Читать книгу: «Ruijan rannoilta», страница 6

XIII

Elna ja Jussa istuivat niemellä, kylän yläpuolella. He olivat asettuneet pajupensaikon siimekseen niityn ulkoreunalle. Aurinko valaisi joen leveää ja loivaa hietikkorantaa, ja kiillekivisirut kimaltelivat hietikolla kuin hopea.

Paksuruumiisia mettiäisiä lenteli pensaitten lähistöllä. Laiskanomaisesti istahtivat ne tuon tuostakin keltaisille pajunnorkoille tai niityn sinikelloille. Kesän ehtoopäiväaurinko loi valohämyä puiden varjojen sekaan.

Jussa tunsi sisäistä pakkoa kiittää Jumalaa kesästä ja hänestä, jonka pää nojasi hänen rintaansa vasten ja jonka kuuma rakkaus häneen oli pyhittänyt kesän.

Mutta tähän ihanaan hiljaisuuteen tunkeutui nyyhkytystä Elnan rinnasta. Onnen ensimäinen verso on hento ja vilunarka kuin umppu, joka pakkasessa ja rajuilmassa turmeltuu, ja lakastuu auringon paahteessa…

Jussa ei oikein tiennyt, miksi tyttö itki, mutta hänkin heltyi. "Miksi olet niin murheissasi, Elna?" kysyi hän vapisevalla äänellä.

"Älä pahastu, rakas Juhani! Kuule, kun sanon!" Hänen nyyhkytyksensä muuttui haikeaksi itkuksi. "Minusta tuntuu kuin sydämesi olisi väliin kylmä, ja silloin tulee minun kovin tukala ollakseni." Näin puhuessaan siirtyi hän lähemmäs Jussaa aivan kuin uskaltamatta jättää tilaa heidän väliinsä.

Jussa ei voinut ensin vastata mitään. Tämä oli jotenkin aavistamatonta. Tähän asti oli heidän keskustelunsa ollut surutonta kuin unelmat valoisana kesäyönä.

"Onko sinulla ikävä, Elna?"

"Niin, – en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä pahastu minulle!" Hän kietaisi käsivartensa Jussan kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Voi, kuinka tummat ovat silmäsi, Juhani!.. Lupaa minulle, ettet koskaan tuota minulle mitään pahaa! – Muistatko ensimäistä kohtaustamme? Muistatko, että silloin ikävöin tänne, – vaikka pelkäsin tätä maata ja ihmisiä sellaisia kuin Biettar Oula? Myöhemmin en sitä usein ole ajatellut, – mutta senjälkeen kun ensi kerran kohtasin sinut täällä, on se usein johtunut mieleeni… Ei minua vallannut – älä pahastu, Juhani, jos sen sanon – yksinomaan ilo tavatessani sinut jälleen. Myöskin tuo kummallinen lapsuusajan tuska heräsi minussa eloon. Mutta silloin kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle sattuessani sanomaan jotakin, mitä en tarkoittanut, selveni se minulle täydellisesti. Sinä sait hirmuisen kovan kiillon silmiisi. – Ei yksinomaan mielipaha siitä, että olin närkästyttänyt sinua, saanut minua tulemaan luoksesi… Minun oli silloin kovin paha olla! – Ei se ollut yksinomaan mielipaha… Se oli… niin, en tahdo sinua verrata käärmeeseen; mutta olen kuullut tai lukenut, että pienet linnut lentävät käärmeen kitaan, – vaikka ne pelkäävätkin sitä. Mutta ehkäpä juuri pelko ajaakin ne tuohon kauheaan kohtaloon. En kuitenkaan minä pelännyt enkä pelkää sinua, en sillä tavoin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei antanut silmänräpäykseksikään minulle rauhaa! Mutta sinä olit minulle silloin vihoissasi, välttelit minua. Ehkä saatoin itseni naurunalaiseksi ihmisten silmissä, mutta siitä en välittänyt. Papin rouva koetti saada minua järkiini. Järkiini! Mitä minä järkevyydestä välitin! Toisinaan näin sinut vilahdukselta, ja silloin näytti minusta kuin ympärilläsi olisi ollut jotain, mitä en osaa oikein selittää. Niin, se ilmaisi jotain sisäistä yksinäisyyttä; se teki minut miltei merikipeäksi."

