Читать книгу: «Ruijan rannoilta», страница 5

IX

Jussa oli eilen tullut kotiaan.

Useita vuosia oli hän ollut poissa. Hän sanoi itseään nyt Juhaniksi, mutta kotona ei kukaan saanut nimitetyksi häntä muuksi kuin Jussaksi.

Lopputaival – Inarinjärveltä – oli vienyt kerrassaan kahdeksan päivää.

Keli oli nimittäin käynyt kehnoksi. Parin viimeisen penikulman matkalla oli hänen väliin täytynyt siepata sukset olalleen.

Oltiin nimittäin toukokuun puolivälissä. Tänään oli hän rohjennut lähteä kävelemään joen rannalle. Hänellä oli tympäisevä tunne, että hän näytteli kovin vierasta osaa kotona. Kunpa ensimäiset päivät kuluisivat…

Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä, ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton tukalaa olla välimuotona.

Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes katunut syntiään.

Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän tulijan.

Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina hänen mieleensä…

Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana… Hän tähtäsi katseensa neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja likalätäkköjen välistä…

"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? – Tuskin tunnette minua enää; mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." – Tämän sanoi hän suomeksi.

"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."

"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"

"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja keveää!.. Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin kysyn!.. Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"

Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavasti Jussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?..

On kohtauksia, joita seuraa salattu juhla, ja juhlariemu kätkee paljon…

"Minkätähden Te luette suomalaiseksi papiksi, hra Jongu?"

"Siihen en osaa oikein itsekään vastata."

"Mielestäni olisi Teidän pitänyt lukea norjalaiseksi papiksi… Mutta jos Teistä tulee pappi naapuripitäjääseen Suomessa, tulen minäkin kuuntelemaan saarnaanne."

"Lupaatteko sen! – Silloin saarnaan minä ainoastaan Teille, yksinomaan Teille!"

"Toivon, että Te silloin saarnaatte suomeksi, ettekä lapiksi!.. Eikö siellä naapuripitäjässä ole kivikirkko?"

"On."

"Hyvin kapeassa autioon tasankoon pistävässä laaksossa?"

"Niin juuri!"

"Ja laaksossa on tuskin ainoatakaan muuta elollista olentoa kuin pappi?"

"Eipä juuri."

Neiti loi silmänsä alas. Hetken perästä nosti hän katseensa verkalleen ja katsoi Jussaa silmiin. "Siellä lienee kummallista… Luuletteko viihtyvänne siellä?"

"Se on sen ajan murhe! – Vielä minusta ei ole tullut pappia."

"Sinne kuitenkin papiksi pääsette!"

Tytön katse synkistyi kuin pimenevä metsä.

Useimmat ihmiset pienenevät, kun ensimäisen juhlallisen vaikutuksen loisto on sulautunut tuttavallisuuden yksinkertaisiin sävyihin. Mutta Elnan silmissä oli juuri tuttavallinen sävy syvempi kuin kaikki juhlaloiste…

Sitte kysyi Jussa: "Miksikä pitäisi minun olla pappina juuri siellä?"

"Niin – . Sanonpa Teille – , olin etelässä pari vuotta. Ihmiset olivat siellä vilkkaampia ja aivan toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli siellä valoisampaa ja erilaista kuin täällä. Ja kun nyt muistelen Teitä siltä ajalta, jolloin olitte Lofjordenissa käymässä, tuntuu minusta, että Teidän pitäisi olla pappina juuri siellä hiljaisessa laaksossa, joka pistää suoraan autioon tunturiseutuun… Ja olen aina ajatellut, että Biettar Oulan pitäisi olla siellä sanankuulijananne…"

"Sanoitte aina?"

"Niin", sanoi tyttö punastuen. "Milloin käytte pappilassa? Teitä kaivattiin sinne… Mutta nyt pitää minun toki lähteä… Olen käynyt joen ylävarrella katselemassa veden temmellystä. Kuinka tulvillaan onkaan uoma!"

Hän jätti hyvästi ja läksi.

Jussa seisoi katsellen hänen jälkeensä.

Runsas elämän ilo uhkui hänen nuorekkaasta olennostaan.

