Читать книгу: «Peukaloisen retket villihanhien seurassa», страница 3

Yö

On vanha totuus, että jää on aina petollista ja ettei siihen ole vähääkään luottamista. Keskellä yötä muuttautui Vombsjön irtain jää niin, että se eräästä paikasta joutui koskettamaan rantaa. Tapahtui nyt niin, että Smirre, kettu, joka siihen aikaan asui järven itäpuolella Övedsklosterin puistossa, huomasi tuon paikan ollessaan yöllisellä metsästysretkellään. Smirre oli nähnyt villihanhet jo illalla, mutta ei ollut odottanut voivansa päästä heihin käsiksi. Hän lähti nyt heti jäälle.

Kun Smirre oli hanhia aivan lähellä, livetti hänen jalkansa niin, että kynnet vähän rapsahtivat jäähän. Hanhet heräsivät ja räpäyttivät siivillään heittäytyäkseen ilmaan. Mutta Smirre oli heitä nopeampi. Hän heittihe eteenpäin niinkuin nakattuna, tarttui muuatta hanhea siipipankkoon ja hyökkäsi takaisin rantaan päin.

Mutta tänä yönä eivät villihanhet olleet yksin jäällä, vaan heidän mukanaan oli ihminen, vaikkakin pieni. Poika oli herännyt siitä, että hanhikukko oli levittänyt siipensä. Hän oli pudonnut jäälle ja jäänyt siihen istumaan unenpöpperössä. Hän ei ollut ymmärtänyt mitään kaikesta levottomuudesta, ennen kuin oli nähnyt matalajalkaisen pienen koiran juoksevan pois jään yli hanhi suussa.

Poika juoksi heti jäljestä ottaakseen hanhen tuolta koiralta. Hän kuuli kyllä hanhikukon huutavan jälkeensä: "Varo itseäsi, Peukaloinen! Varo itseäsi!" – "Mutta noin pientä koiraa ei minun toki tarvinne pelätä", ajatteli poika ja syöksyi eteenpäin.

Villihanhi, jota Smirre kettu laahasi perässään, kuuli pojan puukenkien läiskeen jäätä vasten, ja hän uskoi tuskin korviaan. "Aikooko tuo naskali ottaa minut ketulta?" hän ihmetteli. Vaikka hänen tilansa olikin niin surkea, alkoi syvällä hänen kurkussaan kaakattaa niin hauskasti, että oli melkein niinkuin hän olisi nauranut.

"Kyllä se heti paikalla kaatuu johonkin jään halkeamaan", ajatteli hanhi.

Mutta vaikka yö olikin pimeä, poika näki selvästi kaikki halkeamat ja reiät jäässä, ja hän teki rohkeita hyppäyksiä niiden yli. Se johtui siitä, että hänellä nyt oli haltijain hyvät yösilmät ja että hän voi nähdä pimeässä. Hän näki sekä järven että rannat niin selvästi kuin jos olisi ollut päivä.

Smirre kettu hyppäsi jäältä maihin, mutta juuri silloin kun hän pyrki ylös rantatörmää, huusi poika: "Pane alas hanhi, sen rakkari!" Smirre ei tiennyt, kuka huusi; se ei joutanut katsahtamaan taakseen, vaan kiihdytti yhä kulkuaan.

Kettu meni nyt suuria komeita pyökkejä kasvavaan metsään, ja poika seurasi mukana ollenkaan ajattelematta, että häntä voisi uhata mikään vaara. Sitä vastoin hän koko ajan ajatteli, kuinka ylenkatseellisesti villihanhet olivat ottaneet hänet eilen illalla vastaan, ja hän halusi kernaasti osoittaa heille, että ihminen kuitenkin on hiukan enemmän arvoinen kuin mikään muu jumalan luoma.

Kerta toisensa perästä hän huusi tuolle koiralle, saadakseen hänet päästämään irti saaliinsa. "Mikä koira sinä olet, joka et häpeä varastaa kokonaista hanhea?" hän sanoi. "Pane se hetikohta maahan, muuten saat nähdä, millaisen selkäsaunan saat. Pane se maahan, muuten minä puhun isännällesi, miten sinä käyttäydyt!"