Ja hän painautui taas nyyhkyttäen Jussaan kiinni. "Ja kuitenkin – kuitenkin rakastan minä sinua, Juhani, kaikesta sydämestäni. Rakastan sinua avuttoman määrättömästi. Ehkä tuskani johtuukin siitä, – ja myöskin siitä, että sydämesi on väliin niin kylmä!.. Kunpa ei sinussa olisi tuota kamalaa autiutta!"

Hän vaikeni. Mutta Jussa ei virkkanut sanaakaan.

Ihminen herää ihmeellisen kaukokatseiseen näkemykseen, kun hänen elämänvirtansa äkkiä tunkeutuu hallaiseen hyhmään.

Jussa ajatteli tyttöä, joka polveutui maailman kauneimmasta rodusta, sen mahtavista valtiaista ja valoisista jumalista. Ja hän ajatteli Jäämeren rannikon yksinäisiä majoja ja savupirttejä sekä niissä asustavia ihmisiä. Hän oli itse syntynyt pimeänä syysiltana, äitinsä ollessa kokoomassa poronjäkälää metsärajan yläpuolella. Heidän oli täytynyt yöpyä sinne, ja pimeys oli hänen ensimäisenä katseltavanaan maailmassa… Oliko meri vajottanut raskautensa Elnan silmiin?

– "Juhani! – Rakastatko minua? Voi, sinun pitää rakastaa minua!.. Muistatko, kun vihdoinkin tapasin sinut täällä metsässä? Toivottelin silloin olevani kaukana, ja samoin varmaan sinäkin. Emme kumminkaan voineet mennä toistemme ohi. Olit mahtavan näköinen, suuri ja tumma, kun äkkiä ilmestyit koivikon laitaan. Muistatko, että vapisin, kun otit kädestäni kiinni? Silmät kostuivat, en itkenyt; mutta – se vaikutti minuun niin hirveän rajusti."

"Näin sinut, Elna, yöllä sitä päivää vasten, jolloin kohtasimme toisemme; olit varhain aamulla kylpemässä pappilan puutarhan ruohokon kasteessa. Sinulla oli vaaleansininen viitta heitettynä yllesi."

"Näitkö todellakin minut? – Se oli epähienoa uteliaisuutta, Juhani." Puna nousi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, ja hän hymyili puoleksi hämillään ja nauttien.

"Olit ihana seistessäsi siinä hetkisen päin aurinkoa. Sinulla oli kasteen kiilto vaaleansinisellä viitallasi."

"Olinko ihana? – Rakasta minua, Juhani! Rakasta!"

Hänen hihansa olivat soluneet ylös. Jussa tunsi kaulallaan hänen vaalean ranteensa valtasuonen tykytyksen ja näki nuoren, uhkean tytön ohuitten kesävaatteitten verhoaman rintakehän liikkeet.

"Se yö oli lämmin. En saanut unta. Ajattelin sinua, ja siitä tuli yhä kuumempi ollakseni. Siksi menin kasteeseen kylpemään, se oli niin virkistävän viileätä."

He olivat jälleen molemmat ääneti.

"Ehkä vihaat minua, Juhani?"

Jussa ei vastannut siihenkään mitään. Sitävastoin kysyi hän: "Miten olet ajatellut suhdettamme? Sano minulle, Elna!"

"Suhdettamme?.. Suhdettamme!.. Niin, – siitähän emme ole koskaan puhuneet! Voitko sinä käsittää sitä?! Miksi emme ole siitä koskaan puhuneet?!"

