Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 27

Hän oli raivoissaan, tuo ilkeä tehtaanpatruuna, ja alkoi tempoa vihoissaan arkun seppeleitä ja harsoa, mutta silloin lausui Gösta Berling:

"Älä koske arkkuun!"

"Kas, kas, kas, vai älä koske! Heh, minä käännän Lennart-ystäväni maahan ja poljen hänen seppeleitään. Etkö sinä näe, mitä hän on minulle tehnyt? Etkö näe, miten hienoissa, harmaissa vaunuissa minä ajelen?"

Ja Gösta Berling näki silloin vanginrattaat, joiden luona seisoivat nimismies ja vanginvartijat odottaen kirkkomaan aidan vieressä.

"Kas, kas, kas, enkö lähetä kiitosta Helgesäterin kapteeninrouvalle siitä, että hän eilen istahti lukemaan vanhoja papereita, etsien todistuksia minua vastaan tuossa ruutiasiassa, tiedäthän? Eikö minun pidä ilmoittaa hänelle, että hänen olisi paremmin sopinut panna kaljaa ja paistaa pullia kuin lähettää kimppuuni nimismies ja vanginvartijat? Eikö minun pidä saada mitään niistä kyynelistä, jotka itkin taivuttaakseni Scharlingin laskemaan minut tänne lukemaan rukousta kelpo ystäväni ruumisarkun ääressä?"

Ja hän alkoi taaskin repiä harsoa.

Silloin meni Gösta Berling aivan hänen viereensä ja tarttui häntä käsivarsiin.

"Minä annan vaikka mitä, jos ei patruuna koske arkkuun", hän sanoi.

"Tee mitä tahdot", sanoi hullu. "Huuda jos tahdot. Ehdin aina jotakin ennen kuin nimismies tulee. Tappele kanssani, jos niin tahdot! Se on hauska näky näin kirkkomäellä. Tapellaan seppeleiden ja paarivaatteiden seassa!"

"Tahdon ostaa rauhan vainajalle millä hinnalla tahansa, tehtaanpatruuna. Ottakaa henkeni, ottakaa kaikki!"

"Sinä lupaat suuria, poikani."

"Voitte koettaa, tehtaanpatruuna."

"No, mene sitten ja tapa itsesi!"

"Sen teen, mutta ensin täytyy arkun päästä varmasti maahan."

Niin päätettiin. Sintram vannotti valan Göstalla, ettei tämä ole elävien ilmoilla kahdentoista tunnin päästä Lennart-kapteenin hautaamisesta. "Niinpähän tiedän, ettei sinusta voi koskaan tulla kunnon miestä", sanoi hän.

Se oli Gösta Berlingin helppo luvata. Hän oli iloinen, kun saattoi nyt antaa vaimolleen vapauden. Tunnontuskat olivat kiusanneet ja väsyttäneet häntä näännyksiin saakka. Ainoa, mikä häntä kauhistutti, oli se, että hän oli luvannut majurinrouvalle elävänsä niin kauan kuin Brobyn papin tytär on palvelijattarena Ekebyssä. Mutta Sintram sanoi, ettei häntä voitukaan nyt enää pitää palvelijattarena, koska hän oli perinyt isänsä suuret rikkaudet. Gösta väitti, että Brobyn pappi oli kätkenyt omaisuutensa niin, ettei kukaan voinut löytää hänen aarteitaan. Silloin hymyili Sintram ja sanoi, että ne oli kätketty kyyhkysten pesäin taakse Brobyn kirkonkellotapuliin. Ja hän meni. Sitten lähti Gösta takaisin metsään. Hänestä näytti olevan parhainta kuolla sillä paikalla, mistä Nygårdin tyttö oli viskautunut kuoliaaksi. Siellä hän oli harhaillut koko iltapäivän. Hän oli nähnyt vaimonsa metsässä; siksi hän ei voinut päättää heti päiviään.

Näin hän kertoi vaimolleen maatessaan sidottuna metsätorpan lattialla.

"Oi", sanoi Elisabet suruisesti, kun Gösta vaikeni, "kuinka hyvin tunnen taaskin tämän! Sankarineleitä, sankarinkomeutta! Aina valmis pistämään kädet takkavalkeaan, Gösta, aina valmis hukkaamaan itsensä. Miten se kerran näytti minusta suurelta! Miten nyt ylistän levollisuutta ja mielenmalttia! Kuinka hyödytit sinä vainajaa sellaisella lupauksella? Mitäpä, vaikka Sintram olisikin ehtinyt kaataa arkun, repiä siitä harson? Arkku olisi kyllä tullut nostetuksi, siihen olisi kai saatu uutta harsoa, uusia seppeleitä. – Jos sinä olisit pannut kätesi kelpo miehen ruumisarkulle, siinä Sintramin silmien edessä, ja vannonut auttavasi tätä köyhää kansaa, jota Sintram oli tahtonut tuhota, niin siitä olisin nyt sinua ylistänyt. Jos olisit, kun näit kansan kirkossa, ajatellut: 'Minä tahdon sitä auttaa, minä tahdon käyttää kaikki voimani sitä auttaakseni', etkä olisi sälyttänyt tätä kuormaa heikolle vaimollesi ja vanhoille miehille, joiden voima riutuu, niin siitäkin olisin sinua kiittänyt."

