Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 5
Viides luku
LA CACHUCHA
Sotaratsu, sotaratsu! Sinä vanha, joka nyt seisot lieassa pellolla, muistatko nuoruuttasi?
Muistatko taistelun päiviä, sinä urhokas? Sinä porhalsit kuin siipien kantamana, sinun harjasi hulmusi ylläsi kuin liehuvat liekit, sinun mustilla ryntäilläsi loisti verivihma sakean vaahdon seassa. Kultasiloissa komeillen nelistit sinä, ja maa jyrisi sinun allasi. Sinä vapisit riemusta, sinä urhokas. Ah, miten sinä olit kaunis!
On harmaa hämäränhetki kavaljeerirakennuksessa. Suuressa huoneessa ovat kavaljeerien punaisiksi maalatut kirstut pitkin seiniä, ja heidän pyhävaatteensa riippuvat koukuissa nurkassa. Avonaisen takan tulihohde leikkii valkoisiksi rapatuilla seinillä ja keltaruutuisilla uutimilla, jotka verhoavat seinien sänkykaappeja. Kavaljeerien puoli ei ole mikään kuninkaallinen kammio, ei mikään seralji pehmeine divaaneineen ja hyllyvine tyynyineen.
Mutta siellä kaikuu Lilliecronan viulu. La cachuchaa hän soittaa hämärissä. Yhä uudestaan ja uudestaan hän soittaa sitä.
Leikatkaa kielet poikki, murtakaa käyrä! Miksi hän soittaa tätä kirottua tanssia? Miksi hän soittaa sitä, kun Örneclou, vänrikki, juuri makaa sairaana, niin ankarissa luuvalon tuskissa, ettei voi sängyssä liikahtaa? Ei, temmatkaa viulu häneltä ja lyökää seinään, jos hän ei tahdo lopettaa!
La cachucha, onko se meitä varten, mestari? Onko sitä tanssittava kavaljeerien rakennuksen heiluvilla lattiapalkeilla, ahtaiden seinien, savusta nokeutuneiden ja liasta lihavien sisällä, tämän matalan katon alla? Voi sinua, mitä soitat!
La cachucha, onko se meitä varten, meitä kavaljeereja? Ulkona viuhuu lumituisku. Aiotko sinä opettaa lumihiutaleet tanssimaan tahdissa, soitatko sinä pyryn kevytjalkaisille lapsille?
Onko sinulla naisten povia, jotka vapisevat kuuman veren lyönneistä, pieniä nokisia käsiä, jotka ovat heittäneet padan tarttuakseen kastanjetteihin, paljaita jalkoja kohotettujen helmain alla, piha peitetty marmorilaatoilla, kyyryisiä mustalaisia säkkipilleineen tai tamburiinia lyöden, maurilaisia arkaadeja, kuutamoa ja mustia silmiä, onko sinulla näitä, mestari? Ellei, anna viulusi levätä.
Kavaljeerit kuivaavat märkiä vaatteitaan takan edessä. Pyörisivätkö he varsisaappain, raudoitetuin kannoin ja tuumanpaksuisin anturoin. Kyynäränkorkeaa kinosta he ovat kahlanneet koko päivän päästäkseen karhunpesälle. Luuletko, että he tanssivat märissä, höyryävissä sarkavaatteissa, karvainen mesikämmen "moitiéna".
Iltataivas kimmeltävin tähdin, punaisia ruusuja tummissa naisten kiharoissa, ahdistavaa viehkeyttä illan ilmassa, synnynnäistä plastiikkaa liikkeissä, rakkautta maasta nousevaa, taivaasta satavaa, ilmassa liehuvaa, onko sinulla tätä, mestari; ellei, miksi pakotit meitä ikävöimään sellaista?
Ihmisistä julmin, toitotatko torvella taisteluun lieassa olevaa sotaratsua? Rutger von Örneclou makaa sängyssään, luuvalon kipujen vangitsemana. Säästä häneltä suloisten muistojen tuskat, mestari! Myös hänellä on ollut päässä sombrero7 ja kirjava hiusverkko, myöskin hänellä on ollut samettitakki ja tikari vyöllä. Säästä vanhaa Örneclouta, mestari!
Mutta Lilliecrona soittaa la cachuchaa, alituisesti la cachuchaa, ja Örneclou kituu kuten rakastaja, joka näkee pääskyn lähtevän lemmittynsä kaukaiselle asunnolle, kuin peura, jonka kiitävä ajojoukko pakottaa juoksemaan virvoittavan lähteen ohi.
Lilliecrona laskee hetkiseksi viulun leukansa alta.
"Vänrikki, muistaako vänrikki Rosalie von Bergeriä?"
Örneclou kiroo sydämensä pohjasta.
"Hän oli kevyt kuin kynttilän liekki. Hän kimmelsi ja tanssi kuin jalokivi viulunkäyrän päässä. Vänrikki muistaa hänet kyllä Karlstadin teatterista. Me näimme hänet, kun olimme nuoria, muistaako vänrikki?"
Ja vänrikki muisti! Rosalie oli pieni ja huima. Räiskyvän tulinen hän oli. Hän tanssi la cachuchaa. Hän opetti kaikki Karlstadin nuoret herrat tanssimaan la cachuchaa ja näppäämään kastanjettia. Maaherran tanssiaisissa tanssivat vänrikki ja neiti von Berger pas de deux'n espanjalaisissa puvuissa.
Ja Örneclou oli tanssinut niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla, niinkuin espanjalainen, oikea espanjalainen.
Kukaan koko Vermlannissa ei osannut la cachuchaa niinkuin hän. Kukaan ei osannut tanssia sitä niin, että siitä olisi kannattanut puhua, paitsi hän.
Minkä kavaljeerin kadotti Vermlanti, kun luuvalo kangisti nämä koivet, ja suuret muhkut pullistuivat hänen niveliinsä! Millainen kavaljeeri hän oli ollut, niin solakka, niin kaunis, niin ritarillinen. Kauniiksi Örneclouksi sanoivat häntä kaikki nuoret tytöt, jotka olisivat voineet joutua keskenään kuolon kamppailuun tanssista hänen kanssaan.
Sitten alkaa Lilliecrona taaskin la cachuchaa, aina vain la cachuchaa, ja Örneclou väikkyy menneihin aikoihin.
Siinä seisoo hän, ja tuossa seisoo hän, Rosalie von Berger. Äsken he olivat pukuhuoneessa kahden, Rosalie oli espanjatar, hän oli espanjalainen. Hän sai suudella Rosalieta, mutta varovasti, sillä Rosalie pelkäsi hänen mustattuja viiksiään. Nyt he tanssivat. Ah, niinkuin tanssitaan viikunapuiden ja plataanien alla. Rosalie väistyy, hän seuraa, hän tulee rohkeaksi, Rosalie kopeaksi, hän loukkautuu, Rosalie sovittaa. Kun hän vihdoin lankeaa polvilleen ja ottaa Rosalien vastaan avattuun syliinsä, käy tanssisalissa huokaus, hurmautunut huokaus.
Hän oli ollut kuin espanjalainen, oikea espanjalainen.
Juuri sillä käyränvedolla hän oli taipunut niin, ojentanut kädet noin ja pistänyt jalkansa eteen, näin, väikkyen varpaillaan, eteenpäin, noin. Mikä sirous! Hänet olisi voinut veistää marmoriin.
Hän ei tiedä miten se kävi, mutta hän on saanut jalkansa sängyn laidan yli, hän seisoo pystyssä, hän taivuttaikse, hän kohottaa kätensä, napsuttaa sormillaan ja tahtoo väikkyä ympäri lattiaa samoin kuin ennen, jolloin hän käytti niin ahtaita kiiltonahkakenkiä, että sukanterät täytyi leikata pois.
"Hyvä, Örneclou! Hyvä, Lilliecrona, soita häneen henkeä!"
Hänen jalkansa pettää; hän ei pääse varpailleen. Hän potkaisee toisella jalalla pari kertaa, muuta ei voi, hän sortuu takaisin sänkyyn.
Kaunis señor, te olette tullut vanhaksi.
Ehkäpä señorita myös?
Ainoastaan Granadan plataanien alla tanssivat la cachuchaa ikuisesti nuoret gitanat. Ikuisesti nuoret, niinkuin ovat ruusut siksi, että joka kevät tuo uusia.
Niinpä on siis hetki tullut leikata viulunkielet poikki.
Ei, soita Lilliecrona, soita la cachuchaa, aina vain la cachuchaa.
Opeta meille, että vaikka me kavaljeerien rakennuksessa olemme tulleet hidasliikkeisiksi ja jäykkäjalkaisiksi, me tunteiltamme olemme aina vain samoja, aina espanjalaisia.
Sotaratsu, sotaratsu!
Sano, että rakastat torven toitotusta, joka puijaa sinut laukkaamaan, vaikka vedätkin jalkasi verille liekasi rautarenkaisiin!
Kuudes luku
EKEBYN TANSSIAISET
Oi, menneiden aikain naiset!
Puhua Teistä on kuin puhua taivaan valtakunnasta: pelkkää kauneutta Te olitte, pelkkää valoa. Iäti nuoria, iäti kauniita olitte Te, ja helliä kuin äidin silmät, kun hän katselee alas lapsensa puoleen. Pehmoisina kuin oravanpojat Te riipuitte miehen kaulassa. Koskaan ei vavissut äänenne vihasta, koskaan ei tullut otsallenne ryppyjä, koskaan ei pehmoinen kätenne käynyt karheaksi eikä kovaksi. Te suloiset pyhimykset, kuin koristetut kuvat Te seisoitte kodin temppelissä. Pyhää savua ja rukouksia uhrattiin Teille, Teidän kauttanne teki rakkaus ihmetöitään, ja Teidän päänne ympärille kietoi runous kullanhohtoisen glooriansa.
Oi, menneiden aikain naiset, tämä on kertomus siitä, kuinka vielä yksi teistä antoi Gösta Berlingille rakkautensa.
Kaksi viikkoa Borgin tanssiaisten jälkeen oli juhlat Ekebyssä.