"Arvattavasti siksi, että meidän välillämme ei ole milloinkaan ollut mitään suhdetta. Eikä varmaankaan voi koskaan tullakaan."

Tuskin Elna itsekään huomasi, että vapautuksen huokaus kohosi hänen rinnastaan. "Ennenkuin matkustan täältä, tahdon minä sittenkin sen suloisen tiedon, että rakastat minua kaikesta sydämestäsi!"

Hän kumartui katsoakseen Jussaa silmiin, mutta samassa nojautui hän taakse päin. Jussan katse oli tyly ja kylmä.

"Juhani!"…

"Matkustatko jokea alas kotiisi, Elna?"

"Matkustan! – Enkö ole jo puhunut siitä sinulle?"

"Et ole… Et ole sitä maininnut. Tuskinpa olisit nytkään maininnut, jollen olisi kysynyt… Mieleeni johtui kysyä."

He olivat ääneti. Elna nykki hermostuneesti ruohoa.

Vihdoin sanoi hän: "Vouti kuuluu olevan huvimatkalla etelässä."

"Vai niin!"

Seurasi tuskastuttava hiljaisuus. "Hän asuu joen suussa", sanoi sitte Jussa. "Olen nähnyt hänet yhden ainoan kerran, useita vuosia sitten, nimittäin silloin, kun hän tutki Biettar Oulaa porovarkausjutussa, häntä, jonka sanoit loihtivan metsän, käymällä vain sen läpi."

"En matkusta jokea alas siinä tarkoituksessa, että kohtaisin hänet."

Mutta Jussa ei vastannut mitään. "Juhani!" huudahti Elna ja ojensi peloissaan kätensä hänelle. "Älä ole vihoissasi minulle, Juhani! Älä ole vihoissasi minulle, tyttö-raukalle!"

"Jos pelkäät minua, niin mene pois. Ja sydämellinen kiitos seurastasi!" sanoi hän puristaen ystävällisesti Elnan kättä. "Pakenemallahan pahasta päästään."

Elna lyyhistyi Jussan syliin valittavasti itkien. "Ei – ei voi olla niin, että me eroaisimme ainiaaksi, – emme ainiaaksi, Juhani!.. Auta minua, hyvä Jumala! En voi elää sinutta, Juhani! En voi! Sieluni kuoleutuu minussa, ja minä kuihdun elävänä ja nuorena. – Älä katso minuun tuolla tavoin! Ole hyvä minulle, Juhani!"

Tyttö laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!.. Koeta, kuinka minun sydämeni tykyttää!.. Luulen olevani sairas. Älä tee minulle mitään pahaa!.. Voi ei, kenties on turha vaatia sinulta sitä lupausta. – Hivele otsaanikin!.. Kiitos!.. Se on kiinni kaulan sivulla; avaan sen itse… Voi, kuinka viehättävästi hengityksesi lämmittää rintaani!.. Kiitos, Juhani, kiitos hyvyydestäsi!"

* * * * *

Jussa istui taas yksinään. Ja hän istui siinä kauvan. Paha ajatus ja yksikin kova sana vihloo rakastavan sydäntä aivan kuin hurjan eläimen purema haava. Ihmistä vaivaa polttava jano saada sovitusta, mutta kun hän aavistaa sen olevan lähellä, säikähtää hän ja karttaa sitä.

Kuullessaan sauvoimien kolinaa herää hän mietteistään.

Alempana, toisella puolella jokea, niemen takana, näkee Jussa veneen, jota mies ja vaimo sauvovat ylös leveätä, tasaisesti virtaavaa jokea. He ovat juuri siinä, missä hietasärkkä niemen takana kapeana yhtyy hietikkorantaan, joka vesirajasta nousee loivasti ja etempänä jyrkästi.