Gösta Berling makasi hetkisen hiljaa.

"Me kavaljeerit emme ole vapaita miehiä", hän sanoi viimein. "Me olemme luvanneet toisillemme elää ilon vuoksi ja vain pelkästään ilon. Voi meitä kaikkia, jos yksi pettää!"

"Voi sinua", sanoi kreivitär suuttuen, "että sinun täytyy olla kavaljeereista suurin raukka ja hitaampi parannukseen kuin yksikään heistä. Eilen iltapuolella istuivat he kaikki yksitoista kavaljeerirakennuksessa, ja synkkiä he kaikki olivat. Sinä olit poissa, Lennart-kapteeni oli poissa, Ekebyn loisto ja kunnia mennyt. Totitarjottimen he jättivät koskematta: minulle he eivät tahtoneet näyttäytyä. Silloin meni neitsyt Anna-Liisa, joka tässä seisoo, heidän luokseen. Sinä tiedät, että hän on uuttera pikku nainen, joka on vuosikaudet taistellut huonoa hoitoa ja tuhlausta vastaan.

"'Tänään kävin taas kotona ja koetin etsiä kiltin isäni rahoja', hän sanoi kavaljeereille, 'mutta en vain löytänyt. Kaikkien velkakirjain päälle on vedetty risti, ja laatikot ja kaapit ovat tyhjät.'

"'Sääli neitsyt Anna-Liisaa', arveli Beerencreutz.

"'Kun majurinrouva lähti Ekebystä', jatkoi Brobyn papin tytär, 'niin hän pyysi minua hoitamaan taloaan. Ja jos minä olisin nyt löytänyt kiltin isäni rahat, niin olisin rakennuttanut Ekebyn uudestaan. Mutta kun en löytänyt kotoa mitään muuta ottamista, niin otin vanhan isäni häpeäkeon, sillä suuri häpeä odottaa minua, kun emäntä tulee takaisin ja kysyy, mitä minä olen tehnyt Ekebylle.'

"'Älkäähän olko millännekään siitä, johon ette ole syypää, neitsyt Anna-Liisa', sanoi taaskin Beerencreutz.

"'Mutta minä en ottanutkaan häpeäkekoa pelkästään itseni varalta', sanoi Brobyn papin tytär. 'Minä toin myös osan kelpo herrain laskuun. Olkaa hyvä, hyvät herrat! Kiltti isäni ei ollut ainoa häpeän ja vahingon tekijä maailmassa.'

"Ja hän meni miehen luota toisen luo ja pisti kunkin eteen pari kuivaa tikkua. Toiset kiroilivat, mutta useimmat antoivat hänen tehdä niin. Lopuksi sanoi Beerencreutz levollisesti kuin ylhäisen herran sopii:

"'Hyvä on. Kiitokset vain neitsyelle. Neitsyt voi nyt mennä.'

"Kun Anna-Liisa meni, Beerencreutz löi nyrkkinsä pöytään niin, että lasit hyppivät.

"'Tästä hetkestä', hän sanoi, 'olen ehdottomasti raitis! Tällaista ei viina enää kertaakaan tuota minulle.' Sitten hän nousi ja meni ulos.

"Kaikki muut seurasivat häntä vähitellen. Arvaatko, mihin he menivät, Gösta? Niin, joelle, niemelle, jossa Ekebyn mylly ja paja olivat, ja siellä he alkoivat tehdä työtä. He alkoivat vetää hirsiä ja kiviä ja raivata paikkaa. Ukoilla on nyt ollut kova aika. Suru on sortanut useimmat heistä. Nyt he eivät voi enää kestää sitä häpeätä, että ovat hävittäneet Ekebyn. Hyvin tiedän, että te kavaljeerit suorastaan häpeätte työntekoa; mutta nyt nuo toiset ovat ottaneet sen häpeän niskoilleen. Vieläpä muutakin, Gösta, he aikovat lähettää neitsyt Anna-Liisan majurinrouvan luo noutamaan tätä takaisin. Mutta sinä, mitä sinä teet?"

Gösta keksi vielä yhden vastauksen.

"Mitäpä vaatia minulta, virasta potkitulta papilta? Hyljänneet ovat minut ihmiset, Jumala minua vihaa."

"Minäkin olin tänään Bron kirkossa, Gösta. Kaksi naista lähetti sinulle terveisensä. 'Sano Göstalle', sanoi Marianne Sinclaire, 'ettei nainen halua hävetä sen puolesta, jota on rakastanut.' 'Sano Göstalle', sanoi Anna Stjärnhök, 'että minun on nyt hyvä olla. Minä hallitsen itse talojani. Ihmiset sanovat, että minusta tulee toinen majurinrouva. Minä en ajattele rakkautta, ainoastaan työtä. Bergalaisetkin ovat päässeet surun ensi katkeruudesta. Mutta me kaikki suremme Göstaa. Me luotamme häneen ja rukoilemme Jumalaa hänen puolestaan – mutta milloin, milloin hänestä tulee mies'?