Kun Smirre kettu huomasi, että häntä luultiin selkäsaunaa pelkääväksi koiraksi, se oli hänestä niin hassua, että hän oli vähällä päästää hanhen. Smirre oli suurryöväri, joka ei tyytynyt pyydystelemään vain rottia ja hiiriä pelloilta, vaan uskalsi tulla aina taloihin saakka varastamaan kanoja ja hanhia. Hän tiesi olevansa pelätty koko seudulla. Noin hullua ei hän ollut kuullut sitten kuin penikkana ollessaan.

Mutta poika juoksi niin, että hänestä näytti siltä kuin paksut pyökit olisivat liukuneet takaperin hänen ohitseen, ja hän läheni Smirreä. Viimein hän oli häntä niin lähellä, että sai hännästä kiinni. "Nyt minä otan sinulta sittenkin hanhen", hän huusi ja piti vastaan minkä voi. Mutta hän oli liiaksi voimaton pysäyttääkseen Smirren. Kettu tempoi häntä mukanaan niin, että kuivat pyökinlehdet tuiskusivat ympärillä.

Mutta nyt näkyi Smirre päässeen selville siitä, kuinka vaaraton se oli, joka seurasi häntä. Hän pysähtyi, pani hanhen maahan ja asettui sen päälle etujalkoineen, ettei se voisi lentää tiehensä. Hänen piti juuri puraista hanhelta kurkku poikki, mutta sitä ennen hän ei malttanut olla vähän härnäämättä poikaa. "Juokse pian kantelemaan isännälle, sillä nyt minä puraisen hanhen kuoliaaksi", hän sanoi.

Kovin poika hämmästyi nähdessään, miten terävä kuono ja kuinka käheä ja äkäinen ääni sillä koiralla oli, jota hän oli seurannut. Mutta samalla häntä myös niin suututti se, että kettu teki hänestä pilaa, ettei hän ajatellutkaan pelästyä. Hän tarttui lujemmin kiinni häntään, ponnisti jaloillaan puunjuuresta, ja juuri kun kettu aukaisi kitansa hanhen kurkun päällä, hän tempaisi minkä suinkin voi. Smirre hämmästyi siitä niin, että antoi vetää itseään pari askelta, ja villihanhi pääsi vapaaksi. Hän lensi raskaasti ylöspäin. Hänen toinen siipensä oli haavoittunut niin, että hän tuskin voi sitä käyttää, ja sitten hän ei nähnyt mitään pimeässä metsässä, vaan oli niin avuton kuin sokea. Hän ei siksi voinut antaa pojalle mitään apua, vaan pyrki ulos oksakaton aukosta ja lensi takaisin järvelle.

Mutta Smirre heittäytyi poikaa vastaan. "Jos en saa toista, niin saan kai toisen", hän sanoi, ja äänestä kuului, kuinka vihainen hän oli.

"Älä luulekaan saavasi", sanoi poika ja hän oli oikein hyvällä tuulella, kun oli pelastanut hanhen. Hän pysyttelihe yhä kiinni ketun hännässä ja pyörähti sen kanssa toiselle puolelle, kun kettu koetti saada häntä kiinni toiselta.

Siitä tuli metsässä tanssi semmoinen, että lehdet tuiskusivat. Smirre pyöri pyörimistään, mutta häntä pyöri myös ja poika piteli siitä kiinni, eikä kettu voinut päästä häneen käsiksi.

Poika oli niin iloissaan menestyksestä, että alussa vain hyppi ja teki pilkkaa ketusta, mutta Smirre oli uupumaton, niinkuin vanhat metsästäjät tavallisesti ovat, ja poika alkoi pelätä lopulta sittenkin joutuvansa kiinni.

Silloin hän keksi nuoren pyökin, joka oli kasvanut kaitaisena kuin tikku ehtiäkseen pian vapaaseen ilmaan vanhain pyökkien muodostaman oksakaton yläpuolelle. Hän päästi yht'äkkiä ketun hännän ja kiipesi pyökkiin. Smirre kettu oli niin innoissaan, että yhä jatkoi tanssiaan ja tanssi vielä hyvän aikaa häntänsä perässä. "Älä viitsi enää tanssia", sanoi poika.

Mutta Smirre ei voinut kärsiä sellaista häpeää, ettei saisi voitetuksi niin pientä naskalia, ja hän paneutui puun juurelle vartioidakseen hänet uuvuksiin.

Pojan ei ollut lainkaan hyvä istua siinä ratsain heikolla oksalla. Nuori pyökki ei vielä ulottunut korkeaan oksaholviin. Ei hän voinut päästä toiseen puuhun, eikä hän uskaltanut laskeutua maahan.

Häntä paleli niin, että hän oli vähällä kontistua ja päästää kätensä oksan ympäriltä, ja häntä nukutti kauheasti, mutta hän ei uskaltanut nukkua, koska pelkäsi putoavansa maahan.

Uskomatonta, kuinka kamalaa oli istua noin yön aikana metsässä. Hän ei ollut koskaan ennen tiennyt, mitä yö on. Oli niinkuin kaikki olisi kivettynyt eikä koskaan enää heräisi henkiin.

Niin alkoi aamu sarastaa ja poika tuli iloiseksi siitä, että kaikki muuttui taas entisensä näköiseksi, vaikka kylmyys tuntui vieläkin pistävämmältä kuin yöllä.

Kun aurinko viimein nousi, ei se ollut keltainen, vaan punainen. Pojasta näytti siltä kuin se olisi ollut vihainen, ja hän ihmetteli, minkä tähden se oli vihainen. Ehkä sen tähden, että yö oli tehnyt maailman niin kylmäksi ja kamalaksi sillä aikaa kun aurinko oli ollut poissa.

Auringon säteet ajoivat esiin suurissa kimpuissa nähdäkseen, mitä yö oli saanut aikaan, ja näkyi, kuinka kaikki esineet punastuivat, niinkuin niillä olisi ollut paha omatunto. Pilvet taivaalla, silkinsileät puiden rungot, metsäkaton pienet yhteen palmikoidut oksat, kuura, joka peitti maassa pyökkien lehdet, kaikki leimahti punaiseksi.

Mutta yhä useammat ja useammat säteet ajoivat esiin avaruuden halki, ja kohta oli kaikki yön kamaluus poissa. Lamaannus oli poissa, ja esiin tuli ihmeen paljon elämää. Musta, punaniskainen palokärki alkoi takoa nokallaan puun runkoon. Orava suikahti pesästään pähkinä hampaissa, asettui oksalle ja alkoi kuoria sitä. Kottarainen tuli lentäen, suussa juurikuitu, ja peippo visersi puun latvassa.

Silloin poika ymmärsi, että aurinko oli sanonut kaikille näille pienoisille: "Herätkää nyt ja tulkaa ulos pesistänne! Nyt minä olen täällä! Nyt ei teidän enää tarvitse mitään pelätä!"

Järveltä kuului villihanhien huuto, kun he järjestyivät lentämään. Kohta sen jälkeen tulivat kaikki neljätoista hanhea lentäen metsän yli. Poika koetti huutaa heille, mutta he lensivät niin ylhäällä, ettei hänen äänensä voinut saavuttaa heitä. He kai luulivat, että kettu oli jo aikoja sitten syönyt hänet suuhunsa. Eivät viitsineet edes tulla häntä etsimään.

Poika oli vähällä ruveta itkemään pelosta, mutta aurinko oli nyt taivaalla kullankeltaisena ja iloisena ja antoi rohkeutta koko maailmalle. "Ei maksa vaivaa, Niilo Holgerinpoika, olla mistään hädissään ja levoton niin kauan kuin minä olen olemassa", sanoi aurinko.

Hanhileikki

Maanantaina maaliskuun 21. p: nä.

Kaikki pysyi metsässä muuttumattomana melkein niin kauan kuin hanhi tarvitsi syödäkseen aamiaista, mutta juuri silloin kun aamu oli muuttumassa puolipäiväksi, tuli yksinäinen villihanhi lentäen tiheän oksakaton alla. Hän kulki haparoiden runkojen ja oksien välissä ja lensi hyvin hiljaa. Niin pian kuin huomasi hänet Smirre kettu jätti paikkansa pikkupyökin alla ja hiipi häntä vastaan. Hanhi ei paennut kettua, vaan lensi sangen lähelle häntä. Smirre teki korkean hyppäyksen hänen jälkeensä, mutta ei osunut, ja hanhi lensi edelleen järvelle päin.

Ei kestänyt kauan, ennen kuin uusi hanhi läheni lentäen. Hän tuli samaa tietä kuin ensimmäinen ja lensi vielä matalammalla ja vielä hitaammin. Hänkin hipaisi Smirre kettua, ja kettu hyppäsi niin korkealle hänen jälkeensä, että korvat koskivat hänen jalkoihinsa, mutta lintu pääsi menemään vahingotta ja livahti kuin varjo järvelle päin.

Kului hetkinen ja taas tuli hanhi. Hän lensi vielä alempana ja vieläkin hitaammin, ja hänen näytti olevan vielä vaikeampi päästä puiden runkojen lomitse. Smirre teki mahtavan hyppäyksen, ja puuttui vain hiuskarvan verta, ettei lentäjä joutunut kiinni, mutta tämäkin hanhi pelastui.

Heti tämän kadottua tuli neljäs hanhi. Vaikka hän lensi niin hitaasti ja huonosti, että Smirre katsoi voivansa saada hänet ilman mitään erityistä vaivaa, hän pelkäsi nyt epäonnistuvansa ja aikoi antaa hänen lentää ohi ahdistamatta. Mutta tulija lensi samaa tietä kuin muut, ja juuri kun hän oli tullut Smirren kohdalle, laskeusi hän niin alas, että kettu viehättyi hyppäämään hänenkin jälkeensä. Hän ylettyi niin korkealle, että kosketti lintua käpälällään, mutta tämä heittihe syrjään ja pelasti henkensä.

Ennen kuin Smirre oli läähättänyt tarpeekseen, näkyi kolme hanhea rivissä. Ne lensivät niinkuin muutkin, ja Smirre teki hyppäyksen heidän kaikkien jälkeen, mutta hänen ei onnistunut saada kiinni heistä ainoatakaan.

Sitten tuli viisi hanhea, mutta ne lensivät paremmin kuin edelliset, ja vaikka nekin näyttivät koettavan houkutella Smirreä hyppäämään, hän voitti kuitenkin tällä kertaa kiusauksen.

Jokseenkin pitkän ajan kuluttua tuli muuan yksinään. Se oli kolmastoista. Se oli yksin, ja se oli niin vanha, että oli aivan harmaa, eikä hänellä ollut ainoatakaan mustaa juovaa ruumiissaan. Hän ei näyttänyt oikein voivan käyttää toista siipeään ja lensi surkean huonosti ja vinosti, niin että melkein hipoi maata. Smirre ei ainoastaan tehnyt korkeaa hyppäystä hänen jälkeensä, vaan seurasi häntä juosten ja hyppien järvelle saakka, mutta ei hän tälläkään kerralla saanut mitään palkkaa vaivoistaan.

Kun neljästoista hanhi tuli, hän näytti hyvin kauniilta, sentähden että hän oli valkoinen, ja tumma metsä välkkyi valkealle, kun hän heilutti suuria siipiään. Kun Smirre näki hänet, hän ponnisti kaikki voimansa ja hyppäsi puoliväliin oksakattoa, mutta valkoinen meni ohi yhtä vahingoittumattomana kuin muutkin.

Nyt oli vähän aikaa hiljaista pyökkien alla. Näytti siltä kuin koko hanhiparvi olisi mennyt ohi.

Yht'äkkiä Smirre muisti vankinsa ja katsahti nuoreen pyökkipuuhun. Hän ei ollut joutanut häntä ajattelemaan sen jälkeen kun oli keksinyt ensimmäisen hanhen. Niinkuin oli odotettavissa, oli poika mennyt tiposen tiehensä.

Mutta Smirrellä ei ollut aikaa ajatella peukaloista, sillä nyt tuli ensimmäinen hanhi takaisin järveltä ja lensi niinkuin ennenkin hiljaa eteenpäin oksakaton alla. Huonosta onnestaan huolimatta Smirre oli iloinen, että hanhi tuli takaisin, ja hyökkäsi hänen jälkeensä pitkään hypähtäen. Mutta hänellä oli ollut liian kiire, eikä hän ollut ehtinyt laskea laukkaansa, vaan sattui syrjään hanhesta.

Tämän hanhen jälkeen tuli vielä yksi ja sitten kolmas, neljäs, viides, kunnes kierros päättyi vanhaan jäänharmaaseen ja suureen valkoiseen. Ne lensivät kaikki hiljaa ja matalalla. Juuri liidellessään Smirre ketun yli ne laskeutuivat aivan kuin olisivat kutsuneet häntä heitä ottamaan. Ja Smirre ajoi heitä ja teki hyppyjä, jotka olivat monta metriä korkeita, mutta ei kyennyt saamaan heistä ainoatakaan kynsiinsä.

Tämä oli kauhein päivä Smirren elämässä. Hanhet lensivät lentämistään hänen päänsä päällitse, tulivat ja menivät, tulivat ja menivät. Suuria ihania hanhia, jotka olivat syöneet itsensä lihaviksi Saksan pelloilla ja aroilla, leijaili koko päivän metsän läpi niin lähitse häntä, että hän monta kertaa kosketti heitä, mutta ei saanut tyydyttää nälkäänsä ainoallakaan heistä.

Talvi oli tuskin mennyt, ja Smirre muisti päiviä ja öitä, jolloin hänen oli täytynyt harhailla toimettomana, sillä ei ollut mitään riistaa pyydettävänä, kun muuttolinnut olivat poissa ja rotat piileksivät jäätyneen maanpinnan alla ja kanat oli salvattu huoneisiin. Mutta talven pitkä nälkä oli ollut helpompi kestää kuin tämän päivän pettymys.

Smirre ei ollut enää nuori kettu. Hänellä oli monta kertaa ollut koirat kintereillään ja hän oli kuullut kuulain vinkuvan korvissaan. Hän oli maannut piilossa syvällä pesässään, kun mäyräkoirat olivat olleet käytävissä hänet löytämäisillään. Mutta kaikki hätä, minkä Smirre oli tuntenut ajon aikana, ei ollut mitään siihen verrattuna, mitä hän tunsi joka kerta kun hänen ei onnistunut saada kiinni villihanhea.

Aamulla leikin alkaessa oli Smirre ollut niin korea, että hanhet hämmästyivät hänet nähdessään. Smirre rakasti komeutta ja hänen turkkinsa oli kiiltävän punainen, rinta valkoinen, nenä musta ja häntä tuuhea kuin töyhtö. Kauneinta oli Smirressä kuitenkin hänen liikkeittensä joustavuus ja hänen silmiensä loisto. Mutta kun tuli tämän päivän ilta, riippui Smirren turkki takkuisena, hän oli hiestä likomärkä, silmät olivat sameat, kieli roikkui pitkällä hänen läähättävästä kurkustaan ja suusta valui vaahtoa.

Koko iltapäivän oli Smirre niin uupunut, että houraili. Hän näki vain lentäviä hanhia silmissään. Hän teki hyppäyksiä auringon kuvajaisia vastaan, joita näki maassa, ja muuatta nokkosperhosta kohti, joka liian varhain oli päässyt kotelostaan.

Villihanhet lensivät lentämistään uupumatta. He kiusasivat Smirreä koko päivän. Ei heidän sydämensä heltynyt siitä, että Smirre oli aivan menehtynyt, mielipuoli. He jatkoivat säälimättä, vaikka ymmärsivät, että hän tuskin näkikään heitä, että hän vain hyppeli heidän varjojensa jälkeen.

Vasta sitten kun Smirre kettu vaipui lehtikasan päälle aivan voimattomana ja väsyneenä, melkein henkensä heittämäisillään, he lakkasivat häntä pilkkaamasta.

"Nyt sinä tiedät, kettu, kuinka käy sen, joka uskaltaa käydä Akka Kebnekaiselaiseen kiinni", he huusivat silloin hänen korvaansa, ja sen sanottuaan he jättivät hänet rauhaan.

III VILLILINTUJEN ELÄMÄÄ

Övedsklosterin luona

Tiistaina maaliskuun 28., keskiviikkona maaliskuun 29. p: nä.

Ensimmäisinä päivinä, jotka poika vietti villihanhien seurassa, hän oli aivan kuin huumautunut. Oli niinkuin hän nyt vasta olisi käsittänyt, kuinka kauheaa oli se, mitä hänelle oli tapahtunut. Hän tunsi semmoista surua siitä, että hänet oli loihdittu, ja semmoista koti-ikävää ja semmoista kiukkua siitä, että hänen täytyi elää yhtä köyhästi ja kurjasti kuin kesyttömän eläimen, että hän melkein oli mennä järjiltään. Onnettomuus oli kokonaan vallannut hänet, hän ei huomannut juuri mitään siitä, mitä hänen ympärillään tapahtui, hän kulki kuin horroksissa.

Myöhemmin, tätä aikaa ajatellessaan, hänen oli vaikea muistaa, kuinka päivät olivat kuluneet ja mitä hän oli toimittanut. Osan hän muisti, mutta osa oli kuin joutunut kadoksiin. Hän muisti, että hanhet eivät olleet jatkaneet matkaansa heti, vaan pysähtyneet Vombsjön luo koko viikoksi saatuaan tietää, että maassa oli ollut pitkä ja kova talvi tänä vuonna; he pelkäsivät, että järvet ja virrat olisivat jäässä pohjoisempana.

Mikäli hän voi muistaa, ei koskaan enää ollut puhetta siitä, että hänen ja hanhikukon olisi pitänyt jättää villihanhet, vaan kettuseikkailun jälkeen pidettiin itsestään selvänä, että he seuraisivat mukana Lappiin. Hän luuli myöskin muistavansa, että villihanhet ikäänkuin arkailivat ja ujostelivat häntä eivätkä tahtoneet puhua hänen kanssaan. Suuri kesy hanhi sitä vastoin liittyi häneen hyvin läheisesti. Hän auttoi poikaa kaikessa ja muuttui hänelle välttämättömäksi ystäväksi.

Poika muisteli myöskin, että villihanhet joka aamu lensivät yli Övedsklosterin herraskartanon, joka oli ihanassa puistossa järven itäpuolella ja näytti hyvin komealta suurine linnoineen ja kauneine, kivellä laskettuine linnanpihoineen, joita matalat muurit ja paviljongit ympäröivät, ja siellä oli hieno vanhanaikainen puutarha leikattuine pensasaitoineen ja katettuine lehtikujineen, lampia, vesisuihkuja, ihania puita ja suoriksi leikattuja ruohomattoja, joiden reunat olivat kirjavinaan kevätkukkia.

Kun villihanhet lensivät herraskartanon yli aamulla ani varhain, ei siellä vielä ollut ketään liikkeellä. Otettuaan siitä tarkan selon he laskeutuivat koirankoppia kohti ja huusivat: "Mikä koppipahanen se tuo on? Mikä koppipahanen se tuo on?"

Heti tuli kahlekoira ulos kopista, ja vihoissaan ja raivoissaan se haukkui ilmaan.

"Sanotteko tätä kopiksi, te maankulkijat? Ettekö näe, että tämä on korkea kivilinna? Ettekö näe, kuinka kauniit seinät tässä on, ettekö näe, kuinka monta ikkunaa ja kuinka monta suurta porttia ja kuinka komea pengermä, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe taloa, ettekö näe puutarhaa, ettekö kasvihuoneita, ettekö marmorikuvia? Sanotteko tätä kopiksi, te? Ettekö näe puistoa, jossa on sekä pyökkimetsää että pähkinäpensaita ja lehtoniittyjä ja tammilehtoja ja kuusimetsää ja eläintarha, joka on täynnä kauriita, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Oletteko nähneet koppeja, joilla on ympärillään niin monta ulkohuonetta, että ne muodostaisivat kokonaisen kylän? Kai te tiedätte montakin koppia, joilla on oma kirkko ja oma pappila ja jotka hallitsevat sekä herraskartanoita että talonpoikaistaloja ja arentitaloja ja torppia, vou, vou, vou? Sanotteko tätä kopiksi, te? Tähän koppiin kuuluu suurin maatila Skoonessa, te sen kerjäläiset. Ette voi sieltä pilven palteelta nähdä kaistalettakaan maata, joka ei kuuluisi tähän koppiin, vou, vou, vou!"

Kaiken tämän koira sai huudetuksi yhdessä hengenvedossa, ja hanhet lensivät edestakaisin kartanon yllä ja kuuntelivat häntä, kunnes hänen täytyi vetää henkeä, mutta silloin he huusivat: "Mistä sinä noin suutut? Emmehän me kysyneet linnaa, kysyimme vain sinun koirankoppiasi."

Tämän kaiken poika muisti, sillä se uudistui samalla tavalla joka aamu, niin kauan kuin hanhet viipyivät Vombsjön tienoilla.

Hän muisti myös villihanhien näinä päivinä eläneen sillä tavalla, että he ensin söivät pari tuntia heinän juurta suurilla vainioilla herraskartanon takana. Sitten he leikkivät jonkin aikaa, ja puolen päivän aikaan he lensivät joelle lepäämään. Iltapäivän he viettivät melkein samalla tavalla. Ensin parin tunnin syönti, sitten leikki ja kylpyjä vedessä jään reunalla auringon laskuun saakka, jolloin he heti asettuivat levolle.

Mutta mitä hän itse teki sillä aikaa kun hanhet söivät ja leikkivät, sitä hänen oli vaikeampi muistaa. Hän muisti hämärästi harhailleensa Övedsklosterin puistossa ja etsineensä pähkinöitä, joita hänen oli ollut hyvin vaikea löytää. Hän muisti myös, että häntä pelotti olla yksin, ja sentähden hän istui pitkät hetket valkean hanhikukon selässä.

Oli hän muistavinaan sitäkin, että villihanhet koettivat opettaa hanhikukkoa lentämään, uimaan ja juoksemaan ja tekemään paljon muuta, kuten löytämään tietä, tuntemaan kasveja ja eläimiä, antamaan houkuttelu- ja varoitusääniä.

Sitten oli hanhikukko koettanut antaa pojalle ainakin niin paljon opistaan, että poika saisi selkoa kaikista vihamiehistä, joita hänen tulisi varoa. Sillä sen hän muistakoon, että hänellä, joka oli niin pieni, oli vihollisia kaikkialla. Kun hän meni metsään, piti hänen varoa kettua ja näätää, kun tuli järven rantaan, tuli hänen muistaa saukkoja; jos hän istui kiviaidalla, älköön unohtako kärppää, joka voi pujahtaa esiin pienimmästäkin kolosta, ja jos hän aikoi panna maata lehtikekoon, tuli hänen ensin tarkastaa, ettei kyykäärme nukkunut talviuntaan samassa keossa. Niin pian kuin tuli aukealle vainiolle, hänen oli pidettävä silmällä haukkaa, joka liiteli pilvissä. Pähkinäpensastossa hän voi joutua kanahaukan saaliiksi, harakoita ja variksia oli kaikkialla, ja heihin ei hänen pitänyt liiaksi luottaa, ja niin pian kuin alkoi hämärtää, hänen oli parasta pitää korvat avoinna ja kuulostaa suuria huuhkaimia, jotka lentävät niin äänettömästi, että voivat päästä ihan lähelle, ennen kuin hän heidät huomaisi.

Kun poika kuuli, että oli niin paljon niitä, jotka väijyivät hänen henkeään, hän arveli, ettei saisi henkeään pitää. Ei hän juuri niin erittäin pelännyt kuolemaa, mutta ei hän olisi tahtonut tulla syödyksi, ja sentähden hän kysyi hanhikukolta, mitä hän voisi tehdä säilyäkseen petoeläimiltä. Ja hanhikukko oli kysynyt villihanhilta ja nämä olivat vastanneet, että pojan pitäisi koettaa asettua hyvälle kannalle metsien ja vainioiden pikkuväen kanssa, orava- ja jäniskansan, Sirkkujen ja tiaisten ja tikkojen ja kiurujen kanssa. Jos hän pääsisi heidän ystäväkseen, niin he voisivat varottaa häntä vaaroista, hankkia hänelle piilopaikkoja, ja suurimmassa hädässä he voisivat liittyä yhteen häntä puolustamaan.

Poika ymmärsi nyt, ettei häntä voisi mikään pelastaa, koska pikkueläimet eivät olleet hänelle suosiollisia. Ne näkyivät kaikki karttavan häntä, ja eräänä päivänä, kun hän pyysi Sirleltä, oravalta, pähkinää, sanoi tämä hänelle suoraan vasten silmiä: "Älä sinä ollenkaan odota apua meikäläisiltä. Etkö luule meidän hyvin tietävän, että sinä olet Niilo hanhipoika, joka viime vuonna revit pääskyjen pesiä, särjit kottaraisten pönttöjä, heittelit variksen poikia savikuoppaan, pyydystelit rastaita rihmoilla ja panit oravat häkkiin? Auta vain itseäsi niin hyvin kuin voit ja ole iloinen, ettemme me liity sinua vastaan ja aja sinua takaisin kotiisi."

Tämä oli semmoinen vastaus, jota poika ennen maailmassa ollessaan Niilo hanhipoika ei olisi jättänyt rankaisematta, mutta nyt hän oli surusta niin tylsistynyt, ettei voinut edes suuttua. Saivat kai olla auttamatta häntä, jos eivät tahtoneet auttaa. Sama se, kuinka hänen kävisi. Eihän hän voinut joutua pahempaankaan kuin se, mikä hänelle jo oli tapahtunut.

Tästä epätoivon horrostilasta herätti pojan seikkailu, johon hän joutui Vitskövlessä.