Mitkä juhlat ne olivatkaan! Vanhat miehet ja naiset nuortuvat uudestaan, hymyilevät ja riemuitsevat, kun vain puhuvatkin niistä.
Mutta niinpä olivatkin kavaljeerit yksin Ekebyn täysvaltaisina herroina siihen aikaan. Majurinrouva kulki ympäri maailmaa kerjuupussi selässä ja ryhmysauva kädessä, ja majuri asui Sjössä. Hän ei voinut tulla edes juhliin, sillä Sjöhön oli ilmestynyt isoarokkoa, ja hän pelkäsi kuljettavansa tartuntaa muualle.
Miten paljon nautintoa mahtuikaan noihin suloisiin kahteentoista tuntiin, aina siitä lähtien kun ensimmäisen viinipullon korkki päivällispöydässä paukahti, viimeiseen viulunkäyrän vetäisyyn, jolloin puoliyö jo kauan sitten oli mennyt. Alas vaipuivat ne aikojen kuiluun, nuo seppelöidyt hetket, joina hurmasi tulinen viini, herkkuisin ruoka, ihanin soitto, sukkelat näytelmät, kauniit kuvaelmat. Alas vaipuivat ne, pyörtyneinä pyörryttävimmästä tanssista. Missä oli niin sileitä lattioita, niin kohteliaita herroja, niin kauniita naisia!
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla juhlien valona. Tulen, neron ja nuoruuden voiman virrat kiitivät jokaisessa, joka Teitä lähestyi. Maksoi vaivan tuhlata kultaansa niihin vahakynttilöihin, joiden oli valaistava Teidän kauneuttanne, viiniin, joka synnytti hilpeyden Teidän sydämissänne, vaivan maksoi tanssia tähtenne kengänanturat tomuksi ja saattaa halvatuksi käsi, joka veteli viulunkäyrää.
Oi, menneiden aikain naiset, hyvin Te tiesitte olla porttien avaimet.
Ekebyn saleissa vilisee suloisimmat teidän suloisesta joukostanne. Siellä on tuo nuori kreivitär Dohna, räiskyvän iloinen ja leikin- ja tanssinhaluinen, kuten kaksikymmenvuotias ainakin, siellä ovat Munkerudin laamannin kauniit tyttäret ja Bergan iloiset neidot, siellä on Anna Stjärnhök tuhat kertaa entistä kauniimpana tuossa lempeässä raskasmielisyydessään, joka on hänen mielessään vallinnut siitä yöstä lähtien, jolloin sudet häntä ajoivat; siellä on vielä monta muuta, jotka eivät ole unhoon joutuneet, mutta joutuvat kerran, ja siellä on myös kaunis Marianne Sinclaire.
Hän, tuo maineikas, joka oli loistanut kuninkaan hovissa, paistanut kreivin linnassa, hän, kauneuden kuningatar, joka oli matkannut ympäri maata ja saanut kaikkialla ihailua, hän, joka sytytti lemmenliekin, missä vain näyttäytyi, hän oli suvainnut tulla kavaljeerien juhlaan.
Korkealla säteili siihen aikaan Vermlannin kunnia, monen ylpeän nimen kantamana. Paljosta voivat tuon kauniin maan iloiset lapset kerskua, mutta kun he mainitsivat mainioitaan, silloin he eivät koskaan unohtaneet mainita Marianne Sinclairea.
Hänen voittojensa tarut täyttivät maan.
Puhuttiin kreivinkruunuista, jotka olivat väikkyneet hänen päänsä päällä, miljoonista, joita oli laskettu hänen jalkoihinsa, sotilasmiekoista ja runoilijain seppeleistä, joiden loisto oli kutsunut häntä.
Eikä hän ollut ainoastaan kaunis. Hän oli nerokas ja oppinut. Ajan parhaat miehet iloitsivat, jos heillä oli kunnia keskustella hänen kanssaan. Hän ei itse runoillut, mutta monta hänen aihettaan, jotka hän oli sulkenut runoilevien ystäviensä sieluun, eli ja ilmeni laulujen sanoissa.
Vermlannissa, karhujen maassa, hän oleskeli harvoin. Hänen elämänsä kului alinomaisilla matkoilla. Hänen isänsä, rikas Melchior Sinclaire, pysyi vaimonsa kanssa talossaan Björnessä ja antoi Mariannen matkustella ja olla ylhäisten ystäväin luona suurissa kaupungeissa tai komeissa herraskartanoissa. Isän ilona oli kertoella rahasummista, joita tytär tuhlasi, ja vanhukset elivät onnellisina Mariannen elämän loisteessa.
Hänen elämänsä oli huvien ja ihailun nautintaa. Ilma hänen ympärillään oli rakkautta, rakkaus oli hänen lamppunsa ja lyhtynsä, rakkaus hänen jokapäiväinen leipänsä.
Usein hän oli itse rakastanut, usein, usein, mutta koskaan ei ollut ilotuli liekehtinyt niin kauan, että siinä olisi voitu takoa ne kahleet, jotka sitovat koko iäksi.
"Minä odotan häntä, sitä vahvaa ryntääjää", oli hänen tapanaan sanoa rakkaudesta. "Tähän asti ei hän ole kiivennyt vallien yli eikä uinut juoksuhautojen poikki. Kesynä hän on tullut, ilman villiä silmäystä ja sydämen hulluutta. Minä odotan sitä valtavaa, joka vie minut pois itsestäni. Niin vahvana tahtoisin tietää rakkauden itsessäni, että minun täytyy vavista sen edessä; nyt tunnen vain rakkauden, jolle minun viisauteni hymyilee."
Hänen läsnäolonsa sytytti tulen puheeseen, elämän viiniin. Hänen hehkuva sielunsa sai viulunkäyrät vauhtiin, ja tanssi leijui suloisimmasti pyörryttäen palkeilla, joita hänen kaita jalkansa kosketteli. Hän loisti kuvaelmissa, hän painoi neronsa leiman huvinäytelmiin, hänen armaat huulensa…
Ah hiljaa, ei se ollut hänen vikansa, ihan totta, se ei ollut hänen tarkoituksensa! Parveke vain, kuunvalo se oli; oli syy pitsihunnun, ritaripuvun, laulun! Nuoret ihmisraukat olivat syyttömät.
Kaikki tuo, joka saattoi niin suuriin onnettomuuksiin, oli kumminkin valmistettu aivan hyvässä tarkoituksessa. Julius-patruuna, joka osasi kaikkea, oli järjestänyt kuvaelman, yksinomaan sitä varten, että Marianne saisi säteillä täydessä loistossaan.
Teatterissa, joka oli varustettu Ekebyn suureen saliin, istui sata vierasta ja he näkivät näyttämöllä keltaisen kuun ilkkuvan Espanjan tummalla yötaivaalla. Muudan Don Juan tuli hiipiellen Sevillan katua ja pysähtyi muratin verhoaman balkongin alle. Hän oli munkin valepuvussa, kumminkin voi huomata kirjatun kalvosimen pistävän esiin hihasta ja kirkkaan miekankärjen kaavun alta.
Valepukuinen korotti äänensä laulaen:
"Suut' immelle en anna, en! Ja rypälmaljain kiihtäväin en laitaan huulta vie. Ja poski hieno, tulehen min sytytin ma silmilläin, ja katseet hellät: sydäntäin ei koskeneet ne lie.
"Äl' astu, kauneus kulmilla, señora, luo tään kalterin! Sua kammon, kartan vain! Kas, kuljen munkin kaavussa. Madonna ainut armahin on mulle, lohdun huolissain saan vesiruukustain."
Kun hän vaikeni, astui Marianne parvekkeelle mustaan samettiin ja pitsihuntuun puettuna. Hän kumartui kalterin yli ja lauloi hitaasti ja ivaten:
"Miks' viivyt sitten, hurskas mies,
kesk'yöllä alla kalterin?
Kai eestäin rukoilet?"
Ja yht'äkkiä lämpöisesti ja vilkkaasti:
"Mutt' pois, ah, tulevat kenties! On miekkas' pitkä, näkyvä, ja pyhää virttäs helskeellä säestää kannukset."
Nämä sanat kuultuaan heitti munkki valepukunsa, ja Gösta Berling seisoi parvekkeen alla silkkisessä, kultakirjaillussa ritaripuvussa. Hän ei totellut kaunoisen varoitusta, päinvastoin kiipesi ylös parvekkeen pilaria myöten, keikahti kalterin yli ja, niinkuin Julius-patruuna oli sommitellut, lankesi polvilleen kauniin Mariannen jalkoihin.
Suosiollisesti hymyili Marianne hänelle, ojentaen kätensä hänen suudeltavakseen, ja kun nyt nuo kaksi katsoivat toisiansa, rakkauden huumaukseen vaipuneina, laskeutui esirippu.
Ja kreivittären edessä polvillaan oli Gösta Berling, jonka kasvot olivat herkän tuntehikkaat kuin runoilijan ja rohkeat kuin sotasankarin, syvät silmät kimaltaen veitikkamaisuutta ja neroa, kerjäten ja vaatien. Notkea ja voimakas hän oli, tulinen ja valloittava.
Kun esirippu liikkui ylös ja alas, olivat nuo kaksi nuorta yhä samassa asennossa, Göstan silmät pidättivät paikallaan kaunista Mariannea, ne kerjäsivät, anelivat.
Sitten lakkasivat käsien paukutukset, esirippu pysyi alhaalla, kukaan ei nähnyt heitä.
Silloin kumartui kaunis Marianne ja suuteli Gösta Berlingiä. Hän ei tiennyt, minkä tähden hänen täytyi. Gösta ojensi kätensä hänen päänsä ympäri ja piti häntä kiinni. Marianne suuteli Göstaa suutelemistaan.
Mutta syynä oli kokonaan parveke, kuutamo, pitsihuntu, syynä oli ritaripuku, laulu, käsien taputukset; nuo nuoret ihmisraukat olivat viattomat. Eiväthän he olleet sitä tahtoneet. Ei ollut Marianne lykännyt luotaan kreivinkruunuja, jotka väikkyivät hänen yllänsä, eikä mennyt ohi miljoonien, jotka olivat hänen jaloissaan, sen vuoksi, että olisi kaivannut Gösta Berlingiä; eikä Gösta vielä ollut Anna Stjärnhökiä unohtanut. Ei, he olivat viattomia, kumpikaan heistä ei ollut tätä tahtonut.