"Näetkös nyt, ovatko ihmiset hylänneet sinut?" jatkoi kreivitär. "Liian paljon rakkautta olet sinä saanut, se on sinun onnettomuutesi. Miehet ja naiset ovat rakastaneet sinua. Kun sinä vain olet nauranut ja laskenut leikkiä, kun sinä vain olet soittanut ja laulanut, ovat he antaneet sinulle kaikki anteeksi. Mitä sinä olet suvainnut tehdä, on ollut heistä hyvää. Ja sinä tohdit sanoa olevasi hylätty. – Vai vihaa Jumala sinua? Miksi et jäänyt katsomaan Lennart-kapteenin hautajaisia?

"Koska hän oli kuollut markkinapäivänä, oli tieto hänestä levinnyt laajalle. Jumalanpalveluksen jälkeen tuli tuhansittain väkeä kirkolle. Koko kirkkomaa, aitamuuri ja sen takainen kenttä olivat täynnä ihmisiä. Odotettiin vain vanhaa rovastia. Hän oli sairas eikä saarnannut. Mutta Lennart-kapteenin hautajaisiin hän oli luvannut tulla. Ja niin hän tuli, pää kumarassa ja unelmoiden omia unelmiaan, kuten hän nyt vanhoilla päivillään tavallisesti tekee, ja asettui ruumissaaton etunenään. Mitään erityistä hän ei huomannut. Hän oli kävellyt monessa ruumissaatossa, tuo vanhus. Hän kulki tuttua tietään eikä nostanut katsettaan maasta. Hän luki rukoukset ja heitti multaa arkulle eikä huomannut vieläkään mitään. Mutta sitten viritti lukkari virren. Minä en uskaltanut toivoa, että lukkarin karkea ääni, joka tavallisesti sai aina laulaa yksinään, olisi herättänyt rovastin hänen unelmistaan.

"Mutta lukkari ei saanut laulaa yksinään. Sadat ja monetkin sadat äänet yhtyivät virteen. Silloin rovasti heräsi unelmistaan. Hän hipaisi silmiään ja nousi lapioidulle hautakummulle katselemaan. Koskaan ei hän ollut nähnyt sellaista surevain joukkoa. Miehillä oli päässä vanhat, kuluneet hautajaishatut. Naisilla oli valkoiset, leveäreunaiset esiliinat. Kaikki he veisasivat, kaikilla oli kyyneleet silmissä, – kaikilla oli suru.

"Silloin alkoi vanha rovasti vavista ja tuskailla. Mitä sanoisi hän tälle kansalle, jota on kohdannut suru? Oli välttämätöntä puhua jokin lohdutuksen sana sille.

"Kun virsi oli vaiennut, niin hän ojensi ja levitti kätensä kansaa kohti.

"'Minä näen, että kansalla on suru', hän sanoi, 'ja suru on raskaampi kantaa sen, jonka täytyy kauan käydä maan polkuja, kuin minun, jonka on pian täältä erottava.'

"Hän vaikeni kauhistuen. Hänen äänensä oli liian heikko ja hän epäröi sanoja tapaillessaan.

"Mutta pian hän alkoi uudestaan. Hänen äänessään oli nyt taas nuoruuden voimaa, ja hänen silmänsä säteilivät.

"Hän piti ihanan puheen meille, Gösta. Ensin hän kertoi siitä, mitä tiesi Jumalan matkamiehestä, sitten hän muistutti meille, ettei suinkaan ulkonainen loisto eivätkä suuret kyvyt tehneet tätä miestä niin kunnioitetuksi kuin hän nyt oli, vaan ainoastaan se, että hän aina oli kulkenut Jumalan teitä. Ja hän pyysi meitä Jumalan ja Kristuksen tähden elämään samoin. Toisen piti rakastaa toistansa ja olla hänen apunaan. Jokaisen piti uskoa toisesta hyvää. Jokaisen piti elää niinkuin tämä hyvä Lennart-kapteeni, sillä siihen ei tarvittu suuria lahjoja, vaan pelkästään hurskasta mieltä. Ja hän selitti meille kaikki, mitä tänä vuonna oli tapahtunut. Hän sanoi, että rakkauden ja onnen ajan valmistuksia oli nyt ihan varmaan odotettavissa. Hän oli tänä vuonna nähnyt usein ihmishyvyyden pilkistävän esiin hajanaisina säteinä. Nyt sen piti ilmetä kokonaan valaisten kuin aurinko.

"Ja meistä kaikista tuntui kuin olisimme kuulleet profeettaa. Kaikki tahtoivat rakastaa toisiansa, kaikki tahtoivat olla hyviä.

"Rovasti kohotti silmänsä ja kätensä ja julisti rauhan tuloa maahan. 'Jumalan nimessä', sanoi hän, 'lakatkoon levottomuus! Asukoon rauha teidän sydämissänne ja kaikessa luonnossa! Tuntekoot kuolleet kappaleet ja eläimet ja kasvit levon, ja lakatkoot he vahingoittumasta!'

"Ja tuntui kuin pyhä rauha olisi laskeutunut maailmaan. Näytti kuin kukkulat olisivat säteilleet ja laaksot hymyilleet ja syysaamu pukeutunut ruusunhohtoon.