Vene on uusi, leveäpohjainen ja korkeakeulainen. Ohueen tervattuna kiiltää se punaiselta auringon valossa. Mies, jolla on valkea paita yllä ja kudottu punainen huivi uumilla, sauvoo perässä, nainen keulassa. Hänen lyhyt, rantuisesta patjaliinasta tehty röijynsä on etupuolelta märkä aina rintoihin asti. He pistävät yhtä aikaa sauvoimensa veteen, ja nojatessaan pitkiin, sileiksi höylättyihin salkoihinsa siirtävät he käsiään ainaisin kolmin ottein latvaa kohti ja työntävät, niin että vesi kuohuu keulan edessä ja aallot vyöryvät loiskien rannan somerikolle.

Hietikkorinne kajahtelee heidän puheestaan ja sauvoimien säännöllisistä kosketuksista veneen laitaan sekä veneen pohjalle heitettyjen kiiltävien peltipannujen kolahduksista. He ovat menossa laidunmajalle.

Hietikkorinteessä, koivun ja katajan juurien koossa pitämän turpeen alla, on pääskysten kaivamia reikiä. Pääskyset lentävät niistä ulos ja sisään ja liitävät ristiin rastiin, pyytäessään kilvan sääskiä ja hietaperhosia.

Jokitörmän, mäkien ja tunturirinteen kuvaiset joessa hajoavat veneen aalloista ja keikkuvat alhaalla kirkkaassa sinivalkeassa vedessä.

Seuraavana päivänä käyskentelee Jussa kylällä. Se on kesälevossaan. Lapset ja vanhemmat ihmiset ovat paimenessa. Miehiä on tukinuitossa ja turskanpyynnissä meren puolella, toisia on lohenpyynnissä joella.

Talojen ovet ja akkunat ovat auki. Avojaloin kutovat naiset sarkaa ja kehräävät villoja. Tuuletetut ja puhdistetut huoneet kaikuvat heidän puheestaan ja kaiteittein tiheistä iskuista. Tuulenpuuska panee väliin heinikot aaltoilemaan ja saa ne kimaltelemaan auringon valossa.

… Palajaisiko hän sittenkin hyvästelemään Elnaa?

– Ei…

Hän laskeutuu makuulle lehtimetsän reunaan kylän aliniemelle; hän ei ole etäämpänä jokitörmästä kuin että saa joen näkyviinsä, jos kohottautuu… Silloin kuulee hän airojen loisketta. – Entä jos hän laskeutuisi rantaan sanomaan hyvästi?

– Ei…

"Soutakaa rantaan", kuulee hän tytön sanovan kyyditsijöilleen. Jussa juoksee syvemmälle metsään ja piiloutuu sinne.

Tovin kuluttua nousee Elna törmälle, tuijottaa hetkisen jännittyneenä siihen paikkaan, jossa Jussa oli maannut… ja juoksee takaisin veneeseen.

XIV

Vuosien kuluessa oli Lassea yhä vaikeampi kohditella. Mutta hän ei koskaan uhannut: hänen harminsa siitä, että oli saanut korvaukseksi kolme vasaa ja yhden mitättömän vaatimen, ei koskaan voinut kohota sellaiseen voimaan, että se olisi vapautumisekseen vaatinut vihanpurkausta. Mutta vaikkakin tämä häneen juurtunut katkeruus oli voimaton, niin sai se hänet kuitenkin – tai ehkä juuri siksi – heltymättömän loitontuvaksi Biettar Oulasta. Muori Biettar oli kyllä kehunut terveenä ollessaan kykenevänsä pitämään häntä kurissa. Mutta muorin tultua kivuloiseksi oli Lassen olo helpompi ja hänen hyyhmäinen luonteensa sai uusia aineksia, kun hän muisteli äiti Biettarin röyhkeää omavaltaisuutta. Kaikki tämä painoi leimansa hänen silmiinsä, koko muotoonsa ja kaikkiin tuon tahdottomasti tottelevan olennon toimiin.

Ja Lasse, jolla ei ollut koskaan elämässään ollut vaikutusvaltaa ihmiseen, ei voinut vähääkään vähentää vallastaan Biettar Oulaan. Hitunen ihmisrakkautta, joka hänellä oli ollut, kuoleutui tähän myrtymiseen – ainakin Biettar Oulaa kohtaan. Nyt oli hänen vallassaan voimakkain ihminen, jonka hän tunsi; nyt piti puristaa! Ja aikaa myöten oppi hän todellakin myös itse ymmärtämään, että juuri tuo verettömän harmaa hänessä, jota voitiin aavistaa, mutta joka ei koskaan tullut näkyviin, oli hänen voimanaan. Ja siihen suuntaan saatua leiviskäänsä käytti hän parhaimmalla tavalla.

Tämä hänen olemuksensa sai aikaan, että Biettar Oula ei voinut ajoissa ottaa hänestä vaaria. Siinä oli jotain, minkä Biettar Oula oli toivonut aikojen kuluessa häviävän. Hän ei ollut tottunut mairittelemaan eikä pikkumaiseen epäilevään huomaavaisuuteen. Kateutta ja muuta sellaista oli hän tottunut suvaitsemaan Lassessa.

Tässä asemassa ei Biettar Oula ollut huomannut, mikä muutos hänessä oli tapahtunut sillä aikaa, kun Lasse oli poissa.

Hän oli jo ollessaan oikeuden edessä saanut alkuaiheen nykyiseen heikkouteensa. Tukalassa asemassa oli hän silloin, kun hän pelkäsi, että hänen ehkä piti tehdä väärä vala. Silloin oli hän totta puhuen ensi kertaa tekemisissä pelon kanssa. Jo ensimäisenä yönä senjälkeen valtasi hänet paha aavistus, että hän vielä kerran joutuisi pulaan Lassen tähden. Myöhemmin piti hän sitä kyllä pelkkänä mielikuvituksena, mutta – väliin kumminkin vaipui hän henkeään pidätellen sitä miettimään.

Lassen tultua kesti tällaista Biettar Oulan sisäistä tyhjentymistä melkeinpä hänen tietämättään useita vuosia. Mutta kun hänen maineensa äkkiä oli tullut paremmaksi – myöskin hänen tietämättään – ja hän kohosi arvosta arvoon, päästen lopulta kunnanhallituksen jäseneksi, huomasi hän tilansa, tuli araksi ja epäluuloiseksi. Hänelle selvisi nyt, kuinka paljon Lassen ilkeät katseet ja painostava käytös olivat vähentäneet hänen vastustusvoimaansa. Hänellä ei ollut enää ollenkaan itsensähillitsemiskykyä, eikä hän käsittänyt, mitkä keinot olisivat tehokkaita: hän antoi Lasselle lahjoja ja oli naurettavan huomaavainen – , vaikka hänellä oli kyllin kokemuksia siitä, ettei enkelinkään hyväntahtoisuus olisi saanut Lassea heltymään, päinvastoin teki se hänet vain tunteettomammaksi.

Hän tuli ihan neuvottomaksi ja avuttomaksi etsiessään keinoja Lassen taltuttamiseksi.

Viime aikoina vaivasi Biettar Oulaa unettomuus. Eräänäkin yönä valvoi hän kauvan. Hän makasi jäykkänä, hermot jännityksessä. Hänen rinnastaan alkoi kuulua pitkäveteistä tärinää, joka oli kuin seinäkellon ääntä sen alkaessa lyödä. Hän säpsähti, ja samassa kiiti valojuova hänen silmiensä ohi. Hän nousi istualleen ja pani kätensä sydämelleen saadakseen varmuutta siihen, että hän vielä eli, ja tuijotti senjälkeen ympärilleen. Teltassaan hän huomasi elävänä olevansa, ison ja somasti kuorsaavan Ellensä vieressä.

Seuraavanakin yönä valvoi hän ja odotti tuskallisena edellisen yön tapahtuman toistumista. Hän makasi %ummessa silmin arvellen, että ehkä uni sittenkin tulisi… Nyt näkee hän harmaan täplän. Ovatko hänen silmänsä ummessa? – Ovat… Mutta sittenkin näkee hän harmaan täplän vähän matkan päässä. Se siirrähtää lähemmäs ja samassa muuttuu Lassen kasvoiksi verestävine silmineen. Lassen kasvot näyttävät nyt verettömiltä ja harmaammilta kuin ennen… Hetken perästä muuttuvat ne Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, jotka myös ovat verettömät ja harmaat.

Hän nousi istualleen ja voihki. "Mikä sinua, Oulatsjam, vaivaa?" kysyi Elle, joka oli herännyt hänen voihkinastaan.

Biettar Oula siirtyi Ellen taljan alle ja painoi päänsä hänen rintaansa vasten peloissaan ja vapisten kuin pieni lapsi…

Nyt oli hän, kuten kerran ennenkin, epäilyksien vallassa. Hän ei ollut moneen vuoteen ajatellut sitä asiaa. Hänet valtasi halu repiä Elleä nenästä ja nipistää reidestä, ja hän kuvitteli mielessään, kuinka pahoin voudille kävisi, jos hän… Hän pelästyi: hän ei voinut uskoa sitä, että hän itse pääsisi voittajana taistelusta. Hänellä ei ollut rohkeutta. Seuraukset peloittivat häntä… Hän toivoi, ettei joutuisi sellaiseen… Joutavia! – Vouti oli ottanut Groobeinin tytön Jussalta. Olihan yleensä puhuttu, että Jussa hänet naipi… Kuka siis tietää! —

XV

Eräänä syksynä olivat he asettuneet karjoineen sisämaanlaakson eteläpuolelle, tunturilammen rannalle, noin kymmenen penikulmaa kirkolta kaakkoon.

Muutamana iltana ei kuulunut paimenten joikumista.

Biettar muori makasi viimeisillään.

Porolauman tömistely teltan ohitse ilman paimenten tavanmukaisia huutoja kuului hyvin synkältä – kuin henkien suhinalta – lisäten hetken vakavuutta.

"Etkö voi haukkua hiljaa! – Girjes! huosh!"

Muori heilutti keppiä ja raappi tiheäkarvaista taljaa, joka hänellä oli peitteenä.

Andi – pikku Andi, joksi häntä vieläkin sanottiin – istui toisella puolen nuotiota. Aina kun katkuava savu kosteitten koivunoksien palaessa kokoontui pilveksi, katsoi hän padan sivutse äiti Biettariin. Isoäidin silmät näkyivät kiiltävinä ja kankeina mustaa telttaseinää vasten. Hän koetti nyt olla katsomatta usein isoäitiään. Hän istui siinä masentuneena, kyyneleitäkään ei tämä turtumus heruttanut poskille. Elle istui Uusi Testamentti ja virsikirja kädessä.

Revontulet roihusivat värisevinä kieluina taivaan laella.

"Taivas palaa! – Paetkaamme!" sopersi Biettar muori ja katsoi räppänää kohti… "Polje veri lumeen, Oula!.. Peitä kaikki jäljet! Voipiko merkkiä muuttaa? – Eikö? – Leikkaa korvat poikki!"

Biettar Oula kalpeni. Nuo hänen äitinsä sanat olivat Biettar Oulalle tutut. Ne oli hän usein ennenkin kuullut ollessaan äitinsä kanssa öisin toisten poroja tappamassa. "Lueppa, Elle, Testamenttia!" Elle avasi vapisevin käsin likaisen kirjansa. Musta savu karvasteli hänen silmiään ja nuotio valaisi niin huonosti, ettei hän nähnyt hyvin lukea, ja sitäpaitsi ei hän rippikoulusta päästyään ollut vaivannut itseään lukemisella.

"Etkö kykenisi edes lausumaan pikku rukousta?"

Kyllä – mutta… pahaksi onneksi ei hänen mieleensä juolahtanut mitään sellaista rukousta, jonka hän olisi osannut ulkoa.

"Mutta virka hänelle joku Herran sana!"

Kyllä – kunhan hän vain keksisi jonkun semmoisen!

"Emmekö laulaisi virttä, Elle?"

"Jumala, Herra taivaassa." Sen osasivat he molemmat hyvin. Mutta ainoastaan yhden säkeistön.

"Laulakaamme se vielä kerran", sanoi Biettar Oula. He veisasivat sen neljään kertaan ja heidän sydämensä lämpeni siitä.

Kunpa he nyt lisäksi osaisivat lausua muutaman Herran sanan!

Elle alkoi sanella ulkomuististaan isämeitää. Eihän se kyllä tahtonut oikein luistaa, mutta muisti hän kuitenkin enimmät kohdat…

"Jeesus", kuiskasi äiti Biettar.

Ja samassa kun Biettar Oula avasi teltan oven tuodakseen polttopuita, vetäisi äiti Biettar viimeisen henkäyksen, kylmän syksyhöyryn tuntureilta hyökätessä hänen vuoteelleen.

"Eikö hän sanonut: Jeesus?"

"Sanoi!"

* * * * *

Vaivaloista olisi ollut viedä ruumis kirkolle tähän aikaan, sillä lunta ei vielä ollut.

Paria päivää myöhemmin pantiin hänen ruumiinsa pulkkaan ja haudattiin tunturirotkoon.

Hänen vanha palvelijansa Aslak hautasi hänet, lukien hautaamissanat virsikirjasta. Sitte latoi hän suuren kiviröykkiön haudalle, etteivät pedot kaivaisi ruumista esille.

XVI

Viime päivinä oli satanut räntää, joka ilman jäähdyttyä oli jäätynyt. Porojen oli vaikea saada jäkälää esille jäisen lumen alta. Ne olivat ahkeraan liikkeellä ylängöllä etsimässä paljaita paikkoja.

Eräänä päivänä äiti Biettarin kuoleman jälkeen seisoivat Biettar Oula ja Lasse teltan ulkopuolella. Lassen piti lähteä paimeneen, mutta tapansa mukaan kuhnaili hän mahdollisimman kauvan.

Biettar Oula virkahti: "Näetkö poroja tuolla kukkulalla lammen toisella puolella? – Olisi ehkä parasta ajaa ne eteläpäähän lampea. Siellä on laidun parempaa."

Kyllähän… Kyllähän – Lasse aikoi tehdä sen. "Jää on kai nyt siksi vahvaa, että voin kävellä yli."

Biettar Oula puri hammasta. Ajatukset, joita hän oli viime päivinä hautonut mielessään, olivat äkkiä toteutumassa, vieläpä ennen kuin hän oli oikein ehtinyt niihin perehtyäkään.

"On, varmastikin." Oulan ääni petti; hänen täytyi niellä lauseensa jatko.

Lasse lähti kävelemään jäätä. Vastasataneessa lumessa venyi jälki pitemmäksi ja pitemmäksi. Jäässä kuului rysähdyksiä, väliin pitkällisempääkin jumua… Biettar Oula vapisi.

Lasse lähenee jo jyrkkää kallioseinää, toisella puolen lampea… Silloin juoksee Biettar Oula alas rantaan ja koettaa huutaa Lassea kääntymään takaisin, – mutta ääni takertuu kurkkuun. Hän lyyhistyy ja saa kirkaistuksi juuri silloin kun jääkin murtuu… Avannossa kellui lakki, jota hiljalleen heiluttelivat pintaan nousevat kuplat… Sitten oli kaikki hiljaista. Kallion seinustalla oli vesi syvää.