Читать книгу: «Ruijan rannoilta», страница 7

XVII

Huuhkaja on erämaan hiljaisia asukkaita. Se on mahtava siellä yksinäisyydessään, ja onnettomuutta ennustaa sen lähenteleminen ihmisten olinpaikkoja. Se tulee nimittäin muistuttamaan "rikoksesta jonka tiedät".

Biettar Oula, joka oli nyt alkanut karttaa ihmisiä eikä koskaan vetäytynyt telttaansa ennen kuin myöhään yöllä, istui kerran iltahämyssä korkean kallion reunalla, joka jyrkästi laskeutui jokeen. Laaksossa oli jo pimeä, mutta ylängölläkin valaistus yhä enemmän ja enemmän keräytyi kellanvihreäksi hohteeksi lännen tunturirajalle, ja välimatkat kutistuivat kaikkialla likitysten.

Biettar Oula on kantanut suuren kasan kuivia, tervaisia puunjuuria kallion reunalle. Hirmu voi tulla, ja nuotio on hyvänä turvana, kun pimeys on niellyt ylängön…

Kuuluu kolea toitotus: "huhuhu". Biettar Oula katsoo ylös ja näkee yksinäisen, kalliolta kohoavan käiverän männyn latvassa kaksi kiiluvaa silmää…

Se on huuhkaja, joka näyttää kotkan suuruiselta yön harmajaa taivasta vasten. Järkähtämättömänä alallaan istuu se siinä tuuheine höyhenpeitteineen. Täplikäs rinta on harmaja kuin läpinäkyvä ruumiin pinta, ja hehkuvat silmäterät sen ihmisenpään muotoisessa päässä tuijottavat suureen olentoon kallion reunalle. Se kääntää vähän päätään ja räpäyttää hiukan silmiään – ja kaikki kuoleutuu taas hievahtamattomuuteen, joka salpaa katsojalta hengityksen.

Biettar Oulan valtaa hillitön halu katkaista vallitseva kuolemankolkko hiljaisuus suuren elukan jyrisevällä mylvähdyksellä… Mutta ärjähdys ei pääse rinnasta, hänen täytyy olla vaiti…

Vihdoinkin lähtee otus lentoon ja laskeutuu hiljaa kuin henkiolento pilkkoisen pimeään laaksoon.

Se on kuoleman lähettiläs. Kolmannen kerran tulee se seurassaan hänen ja ikuisen pimeyden herra…

Lakeudelta kuuluu kohinaa. Se on syysmyrsky.

Biettar Oula haparoi juurakkokasan luo. Hän piiraisee tulitikulla polveensa, fosforituike välähtää pimeässä, väristen ja rätisten hänen vapisevien kämmeniensä välissä… Hän sytyttää rovion… Syysmyrsky saa liekit roihuamaan, ne värittävät mahtavat kohti taivasta vyöryvät savujoukot kailavan punaisiksi. Hehkuvat puut paukkuvat, ja säkeniä tupruaa niistä. Koiran valittava haukunta kuuluu halki pimeyden laakson toiselta puolen… Liekit valaisevat laajalti pimeyttä laakson yllä ja myöskin jonkun matkaa kalliota, joka riippuu kosteuttaan välähtelevänä syvässä pimeydessä.

Biettar Oula juoksee, hekkumallinen kauhun tunne ruumiissaan, nuotion ympäri ja huitoo käsillään… "Jää on lujaa", kuiskaa hän myötätuuleen, joka ulvoen rynnistää laakson puita vasten ja väliin viheltäen puistaa jyrkänteen hoikkia ja kuivia pensaanoksia.

Se valittaa huojuvassa metsässä ja vonkuu pimeässä.

"Olen tappanut hänet", kuiskaa hän myötätuuleen, ja mielettömyys hehkuu hänen silmistään hänen hyppiessään sinne tänne loimuavan nuotion ääressä… Hän seisahtuu kuunnellakseen. "Nyt lentävät sanani myrskyn mukana."

Hän panee korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunpa ne eivät kohtaisi ketään!.. Sh! Nyt läimähtävät ne akkunaa vasten!"… "Kenet olet tappanut? – Kenet olet tappanut, Biettar Oula?" – Mutta Biettar Oulan sanat eivät ilmaise sen enempää. Ne ovat lattialla, ja kun vouti piiraisee tikkuun tulen katsoakseen, näkee hän ainoastaan sanat: "Olen tappanut hänet." Mutta seinällä huomaa hän sanat: "Jää kestää." Ne ovat lyöneet seinää vasten niin voimakkaasti, että säteitä on pärskähdellyt niitä…

Taas kuiskaa Biettar Oula: "Jos kavallat minut, kaivan ytimen luistasi!"…

Toisella puolen laakson asuvat lappalaiset, jotka olivat heränneet koirien haukuntaan, seisoivat peljästyneinä katsellen roihuavan nuotion ympärillä leiskuvaa olentoa.