"Sitten kutsui rovasti kansan auttajaa tulemaan. 'Joku on tuleva', hän sanoi. 'Ei ole Jumalan tahto, että te nyt hukkuisitte. Jumala on herättävä jonkun, joka ravitsee nälkäiset ja johtaa teidät hänen tielleen.'

"Silloin me kaikki ajattelimme sinua, Gösta. Me tiesimme, että rovasti puhui sinusta. Kansa oli jo kuullut sinun kuulutuksesi ja meni kotiin puhellen sinusta. Ja sinä juoksentelit täällä metsissä aikoen kuolla! Kansa odottaa sinua, Gösta. Kaikkialla he nyt istuvat tölleissään ja sanovat, että koska kerran Ekebyn hullu pappi tahtoo heitä auttaa, niin kääntyy kaikki hyvin päin. Sinä olet heidän sankarinsa, Gösta. Kaikkien heidän sankarinsa sinä olet.

"Niin, Gösta, varmasti tuo vanhus puhui sinusta, ja totta kai nyt tämä voi houkutella sinut elämään. Mutta minä, minä, joka olen sinun vaimosi, Gösta, minä sanon sinulle, että sinä lähdet nyt aivan yksinkertaisesti ja täytät velvollisuutesi. Älä uneksi olevasi Jumalan lähettämä – jokainenhan voi olla sellainen, ymmärräthän. Sinun pitää tehdä työtä ilman sankarineleitä, sinä et saa loistaa etkä ihmetyttää, sinun pitää varoa, ettei nimesi kaiu liian usein kansan huulilla. Harkitse silti, ennen kuin peruutat sanasi Sintramille. Sinä olet nyt hommannut itsellesi jonkinlaisen oikeuden kuolla, eikä taitane elämä tästä lähin tarjota sinulle paljon viehätystä. Kerran halusin minä lähteä kotiini etelään, Gösta. Minusta, syiden painamasta, näytti liian suurelta onnelta olla sinun vaimonasi ja seurata sinua läpi elämän. Mutta nyt minä jään tänne. Jos uskallat elää, niin minä jään tänne. Mutta älä odota siitä mitään iloa. Raskaiden velvollisuuksien teitä minä pakotan sinua käymään. Älä odotakaan minulta ilon ja toivon sanaa. Kaikki surut ja onnettomuudet, joita me kaksi olemme aiheuttaneet, asetan minä vartioksi lietemme ääreen. Voineeko sydän, joka on kärsinyt niinkuin minun, enää rakastaa. Kyynelettömänä ja ilottomana minä kuljen sinun rinnallasi. Harkitse tarkoin, Gösta, ennen kuin elämän valitset! Parannuksen tietä me sitten vaellamme."

Elisabet ei odottanut vastausta. Hän viittasi papintyttärelle ja meni.

Tultuaan metsään hän alkoi katkerasti itkeä ja itki kunnes tuli Ekebyhyn. Sinne saavuttuaan hän muisti, että oli unohtanut puhua Jan Hökin kanssa iloisemmista asioista kuin sodasta.

Metsätorpassa vallitsi hiljaisuus hänen mentyään.

"Herralle Jumalalle kiitos ja kunnia", sanoi yht'äkkiä vanha sotamies.

He katsoivat häntä. Hän oli noussut seisoalleen ja katseli kiihkeästi ympärilleen.

"Pahuutta, pahuutta on kaikki ollut", hän sanoi. "Kaikki mitä olen nähnyt sitten kun sain silmäni auki, on ollut pahuutta. Pahoja miehiä, pahoja naisia! Vihaa ja vainoa metsässä ja maassa. Mutta hän on hyvä. Hyvä ihminen on majassani seisonut. Kun täällä oleksin yksin, muistelen aina häntä. Hän on kulkeva seuranani metsätiellä."

Hän kumartui Göstan puoleen, irroitti hänen köytensä ja nosti hänet ylös. Sitten hän otti juhlallisesti Göstaa kädestä.

"Jumalan vihattu", hän sanoi ja nyökkäsi, "niin juuri. Mutta nyt te ette ole enää sitä, enkä enää minäkään, kun hän on seisonut majassani. Hän on hyvä."

Seuraavana päivänä tuli vanha Jan Hök nimismies Scharlingin luo. "Minä tahdon kantaa ristini", hän sanoi. "Minä olen ollut paha ihminen, sen vuoksi minä sain pahoja poikia." Ja hän pyysi päästä linnaan poikansa asemesta; mutta sehän ei käynyt päinsä.

Oivallisin vanhoista taruista on se, joka kertoo, kuinka hän seurasi poikaansa vanginrattaiden vieressä matkalla, kuinka hän nukkui hänen vankilansa ovella, kuinka hän oli poikansa lähellä koko rangaistusajan, heittämättä häntä. Kaipa sekin kertojansa löytänee.

