joita Vendin äiti kertoi lapsilleen. Kadonneilla pojilla ei ollut äitiä, eikä kukaan kertonut heille satuja.

"Tiedätkö, mitä varten pääskyset rakentavat pesänsä kattojen räystään alle? Ne tahtovat kuulla satuja. Oi, Vendi, äitisi kertoi eilen niin hauskaa satua."

"Mitä sitten?"

"Prinssistä, joka etsi tyttöä, joka oli pudottanut lasikengän."

"Pekka", huusi Vendi innoissaan, "se oli Tuhkimo, ja prinssi löysi hänet, ja he elivät onnellisina siitä lähtien."

Pekka tuli niin iloiseksi, että hän nousi lattialta ja juoksi ikkunalle. "Minne lähdet"? kysyi Vendi epäluuloisena.

"Kertomaan toisille pojille."

"Älä mene, Pekka", pyysi Vendi. "Minä osaan niin paljon satuja. Minä kerron sinulle vaikka kuinka monta, jos vain jäät."

"Voi, Vendi, sinähän tuletkin minun kanssani kertomaan meille satuja!" huusi Pekka ja rupesi vetämään Vendiä ikkunaan päin.

Vendi oli tietysti mielissään, kun häntä pyydettiin, mutta hän sanoi kuitenkin: "Pekka, minä en voi! Ajattele äitiä! Ja minähän en osaa lentää!"

"Minä opetan."

"Voi kuinka hauskaa!"

"Minä opetan sinua hyppäämään tuulen selkään, ja sitten mennään! Ja sen sijaan, että nukkuisit vaivaisessa sängyssäsi, voit lentää minun kanssani ja puhella hauskoja asioita tähdille."

"Oi", huusi Vendi hurmaantuneena.

"Ja tiedätkö, Vendi, että siellä meillä on merenneitojakin."

"Oikeinko niillä on pyrstö?"

"Pitkä pyrstö. Ja, Vendi", lisäsi viekas Pekka, "sinä saisit peittää meidät yöksi! Ketään meistä ei koskaan ole peitetty. Kaikki pojat ikävöivät äitiä. Ja sinä saisit parsia sukat ja paikata vaatteemme ja ommella meille taskut. Kellään meistä ei ole taskuja!"

Silloin ei Vendi enää voinut vastustaa. "Pekka, opetatko sinä Jukkaa ja Mikaeliakin lentämään?"

"Opetan kyllä, jos tahdot."

Vendi herätti kohta Jukan ja Mikaelin. Kun he kuulivat, että Mikä-Mikä-Mikä-maassa oli merirosvojakin, alkoivat he äänekkäästi tahtoa mukaan. Pekka näytti heille nyt kuinka lennetään, ja hekin koettivat lentää, mutta siitä ei tullut mitään.

"Kuinka sitä oikein pitää tehdä?" kysyi Jukka.

"Ajattele vain kauniita, ihmeellisiä ajatuksia, niin ne nostavat sinut ylös", sanoi Pekka.

Mutta ei siitäkään tullut mitään. Lapset vain hyppivät huoneessa ja heiluttelivat käsivarsiaan kuin kömpelöt linnunpoikaset.

"Minun täytyy puhaltaa teihin keijukaistomua", sanoi Pekka.

"Liikuttakaa nyt hartioitanne niinkuin minä."

He koettivat ja huomasivat osaavansa lentää, ensin ihan pikkuisen, sängystä lattialle ja takaisin, sitten sänkyjen yli ja huoneen poikki ja lopulta melkein yhtä vapaasti kuin Pekka itse.

"Heli, näytä tietä!" huusi Pekka, ja keijukainen kiiti lentoon kuin pieni tähti. Kellään lapsista ei ollut aikaa pukeutua päivävaatteisiin, mutta Jukka sieppasi hattunsa lentäessään ulos ikkunasta. Pekka Poikanen piti Vendiä kädestä, ja niin sitä lennettiin tummansiniseen tähtiyöhön.