Äkkiä vierähtävät kekäleet nuotiosta, menevät muruiksi vieriessään ja putoavat pitkänä tulijuovana alas pimeyteen. Kivi vierii ryskien rosoista kalliota alas, jää halkeilee ja vesi nousee murtaen jään, sen valittava ääni hajautuu tuhansiin suuntiin kaikkialle, vaikenee hetkeksi, mutta herää henkiin kaukana, kierii takaisin ja kohdattuaan lähtöpaikkansa saa nuortunein voimin aikaan mahtavan valittavan ryskeen. Eloton vesi, joka äsken tahdottoman rattoisasti virtasi jään alla, läikehtii jään päälle, kunnes se viimein väsähtää… On hiljaista taas. Mutta vielä kerran kuuluu vinkuvaa suhinaa kaukaa alhaalta, ja jyrkänteeltä kuuluu julmia sanoja myrskyn puhaltaessa, sekä ääntä, joka paisuu rajuksi joikumiseksi ja saapi koirat ulvomaan, kajautellen jumalattomia sanoja myrskyyn.

XVIII

Myöhään eräänä talvi-iltana istuu Jussa akkunan ääressä katsellen ulos. Suuren kivikirkon vieressä, kirkkomaalla, ovat kallelleen painuneet puuristit miltei lumen peitossa. Lumikinokset ulottuvat kirkon seinustalla aina kapeihin akkunoihin asti. Räystäälle on lunta ryöpyttänyt riippuvaksi kinokseksi.

Koivunäreikkö kömpii ylös laakson rinnettä, mutta sekin tuntuu matkalla hukkuvan lumeen, joka saa syleillä koko matalahkoa selännettä ja laskea koko lakeuden valtansa alle.

Talvitiekin, joka kulkee ylös pikku laaksoon, on puoleksi ummessa. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat edempänä, kirkon yläpuolella, ei ole paljoakaan asioita toimitettavana maailmalla. Melkein kaikki muut Jussan pitäjäläiset asuvat nimittäin pitkän rajajoen varrella, hajallaan penikulmien alalla.

Näin on hän istunut joka ilta, viime syksynä saatuaan kutsumuksen – tavotellut ääniä kuullakseen, halunnut häiritä hiljaisuutta omalla äänellään, mutta tulematta sitä koskaan tehneeksi.

Kun tämä pakahduttava kirkaisun kaipuu nyt taas palaa, astuu hän ruokasalin ovelle ja avaa sen, kuullakseen vanhaa kainulaispalvelijatarta, joka veisaa hengellisiä lauluja keittiössä. Kuin vanhat kuluneet virkakalustot on hänkin mennyt perintönä papilta papille, jotka vain vähän aikaa kuin vieraina ovat olleet täällä.

Hetken kuluttua menee hän taas istuutumaan akkunan ääreen…

Vanha Marja on käynyt levolle, täysikuu nousee selänteen takaa.

Ja yhä istuu Jussa pieniruutuisen akkunan ääressä.

Kirkon heittämästä leveästä varjosta pistää äkkiä esiin kieleke, joka siirtyy nytkähdellen lumen yli ja katoaa tornin pitkään varjoon.

Jussa jännittää katsettaan.

Kirkkomaan aidan vieressä seisoo mies riisumassa poroaan valjaista. Hän sitoo sen kiinni, sivaltaa sukset jalkaansa ja oikaisee suoraan lumikentän halki pappilaa kohti.

Kookas haamu lähenee akkunaa.

Jussa nousee seisoalleen.

Mies katsoo akkunasta sisään. Kuuraisten kulmien alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.

Jussa yrittää avata kiinnijäätynyttä akkunaa, mutta mies viittaa kieltäen. "Sh!" – Hän painaa kasvonsa ihan ruutua vasten: "Oletko yksinäsi, Jussa?" kuiskaa hän.