Lempeä Lövenborg, hän, kyynel silmässä ja hymy huulilla, oli sinä päivänä ollut esiripunhoitajana. Hajamielinen kun oli monista surujen muistoista hän ei paljoa huomannut tämän maailman touhuja eikä ollut oppinut sen askareita hyvin hoitamaan. Kun hän nyt näki, että Gösta ja Marianne olivat ottaneet uuden asennon, hän luuli, että sekin kuului kuvaelmaan, ja niinpä hän alkoi riipoa esirippua ylös.
Parvekkeen nuoret eivät huomanneet mitään, ennen kuin käsien ukkonen uudelleen jyrisi heille.
Marianne säpsähti ja aikoi paeta, mutta Gösta Berling piti häntä kiinni kuiskaten:
"Seisokaa hiljaa, ne luulevat, että tämä on kuvaelmaa."
Hän tunsi, miten Mariannen ruumista värisytti ja miten suuteloiden hehku sammui hänen huulilleen.
"Älkää peljätkö", kuiskasi hän, "kauniiden huulten on oikeus suudella."
Heidän täytyi seistä paikallaan, kun esirippu yhä nousi ja laski, ja joka kerta, kun nuo sata silmäparia näki heidät, jyrisivät yhtä monet kädet myrskyistä mielihyvää.
Sillä kaunista on nähdä kahden kauniin, nuoren ihmisen esittävän rakkauden onnea. Kukaan ei voinut aavistaa, että nämä suudelmat olivat muuta kuin teatterihuikaisua, kukaan ei tiennyt, että señora vapisi ujoudesta ja ritari levottomuudesta. Kukaan ei voinut ajatella, ettei kaikki ollut kuvaelmaa.
Vihdoin pääsivät Marianne ja Gösta näyttämön taakse.
Marianne painoi kädellä otsaansa hiusrajasta.
"Minä en ymmärrä itseäni", sanoi hän.
"Hyi, Marianne-neiti", sanoi Gösta nyrpistellen ja heilautti kättään.
"Suudella Gösta Berlingiä, hyi häpeä!"
Marianne purskahti nauruun.
"Jokainenhan tietää, että Gösta Berlingiä ei voi vastustaa. Minun syyni ei ole suurempi kuin muidenkaan."
Ja he päättivät sovussa, etteivät olisi tästä tietääkseenkään, jottei kukaan aavistaisi totuutta.
"Voinko luottaa, ettei totuus koskaan tule julkisuuteen, herra Gösta?" kysyi Marianne, kun he olivat menossa katsojain joukkoon.
"Voitte, neiti Marianne. Kavaljeerit tietävät vaieta, sen takaan minä."
Marianne loi katseensa maahan. Omituinen hymy kaarsi hänen huuliansa.
"Jos totuus kuitenkin tulisi ilmi, mitä ajattelisivat ihmiset minusta, herra Gösta?"
"He eivät ajattele mitään, he tietävät, ettei se merkinnyt mitään. He ajattelevat, että me olimme hartaasti osissamme ja että jatkoimme näyttelemistä."
Vielä yksi kysymys hiipi esille Mariannen väkinäisesti hymyillessä, hänen silmäillessään lattiaa.
"Mutta entä herra Gösta itse? Mitä arvelee Gösta-herra asiasta?"
"Minä arvelen, että Marianne-neiti on rakastunut minuun", kujeili Gösta.
"Älkää arvelko sellaista", hän sanoi hymyten, "muuten minun täytyy lävistää teidät espanjalaisella tikarillani näyttääkseni, että herra Gösta on väärässä."
"Kalliit ovat naisten suukkoset", sanoi Gösta. "Maksaako se hengen, että neiti Marianne suutelee?"
Silloin leimahti Mariannen silmistä salama häntä kohden niin tuikeana, että se tuntui kuin lyönniltä.
"Minä tahtoisin nähdä teidät kuolleena, Gösta Berling, ruumiina!"
Nämä sanat sytyttivät runoilijan veren vanhan kaipuun.
"Ah", sanoi hän, "jospa nuo sanat olisivat muuta kuin sanoja, jospa ne olisivat nuolia, jotka viuhuen lentävät pimeästä viidasta, jospa olisivat tikareja taikka myrkkyä ja voisivat hävittää tämän kurjan ruumiin ja antaa minun sielulleni vapauden!"
Marianne oli taas tyyni ja hymyili. "Lapsellisuuksia", sanoi hän ja tarttui Göstan käsivarteen lähteäkseen vieraiden joukkoon.
He eivät muuttaneet pukuaan, ja heidän riemuretkensä uudistui, kun he ilmestyivät näyttämön ulkopuolelle. Kaikki kehuivat heidän esitystään. Kukaan ei epäillyt mitään.
Tanssi alkoi uudestaan, mutta Gösta pakeni tanssisalista.
Hänen sydäntään kirveli Mariannen silmäys, ikäänkuin sitä olisi haavoittanut kylmä teräs. Hän ymmärsi kyllä Mariannen sanojen tarkoituksen.
Häpeä oli rakastaa häntä, häpeä olla hänen rakastamansa, häpeä kuolemaakin pahempi.
Hän ei koskaan tanssisi enää, hän ei tahdo nähdä heitä enää, noita kauniita naisia.
Hän tiesi sen kyllä. Nuo kauniit silmät, nuo punaiset posket, eivät hehkuneet hänelle. Hänelle eivät väikkyneet nuo kapeat jalat, ei soinut tuo matala nauru.
Niin, tanssia Göstan kanssa, haaveksia hänen kanssaan he osasivat, mutta kukaan ei heistä todella tahtonut tulla hänen omakseen.
Runoilija läksi tupakkahuoneisiin vanhojen herrojen luo ja istuutui pelipöytään. Hän sattui istahtamaan samaan pöytään, jossa valtava Björnen herra pelasi nakkia, pitäen vaihteeksi Puolan pankkia ja kooten suuren röykkiön kuusimarkkaisia ja kaksitoistakillinkisiä eteensä.
Peli sujui jo kiivaasti. Nyt lisäsi Gösta vielä vauhtia siihen. Vihreät pankkisetelit vedettiin esiin, ja yhä kasvoi rahakeko valtavan Melchior Sinclairen eteen.
Mutta myös Göstan eteen keräytyi sekä lantteja että seteleitä, ja pian hän oli ainoa, joka piti puolensa Björnen suurta tehtaanpatruunaa vastaan. Pian vaelsi tuo suuri raharöykkiökin Melchior Sinclairelta Gösta Berlingille.
"Gösta, poikaseni", huusi tehtaanpatruuna nauraen, pelattuaan pois kaikki rahat lompakostaan ja kukkarostaan. "Mitenkäs tässä nyt pullistellaan? Minä olen pankki, enkä minä pelaa koskaan lainarahoilla, sen olen muorille luvannut."
Hän keksi kumminkin keinon. Hän pelasi kellonsa ja majavaturkkinsa ja aikoi juuri panna hevosensa ja rekensä menemään, kun Sintram hillitsi häntä.
"Pane jotakin jolla voittaa", neuvoi häntä Forsin ilkeä tehtaanpatruuna. "Pane jotakin, joka kääntää huonon onnen!"
"Hitto tietäköön, mitä minä keksisin!"
"Pelaa punaisimmasta sydänverestäsi, veli Melchior, pelaa tyttärestäsi!"
"Sitä voi patruuna huoletta yrittää", sanoi Gösta nauraen. "Sitä voittoa en minä koskaan saa kattoni alle."
Mahtava Melchiorkaan ei voinut olla nauramatta. Hän ei juuri suvainnut Mariannen nimeä mainittavan pelipöydässä, mutta tämä oli niin hiiden hullua, ettei hän voinut suuttua. Pelata Marianne Göstalle, hm, sen hän nyt huoletta uskaltaa.
"Sanalla sanoen siis", selitti hän, "että jos sinä saat hänen suostumuksensa, Gösta, niin minä asetan avioliittosiunaukseni tälle kortille."
Gösta pani koko voittonsa, ja peli alkoi. Hän voitti, ja tehtaanpatruuna Sinclaire lakkasi pelaamasta. Hän ei voinut mitään huonolle onnelleen, sen hän huomasi.
Yö kului, puoliyö oli mennyt. Kauniiden naisten posket alkoivat kalveta, kiharat oikenivat, volangit olivat rutistuneet. Vanhat rouvat nousivat sohvien nurkista ja sanoivat, että koska nyt oli juhlittu jo kaksitoista tuntia, niin oli kai aika jo hankkiutua kotiin.
Ja kauniit juhlat olivat loppumaisillaan, mutta silloin tempasi itse Lilliecrona viulun ja soitti viimeisen polkan. Hevoset seisoivat portaiden edessä, vanhat rouvat pukeutuivat turkkeihin ja bahytteihin, vanhat herrat kietoivat matkavyöt ympärilleen ja panivat päällyskengät kiinni.
Mutta nuoret eivät voineet riistäytyä tanssista. Siellä tanssittiin päällysvaatteissa, siellä tanssittiin neljän miehen polkkaa, pyöröpolkkaa ja piiripolkkaa, hurjaa tanssinmenoa se oli. Heti kun kavaljeeri jätti naisen, tuli toinen ja kiidätti hänet mukaansa.
Ja myös surun painama Gösta Berling joutui samaan pyörteeseen. Hän tahtoi haihduttaa tanssilla surunsa ja nöyryytyksensä, hän tahtoi taaskin saada vereensä huimaavaa elonintoa, hän tahtoi iloita, hän kuten muutkin. Ja hän tanssi niin että huoneen seinät kieppuivat ja hänen ajatuksensa vilisivät.
Kas, minkä naisen hän oli kiepannut keskeltä joukkoa? Hän oli kevyt ja norja, ja Gösta tunsi, että tulivirrat tuiskivat hänen ja neitosen välillä. Ah, Marianne!
Göstan tanssittaessa Mariannea istui Sintram jo reessä pihalla, ja hänen vieressään seisoi Melchior Sinclaire.
Suuri tehtaanpatruuna oli kärsimätön, kun hänen täytyi odottaa Mariannea. Hän poljeskeli lumessa suurilla päällyskengillään ja huiski käsiään, sillä oli pureva pakkanen.
"Sinun ei kai olisi pitänyt pelata Mariannea Göstalle, kuules Sinclaire", sanoi Sintram.
"Mltäh?"
Sintram selvitteli ohjakset ja kohotti piiskansa, ennen kuin vastasi:
"Tuo suuteleminen ei ollut kuvaelmaa."
Mahtava tehtaanpatruuna kohotti kätensä murhantekoon, mutta Sintram oli jo kadonnut. Hän ajoi pois, pieksi hevostaan hurjaan kiitoon, uskaltamatta katsoa taaksensa, sillä Melchior Sinclairella oli raskas käsi ja lyhyt kärsivällisyys.
Björnen tehtaanpatruuna meni nyt tanssisaliin hakemaan tytärtään ja näki, miten Gösta ja Marianne tanssivat.
Hurjalta ja huimalta näytti viimeinen polkka. Toiset parit olivat kalpeita, toiset tulipunaisia, tomu pöllysi salissa kuin savu, vahakynttilät hehkuivat jalkoihin saakka palaneina, ja keskellä koko hirmunkauheaa hävitystä he kiitivät, Gösta ja Marianne, kuninkaallisina väsymättömässä voimassaan ja virheettömässä kauneudessaan, onnellisina saadessaan antautua noihin ihaniin liikkeisiin.
Melchior Sinclaire katseli hetkisen heitä; mutta sitten hän meni pois ja antoi Mariannen tanssia. Hän paukautti oven kovasti kiinni, tömisti kamalasti portailla ja istuutui muitta mutkitta rekeensä, jossa hänen vaimonsa jo odotti, ja ajoi kotiin.
Kun Marianne lakkasi tanssimasta ja tiedusteli vanhempiaan, he olivat jo menneet.
Kun hän sai varman tiedon siitä, ei hän kuitenkaan ilmaissut hämmästystään. Hän pukeutui hiljaa ja meni pihalle. Pukuhuoneessa olevat naiset luulivat, että hän lähti omalla hevosella.
Mutta hän kiiruhti ohuissa silkkikengissä tietä pitkin, puhumatta kellekään hädästään. Pimeässä ei kukaan tuntenut häntä, kun hän kulki tien laitaa, kukaan ei voinut aavistaa, että tämä myöhäinen vaeltaja, jonka täytyi väistyä kinoksiin kiitävien rekien tieltä, oli kaunis Marianne.
Kun hän saattoi huoleti kulkea keskellä tietä, hän alkoi juosta. Hän juoksi niin kauan kuin jaksoi, sitten hän käveli, sitten hän taas juoksi. Ilkeä, vaivaava tuska ajoi häntä.
Ekebystä Björneen ei mitenkään ole pitempää matkaa kuin neljännespeninkulma. Marianne tuli pian kotipihoille, mutta hän luuli melkein harhautuneensa vieraaseen taloon. Kun hän saapui pihalle, oli kaikki ovet suljettu, kaikki tulet sammutettu – hän ihmetteli, eivätkö hänen vanhempansa olleet vielä tulleet.
Hän meni ja löi pari kertaa lujasti pääoveen. Hän tarttui ovenripaan ja jyskytti niin, että koko kartano kaikui. Kukaan ei tullut avaamaan, mutta kun hän aikoi hellittää raudasta, johon oli paljain käsin tarttunut, repeytyi rautaan jäätynyt nahka kädestä.
Suuri tehtaanpatruuna Melchior Sinclaire oli matkannut kotiinsa sulkeakseen Björnen ukset ainoalta lapseltaan.
Hän oli juovuksissa liiasta juonnista, hurjana vihasta. Hän vihasi tytärtään siksi, että Marianne piti Gösta Berlingistä. Nyt hän telkesi palvelijat keittiöön ja vaimon makuukamariin. Kalliisti hän vannoi heille, että hän lyö lusuksi sen, joka koettaa päästää Mariannea sisään. He tiesivät kyllä, että hän pitäisi sanansa.
Niin vimmoissaan ei kukaan vielä ollut häntä nähnyt. Suurempi suru ei koskaan ollut häntä kohdannut. Olisipa tytär ollut hänen edessään, niin hän olisi kukaties surmannut tämän.
Kultaisia koruja, silkkisiä pukuja oli hän antanut hänelle, älyn hienoutta ja kirjaoppia oli hän antanut häneen istuttaa. Marianne oli ollut hänen ylpeytensä, hänen kunniansa. Hän oli kerskunut hänellä ikäänkuin olisi kruunua kantanut. Oi, hänen kuningattarensa, hänen jumalattarensa, hänen ihana, ihailtu, ylpeä Mariannensa! Oliko isä säästänyt mitään häneltä? Eikö hän ollut pitänyt itseään suorastaan liian yksinkertaisena ollakseen hänen isänsä? Voi Mariannea, Mariannea!
Eikö hänen siedä vihata häntä, kun hän on rakastunut Gösta Berlingiin ja suutelee häntä! Eikö hänen pidä hyljätä häntä, sulkea ovensa häneltä, kun hän voi häväistä ylhäisyyttänsä rakastamalla sellaista miestä! Jääköön hän Ekebyhyn, juoskoon naapureilta yösijaa anomassa, maatkoon kinoksissa, sama se, hän on jo loassa laahattu, hän, kaunis Marianne. Loiste hänestä on mennyt. Loiste Melchior Sinclairen elämästä on mennyt.
Suuri tehtaanpatruuna makaa sängyssään ja kuulee tyttärensä kolkuttavan eteisen ovea. Mitä se häntä liikuttaa? Hän makaa. Ulkona seisoo sellainen, joka tahtoo mennä virkaheitolle papille, hänen kotinsa ei ole sellaisen. Jos hän olisi rakastanut häntä vähemmän, jos hän olisi ylpeillyt vähemmän hänestä, niin hän olisi ehkä laskenut hänet sisään.
Niin, siunaustansa hän ei voinut heiltä kieltää. Sen hän oli pelannut heille. Mutta avata ovensa Mariannelle, sitä hän ei tee. Voi Mariannea!
Kaunis, nuori nainen seisoi yhä kotinsa ovella. Milloin hän ravisteli voimattoman vihaisena lukkoa, milloin lankesi polvilleen, pani revityt kätensä ristiin ja rukoili pääsyä.
Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei vastannut, kukaan ei avannut.
Oi, eikö tämä ollut kauheata! Kauhu valtaa minut, kun tästä kerron. Hän tuli tanssiaisista, joiden kuningatar hän oli ollut! Hän oli ollut ylpeä, rikas, onnellinen, ja tunkiossa oli hänet syösty sellaisen kurjuuden kuiluun. Suljettu kodin ulkopuolelle, pakkasen kouriin, pilkkaamatta, lyömättä, kiroamatta, ainoastaan kylmästi, järkkymättömän tunnottomasti jätetty ulos.
Ajattelen kylmää, tähtikirkasta yötä, joka kaartui hänen ympärillään, suurta, aavaa yötä tyhjine, autioine lumiketoineen, hiljaisine metsineen. Kaikki nukkui, kaikki oli vaipunut tuskattomaan uneen, ainoastaan yksi elävä piste oli tämän nukkuvan valkeuden keskellä. Kaikki suru ja tuska ja kauhu, joka muuten on jaettuna ympäri maailmaa, ryömi nyt tätä yksinäistä pistettä kohti. Oi Jumala, kärsiä yksinään nukkuvassa, jäätyneessä maailmassa!
Ensi kertaa elämässään kohtasi Mariannea armottomuus ja kovuus. Hänen äitinsä ei huolinut nousta vuoteestansa pelastamaan häntä. Vanhat, uskotut palvelijat, jotka olivat ohjanneet hänen ensi askeleitaan, kuulivat hänen pyrkimisensä mutta eivät kääntäneet kylkeään hänen tähtensä. Minkä rikoksen tähden häntä siis rangaistiin? Mistä hänen sopi toivoa sääliä, ellei tältä ovelta? Jos hän olisi tehnyt murhan, hän olisi sittenkin koputtanut sitä, uskoen, että ne siellä antavat anteeksi. Jos hän olisi langennut maailman viheliäisimmäksi, palannut hairahtuneena ja rääsyisenä, katso, hän olisi kumminkin turvallisesti käynyt tälle ovelle ja odottanut hellää vastaanottoa. Tämä ovi johti hänen kotiinsa, sen takana hän voi kohdata pelkkää rakkautta.
Eikö isä jo ollut koetellut häntä kylliksi? Eivätkö he pian avaisi?
"Isä, isä!" huusi hän, "päästä minut sisään! Minua paleltaa, minä värisen. On kauheata täällä ulkona!"
"Äiti, äiti, sinä, joka olet astunut niin monta askelta palvellaksesi minua! Sinä, joka olet valvonut niin monta yötä minun tähteni, miksi sinä nukut nyt? Äiti, äiti, valvo vielä tämä ainoa yö, ja minä en koskaan enää tuota sinulle surua!"
Hän huutaa ja vaipuu sitten henkeään pidättäen hiljaisuuteen kuullakseen vastauksen. Mutta kukaan ei kuullut häntä, kukaan ei totellut häntä, kukaan ei vastannut.
Silloin hän vääntää käsiään tuskasta, mutta hänen silmässään ei ole ainoatakaan kyyneltä.
Tuo pitkä, tumma rakennus suljettuine ovineen ja valottomine ikkunoineen oli kamalan liikkumaton yön keskellä. Mitä tulee hänestä nyt, kodittomasta? Häpeään leimattu ja häväisty hän oli nyt ja on oleva niin kauan kuin taivaan kupu kaareutuu hänen yllään. Ja itse hänen isänsä painoi tulisen poltinraudan hänen olkapäähänsä.