Minuuttia myöhemmin syöksyivät isä ja äiti huoneeseen. Uskollinen Nana oli vaaraa vainuten temponut kahleensa auki ja juossut hakemaan heitä kotiin.

Mutta he tulivat liian myöhään. Lapset olivat jo matkalla Mikä-Mikä-Mikä-maahan.

MIKÄ-MIKÄ-MIKÄ-MAA

Kaukana Mikä-Mikä-Mikä-maassa asuivat Kadonneet pojat syvällä metsässä. Lähellä oli merenneitojen järvi, jossa nyt oli jäitä. Puissa ei ollut ainoatakaan kesän lehteä.

Sudet ulvoivat vähän kauempana metsässä ja villejä eläimiä piileskeli pensaikossa. Merirosvot väijyivät laivassaan, mieli täynnä ilkeitä ajatuksia, ja Punanahka-intiaanit, jotka olivat poikien ystäviä, elelivät wigwamiensa kätköissä metsän pimennoissa.

Kadonneet pojat olivat puettuina paksuihin karvaturkkeihin ja muistuttivat enemmän karhunpoikia kuin ihmisiä. He odottivat jännittyneinä kapteeniansa Pekkaa kotiin. Heitä oli kuusi: Hoikkajalka oli vanhin, sitten oli Totteli ja Piikki ja Pörrö ja Kaksoset, jotka olivat niin toistensa näköiset, että sama nimi kelpasi kummallekin.

Pojat asuivat kuin myyrät pienessä huoneessa maan alla, jossa he parhaiten olivat turvassa pedoilta ja merirosvoilta. Jokaisella oli oma rappukäytävänsä, joka oli kaivettu puun runkoon. Siihen he voivat helposti pujahtaa ja pääsivät puun juuria pitkin kotiinsa.

Tällä hetkellä he olivat ulkona talostaan ja leikkivät kaikessa rauhassa, vaikka eivät voineetkaan käsittää, miksi Pekka viipyi niin kauan. Hoikka puhalteli pilliin ja tanssi suuren strutsilinnun kanssa. Mutta silloin rupesi äkkiä kuulumaan merirosvojen karkeita ääniä. Piikki, joka oli hyvin rohkea poika, lähti vakoilemaan puiden väliin, mutta toiset ehtivät hädintuskin livahtamaan alas maanalaiseen kotiinsa.

Suuret, rumat merirosvot tulla tömistivät paikalle vetäen isolla kelkalla kapteeniaan, joka istui siinä mahtavana ja pöyhkeänä. Ette voi ajatella ilkeämmän näköistä roistoa kuin tuo kapteeni. Hänen nimensä oli Janne Koukkunen, ja se nimi sopi hänelle. Hänen toinen kätensä oli poikki, ja sen sijalla oli kaksinkertainen rautakoukku. Hänellä oli häijyt, mustat silmät, hänen julmat partaiset kasvonsa olivat mustat kuin muste, ja sysimusta tukka riippui kasvoilla pitkinä, rasvaisina suortuvina. Hän lauloi kauheata laulua ja löi tahtia rumalla koukkukädellään. Tämä mies oli ilkein rosvo mitä koskaan on elänyt. Hän suorastaan ui pahuudessa! Hänen omat miehensäkin pelkäsivät häntä, ja he olivat melkein yhtä ilkeitä. Ihmekö siis, jos Kadonneet pojat juoksivat koloonsa kuin kaniinit.

Kapteeni Koukkunen tahtoi ennen muita saada käsiinsä Pekka Poikasen. Pekka se oli joka kerran, kauan sitten, Kadonneitten poikain ja merirosvojen välisessä taistelussa oli hakannut poikki hänen oikean käsivartensa ja heittänyt sen krokotiilille. Krokotiilin suussa Janne Koukkusen käsi oli maistunut niin hyvältä, että peto kovin mielellään olisi ottanut lisää. Se oli siitä saakka vaeltanut maasta maahan ja merestä mereen lipoen kieltään ja toivoen saavansa loputkin kapteenista.

Olihan kapteenilla siis syytäkin vihata Pekkaa. Oli kauhean vaivalloista aina vain juosta pakoon ahnasta krokotiilia. Peto vainusi hänen jälkensä ja tuli hirmuisena ja pelottavana hänen perässään, minne hän ikinä meni. Kapteeni pääsi edelle vain silloin kun krokotiili nukkui. Ja koska hänellä oli nopeakulkuinen laiva, oli hän tähän saakka aina onnistunut pääsemään pakoon. Mutta kauheata elämää se oli!

Kapteeni Koukkusen onneksi oli krokotiili kerran vahingossa sattunut nielemään herätyskellon. Se oli niin hyvä kello, että se ei koskaan lakannut käymästä, oli se sitten missä tahansa. Krokotiilin vatsassakin se kävi ja tikutti niin kovaa, että kapteeni aina saattoi kuulla, kun krokotiili oli tulossa, ja tiesi livistää pakoon.

Janne Koukkunen nousi kelkasta ja istahti suurelle sienelle (Mikä-Mikä-Mkä-maassa sienetkin kasvavat jättiläiskorkuisiksi). Hän ajatteli, kuinka hän parhaiten voisi vahingoittaa Pekkaa.

Samassa hän huomasi, että sieni oli lämmin, eikä vain lämmin, vaan suorastaan polttava, eikä se ollut ihmekään. Kun kapteeni raivoissaan hyppäsi pystyyn, huomasi hän, että sieni, jolla hän oli istunut, olikin Kadonneitten poikien talon savupiippu, jonka Pekka niin oli koettanut piilottaa. Hän arvasi kohta, että Kadonneet pojat asuivat kaikessa rauhassa tuolla alhaalla.

Kapteeni Koukkusella oli heti paikalla valmiina ilkeä suunnitelma. Hän päätti leipoa suuren, ihanan kaakun, joka päältäpäin olisi kauniisti koristeltu vihreällä sokerilla ja sisältä myrkytetty. Hän oli varma, että Kadonneet pojat, joita ei kukaan äiti paimentanut, ahmisivat kaakun suoraa päätä ja kuolisivat hirvittäviin tuskiin.

Kapteeni Koukkusen lähin mies, jonka nimi oli Kiero, oli kovin mielissään tästä tuumasta, ja nauraa hohotti suureen ääneen.

"Kättä päälle", sanoi Koukkunen, mutta Kiero ei tahtonut ja koetti keksiä esteitä.

"Tassu tänne, Kiero", huusi Kapteeni hirmuisella äänellä.

Ja Kieron ei auttanut muu kuin ottaa tuo kauhea koukku käteensä, ja sitten he tanssivat. Koukkunen irvisteli ilkeästi ja lauloi rumalla äänellään.

Mutta juuri kun hän oikein iloitsi häijystä tuumastaan, alkoi kuulua omituista ääntä. Oli kuin ruisrääkkä olisi lentänyt kahisevan laihon läpi ja tullut yhä lähemmäksi. "Tik tak tik tak tik tak."

"Krokotiili! Krokotiili!" ulvoi rosvokapteeni ja lähti juoksemaan henkensä edestä.

Kun rosvot olivat kadonneet metsän syvyyksiin krokotiili kintereillään, tulivat intiaanit paikalle hiljaa hiipien ja lähtivät ajamaan takaa rosvoja. Etunenässä oli Tiikeri-Lilja, heidän kuningattarensa, joka juoksi ketterästi puiden lomitse ja painoi korvansa maahan kuullakseen, mitä tietä viholliset olivat menneet. Tiikeri-Lilja piti paljon Pekka Poikasesta, niinkuin Helikello ja Vendi, ja Pekan viholliset olivat hänenkin vihollisiaan.