Kolmaskolmatta luku
MARGARETA CELSING

Jokin päivä ennen joulua tuli majurinrouva Löfsjön kihlakuntaan; mutta vasta jouluaattona hän palasi Ekebyhyn. Koko matkan hän oli ollut sairaana. Hänellä oli keuhkotulehdus ja ankara kuume; silti ei häntä ollut koskaan nähty iloisempana kuin nyt eikä kuultu hänen suustaan useampia ystävällisiä sanoja.

Brobyn papintytär, joka oli oleksinut hänen luonaan Älfdalin metsätehtaalla aina lokakuusta, istui reessä hänen vieressään ja olisi mielellään kiiruhtanut matkaa, mutta ei voinut estää vanhusta seisauttamasta rekeä ja kutsumasta jokaista vaeltajaa reen luo tiedustellakseen uutisia.

"Miten täällä Löfsjössä voidaan?" kysyi majurinrouva.

"Me voimme hyvin", vastattiin silloin hänelle. "Paremmat ajat tulevat.

Ekebyn hullu pappi ja hänen vaimonsa auttavat meitä kaikkia."

"Hyvät on ajat nyt taas", vastasi toinen, "Sintram on poissa. Ekebyn kavaljeerit tekevät työtä. Brobyn papin rahat on löydetty Bron tapulista. Niitä on niin paljon, että Ekebyn kunnia ja maine kohoavat niillä entiselleen. Niitä riittää leipäänkin nälkäisille."

"Vanha rovasti se heräsi uuteen elämään ja voimaan", sanoi kolmas.

"Joka sunnuntai hän puhuu kanssamme Jumalan valtakunnan tulemisesta.

Kuka enää tahtoo tehdä syntiä? Hyvän valta lähestyy."

Ja majurinrouva ajoi hitaasti edelleen, kysellen jokaiselta, joka tuli vastaan: "Kuinka teidän laitanne on? Ettekö te näillä main kärsi puutetta?"

Ja kuumeen tulen pistävä tuska rinnassa vaimeni, kun he vastasivat hänelle: "Täällä meillä on kaksi hyvää ja rikasta naista, Marianne Sinclaire ja Anna Stjärnhök. He kulkevat Gösta Berlingin apuna talosta taloon katsomassa, ettei kenenkään tarvitse nähdä nälkää. Ja nyt ei heitetä enää viljaa viinapannuihin."

Majurinrouvasta tuntui kuin hän olisi siinä reessä ollut ainaisessa pitkässä jumalanpalveluksessa. Hän oli tullut pyhään maahan. Hän näki vanhain, ryppyisten kasvojen kirkastuvan puhuttaessa ajoista, jotka olivat tulleet. Sairaat unohtivat vaivansa ylistäessään ilonpäivää.

"Me tahdomme olla kaikki sellaisia kuin hyvä Lennart-kapteeni", he sanoivat. "Me tahdomme uskoa kaikista hyvää. Me emme tahdo vahingoittaa ketään. Siten joudutetaan Jumalan valtakunnan tuloa."

Hän näki, että heidät oli kaikki vallannut sama henki. Herraskartanoissa ravittiin enin tarvitsevia ilmaiseksi. Kellä oli teetettävänä työtä, teetti sen nyt, ja majurinrouvan kaikissa tehtaissa kävi työ täyttä vauhtia.

Koskaan hän ei ollut tuntenut itseään terveemmäksi kuin nyt, istuessaan siinä ja antaessaan kylmän virrata pakottavaan rintaansa. Ainoankaan talon ohitse ei hän voinut matkata pysähtymättä ja kyselemättä.

"Nyt on kaikki hyvin", sanoi isäntäväki. "Täällä vallitsi kova hätä, mutta ne Ekebyn hyvät herrat auttavat meitä. Majurinrouva ihmettelee, kun näkee, mitä kaikkea siellä on tehty. Nyt on mylly melkein valmis, ja paja käynnissä, ja palanut päärakennus on nostettu katonharjaan asti."

Hätä ja sydäntä järisyttävät tapahtumat olivat muuttaneet heidät kaikki. Ah, sitä kai kestää vain vähän aikaa! Mutta kuitenkin oli niin hyvä palata maahan, jossa toinen palveli toistaan ja jossa kaikki tahtoivat tehdä hyvää. Majurinrouva tunsi voivansa nyt antaa anteeksi kavaljeereille ja hän kiitti siitä Jumalaa.

"Anna-Liisa", sanoi hän. "Minä vanha ihminen uskon, että matkaan tässä jo autuaiden taivaaseen."

Kun hän viimein saapui Ekebyhyn ja kavaljeerit kiiruhtivat häntä reestä auttamaan, he saattoivat tuskin häntä tuntea, sillä hän oli yhtä hyvä ja lempeä kuin heidän oma nuori kreivittärensä. Vanhat, jotka olivat nähneet hänet nuorena, kuiskasivat toisilleen: "Hän ei ole Ekebyn majurinrouva, – nyt tulee takaisin Margareta Celsing."

Suuri oli kavaljeerien ilo, kun he näkivät hänen palaavan niin hyvänä ja kaikista kostonajatuksista vapaana, mutta pian heidän ilonsa muuttui suruksi, kun he näkivät, miten sairas hän oli. Hänet täytyi heti kantaa konttorirakennuksen vieraskamariin ja panna vuoteeseen. Mutta kynnyksellä hän vielä kääntyi ja puhui heille:

"Kävi Jumalan myrsky", hän sanoi, "Jumalan myrsky. Minä tiedän nyt, että kaikki on ollut parhaaksi!"