Yhä seisoi Jussa siinä hehkuvin mielin keskellä kevään uhkuvaa levottomuutta… "Ihmiset etelässä vilkkaampia ja eriluontoisia kuin täällä!"

Vielä kerran tuli hän näkyviin – kirkkomäellä; hänen hiuksensa saivat auringon valossa kultahohteen. Kuinka ylväs ja suoraryhtinen hän olikaan!.. Ihmiset etelässä valkeaksi maalatuissa taloissaan ja hyvinrakennetuissa palatseissaan, – täällä sitävastoin synkissä metsissä ja autioilla tunturimailla! – Ihmiset etelässä pyrkivät valoa kohti ja valtaavat maan ja ilman, mutta täällä paetaan pimeyteen ja tuhoon…

Mutta Jussa oli nuori ja voimakas, ja hänen sieramensa laajenivat virkistävän tuoreesta maan tuoksusta. Ilmassa oli auringon utua, ja kaikkialta kuului kevätpurojen pauhinaa.

Kevät tulee kuin kuumehoureet varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maalta talvipuvun räikeässä törkeydessään, kuivaa kuumin sätein jokaisen lumettoman pälven ja saa juurien mehun toimimaan roudasta vapaassa mullassa. Se täyttää ilman juhlallisella usvalla ja saa elolliset toivomaan ja pakostakin hurmaantumaan.

Jussa nousi törmälle ja meni koivikkoon. Siellä poimunahkainen pitkäkarvainen vasikka puskuen tavoitteli suuhunsa silmuja ja hienoja oksia. Syttyvää eläintoivoa kuvastui senkin suurista, raukeista silmistä. Se heitti puremasta, katsoi kauvan usvaiseen ilmaan… Ja sitten alkoi se kovasti ammua.

Pitkät tulvillaan olevat niittyojat virtasivat keltaisessa vaahdossa joen hiekkarinnettä alas. Vähän väliä vyöryi kiiltäviä maanmöhkäleitä mätkähdellen alas ja pani hiekansekaisen veden loiskahtelemaan jään sinertävälle reunalle.

Valkoisia putouksia pilkisteli laaksojen rinnemetsistä, sillä vuorokauden ensimäisestä tunnista viimeiseen saakka kylpi kenttien lumi auringon helteessä ja suli vastustamattomana.

Metsämailla oli tukinveistäjiä. Päiväpaisteesta väräjävä kevätilma kaikui kirveen helähdyksistä.

X

On valoisa kevätyö – aurinko kultaa lakeuksia. Yön hiljaisuudessa kuuluu ainoastaan kahinaa Jussan hiihtäessä hangella.

Hän hiihtää pitkän niittylahden eteläpuolta, metsän reunaa mäen alla, missä vielä on lunta. Puhdistaakseen pyssyään laukaisee hän jalkainsa viereen lumeen. Lumen alta kuuluu lyhyt ja kumea jymähdys. Hänellä oli isoreikäinen, vanha pyssy. Tärähdys oli katkaista hänen solisluunsa. Koivikosta kuului nopeita, voimakkaita siivenlyöntejä, ja pari jänistä vilisti pitkin metsänreunaa. – Laukaus oli ainakin saanut eläimet liikkeelle makuusijoiltaan.

Hän ampuu riekon ja kiihoittuu laukauksen aiheuttamasta jyrinästä. Hankea punaavan veren näkeminen herättää hänen entisen verenhimonsa henkiin; hän oli nimittäin poikana, Biettar Oulan tapaa noudattaen, tottunut juomaan kuumaa eläimenverta. Hän puristaa riekosta veren suuhunsa. Kuin ensimäiset viiniryypyt lämmittää ja virkistää se häntä ja saa silmät hehkumaan. Pensaat, mäet ja tunturit sekä eläimet täällä vapaassa luonnossa johtavat hänen mieleensä entisaikoja. Eivät häiritse häntä nyt uteliaat ihmiset – Jumalan kiitos!.. Hän laukaisee ruutipanoksen näreikköä kohti, istuessaan lumettomalla töyryllä pureksien pihkaa. Aamutervehdys teille kaikille, kunnialaukaus meille kaikille!

