Читать книгу: «Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia», страница 2

Ja merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea ylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten tahdikkaita aironvetojaan.

Kun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha kivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla. Hänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä kolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius Antonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos tahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien silmillä.

Ja hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa tekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta sanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon, että he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.

Mutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen täällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi jokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien ihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius Antoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan Silvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori roomalainen ihminen niinkuin hänkin.

Ja matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi noilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena narrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja terästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän villien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri kävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi ensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti viljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja maineelle.

Ja kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin kuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja niityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän paikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää unelmien ilmaa.

SIGRID STORRÅDA

Oli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar Sigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan kuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.

Oli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen Sigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen, mutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty eikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista kasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan käännyttäisi kuningattaren.

Mutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli

Olavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia

Kungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.

Kylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli tavallisesti täysi talvi.

Kun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon, jäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä oli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.

Kuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle kukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika, että tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.

Kaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki jättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan hallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja, kapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He raastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä kuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui huolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan: »Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan luo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»

Kuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos luolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen rikkaudestaan.

Storrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja putoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että laivat karkeloivat laineilla.

Kun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät rantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi ryöppysi korkeina vaahtopylväinä.

Mutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä tursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset työnsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja asettuivat hinaamaan kuin hevoset.

Kaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan heidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet koottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta tuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja huusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi, Storråda!»

Kaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja uhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä auttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo. Kuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle, ojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren, kirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas hurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään kappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja pauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän ehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli joutuvansa keskelle suurta taistelua.

Mutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda näki suuren Kungahällan joen rannalla.

Kaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja silmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja ja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden hirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla levisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku omaan venetalaaseen ja omalle laiturille. Storråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi korkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan nähnyt moista», puheli hän.

Nyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain kaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä laivoja varustettaessa pitkille matkoille.

Hän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet kolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin, raskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät leveitä aironlapoja.

Hän näki paljon vihreitä pihamaita, missä tytöt punoivat merenkulkijoille köysiä ja ikämiehet istuivat neula kädessä paikkaamassa vanhoja sarkapurjeita.

Hän näki veneentekijöiden tervaavan uusia veneitä. Nauloja iskettiin lujiin tammilankkuihin. Talaista työnnettiin alusten rungot ulos tilkittäviksi. Vanhoja laivoja koristettiin vastamaalatuin lohikäärmeenkuvin. Tavaroita lastattiin aluksiin, kiireessä sanottiin jäähyväisiä, täyteen sullottuja raskaita laiva-arkkuja kannettiin aluksiin.

Laivat, jotka jo olivat valmiina, lähtivät rannasta. Storråda näki niiden, joita soudettiin jokea ylös vastavirtaan, kuljettavan raskaita silli- ja suolalasteja; mutta niissä, jotka suuntasivat kulkunsa länttä kohti aavalle merelle, oli lastia pitkän matkaa mastoa ylöspäin: kallisarvoista tammipuuta, vuotia ja nahkoja.

Nähdessään tuon kaiken kuningatar hymyili iloissaan. Hän sanoi kernaasti menevänsä Olavi-kuninkaalle saadakseen hallita ja vallita tällaista kaupunkia.

Storråda souti kuninkaankartanon laituriin. Siellä Olavi-kuningas oli häntä vastassa, ja kun kuningatar käveli kuningasta kohti, hän näytti kuninkaasta kauneimmalta naiselta mitä hän ikinä oli kohdannut.

He menivät sitten yhdessä kuninkaankartanoon, ja heidän kesken vallitsi suuri yksimielisyys ja ystävyys. Ja kun heidän piti käydä aterioimaan, Storråda hymyili ja laski kuninkaan kanssa leikkiä koko ajan, kun piispa luki ruokarukousta. Ja kuningaskin hymyili ja puheli, koska näki sen miellyttävän Storrådaa.

Kun ateria oli lopussa ja kaikki panivat kädet ristiin kuunnellakseen piispan rukousta, Storråda alkoi kertoa kuninkaalle rikkauksistaan. Hän puhui niistä koko rukouksen ajan. Ja kuningas kuunteli Storrådaa, mutta ei piispaa.

Kuningas asetti Storrådan kunniaistuimelle ja istuutui itse tämän jalkain juureen. Ja Storråda kertoi poltattaneensa kartanoineen päivineen kaksi pikkukuningasta, jotka olivat rohjenneet kosia häntä. Ja kuningas ilostui ja ajatteli, että niin sietikin käydä kaikkien pikkukuninkaiden, jotka rohkenivat kosia Storrådan kaltaista naista.

Kun kellot soivat iltamessuun, kuningas nousi mennäkseen tapansa mukaan Mariankirkkoon rukoilemaan. Mutta silloin Storråda kutsutti runolaulajansa, ja tämä lauloi runon Brynhildistä, joka surmautti Sigurd Fafnesbanen. Eikä Olavi-kuningas mennyt kirkkoon, vaan jäi katsomaan Storrådan mahtavia silmiä, ja hän huomasi, miten tuuheina tämän mustat kulmakarvat kaareutuivat. Silloin hän ymmärsi, että Storråda itse oli Brynhild ja surmauttaisi hänet, jos hän pettäisi tämän. Kuningas ajatteli myös, että Storrådassa oli naista vaikka poltattamaan itsensä roviolla yhdessä hänen kanssaan. Pappien messutessa ja rukoillessa Kungahällan Mariankirkossa Olavi-kuningas istui vain kuningattaren jalkojen juuressa ajatellen itsekseen, että hän tahtoisi ratsastaa Valhallaan Storråda edessään hevosen selässä.

Yöllä oli Älvbackenin lautturilla, joka kuljetti lautallaan väkeä Göötajoen yli, kovempi urakka kuin koskaan ennen. Tavan takaa hänet huudettiin toiselle rannalle, mutta kun hän saapui sinne, ei siellä koskaan näkynyt ketään. Kuitenkin hän kuuli ympärillään askelia, ja lautta täyttyi niin, että oli vähällä upota. Mies souti koko yön edestakaisin rannalta toiselle tietämättä, mitä kaikki oikein merkitsi. Mutta aamulla oli joenrannassa hiekka täynnä pieniä jalanjälkiä, ja jäljistä lautturi löysi, tarkemmin niitä katsottuaan, pieniä kuihtuneita lehtiä, jotka havaitsi puhtaaksi kullaksi. Silloin hän käsitti, että kaikki tontut ja kääpiöt, jotka olivat kaikonneet Norjasta kristinoppia pakoon, nyt palasivat takaisin.

Mutta jättiläinen, joka asui Fontinvuoressa heti Kungahällasta itään, otti maasta suuria kivilohkareita ja paiskeli niitä kaiken yötä Mariankirkon tornia kohti. Jollei jätti olisi ollut niin mahdottoman väkevä, että kaikki kivet lensivät joen yli ja putosivat kauas Hisingeniin, ne olisivat voineet tehdä suurta tuhoa.

Kuninkaan oli joka aamu tapana käydä messussa, mutta sinä aamuna, jolloin Storråda oli Kungahällassa, hän ei katsonut ehtivänsä kirkkoon. Heti noustuaan hän tahtoi käydä satamassa, missä kuningatar asui omassa laivassaan, kysymässä tältä, tahtoiko tämä ennen iltaa juoda häitä hänen kanssaan.

Piispa oli soitattanut Mariankirkon kelloja koko aamurupeaman, ja kuninkaan lähtiessä kuninkaankartanosta ja kävellessä torin poikki kirkon ovet aukenivat ja ihana laulu tulvi häntä vastaan. Mutta Olavi-kuningas jatkoi matkaansa ikään kuin ei olisi kuullut mitään. Silloin piispa käski lakata soittamasta kelloja, laulu vaikeni ja kynttilät sammuivat.

Kaikki kävi niin äkkiä, että Olavi-kuningas pysähtyi hetkiseksi ja kääntyi katsomaan taakseen kirkkoa. Hänestä tuntui, että se oli mitättömämmän näköinen kuin hän koskaan ennen oli huomannutkaan. Se oli kaupungin muita rakennuksia matalampi, turvekatto luuhotti raskaana ikkunattomien seinien varassa, portti oli matala ja pimeä ja sen yllä oli vain pahainen kuusenkuoresta kyhätty katos.

Kuninkaan siinä seistessä tuli kirkon pimeästä oviaukosta nuori, hoikka nainen. Hänellä oli yllään punainen hame ja sininen viitta ja käsivarrella vaaleakutrinen lapsi. Hänen pukunsa oli vanha ja kehno, mutta Olavi-kuninkaan mielestä hän oli ylhäisemmän ja jalosukuisemman näköinen kuin ainoakaan hänen ennen tapaamansa nainen. Tuntematon oli kookas ja kaunisvartaloinen, ja hänen kasvonsa olivat suloiset.

Kuningas katseli suuresti liikuttuneena, miten nainen painoi lasta rintaansa vasten ja kantoi sitä niin hellien, aivan kuin hänellä ei olisi ollut mitään muuta rakasta ja kallista koko maailmassa.

Ehdittyään portille nainen käänsi lempeät kasvonsa ja katsoi kovin kaihoisasti taakseen hämärään, köyhään kirkkoon. Kun hän jälleen kääntyi torille päin, hänen silmänsä olivat kyynelissä.

Mutta kun hänen piti astua kynnyksen yli torille, näytti rohkeus pettävän. Hän nojasi portin pieleen ja katseli lastaan niin huolissaan, kuin olisi tahtonut sanoa: »Missä, missä koko avarassa maailmassa me nyt saamme suojaa?»

Kuningas seisoi yhä hievahtamatta paikallaan katsellen tuota koditonta. Eniten hänen mieltään liikutti, kun hän näki lapsen, joka istui huoletonna äidin sylissä, ojentavan kukkasen tämän kasvoja kohti houkutellakseen hänet hymyilemään. Ja silloin Olavi huomasi naisen koettavan karkottaa surullista ilmettä kasvoistaan ja hymyilevän pojalle.

»Kukahan tuo nainen lienee?» ihmetteli Olavi-kuningas. »Luulen nähneeni hänet ennenkin. Epäilemättä ylhäissukuinen nainen, joka on joutunut puutteeseen ja hätään.»

Niin kiire kuin Olavi-kuninkaalla olikin Sigrid Storrådan luo, hän ei kuitenkaan saanut irroitetuksi katsettaan tuntemattomasta naisesta. Hän vain muistutteli mieleensä, missä hän ennen oli nähnyt niin lempeät silmät ja niin ihananmuotoiset kasvot.

Nainen seisoi yhä kirkon portilla, ikään kuin ei olisi voinut tempautua siitä irti. Silloin kuningas meni hänen luokseen ja kysyi:

»Miksi olet niin murheissasi?»

»Minut on karkotettu kodistani», vastasi nainen viitaten pieneen, pimeään kirkkoon.

Kuningas arveli naisen tarkoittavan, että hän oli oleskellut kirkossa sen vuoksi, ettei hänellä ollut muuta asuntoa. Olavi kysyi edelleen:

»Kuka sinut on sitten karkottanut?» Nainen katsahti silloin kysyjään sanomattoman murheellisena:

»Etkö sitä tiedä?»

Mutta silloin kuningas kääntyi pois. Hänellä ei mielestään ollut aikaa seisoa tässä arvoituksia arvaamassa. Tuntui siltä, kuin nainen olisi tahtonut väittää hänen, kuninkaan, hänet karkottaneen. Olavi-kuningas ei voinut käsittää, mitä nainen oikein tarkoitti.

Kuningas käveli rivakasti edelleen. Hän saapui kuninkaanlaiturille, johon Storrådan laivat oli kiinnitetty. Satamassa hän näki kuningattaren palvelijoita, joilla kaikilla oli kultapäärmeiset vaatteet ja hopeakypärä.

Storråda seisoi korkealla laivassaan silmäillen Kungahällaa ja iloiten sen mahtavuudesta ja rikkaudesta. Hän katseli kaupunkia sillä tavalla, kuin jo olisi pitänyt itseään sen valtiattarena. Mutta kun kuningas näki Storrådan, hän tuli heti ajatelleeksi sitä suloista naista, joka oli köyhänä ja kurjana tullut kirkosta. 'Mitä tämä merkitsee?' ihmetteli hän itsekseen; 'minusta hän oli kauniimpi kuin Storråda'.

Kun Storråda nyt hymyili kuninkaalle, tämän mieleen välähti, miten kyynelet olivat kimmeltäneet tuon toisen naisen silmissä.

Vieraan naisen kasvot olivat niin syöpyneet Olavi-kuninkaan mieleen, että hänen täytyi verrata Storrådan kasvoja niihin piirre piirteeltä. Ja hänen noin vertaillessa Storrådan koko ihanuus katosi.

Kuningas huomasi, että Storrådan silmät olivat julmat ja suu hekumallinen. Jokaisessa kasvojenjuonteessa hän havaitsi synnin.

Olavi-kuningas näki kyllä yhä vielä, että kuningatar oli kaunis, mutta tämän näkö ei häntä enää viehättänyt. Hän alkoi kammoa Storrådaa, ikään kuin tämä olisi ollut välkkyvä myrkkykäärme.

Kun kuningatar näki kuninkaan tulevan, hänen huulillaan karehti voitonriemuinen hymy.

»En odottanut sinua näin varhain, Olavi-kuningas. Luulin sinun olevan aamumessussa.» Kuninkaassa heräsi halu härnätä Storrådaa ja tehdä kaikki päinvastoin kuin tämä tahtoi.

»Messu ei ole vielä alkanut», vastasi hän. »Tulin pyytämään sinua mukaan Herran huoneeseen.»

Sanoessaan näin kuningas huomasi Storrådan silmissä terävän välähdyksen, mutta tämä hymyili vielä.

»Tule mieluummin sinä tänne laivaan! Tahdon näyttää sinulle tuomani lahjat.»

Kuningatar otti kultaisen miekan kuin houkutellakseen kuningasta, mutta tämä oli yhä vain näkevinään tuon toisen naisen Storrådan rinnalla. Ja hänestä tuntui, että Storråda oli aarteittensa keskellä kuin häijy lohikäärme.

»Tahdon ensin tietää, tuletko mukaani kirkkoon.»

»Mitä minä teen sinun kirkossasi?» kysyi kuningatar pilkallisesti.

Silloin hän huomasi kuninkaan kulmakarvojen rypistyvän ja ymmärsi, ettei tämä ollut samalla tuulella kuin edellisenä päivänä. Hän muutti heti käytöstapaansa ja kävi lempeäksi ja myöntyväksi.

»Käy sinä kirkossa niin usein kuin haluat, vaikk'en minä käykään! Sen seikan vuoksi ei meidän välillemme pidä tulla vihamielisyyttä.»

Kuningatar laskeutui laivasta laiturille ja tuli kuninkaan luo. Hänellä oli kädessä miekka ja turkisreunuksinen viitta, jotka hän halusi lahjoittaa Olaville.

Juuri silloin kuningas sattui katsahtamaan satamaan päin ja näki tuon toisen naisen olevan tulossa. Tämä kävellä laahusti raskain askelin, lapsi yhä käsivarrellaan.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda.

Samassa tuntematon kääntyi katsomaan kuninkaaseen, ja hänen siinä katsoessaan Olavista näytti, että hänen ja lapsen pään yläpuolelle syttyi kultainen sädekehä, joka oli ihanampi kuin kaiken maailman kuninkaiden ja kuningattarien korut. Mutta heti seuraavassa tuokiossa tuntematon kääntyi takaisin kaupungille, eikä häntä enää näkynyt.

»Mitä katselet niin innokkaasti, Olavi-kuningas?» kysyi Storråda toisen kerran.

Mutta kääntyessään nyt kuningattareen päin Olavi-kuningas oli havaitsevinaan tämän vanhaksi ja häijyksi, kaiken maailman pahuuden ja synnin saastuttamaksi, ja häntä kauhisti ajatellessaan, että olisi saattanut joutua moisen pauloihin.

Hän oli ottanut hansikkaan kädestään puristaakseen Storrådan kättä. Mutta nyt hän läimähdyttikin hansikkaalla Storrådaa vasten kasvoja ja karjaisi: »Mitä minulla on sinun kanssasi tekemistä, senkin vanha pakanakoira!»

Storråda peräytyi kolme askelta taaksepäin. Mutta hän hillitsi pian itsensä ja vastasi: »Tämä lyönti koitukoon surmaksesi, kuningas Olavi Trygvenpoika!»

Ja hän oli kalmankalpea kuin manalan haltijatar kääntyessään pois kuninkaasta ja palatessaan laivaansa.

Seuraavana yönä Olavi-kuningas näki merkillisen unen.

Hänen edessään ei ollut maata, vaan merenpohja. Vihreänharmaa lakeus, jonka yllä oli monta syltä vettä. Hän näki kalojen uivan saalistamassa, näki aluksien purjehtivan ylhäällä vedenpinnalla kuin tummat pilvet ja auringon välkkyvän himmeänä kuin kalpea kuu.

Silloin hän huomasi saman naisen, jonka oli nähnyt kirkonportilla, kävelevän alhaalla meren pohjassa. Hänen ryhtinsä oli yhä vielä kumara ja vaatteensa kuluneet, kuten silloin, kun kuningas hänet kohtasi, kasvot yhä vielä murheen murtamat.

Mutta hänen kävellessään merenpohjalla jakautui vesi kahtia hänen edessään. Kuningas näki, miten se ikään kuin äärettömän kunnioituksen pakosta kohosi holveiksi ja muodostui pylväiksi, niin että hän kulki kuin mitä ihanimmassa temppelissä.

Äkkiä kuningas näki veden, joka kohosi naisen yläpuolella, rupeavan vaihtamaan väriä. Pylväät ja holvit punertuivat ensin vaaleanpunertaviksi, mutta alkoivat pian käydä yhä tummemmiksi. Ylt'ympäri oli koko merikin punainen, ikään kuin olisi muuttunut vereksi.

Meren pohjalla, jossa nainen käveli, kuningas näki katkenneita miekkoja ja nuolia, murtuneita jousia ja taittuneita keihäitä. Aluksi niitä ei ollut paljon, mutta kuta kauemmas nainen kulki punaiseen veteen, sitä tiheämpään niitä oli kasaantunut.

Kuningas huomasi vapisten naisen kampeavan sivulle, jottei olisi tallannut pitkänään vihreällä levävuoteella makaavaa kuollutta miestä. Miehellä oli rautapaita, kädessä miekka ja päässä syvä haava.

Kuninkaasta näytti, että nainen ummisti silmänsä päästäkseen näkemästä kuollutta. Hän kulki varmaa päämäärää kohti epäröimättä ja pelkäämättä. Mutta unennäkijä ei voinut kääntää katsettaan pois.

Hän näki koko merenpohjan sirpaleiden peitossa. Siinä oli raskaita laivanankkureita; paksut köydet kiemurtelivat kuin käärmeet, tuossa lojui laivoja kyljet murskana. Kultaiset lohikäärmeenpäät, jotka olivat olleet keulakoristeina, tuijottivat häneen punaisin, uhkaavin silmin.

»Tahtoisin toki tietää, ketä tällä paikalla on taistellut jättäen tämän kaiken häviön saaliiksi», tuumi unennäkijä.

Kuolleita näkyi kaikkialla. Niitä riippui laivanpartaista ja lojui tuuheiden levien seassa. Mutta hän ei ehtinyt niitä kauan tarkastella, sillä hänen täytyi pitää silmällä naista, joka yhä kulki eteenpäin.

Vihdoin kuningas näki naisen pysähtyvän erään kuolleen kohdalle. Tällä oli punainen ihokas, päässä kirkas kypärä, kilpi käsivarrelle pujotettuna ja kädessä paljas miekka.

Nainen kumartui kuolleen puoleen ja kuiskasi, ikään kuin olisi tahtonut herättää nukkuvan: »Olavi-kuningas! Olavi-kuningas!»

Silloin uneksija näki, että hän itse oli se mies, joka lepäsi merenpohjassa. Hän tunsi selvästi, että hän itse oli tuo kuollut.

»Olavi-kuningas», kuiskasi nainen vielä kerran, »minä olen se, jonka näit kirkonedustalla Kungahällassa. Etkö tunne minua?»

Kun kuollut makasi yhä liikkumattomana, nainen polvistui hänen viereensä ja kuiskasi hänen korvaansa:

»Nyt on Storråda lähettänyt laivastonsa sinua vastaan ja kostanut sinulle. Kadutko, Olavi-kuningas?»

Vielä kerran hän kysyi: »Nyt sinä kärsit kuoleman katkeruuden senvuoksi, että valitsit minut etkä Storrådaa. Kadutko? Kadutko?»

Silloin kuollut vihdoin aukaisi silmänsä, ja nainen auttoi hänet pystyyn. Hän nojasi naisen olkapäähän, ja tämä lähti hiljaa pois vieden hänet mukanaan.

Taaskin Olavi-kuningas näki hänen kulkevan kulkemistaan, yöt päivät, yli merten ja maiden. Vihdoin hän luuli näkevänsä, että he olivat joutuneet pilvien yläpuolelle, tähtien tuolle puolen.

He saapuivat yrttitarhaan, jossa maa hohteli valkeana ja kukkaset loistivat kirkkaina kuin kastehelmet.

Kuningas huomasi naisen yrttitarhaan tullessaan kohottavan päätään ja hänen käyntinsä muuttuneen keveämmäksi. Kun hän oli ehtinyt kappaleen matkaa etemmäksi, hänen vaatteensa alkoivat loistaa. Hän näki, miten ne itsestään saivat kultapäärmeet ja alkoivat hohdella monenvärisinä.

Hän näki myös, miten naisen pään ympärille syttyi sädekehä, joka valaisi hänen kasvonsa. Mutta kaatunut, joka nojasi hänen olkapäähänsä, kohotti päätään ja kysyi: »Kuka olet?»

»Etkö sitä tiedä, Olavi-kuningas?» vastasi tämä silloin, ja hänen koko olemustaan ympäröi ääretön ylevyys ja ihanuus.

Mutta silloin täytti kuninkaan mielen unessa suuri riemu, kun hän oli valinnut suloisen taivaan kuningattaren palvelemisen. Sellaista riemua ei hän ollut tuntenut koskaan ennen; se oli niin väkevä, että se herätti hänet.

Herätessään kuningas tunsi kyynelten valuvan kasvoja pitkin, ja hän lepäsi hiljaa, kädet rukoukseen liitettyinä.