Sitten suljettiin sairaskamarin ovi, eivätkä he saaneet enää nähdä häntä.

Kuitenkin on niin paljon puhuttavaa ihmiselle, joka on kuolemaisillaan. Sanat ihan tunkeutuvat huulille, kun tietää että viereisessä huoneessa makaa toinen, jonka korvat pian iäksi sulkeutuvat. "Oi, ystäväni, ystäväni", tahtoisi ihminen sanoa, "voitko sinä antaa anteeksi? Voitko uskoa, että minä olen sittenkin sinua rakastanut! Miten saattoikaan käydä niin, että jouduin tuottamaan sinulle niin paljon surua, vaeltaessamme täällä yhdessä? Ah, ystäväni, kiitos sinulle kaikesta ilosta, minkä minulle tuotit!"

Niin tahdotaan sanoa, ja paljon, paljon muuta.

Mutta majurinrouva makasi hehkuvassa kuumeessa, ja kavaljeerien äänet eivät voineet saavuttaa hänen korviaan. Eikö hän siis saisi koskaan tietää, miten he olivat tehneet työtä, miten he olivat ryhtyneet jatkamaan hänen tekojaan, miten he olivat pelastaneet Ekebyn maineen ja kunnian? Eikö hän koskaan saisi sitä tietää?

Kohta menivät kavaljeerit pajaan. Siellä oli työ ihan keskeytynyt, mutta he heittivät uusia hiiliä ja uutta takkirautaa uuniin ja varustautuivat sulattamaan. He eivät kutsuneet seppiä, jotka olivat menneet kotiin viettämään joulua, vaan uurastivat itse ahjon ääressä. Jos majurinrouva saisi vain elää siksi kunnes vasara joutuu käyntiin, niin kyllä se puhuu hänelle heidän asiansa.

Tuli ilta, ja tuli yö siinä työssä. Monet heistä ajattelivat, miten ihmeellistä on, että he joutuivat taas viettämään jouluyön pajassa.

Monitaitoinen Kevenhüller, joka oli pajan ja myllyn rakennusmestari näinä kiireisinä aikoina, ja Kristian Bergh, vahva kapteeni, seisoivat ahjon ääressä hoidellen sulatuskattilaa. Gösta ja Julius ajoivat hiiliä. Muut istuivat, toiset alasimella kohotetun väkivasaran alla, ja toiset olivat asettuneet hiilikärryille ja takkirautakasoille. Lövenborg, vanha mystikko, puheli Eberhard-sedän, viisaustieteilijän kanssa, joka istui hänen vieressään alasimella.

"Tänä yönä kuolee Sintram", sanoi Lövenborg.

"Miksi juuri tänä yönä?" kysyi Eberhard.

"Tietäähän veli, että me löimme viime vuonna vedon. Nyt emme ole tehneet mitään, joka ei ole ollut kavaljeerimaista; niinpä hän on menettänyt vedon."

"Veli, joka uskoo moista, tietänee kai myöskin, että olemme tehneet paljonkin, joka ei ole ollut kavaljeerimaista. Ensiksi me emme auttaneet majurinrouvaa; toiseksi aloimme tehdä työtä; kolmanneksi ei ollut aivan paikallaan, ettei Gösta Berling tappanut itseään, kun hän kerran sen lupasi."

"Olen minä ajatellut sitäkin", virkkoi Lövenborg, "mutta nyt arvelen, ettei veli käsitä asiaa oikein. Meitä on kielletty toimimasta omien pikkumaisten etujemme käskyn mukaan, mutta ei niinkuin rakkaus tai kunnia tai meidän iankaikkinen autuutemme vaatii. Uskoakseni on Sintram menettänyt vedon."

"Veli voi olla oikeassa."

"Minun täytyy sanoa veljelle, että minä sen tiedän. Minä olen kuullut hänen kulkustensa helinää koko illan, mutta ne eivät ole oikeita kulkusia. Kohta hän tulee tänne."

Ja pikku vanhus tuijotti pajan oveen, joka oli auki, ja harvojen tähtien koristamaan siniseen taivaankaistaan, joka näkyi siitä.

Hetken perästä hän hypähti ylös.

"Näkeekö veli hänet?" kuiskasi hän. "Tuolta hän nyt hiipii sisään. Eikö veli näe häntä ovella?"

"En minä mitään näe", vastasi Eberhard-setä. "Veli on uninen, siinä kaikki."

"Minä näen hänet elävästi kuulakkaa taivasta vasten. Hänellä on pitkä sudennahkaturkki ja karvalakki. Nyt hän on tuolla pimeässä nurkassa, enkä voi häntä nähdä. Kas, nyt hän meni uunin ääreen. Hän seisoo ihan Kristian Berghin vieressä, mutta Kristian ei varmaan näe häntä. Nyt hän kumartuu ja heittää jotakin tuleen. Hui, miten näyttää ilkeältä. Varokaa itseänne, ystävät, varokaa itseänne!"