Jänis laukkaa hänen ohitsensa. Se haistaa ruutia ilmasta ja käännähtää hypähtäen, mutta kohtaa toisen ruutipanoksen ja lähtee suoraan Jussaa kohti, pysähtyy ja istuutuu vähän matkan päähän hänestä. Jussa työntää suuren, kostean pihkamöhkäleen pyssynpiippuun ja ampuu jänistä kuonoon. Se heittää kuperkeikan, puistaa nyhähdellen päätään ja kapaisee tiehensä. Tuosta Jussa hillittömään nauruun. "Anteeksi! – Olisi voinut käydä pahemminkin", sanoi hän.

Jussa on tullut sivulaaksossa juoksevan, pienen joen rannalle.

Hiljaa kuin petoeläin hiipii hän pajukkoa törmälle, nähdäkseen olisiko hanhia joen suulla.

Siellä ei ollut mitään. Pääjoen jäällä oli vieläkin näkyvissä laajalti poron jälkiä, sinertävässä lumisohjussa. Nähtävästi oli Biettar Oula nykyisin suurine laumoineen samonnut tätä tietä pohjoiseen. Kellään muulla ei ollut niin suurta karjaa.

Jussa makailee koivikossa miettien yhtä ja toista.

Kiimaisia koirasriekkoja kaakottaa kiihkein äännähdyksin ja juoksee sinne tänne näreikössä. Jussa ääntelee kuin hyväilty naarasriekko. Koiraat rientävät häntä kohti matalina, siivet levällään, pelkäämättä hänen suurta ihmisruumistaan; kiima on poistanut niiltä pelon ja ajaa niitä kuin metsävalkea… Suuret koiraat kaahaavat naaraita ja iskevät toistensa kurkkuun mustasukkaisuuden hurjassa raivossa.

Jääteli työntyy rantaa vasten, ja irtautuneet jääpuikot helisevät koskettaessaan toisiinsa.

Yhä ovat mäet ja kukkulat auringon hempeään kultavaippaan verhottuina. Elna… Kevätyö on täynnä valoa ja kohua. Aistit kohoavat ikävöimisten vuosta… Mitä kaikuu mäki, mitä notkuu maa?

* * * * *

Elna! Elna! "Kivikirkko aukealla lakeudella." Sinä sanoit sen kostein silmin, punahohde otsallasi! Tukkani on pitkä ja musta, ja papinkaapu on kuin musta verho, joka eroittaa minut ihmisistä ja maailmasta… Elna! Kunpa olisi jo se aika, joka on vielä niin kaukana tulevaisuudessa, niin seuraisit sinäkin mukana!.. Kulje sinä vain maan päällä, Elna, niin se notkuu enemmän – En kestä tätä, rintaani polttaa, katseeni sumentuu… Elna! Minä en kestä tätä. Aurinko nousee vitkaan, ja aika sulattaa ruumistani, sieluani. Herra Jumala, en kestä tätä —

Hanki narahtelee. Joku eläin siellä. Jussa tempaa pyssynsä maasta. Susi laukkaa veltosti joen rantaa ja vainuaa poronjälkiä.

Jussa asettaa pyssynperän poskelleen, hän eroittaa tähdätessään sen karvojen värin, suupielissä vaahdon ja silmissä kylmän kiillon.

Laukaus pamahtaa. Peto säntää säikähtäen sulan jokirannan yli jäälle.

Jussa rientää perässä. Hän kahlaa jään reunalle ja hyppää suksilleen. Hiki juoksee hänen kaikin voimin ponnistellessaan ja tekee hänen jäsenensä notkeiksi. Huima vauhti ja pedon avara punainen kita kiihdyttävät hänet hurjan vimmaiseksi. Verta on tippunut lumelle suden haavoittuneesta jalasta. Se kääntää päätään ja uhkaa irvillä hampain Jussaa.

Et minua peloita! Tunnen sinut ja kaltaisesi!

Harmaa höyry suusta tupruten laukkaa susi niemen sivua. Hanki kahisee suksen liukuessa.