"Olen. Eikö siinä olekin Biettar Oula?.. Mene ovelle, minä tulen avaamaan sen." —

Biettar Oulan itku oli vähitellen tyyntynyt hillityksi nyyhkyttelyksi. Sanat vääntyivät ja pusertuivat ylös kurkusta; ne painuivat alas ja ponnahtivat jälleen ylös, tyhjentäessään hänen elämänsä suurta halkeavaa ajosta. Suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt sitte kun lapsena, ja sentähden olikin hänen itkunsa sitä hillittömämpää ja katkerampaa…

– "Aloin huutaa häntä kääntymään takaisin, mutta silloin tuntui kuin joku olisi estänyt ääntäni pääsemästä kuuluville, vaikka keuhkoni olivat ilmaa täynnä, jotta olin vähällä tukehtua… Paha ajatus varmaankin esti minua huutamasta… Ajatus, paha ajatukseni, se on hänet hengiltä ottanut!.. Miettipä asiaa miltä puolelta tahansa, niin en sittenkään muuta syytä keksi siihen. Ja lopulta en voinut sitä enää kestää. En voinut mitenkään, Jussa. Minun täytyi matkustaa tänne. En uskaltanut mennä kotipitäjäni papin luo. Ja olenhan sinut tuntenut lapsuudestasi asti."

Jussa oli sammuttanut lampun, ja kuu valaisi Biettar Oulan kalpeita, riutuneita kasvoja, hänen istuessaan lattialla, pää nojallaan Jussan polvea vasten.

"Syntisi – tuo sinun paha ajatuksesi, josta puhut – ei itsessään ole pahempi kuin synnit ja ajatukset yleensä – etkä sinä sen takia ole näin kovasti kärsinyt. Mutta mielesi oli sillä kertaa sairas, koko sielusi oli hellä ja kipeä, ja jokainen ajatus kasvoi omassatunnossasi niinkuin pääsee rehottamaan rikkaruohon siemen muheassa ruokamullassa… No niin, pidä syntisi syntinä! – Mutta ole vakuutettu siitä, että synnin kauhistavaisuus, joka vaivaa omaatuntoasi, on saanut sinut Jumalan puoleen – kuin suuri hyökyaalto, joka saa valtoihinsa hukkuvan ihmisen ja pelastaa hänet… Etkö itse tunne olevasi nyt matkalla Jumalan tykö?"

Kyllä – Biettar Oula tunsi. Kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, käsitti hän olevansa matkalla Jumalan tykö.

He polvistuivat akkunan ääreen ja rukoilivat Jumalaa.

"Luuletko minun nyt voivan nauttia Herranehtoollista?"

"Juuri nyt sinä voitkin."

Jussa veti kaavun ylleen ja he lähtivät kirkkoon.

Biettar Oula polvistui alttarin eteen.

Suuressa, pimeässä kirkossa paloi kaksi yksinäistä alttarikynttilää. Seiniltä päin alttaria kohti virtaava kylmä ilma pani liekit vipajamaan. Ilma höyrysi heidän hengittäessään. Avara, tyhjä ja korkea huone kaikui papin vakaasti, mutta hillitysti lukiessa ehtoollisen asettamissanoja. Yön vakavuus, yksinäisen ihmisen synninhätä ja pyhä toimitus loivat sävyä hänen ääneensä ja olivat aiheena sen hellään kaikuun.

Kun hän lausui sanat: "samoin otti hän myös kalkin", kirkastuivat Biettar Oulan kasvot rauhasta.

Jo ennen aamusarastusta oli Biettar Oula taipaleella. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.

XIX

Jussa sai äkillisen maineen heränneenä pappina. Hän antoi tuuhean, mustan tukkansa kasvaa pitkäksi, ja joka sunnuntai olivat hänen kasvonsa käyneet laihemmiksi ja kalpeammiksi ja näyttivät heijastavan hivuttavaa, salaista iloa erämaan hiljaisuudessa vietetyn elämän yksinäisyydestä. Hänen rauhoittavan herttaisen lempeytensä vuoksi viihtyivät tosin ihmiset, joita hän väliin tapasi, hyvin hänen seurassaan, mutta mitään tuttavallisempaa suhdetta ei hänen ja seurakuntansa välillä kumminkaan ollut. Hänen olemuksessaan tuntui jotain vieraannuttavaa.

Mutta eräänä sunnuntaina, myöhään keväällä, näytti ihmisistä, että hän ihan horjui levottomuudesta, jota ei kyennyt salaamaan. Mitä oli hänelle tapahtunut? Hän ei hallinnut sanojaan, ne olivat usein ankaria eivätkä kai aina aivan kristillisiäkään; hän puhui asioista, joista kansalla ei ollut käsitystä, ja tämä herätti napinaa. Ei pitäisi papin ylpeillä, jos hänellä onkin vähän enemmän tietoja kun tavallisella talonpojalla. Oikeanlaiset papit eivät koskaan alentuneet tuollaiseen…

Jussa oli saanut kuulla jotain Elnasta.

Tuo huhuiltu epämääräinen, mikä oli käynyt kaivamaan esiin hänen juurtuneita nuoruusmuistojaan, kuohutti hänen sisintänsä niin, että hän houri vimmoissaan ja puhui seinille: se väänsi muistojen etäisimmätkin mutkat suoriksi, harhaili kaikkialla, saamatta missään rauhaa, – sillä hän ei tiennyt itse, mihin tuo epämääräinen olisi kiinnitettävä. Oli liian monia mahdollisuuksia.

– Elnan miehen oli täytynyt matkustaa yksin etelään. Elna itse ei ollut kyennyt laittautumaan valmiiksi. —

Oli tullut puhetta nuotiosta ja yöllisestä melusta. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanoja, jotka koskivat voutiakin, ja ne olivat julmia sanoja. Voutikin sai siitä tietää, ja kun hän muisteli Biettar Oulaa, tuota merkillisen suurta synkkää miestä, tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Tämän vuoksi sekä ruumiillisen ja henkisen väsymyksensä takia, johon oli ollut syynä monien talvien painostava pimeys ja monet lohdutuksen pikarit, oli hän matkustanut etelään, vaikkei hän vielä ollut saanut toista virkaa. Mutta Elna ei ollut vielä kyennyt laittautumaan valmiiksi…

Näin oli kerrottu.

* * * * *

Seuraavana sunnuntaina seisoo Jussa saarnastuolissa ja puhuu kuuromykästä, joka sai Jumalalta kuulonsa ja puhetaitonsa jälleen.

Kerran on hänen katseensa kohdannut kaukana oven suussa erään naisen, ja hänen sanansa alkavat harhailla. Kun hänen silmänsä toistamiseen kääntyvät naiseen, värähdyttää häntä epäselvä aistimus, nainen on lappalaispuvussa, mutta —

… Hän pysähtyy, puristaa huulensa yhteen ja likistää käsikirjan kämmentensä väliin, katse kiintyneenä valjenneihin rystysiin.

Sitte puhui hän seuraavaa:

"Jossakin suurella valtamerellä pistäytyy merenalainen luola jyrkkään kallioseinään, – kuinka pitkälle, sitä ei kukaan tiedä.

"Pakoveden aikana näkee sen vettä tippuvan ja vihreäloisteisen holvin katoavan mustaan pimentoon, ja taustalla kuoleutuu maininki etäiseksi kohuksi.

"Nousuveden aikana joutuu aukon yläreunakin veden alle, mutta aina kun hyrsky ponnahtaa takaisin, avautuu osa luolan suuta möyryten kuten läylentäessä, – kunnes uusia hyrskeitä kohoaa ja aukko koristen särpää veden ja kaiken lähellä olevan.

"Tällä luolalla kerrottiin olevan ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.

"Eräs kaukaa tuleva outo mies, joka oli lapsena tullut kuuromykäksi, saapui eräänä päivänä yrittämään viimeistä keinoa, ihmettä.

"Ei kukaan oikein tiennyt, mistä hän oli kotoisin. Mutta eräs nuori, vaaleaverinen nainen sanoi hänen olevan idästä päin, rämelakeuksilta…

"Muukalainen soutaa ihmeitätekevän luolan suulle.

"Mainingit heittelevät venettä sinne tänne; ja sitte sieppaa rotko suuren imaisun, jotta kylmästi värähdyttäviä ilmavirtoja puuskahtaa kuuromykän keuhkoista, hänen kielensä kahleet laukeavat, hän päästää kirkaisun, riemuitsevan kirkaisun tuon ahnaan nielun edessä, hänen korvansa aukeavat, ja hän kuuntelee pyörryttävän iloisena meren pauhinaa ja kääntää veneen pois luolan ratkaisevasta särpäyksestä…

"Ja kävellessään rannalta sanomattoman iloisena avautuneiden aistiensa toiminnasta, tapaa hän tuon vaaleaverisen naisen. 'Minä osaan puhua! Herralle kiitos! Minä osaan puhua ja kuulen', ja hän aikoo syleillä naista, sillä hän tuntee kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan.

"Mutta nainen työntää hänet pois: 'Menkää tiehenne siitä! – Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö!'

"Mies tahtoi saada sanotuksi: 'Ei, ei! – Siinä olette oikeassa. Pyydän anteeksi: en tarkoittanut pahaa.' – Mutta samassa herpautuivat jälleen hänen kielensä jänteet: hän ei saanut sitä sanotuksi. Eivätkä hänen korvansakaan enää kuulleet.

"Mutta ne ainoat sanat, mitä ne olivat kuulleet siitä asti kun äidin ääni viimeisen kerran sointui lapsensieluun, jota kuurous oli eroittamassa elämän suuresta laulusta – ne ainoat sanat olivat: 'Menkää tiehenne siitä! Mitä minä välitän, puhutteko ja kuuletteko vai ettekö?!'

"Pitkämatkainen muukalainen souti uudestaan merenalaiselle luolalle, mutta tällä kertaa masennuksissaan. Mikään ylentävä usko ei temponut hänen kielensä jäykkiä jänteitä eikä tulistuttanut hänen korviaan. Meren imuvirtaus herätti hänessä vain pelkoa. Ei tapahtunut mitään ihmettä, eikä hänellä ollut voimia kääntää venettä poiskaan.

"Aukko nieli hänet.

"Ja mitä nielu saa haltuunsa, sen se pitää omanaan.

"Se on kuoleman uskollinen liittolainen, ja vastustamattomana kuin kuolema särpii se viimeisetkin murenet – pitkin väliajoin – ilman kiirettä…"

Jussa liitti kätensä ristiin: "Jumala olkoon sen oudon kuuromykän sielulle armollinen! Amen!" —

Kun Jussa astui ulos sakaristosta, istui vieras nainen jo reessä – kaukana tien alivarressa.

Hän piteli ohjaksia itse. Hevonen pyrki porhaltamaan liikkeelle, mutta hän pidätti sitä.

Pappi seisoi hievahtamattomana portailla. Käsi tempoi ja pyrki karvalakin reunaan, mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja häntä kidutti sielunsa nääntymys…

Nainen katsoi taakseen.

Leuka painui yhä enemmän ja enemmän rintaa vasten, katseen tulviessa pappiin, ja kenties hänen verensä tulvi mukana; katsoja vaaleni… Hevonen nykäisi. Hän ojensi ohjakset ajajalle. "Aja nopeasti!"

Vasta kun he kääntyivät joen päälle, laukesi hänen henkensä väräjävään huokaukseen, ja huulet vavahtelivat kiireisesti.

"Aja nopeasti!"

Vauhdin tuottamaan nautintoon tunkeutui tuon tuostakin tuskansekainen tunne, että takana liehui jotakin varjoa, ajatusta kirkon portaille jääneestä. Vielä kerran huumasi aistit mielenkarvaus ja halu joutua sen miehen syleilemäksi, joka käyskenteli yksinäisyyden ympäröimänä… Kenties oli hän tulossa takana?.. Hänen täytyi katsoa taakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen kääntyä katsomaan; arvoituksellinen epävarmuus alkoi taas kuristaa hänen henkeänsä…

Mutta sitte hän heräsi taas. "Aja nopeasti!"

… Aurinko pistäytyi pilvenhattaran taakse ja heitti punervan hohteen lumen höytäleille, joita alkoi leijua alas, ensin harvakseen, sitte tiheämpään, – kunnes auringon kajastus ei enää kyennyt tunkeutumaan niiden läpi…

Hän istui kokoonvaipuneena karhuntaljan alla… Hänen vaaleakutrisen pikku poikansa ei enää tarvitsisi kysyä, milloin he matkustaisivat isän luo. Hyvä Jumala, hänen oli käynyt kovin sääliksi miestänsä, kun "se alkoi" syksyllä – syksyllä Juhanin tullessa verestyttämään muistoja. Mutta hän ei voinut sille mitään! Ja hän oli monet kerrat itkenyt, ettei voinut sille mitään…

Vuono ja meri tulivat näkyviin.

Kyyneleet sulattivat hiutaleet hänen poskiltaan. "Juhani! minä en voinut sille mitään! Jumala minua auttakoon! minä en tiennyt paremmin"…

Ja hän muisti, mitä hänen äitinsä oli kuolinvuoteellaan kirjoittanut hänen albumiinsa. Se oli piirretty goottilaisin kirjaimin:

"Jos kohtaat elämässä suuren pettymyksen, lapseni – ja yksi on kaikista pettymyksistä suurin – , niin älä luule, että ensimäisen katkeruuden tuska on surua."