Juuri kun hän sai sen sanotuksi, lensi uunista tulisuihke ja pirskoi seppien ja heidän apulaistensa kasvoille kuonaa ja kipunoita. Ei toki tullut vahinkoa.

"Se tahtoo kostaa", kuiskasi Lövenborg.

"Veli on ihka hullu", huudahti Eberhard. "Luulisin veljen jo saaneen tarpeekseen moisesta."

"Voipa sitä ajatella ja toivoa, mutta se ei paljon auta. Eikö veli näe, että hän seisoo tuolla patsaan vieressä ja irvistää meille? Mutta totta vie! Se päästää irti väkivasaraa."

Hän hyppäsi alasimelta ja tempasi Eberhardin muassaan. Silmänräpäys, ja vasara löi jylisten alasimeen. Rautakynsi oli vain irtautunut, mutta Eberhard ja Lövenborg olivat hädin tuskin pelastuneet kuolemasta.

"Näkeekö veli, ettei hänellä ole mitään voimaa meihin", sanoi Lövenborg riemuiten. "Mutta kyllä näkee, että se tahtoo kostaa."

Ja hän huusi Gösta Berlingin luokseen.

"Mene ylös naisten luo, Gösta. Jos se ilmestyy heillekin. He eivät ole niin tottuneet kuin minä sellaista näkemään. He saattaisivat pelätä häntä. Ja varo itseäsi, Gösta, sillä hänellä on paljon kaunaa sinulle, ja ehkäpä hänellä on valta sinuun sen lupauksesi tähden. Mene tiedä."

Pian saatiin kuulla, että Lövenborg oli oikeassa ja että Sintram oli kuollut jouluyönä. Toiset sanoivat, että hän oli hirttäytynyt vankilassa. Toiset arvelivat, että oikeuden palvelijat olivat antaneet kaikessa salaisuudessa surmata hänet, sillä oikeudenkäynti näytti päättyvän hänen edukseen, eikähän käynyt laatuun päästää häntä jälleen Löfsjön kimppuun. Olipa niitäkin, jotka uskoivat, että musta herra oli tullut mustissa vaunuissa ja mustilla hevosilla ja vienyt hänet vankeudesta pois. Eikä Lövenborg ollut ainoa, joka hänet jouluyönä näki. Forsissakin hänet nähtiin, ja Ulrika Dillner näki hänet unissaan. Monet kertoivat, kuinka hän oli kummitellut heille, kunnes Ulrika Dillner muutti hänen ruumiinsa Bron hautausmaahan. Ulrika ajatti myös Forsista pois pahat palvelijat ja järjesti talon hallinnon hyvään kuntoon. Sitten ei siellä ole enää kummitellut.

* * * * *

Kerrotaan, että Gösta Berling ei ehtinyt kartanolle, kun eräs vieras tuli konttorirakennukseen ja antoi kirjeen ja käski viedä sen majurinrouvalle. Kukaan ei tuntenut lähettiä, mutta kirje vietiin sisään ja pantiin pöydälle sairaan viereen. Heti sitten tuli majurinrouva aivan odottamatta paremmaksi; kuume asettui, tuskat vaimenivat, ja hän sai voimia lukea kirjeen.

Vanhat ovat taipuisat uskomaan, että tähän toipumiseen vaikuttivat pimeyden voimat. Sintramilla ja hänen ystävillään saattoi olla etua siitä, että majurinrouva luki tämän kirjeen.

Se oli kirjallinen sopimus, piirretty verellä mustalle paperille.

Kavaljeerit olisivat sen kyllä tunteneet. Se tehtiin menneenä jouluyönä Ekebyn pajassa.

Ja majurinrouva makasi nyt vuoteessa ja luki, että koska hän oli noita-akka ja oli passittanut kavaljeerien sieluja helvettiin, niin häneltä tuomittiin Ekeby pois. Ja muuta moista hullutusta hän sai lukea. Hän tarkasti päivämäärää ja allekirjoitukset ja näki seuraavan reunamuistutuksen Göstan nimen vieressä: "Koska majurinrouva on käyttänyt hyväkseen minun heikkouttani houkutellen minut pois kunniallisesta työstä ja pidättäen minut Ekebyn kavaljeerina, koska hän on tehnyt minusta Ebba Dohnan murhaajan, kielimällä hänelle, että minä olen virkaheitto pappi, niin minä kirjoitan alle."

Majurinrouva taittoi paperin hitaasti kokoon ja pani sen takaisin kuoreen. Sitten hän makasi hiljaa ja mietti, mitä oli tietää saanut. Hän tiesi katkeraksi tuskakseen, että sellaista kansa ajatteli hänestä. Velho ja noita-akka hän oli niiden kaikkien mielestä, joita hän oli palvellut, joille hän oli antanut työtä ja leipää. Se oli hänen palkkansa, sellainen hänen muistonsa oli oleva. He eivät voi uskoa parempaa avionrikkojasta.