Susi laukkaa joen poikki sen pohjoisrannalle, ja edelleen metsään. Jussa juoksee sukset jalassa vetelän rantasaven yli, jättää sukset rannalle ja porhaltaa suden perässä mäkeä ylös. Väliin katoaa se hänen näkyvistään. Jussa on jo hengästynyt, mutta susikin on väsynyt, sillä haavaa pakoittaa, ja siitä on juossut jo paljon verta.

Susi menee hoipertaen louhikkoista tunturin rinnettä ylös ja pysähtyy kallion kielekkeen alle. Jussa kaataa suuren panoksen ruutia pyssyynsä ja työntää piippuun kotona valamansa lyijykuulan. Hän astuu lähelle sutta, joka räpyttää silmiään ja vaahtokitaisena uhkaa häntä. "Henki pois!"

Suden alaleuka retkahtaa ammolleen; luoti on musertanut sen. Istuen kahareisin karvaisen eläimen päällä hän työntää pitkän puukkonsa sen rintaan.

Hiki polttelee hänen silmissään, ja kädet vapisevat väsymyksestä hänen eläimellisen raateliaana nylkiessään sutta.

Jussa kiipeää kalliolle ja riisuu vaatteensa vääntääkseen niistä märkyyden pois, levittäen ne sitte auringonpaisteeseen kuivaamaan.

Hän istuutuu kalliolle, kietoen sudennahan ympärilleen, ja katselee jokea, joka näillä tienoin virtavana ja jo vapaana jäistä kiertää korkeaa hietarinteistä kukkulaa. Täältä näkee hän paimenmajoja, joissa hän on kaikissa käynyt. Tuolla ovat ne mäet, joilla hän usein on pistäytynyt syömässä vareksenmarjoja ja mustikoita. Tuolla näkyvät mäenrinteet, joilta hän syksyisin on poiminut puolukoita. Hän tuntee kaikki polut näillä tienoin. Tuolla syvässä poukamassa on hänen ongessaan usein hopealta hohtava lohi temmeltänyt. Hän on kuljeskellut täällä kaikkialla. Joka kolkka on hänelle tuttu: joka suon, joka korven, kaikki hän muistaa.

– Lähellepä Biettar Oula on asettunut. Pohjoisessa päin näkee hän savun nousevan kahden tuuhean männyn välistä. Hän pukeutuu nopeaan ja lähtee sinne.

XI

Koirat olisivat varmaankin repineet hänet kuoliaaksi, jollei Biettar Oula olisi kiirehtinyt kepittämään ja torumaan niitä.

"Kah – Jussako?! Sinustahan on tullut iso mies!"

"Piti sinuakin vielä tavata!" huudahti Aslak tervehtien häntä, iloissaan hänen tulostaan. "Olet ehkä jo ulosoppinut?"

Jussa sanoi siihen vielä pitkän ajan kuluvan.

"Niin, – mutta sittenpä sinä tiedätkin kaikki maailman asiat."

"No, kyllähän sitä sitten jotain tietääkin", tuumi Jussa.

Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt asettua tänne joksikin aikaa, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin odotettiinkaan. He olivat valvoneet kaksi vuorokautta perätysten. Muutamat vaatimet eivät nimittäin käsitä, että ihme on tapahtunut, sillä ne katsovat vihaisin silmin pientä luotua lumella ja potkisivat sen kuoliaaksi, jollei niitä samalla pakoitettaisi haistamaan pienokaistaan ja saataisi siten huomaamaan, mitä nuo pienet elukat ovat, sekä äidin rakkautta niissä syttymään. Haisteltuaan pientä lämmintä eläintä, huoahtavat ne rakkautta osoittavasti. Sitten nuolevat ne vasoja, näiden imiessä emiensä utareista rasvaista maitoa. Syötyään kykenevät pienet jo ailakoitsemaan ja seuraamaan emäänsä.

Biettar Oula meni Jussan kanssa telttaan. Elle toi vieraalle syötäväksi parasta mitä heillä oli, kuten poronkieltä ja ydintä.

Biettar Oula alkoi kysellä Suomen lakiasioista. Hän oli jo useita vuosia ollut jäsenenä kunnallishallituksessa. Hänellä oli tarkat tiedot kunnan asioista, ja puhuessaan näistä muutti hän puhetapaansa.

"Olemmepa me – kunnallishallituksen jäsenet – ajatelleet kehoittaa paria rikasta porolappalaista lännestä muuttamaan pitäjääseemme. Silloin saisimme kuntamme tulo- ja menoarvion paremmin lyömään tasan." Hän oli hetken ääneti, korostaakseen tätä sanantapaa. "Ei ole pitäjässämme enää paljonkaan rikkaita lappalaisia; ne ovat joko kuolleet tai köyhtyneet."

Hän ei ollut viime vuosina ollenkaan harjoittanut poronvarkautta. Mutta kunniallisen kansalaisen maine ja arvo oli hänelle vieläkin niin veres, että hänen oli toisinaan vaikea uskoa asemaansa todelliseksi. Hän oli ylpeä mielenmuutoksestaan kuin nuori vaimo, joka ensi kertaa on siunatussa tilassa.

Ja hänen kääntymyksensä oli tapahtunut seuraavasti:

Kun Nikko Nille onnistumattomalla kihlausmatkallaan kirkolle oli kertonut karanneen poronsa löytyneen elävänä ja vahingoittumattomana Biettar Oulan laumasta, herätti niin kummallinen väite ensin niin suurta ihmettelyä, ett'eivät varsinkaan koilliskulmalla asuvat sitä uskoneet. Mutta kun Nikko Nille moneen kertaan vakuutti asian niin olevan ja kertoi, että Biettar Oula itse ilmoitti hänelle porosta, uskottiin Biettar Oulasta todellakin tulleen täysin rehellinen mies.

Kun Biettar Oula myöhemmin talvella kirkolla käydessään huomasi ihmisten pitävän häntä tapansa muuttaneena ja hurskaana, tunsi hän itsensä kuin toiseksi ihmiseksi. Hän nauroi partaansa – alussa. Mutta hänen mieltänsä kutkutti nähdä itsensä siinä valossa. Oli todellakin ylentävää kulkea kunniallisen miehen kirjoissa. Ja ajatteles, jos hän nyt tosiaankin olisi ollut kunnon mies! – Turhamaisuus valtasi hänet siinä määrin, että hän toden perään päätti toimittaa sisällisen puhdistuksen.

Ja niin alkoi hänen edistymisensä. Hänen jo ennestään hiottu puhetapansa kävi yhä varmemmaksi, ja Biettar Oula joutui kunnanhallitukseen. Ja hänestä riitti puhetta ihan loppumattomiin.

Saarnamiehet väittelivät keskenään, kelle kunnia Biettar Oulan kääntymisestä kuului, kun taasen toiset pitivät sitä yksinomaan Ellen ansiona…

"Mutta miten jaksaa vanha ystäväni Nikko Nille?" tiedusti Jussa.

"No", hymähti Biettar Oula, "hänellä oli taipumuksia joutua onnettomuuteen, tiedäthän. Hänen akkansa kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin oli hän jo hävittänyt kaikkensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Nykyään elää kituuttaa hän kalastajana meren rannalla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen keino. Niin, se oli odotettavissakin. Mieshän oli aina pahassa pinteessä ja kovaonninen. Annamme hänelle tuolloin tällöin tappoporon. Sääliksi näet käy miestä, joka on nähnyt parempia päiviä."

"Hän ei siis lopultakaan joutunut Aira Maritin kanssa naimisiin?"

"Ei. Tyttö meni toiselle ja saa pieniä joka vuosi – kuten parhaimmat vaatimet."

Sille täytyi Ellen hymyillä, istuessaan kolmas lapsi leveässä helmassaan, imettäen sitä suunnattoman täyteläisestä rinnastaan. Hän hymyili punehtuvan veitikkamaisesti: viittaus oli imarteleva hänen käsitykselleen naisen elämänkutsumuksesta.

"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän nyt tuleekin toimeen."

Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.

Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa huomionosoituksissa häntä kohtaan, – ilmeistä ponnistelua Lassen kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.

Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään. Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan voimakasta Biettar Oulaa.

Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.

"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan, miten saarnaat Jumalan sanaa."

XII

Paluumatkallaan näki Jussa korppien lentelevän ja rääkkyvän sudenraadon ympärillä, uskaltamatta laskeutua maahan; arvattavasti oli kettu ottanut saaliin haltuunsa.

Vesi oli rajusti noussut joessa, ja jäät olivat monin paikoin irrallaan. Näiltä tienoin ei hän päässyt joen poikki, vaan täytyi lähteä kävelemään joen pohjoista rantaa kirkolle päin.

Kun hän iltapuoleen oli tullut vastapäätä kirkkonientä olevalle mäelle, laski joki jäitään.

Toisella rannalla, niemellä, oli väkeä jäiden laskua katsomassa. Siellä seisoi Elnakin etumaisena, vaalea viitta yllään. Hänen hiuksensa loistivat kullalta ilta-auringon valossa. Jussa heilutti sudennahkaa. Toiselta rannalta vastattiin. Huiskuttaessaan nenäliinaansa käveli Elna joen partaalle. Papin rouva piti kiinni hänen viitastaan, ettei hän suistuisi jokeen.

Jäätelejä rynnisti toisia vastaan, niin että valkoisista muruista muodostui röykkiö niiden yhtymäkohtaan. Ahdinko kasvoi ja virran vauhti väheni. Vesi nousi nopeasti. Joen hietarannat olivat jo veden alla, ja niittyniemellä oli ainoastaan yksinäisiä pajupensaita näkyvissä. Vesi oli tällä puolen noussut metsän reunaan asti. Niityn mutkassa risteili jäälauttoja, joita tarttui puiden väliin. Kirkonkylän puoleiselle verrattain korkealle ja jyrkälle törmälle kärkkyi jo vesi.

Suuri, pitkä jääteli liukui hitaasti alas vastustamattomalla voimalla ja työnsi edeltään jääröykkiöitä. Sen alapää törmäsi ahteen rinteeseen Jussan lähelle. Helisten lohkeili jääpuikkoja törmälle. Teli alkoi kääntyä, ja lopulta töyttäsi yläpääkin rantaan kirkkonientä vasten, muodostaen siten sillan. Telin alareunalta pursusi vesi kohisten jäitten päälle.

Jussa hyppäsi suksilleen ja ajaa karautti porollaan jääteliä toiselle rannalle. Lumisobju tuprusi suksien kärkien edestä.

"Mutta hyväinen aika, Jongu, kuinka Te meitä säikäytitte!" huudahti Elna. "Miten voi juolahtaa mieleennekään ryhtyä niin ilmeisen vaaralliseen uhmatekoon, kuin ajamaan tuollaisen uiskentelevan vaahtosillan yli?!"

"Näyttäytyäkseni – edullisesti!" – Veitikkamaisesti kuiskasi hän sitten suomeksi: "Suoraan sanoen, jos Te ette olisi ollut täällä, niin – "

"Niin, mutta Te ette saa enää koskaan panna henkeänne alttiiksi minun tähteni. Tahdoin sanoa nimittäin – "

"En, en, neitiseni! en enää!"

Jussa huomasi itsekin lausuvansa nuo sanat ärtyisellä äänellä; hänen jäseniään sirkoi, ja häntä puistatti, eikä siitä tahtonut loppua tulla.

"Tahdoin sanoa nimittäin – " Tuskallisessa hämmennyksessään ei neiti tavannut sopivaa, selvittävää sanaa ajatuksensa ilmaisemiseen.

"Ei liene tarkoituksenanne ollut lausua, että ainoastaan antaessanne erityisen luvan saisin panna henkeni alttiiksi Teidän tähtenne?"

Elnan juuri pahoitellessa sitä, että oli alottanut hankalasti, loukkasi Jussan töykeä huomautus häntä kovasti.

Hyvästeltyään lähti Jussa ja tempasi vihoissaan poron liikkeelle. Hänen sielussaan oli tapahtunut äkillinen muutos.