Mutta mitä huoli hän niistä taitamattomista? Nehän olivat olleet niin loitolla hänestä. Mutta nämä köyhät kavaljeerit, jotka olivat eläneet hänen armostaan ja tunsivat hänet hyvin, hekin uskoivat niin tai olivat uskovinaan saadakseen tekosyyn, jotta voivat anastaa Ekebyn. Nopeasti kulkivat hänen ajatuksensa. Hurja viha ja kostonhimo leimusivat hänen kuumeenhehkuisissa aivoissaan. Hän käski Brobyn papin tyttären, joka hoiti häntä kreivitär Elisabetin kanssa, lähettää noutamaan Högforsin sahanhoitajaa ja inspehtoria. Hän tahtoi tehdä testamenttinsa.

Jälleen hän mietti, Hänen kulmansa rypistyivät, tuska väänsi kamalasti hänen kasvojensa piirteitä.

"Majurinrouva on hyvin sairas", sanoi kreivitär hiljaa.

"Niin olen, sairaampi kuin koskaan ennen."

Tuli hetken hiljaisuus, mutta sitten majurinrouva puhui kovalla, jäykällä äänellä:

"On ihmeellistä ajatella, että tekin, kreivitär, te, jota kaikki rakastavat, olette kuin olettekin avionrikkoja."

Nuori nainen hätkähti.

"Niin, jollette itse teossa, niin kuitenkin ajatuksissa ja himoissa, eikä siinä ole eroa. Minä, joka tässä makaan, tunnen, ettei siinä ole mitään eroa."

"Sen kyllä tiedän, majurinrouva."

"Ja kuitenkin olette nyt onnellinen. Te, kreivitär, saatte pitää synnittä rakastettunne. Se musta kummitus ei seiso välillänne, kun kohtaatte toisenne. Te saatte olla toistenne omat koko maailman nähden, rakastaa toisianne selvällä päivällä, käydä toistenne rinnalla kaiken elämänne."

"Oi, majurinrouva, majurinrouva!"

"Kuinka uskallatte, kreivitär, jäädä hänen luokseen", huudahti vanhus yhä kiivaammin. "Tehkää parannus, tehkää ajoissa parannus! Menkää kotiin isänne ja äitinne luokse, ennen kuin he tulevat ja kiroavat teidät. Tohditteko te sanoa Gösta Berlingiä puolisoksenne? Menkää hänen luotaan! Minä annan hänelle Ekebyn. Minä annan hänelle valtaa ja kunniaa. Uskallatteko te mennä osille hänen kanssaan? Uskallatteko ottaa vastaan sen onnen ja kunnian? Minä uskalsin. Muistatteko, miten kävi minulle? Muistatteko Ekebyn joulupäivällisiä? Muistatteko vankeutta nimismiehen talossa?"

"Oi, majurinrouva, me syylliset elämme täällä vieretysten onnetta. Minä olen täällä vartioimassa, ettei lietemme luo mikään ilo asetu majailemaan. Ettekö usko, että minä kaipaan kotia, majurinrouva? Oi, katkerasti kaipaan kodin suojaa ja tukea, mutta en saa koskaan enää sitä nauttia. Täällä minun täytyy olla pelossa ja vavistuksessa, tietäen, että kaikki mitä teen johtaa syntiin ja suruun, tietäen, että jos autan yhtä, niin kaadan toisen. Liian heikko ja hairahtuvainen olen tähän elämään, ja kumminkin olen pakotettu elämään, kahlittuna ikuiseen katumuksen tekoon."

"Sellaisilla ajatuksilla kiehdomme sydäntämme", huudahti majurinrouva, "mutta se on heikkoutta. Te ette tahdo pois hänen luotaan, siinä syy."

Ennen kuin kreivitär ehti vastata, tuli Gösta Berling huoneeseen.

"Tule tänne, Gösta", sanoi majurinrouva heti, ja hänen äänensä tuli vieläkin terävämmäksi ja ankarammaksi. "Tule tänne, sinä, jota kaikki Löfsjössä ylistävät! Tule tänne, sinä kansan pelastaja, jonka muisto saa elää! Saat nyt kuulla, miten on käynyt vanhan majurinrouvan, jonka sinä annoit halveksittuna ja hylättynä harhata ympäri maata.

"Ensin sanon sinulle, kuinka kävi keväällä, kun tulin kotiin, äitini luo, sillä sinun täytyy tietää sen tarinan loppupuoli.

"Maaliskuussa minä tulin Älfdalin metsätehtaalle, Gösta. Paremmalta kerjäläisakkaa en juuri näyttänyt. Minulle sanottiin, kun tulin perille, että äitini oli maitohuoneessa. Menin silloin sinne ja seisoin kauan hiljaa ovensuussa. Joka seinällä oli pitkiä hyllyjä ja niillä kirkkaita kulhoja täynnä maitoa. Ja äiti, joka oli monta vuotta sadannella, otti hyllyiltä kulhon toisensa perästä ja kuori kermaa. Hän oli kyllä reipas, tuo vanhus, mutta minä huomasin hyvin, miten vaikeaa hänen oli suoristaa selkäänsä ylettyäkseen hyllyille. En tiennyt, oliko hän nähnyt minua, mutta hetken perästä hän puhui minulle merkillisen kimeällä äänellä: