Читать книгу: «Gösta Berlingin taru», страница 23

"Meneehän se mukiin täällä alamaassa, jossa on ihmisiä", vastaa pappi.

"Pahempi on ylämaassa."

Gösta ymmärtää kyllä, mitä hän tarkoittaa. Hän tuntee nuo Pohjois-Vermlannin seurakunnat, joissa ei ole joskus papilla virkataloakaan, nuo suuret metsäpitäjät, joissa suomalaiset savupirteissä asuvat, nuo köyhät seudut, pari ihmistä peninkulmalla, pappi ainoana herrasmiehenä pitäjässä. Brobyn pappi oli ollut moisessa seurakunnassa kolmattakymmentä vuotta.

"Sinnehän meidät nuorina lähetetään", sanoo Gösta. "Mahdotonta on kestää sikäläistä elämää. Ja niin sitä tuhoaa koko tulevaisuutensa. Monta on siellä sortunut."

"Onpa niin", sanoo Brobyn pappi. "Yksinäisyys tuhoaa ihmisen."

"Sinne tulee", sanoo Gösta, "innokkaana ja tulisena, puhuu ja kehoittaa ja ajattelee, että kaikki kääntyy hyväksi, että kansa pian kulkee parempia teitä."

"Niinpä juuri."

"Mutta huomaa pian, etteivät sanat auta. Köyhyys on tiellä. Köyhyys estää kaiken parannuksen."

"Köyhyys", toistaa pappi. "Köyhyys on turmellut minun elämäni."

"Nuori pappi tulee sinne perukkaan", selittää Gösta, "köyhänä kuten kaikki muutkin. Hän sanoo juopolle: 'Älä juo'!"

"Silloin vastaa juoppo", tarttuu Brobyn pappi puheeseen: 'Anna sitten jotakin, joka on viinaa parempaa! Viina on minulle turkki talvella, siimes kesällä. Viina on lämmin tupa ja pehmyt vuode. Anna minulle ne, niin en ryyppää enää'."

"Ja sitten", jatkaa Gösta, "sanoo pappi varkaalle: ei sinun pidä varastaman; ja ilkeälle: ei sinun pidä lyömän vaimoasi; ja taikauskoiselle: sinun pitää uskoman Jumalaan eikä paholaiseen ja peikkoihin. Mutta silloin vastaa varas: anna minulle leipää; ja ilkimys sanoo: tee meidät rikkaiksi, niin ei riidellä; ja taikauskoinen: opeta minulle parempaa. Mutta kuka voi heitä rahatta auttaa?"

"Se on totta, joka sana totta", huudahtaa Brobyn pappi. "Jumalaan he uskoivat, vielä enemmän paholaiseen, enimmän kumminkin vuoren hiiteen ja riihen tonttuun. Kaikki vilja viskattiin viinapannuun. Ei kukaan aavistanut kurjuuden loppua. Useimmissa harmaissa pirteissä vallitsi hätä. Kätketty suru teki naisten kielen katkeraksi. Ikävä ajoi miehen juopotteluun. Peltoja ja karjaa eivät he osanneet hoitaa. He pelkäsivät herrasmiestä ja pilkkasivat pappia. Mitä heille oli tehtävä? Sitä, mitä minä puhuin heille saarnastuolista, eivät he ymmärtäneet. He eivät uskoneet, mitä minä tahdoin heille opettaa. Eikä ollut ketään, jonka kanssa olisin voinut neuvotella, ei ketään, joka olisi auttanut pitämään yllä rohkeutta."

"Niitä on, jotka ovat sen kestäneet", sanoo Gösta. "Jumalan armo on ollut muutamille niin suuri, etteivät he ole palanneet sellaisesta elämästä murtuneina miehinä. Heidän voimansa on riittänyt; he ovat sietäneet yksinäisyyden, köyhyyden, toivottomuuden. He ovat tehneet hyvää sen vähän mitä voivat, eivätkä ole epäilleet. Sellaisia miehiä on ollut aina ja on vieläkin. Minä tervehdän heitä sankareina. Minä kunnioitan heitä niin kauan kuin elän. Minä en olisi voinut kestää."

"Minä en voinut", lisää pappi.

"Pappi siellä perukassa", sanoo Gösta miettivästi, "ajattelee, että hänestä pitää tulla rikas mies, mahdottoman rikas mies. Kukaan köyhä ei voi kukistaa pahaa. Ja niin hän alkaa koota."

"Jollei hän kokoaisi, niin hän joisi", vastaa vanhus, "hän näkee niin paljon kurjuutta."

"Tai tulisi tylsäksi ja laiskaksi ja kadottaisi kaiken voimansa. On vaarallista sellaisen joutua sinne pohjoiseen, joka ei ole siellä syntynyt."

"Hänen täytyy kootakseen omaisuutta tekeytyä kovaksi. Ensin hän on olevinaan kova, sitten se tulee tavaksi."

"Hänen täytyy olla kova itseään ja muita kohtaan", jatkaa Gösta, "kokoaminen on vaikeata. Hänen täytyy kärsiä vihaa ja halveksumista, hänen täytyy kestää kylmää ja nälkää ja karaista sydämensä: tuntuu melkein kuin hän unohtaisi, miksi alkoi säästää."

Brobyn pappi katsoi arasti häneen. Hän mietti, tekiköhän Gösta hänestä pilaa. Mutta Gösta oli pelkkää harrastusta ja vakavuutta. Näytti kuin hän olisi puhunut omaa asiaansa.

"Niin on käynyt minun", sanoo vanhus hiljaa.

"Mutta Jumala suojelee häntä", jatkaa Gösta. "Hän herättää hänessä hänen nuoruutensa ajatukset, kun hän on saanut kokoon tarpeeksi. Hän antaa hänelle merkin, milloin Jumalan kansa häntä tarvitsee."

"Mutta jos pappi ei tottele merkkiä, Gösta Berling?"

"Hän ei voi sitä vastustaa", sanoo Gösta ja hymyilee iloisesti. "Hänen mieltään houkuttelee niin suloisesti, kun hän ajattelee lämpimiä majoja, joita rakentamaan hän auttaa köyhiä."

Pappi katsoo pieniä tupia, joita hän on rakennellut häpeäkasan tikuista. Mitä kauemmin hän Göstan kanssa puhelee, sitä vakuuttuneemmaksi hän tulee siitä, että Gösta on oikeassa. Hän oli itsekin aina kuvitellut tekevänsä kerran hyvää, kun vain olisi saanut kokoon tarpeeksi. Hän takertuu nyt siihen: tietysti hän oli juuri niin ajatellut.

"Miksi hän ei sitten rakennakaan niitä majoja?" kysyy Brobyn pappi arasti.

"Hän häpeää. Voisivat luulla, että hän tekee sen kansan pelosta, vaikka hän on aina itse ajatellut niin tekevänsä."

"Hän ei voi sietää pakkoa, sitä se on."

"Hän voi kuitenkin auttaa salaisesti. Tänä vuonna tarvitaan paljon apua. Hän voi hankkia jonkun, joka jakelee hänen lahjojaan. Minä ymmärrän jo kaiken tarkoituksen", huudahtaa Gösta, ja hänen silmänsä loistavat. "Tänä vuonna saavat tuhannet leipänsä siltä, jota he herkeämättä kiroavat."

"Niin se onkin, Gösta."

Näitä kahta ihan huimasi, näitä, jotka olivat niin vähän voineet täyttää valitsemaansa kutsumusta. Heidän nuoruutensa into palvella Jumalaa ja ihmisiä valtasi heidät. He hekumoivat jo edeltäkäsin hyvistä töistä, joita he aikoivat tehdä. Gösta tarjoutui rupeamaan papin apulaiseksi.

"Nyt hankitaan ensin leipää", sanoo pappi.

"Me hankimme koulumestareja. Me hommaamme tänne maanmittareita, jotka jakavat maat. Sitten saa kansa oppia hoitamaan peltojaan ja vaalimaan karjaansa."

"Me rakennamme teitä ja avaamme uutta asutusta."

"Me teetämme sulut Bergin koskiin, niin että kulkutie aukeaa Lövenin ja Venernin välille."

"Kaikki rikkaus, joka on metsissä, tuottaa kaksinkertaisen siunauksen, kun väylä on avattu suoraan mereen."

"Teidän päänne kukkuroidaan painavalla siunauksella", huudahtaa Gösta.

Pappi katsoo häneen. He näkevät toistensa silmissä saman leimuavan katseen.

Mutta samassa kääntyvät kummankin silmät häpeäkasaan.

"Gösta", sanoo vanhus, "kaikki tämä vaatisi nuoren miehen voimia, mutta minä olen jo kuolemaisillani. Sinä näet, mikä minut näännyttää."

"Raivataan se pois!"

"Miten, Gösta Berling?"

Gösta astuu aivan hänen eteensä ja katsoo häntä terävästi silmiin. "Rukoilkaa Jumalalta sadetta", hän sanoo. "Tehän saarnaatte ensi sunnuntaina. Rukoilkaa silloin Jumalalta sadetta!"

Vanha pappi vaipuu kauhusta kyyryyn.

"Jos tämä on totta, jos pastori ei ole se, joka on tuottanut kuivuuden maalle, jos pastori on kovuudellaan tahtonut palvella Korkeinta, niin rukoilkaa Jumalalta sadetta. Siitä me saamme merkin. Siitä me saamme tietää, tahtooko Jumala sitä, mitä me nyt tahdomme."

Kun Gösta matkasi alas Brobystä, ihmetteli hän itseään ja sitä hurmiota, joka oli hänet vallannut. Mutta tästäpä voi laajeta kaunis elämä. Niin, mutta ei hänelle. Siellä ylhäällä ei tahdottu kuulla hänen ansioistaan.

* * * * *

Brobyn kirkossa oli saarna juuri päättynyt ja tavalliset rukoukset luettu. Kappalainen oli juuri lähdössä saarnastuolin portaita. Mutta hän empi. Vihdoin hän heittäysi polvilleen saarnastuolissa ja rukoili sadetta.

Hän rukoili niinkuin epätoivoinen ihminen rukoilee, vähin sanoin, ilman oikeaa yhtenäisyyttä.

"Jos minun syntini ovat saattaneet sinun vihasi meidän päällemme, niin rankaise ainoastaan minua! Jos sinussa on laupeutta, sinä armon Jumala, niin anna sataa! Ota häpeä päältäni! Anna sataa minun rukoukseni tähden! Anna sateen langeta köyhän pellolle! Anna kansallesi leipää!"

Päivä oli kuuma, sietämätön helle hautoi. Seurakunta oli istunut kuin huumeessa; mutta tämän murtuneen äänen, tämän haikean epätoivon kuullessaan jokainen heräsi.

"Jos on minulle enää yhtään parannuksen tietä, niin anna sadetta…"

Hän vaikeni. Ovet olivat auki. Ja ankara tuulenpuuska tohahti. Se kiiti pitkin maata, pyöri kirkkoa kohti ja nakkasi sisään tomupilven, jossa tuprusi tikkuja ja korsia. Pappi ei voinut jatkaa; hän laskeutui horjuen saarnastuolista.

Ihmisiä pöyristytti. Tämäkö oli vastaus? Mutta tuulenpuuska oli vain ukonilman airut. Se kohosi tavattomalla nopeudella. Kun virsi oli veisattu ja pappi seisoi alttarilla, sinkoilivat jo salamat, ja ukkonen jyrähti vaientaen hänen äänensä kaiun. Kun urkuri soitti lähtövirttä, rämähtivät jo ensimmäiset sadepisarat ruutuihin, ja ihmiset hyökkäsivät ulos katsomaan sadetta. Mutta he eivät tyytyneet vain katsomaan: jotkut itkivät, toiset nauroivat ja antoivat vuolaan ukkossateen virrata niskaansa. Ah, miten heidän hätänsä oli ollut suuri! Miten he olivat olleet onnettomia! Mutta Jumala on hyvä! Jumala antaa langeta sateen. Sitä iloa, sitä riemua!

Brobyn pappi oli ainoa, joka ei tullut sateeseen. Hän oli polvillaan alttarin edessä eikä siitä enää noussut. Ilo oli ollut hänelle liian ankara. Hän kuoli riemusta.

Seitsemästoista luku
LAPSEN ÄITI

Lapsi syntyi talonpoikaispirtissä Klara-joen eteläpuolella. Lapsen äiti oli tullut taloon ja pyytänyt kesäkuun alkupäivinä päästä palvelukseen. Hänelle oli käynyt hullusti, hän sanoi isäntäväelle, ja hänen äitinsä oli ollut niin kova, että hänen oli täytynyt paeta kotoaan. Hän sanoi olevansa nimeltään Elisabet Kaarlontytär, mutta hän ei tahtonut ilmoittaa mistä hän oli, sillä silloin ehkä vietäisiin hänen vanhemmilleen sana, että hän oli siellä, ja jos he hänet löytäisivät, rääkkäisivät he hänet kuoliaaksi, sen hän tiesi. Hän ei pyytänyt mitään palkkaa, ainoastaan ruoan ja katon päänsä päälle. Hän osasi tehdä työtä: kutoa ja kehrätä tai hoitaa karjaa – mitä he vain halusivat. Jos he vaativat, niin hän pystyi edestään maksamaankin.

Hän oli niin ovela, että oli tullut taloon jalkaisin, kengät kainalossa; hänen kätensä olivat karkeat, hän puhui seudun murretta ja hänellä oli talonpoikaiset vaatteet.

Häntä uskottiin.

Isännän mielestä nainen näytti kovin heikolta, eikä hän suuresti luottanut hänen työkykyynsä. Mutta täytyihän sen raukan jossakin saada olla. Ja niin hän sai jäädä.

Hänessä oli mitä lie ollut, mistä johtui, että kaikki olivat hänelle ystävällisiä. Hän oli joutunut hyvään paikkaan. Ihmiset olivat vakavia ja hiljaisia. Emäntä piti hänestä, kun huomasi, että hän osasi kutoa kilpikangasta. He lainasivat kilpikangaspuut suuresta pappilasta, ja lapsen äiti istui koko kesän kangastuolissa.

Kenenkään päähän ei pälkähtänyt, että häntä olisi pitänyt säästää: hän sai tehdä koko ajan työtä kuin talonpoikaisnainen. Hän halusi itsekin mieluimmin tehdä työtä. Hän ei ollut enää onneton. Elämä talonpoikaisten parissa viehätti häntä, vaikka hän sai olla kaikkia totuttuja mukavuuksia vailla. Mutta kaikki asiat käsitettiin siellä niin yksinkertaisesti ja tyynesti. Kaikkien ajatukset kiersivät työssä, ja päivät menivät niin tasaisesti ja yksitoikkoisina, että erehtyi päivästä ja luuli olevansa keskellä viikkoa, kun tulikin jo sunnuntai.

Eräänä päivänä elokuun lopussa oli kauranleikkuukiire, ja lapsen äiti meni pellolle sitomaan lyhteitä. Silloin hän rasittui ylenmäärin, ja lapsi syntyi, mutta liian aikaisin. Hän oli odottanut sitä vasta lokakuussa.

Nyt seisoi emäntä suuressa tuvassa lämmittäen lasta tulen ääressä, sillä sitä poloista palelsi elokuun lämpimässäkin. Lapsen äiti makasi viereisessä kamarissa ja kuunteli, mitä pienokaisesta puhuttiin. Hän ihan kuvitteli, kuinka rengit ja piiat tulivat luo ja katselivat poikaa.

"Sellainen pieni raukka", sanoivat he, ja sitten seurasi alinomaa ja erehtymättä:

"Sinua raukkaa, jolla ei ole isää!"

He eivät juuri valitelleet sitä, että lapsi itki: he olivat jollakin tavoin vakuuttuneita siitä, että lasten pitääkin huutaa, ja oikein ajatellen oli lapsi ikäisekseen suuri. Jos sillä vain olisi ollut isä, olisi kaikki ollut oikealla tolalla, siltä näytti.

Äiti siinä maatessaan kuuli ja aprikoi. Asia alkoi tuntua hänestäkin uskomattoman tärkeältä. Kuinka voisi tuo pieni raukka läpäistä elämän?

Hän oli jo laatinut suunnitelmansa. Hän aikoi jäädä taloon koko vuodeksi, sitten hän vuokraisi itselleen kamarin ja ansaitsisi leipänsä kutomalla. Hän arveli ansaitsevansa itse kylliksi elättääkseen ja vaatettaakseen lapsen. Saakoon hänen miehensä uskoa edelleen, että hän on tälle arvoton. Hän ajatteli, että lapsesta tulee kenties parempi ihminen, kun se kasvaa yksinään kuin tuhman ja ylpeän isän sitä johtaessa.

Mutta nyt, lapsen synnyttyä, ei hän voinut niin ajatella. Nyt hänestä tuntui siltä kuin hän olisi ollut itsekäs. "Lapsella täytyy olla isä", sanoi hän itseksensä.

Jos pienokainen ei olisi ollut niin säälittävän heikko, jos se olisi voinut syödä ja maata, kuten muut lapset, jos sen pää ei alinomaa olisi painunut toiselle olalle, jos se ei olisi alinomaa ollut kuolla suonenvetokohtauksiin, niin ei kysymys olisi ollut näin tavattoman tärkeä.

Ei ollut helppo keksiä neuvoa, ja jotakin täytyi hänen heti kohta tehdä. Lapsi oli kolmipäiväinen, ja Vermlannin talonpojat jättävät harvoin pitemmäksi aikaa lasta kasteelle viemättä. Millä nimellä merkittäisiin pienokainen nyt kirkonkirjoihin ja mitä tahtoisi pappi tietää lapsen äidistä? Olisi kai vääryys lasta kohtaan merkityttää se isättömäksi. Jos tästä lapsesta tulisi heikko ja kivulloinen mies, niin voisiko äiti vastata siitä, että riisti häneltä edut, jotka sukuperä ja rikkaus tuottavat?

Lapsen äiti oli kyllä huomannut, että tavallisesti syntyy lapsen tultua maailmaan suuri riemun touhu. Nyt hänestä tuntui, että mahtoi olla vaikeata elää tämän pienoisen, jota kaikki säälivät. Hän olisi tahtonut nähdä sen ilon ja ylpeyden ympäröimänä.

Lapsen äiti alkoi ajatella tekevänsä kovin suurta vääryyttä sen isällekin. Oliko hänellä oikeus pitää se itse? Varmaankaan ei. Tuollaisen kallisarvoisen, pienen olennon, ottaisiko hän sen omalle osalleen? Se ei olisi oikeudenmukaista.

Mutta hän ei olisi tahtonut miehensä luo takaisin. Hän pelkäsi, että se olisi hänen kuolemakseen. Mutta pienokainen oli suuremmassa vaarassa kuin hän itse. Poika saattoi kuolla minä hetkenä tahansa, eikä sitä oltu vielä kastettu.

Syy, joka oli ajanut hänet pois kotoaan, se raskas synti, joka oli hänen sydämessään asunut, oli nyt poissa. Hän ei totisesti rakastanut enää ketään muuta kuin pienokaistaan. Ei ollut raskas velvollisuus hankkia sille oikeaa paikkaa elämässä.

Lapsen äiti kutsutti isännän ja emännän ja kertoi heille kaikki. Mies lähti Borgiin sanomaan kreivi Dohnalle, että hänen kreivittärensä eli ja että hänellä oli lapsi.

Isäntä palasi kotiin myöhään illalla. Hän ei ollut tavannut kreiviä, sillä kreivi oli matkalla, mutta hän oli käynyt Svartsjön pappilassa ja puhunut asiasta kappalaisen kanssa.

Siten sai kreivitär tietää, että hänen avioliittonsa oli julistettu laittomaksi ja että hänellä ei ollut enää miestä.

Kappalainen kirjoitti hänelle ystävällisen kirjeen ja tarjosi hänelle kodin talossaan.

Kirje, jonka äidin oma isä oli Henrik-kreiville lähettänyt ja joka lienee saapunut Borgiin pari päivää hänen pakonsa jälkeen, oli nyt sekin hänelle lähetetty. Varmaan juuri tämä kirje, jossa vanha isä pyysi kiirehtimään avioliiton laillistamista, neuvoi kreiville helpoimman tavan päästä vaimostaan vapaaksi.

Voi ajatella, että lapsen äidin valtasi enemmän viha kuin suru kuullessaan isännän kertomuksen.

Koko yönä hän ei saanut silmiinsä unta. Lapsella täytyi olla isä, hän ajatteli ajattelemistaan.

Seuraavana aamuna täytyi isännän lähteä hänen käskystään Ekebyhyn hakemaan Gösta Berlingiä.

Gösta teki vaiteliaalle miehelle kaikenlaisia kysymyksiä, mutta ei saanut tietää mitään. Niin: kreivitär oli asunut hänen talossaan koko kesän. Hän oli ollut terve ja tehnyt työtä. Nyt oli syntynyt lapsi. Lapsi oli heikko, mutta äiti vahvistunut.

Gösta kysyi, tiesikö kreivitär että avioliitto oli purettu. Niin, kyllä hän sen nyt tiesi. Hän oli saanut sen eilen tietää.

Ja kaiken matkaa oli Göstalla vuoroin kuuma, vuoroin kylmänpuistatuksia.

Mitä kreivitär tahtoi häneltä? Miksi hän lähetti noutamaan häntä?

Gösta ajatteli kesän viettoa siellä Lövenin rannalla. Ilveessä ja leikissä ja huviretkillä he olivat antaneet päivien mennä, ja sinä aikana oli kreivitär tehnyt työtä ja kärsinyt.

Koskaan ei Gösta ollut enää luullut häntä näkevänsä. Ah, jos hän olisi edes uskaltanut toivoa! Hän olisi silloin astunut hänen eteensä parempana miehenä. Mitä hän voi nyt taakseen silmätessään nähdä muuta kuin tavallisia hullutuksia!

Kahdeksan aikaan illalla hän joutui perille, ja hänet vietiin heti lapsen äidin luo. Huoneessa oli hämärä. Hän tuskin voi erottaa vuoteella lepäävän kreivittären. Emäntä ja isäntä tulivat myös sisään.

Nyt tiedettäköön, että kreivitär, jonka valkeat kasvot loistivat pimeästä, oli yhä korkeinta ja puhtainta, mitä Gösta tiesi, kaunein sielu, mikä koskaan oli pukeutunut maalliseen tomuun. Kun Gösta nyt taas tunsi hänen läsnäolonsa siunauksen, hän olisi tahtonut heittäytyä polvilleen ja kiittää häntä siitä, että kreivitär taaskin antoi hänen nähdä itsensä, mutta hän oli niin mielenliikutuksen vallassa, ettei voinut sanoa eikä tehdä mitään.

"Rakas kreivitär Elisabet!" hän vain huudahti.

"Hyvää iltaa, Gösta!"

Kreivitär ojensi hänelle kätensä, joka lienee taas tullut pehmeäksi ja kuultavaksi. Hän oli hiljaa, Göstan taistellessa tunteistaan.

Lapsen äitiä eivät kiihkeät tunteenpurkaukset vavistaneet, kun hän nyt näki Göstan. Häntä vain kummastutti, että Gösta näytti kiinnittävän huomiota enemmän häneen, vaikka hänen olisi pitänyt käsittää, että nyt oli kysymyksessä vain lapsi.

"Gösta", hän sanoi lempeästi, "sinun täytyy nyt auttaa minua, kuten kerran lupasit. Sinä tiedät, että mieheni on minut hyljännyt, niin ettei minun lapsellani ole isää."

"Niin, kreivitär, mutta sehän asia on saatava tolalleen. Nyt kun on lapsi, voidaan kreivi aivan varmaan pakottaa laillistuttamaan avioliittonsa. Olkaa huoletta, minä tahdon auttaa teitä, kreivitär!"

Kreivitär hymyili. "Luuletko sinä, että minä tahdon pakottaa kreivi Dohnan ottamaan minut?"

Veri syöksyi Göstan päähän. Mitä kreivitär sitten toivoi? Mitä hän häneltä tahtoi?

"Tule tänne, Gösta", hän sanoi ja ojensi taas kätensä. "Sinä et saa suuttua minulle siitä, mitä nyt sanon, mutta minä ajattelin, että sinä joka olet, joka olet…"

"Virkaheitto pappi, ryyppysankari, kavaljeeri, Ebba Dohnan murhaaja, minä tiedän koko ansioluettelon…"

"Oletko sinä jo nyt vihainen, Gösta?"

"Minä haluaisin mieluummin, ettette enää sanoisi mitään, kreivitär."

Mutta lapsen äiti jatkoi:

"On monta, Gösta, jotka olisivat tahtoneet tulla vaimoksesi rakkaudesta, mutta niin ei ole minun laitani. Jos minä sinua rakastaisin, en uskaltaisi puhua niinkuin nyt puhun. Omasta puolestani en minä sellaista pyytäisi, Gösta, mutta näetkös, lapsen tähden voin sen tehdä. Sinä ymmärrät varmaan jo, mitä aion sinulta pyytää. Se on kylläkin suuri nöyryytys sinulle, sillä minä olen naimaton nainen, jolla on lapsi. En ajatellut, että juuri sinä sen tekisit siksi, että muka olisit huonompi muita, mutta kylläkin ajattelin, että sinä ehkä haluaisit tehdä sen siksi, että sinä olet hyvä, Gösta, siksi, että sinä olet sankari ja voit uhrautua. Mutta kenties minä pyydän liikaa. Sellainen on kenties miehelle mahdotonta. Jos sinä halveksit minua kovin paljon, jos sinusta on liian vastenmielistä, että sinua sanotaan toisen lapsen isäksi, niin sano se vain! Minä en pahastu. Ymmärrän kyllä, että pyyntöni on liikanainen, mutta lapsi on sairas, Gösta. On julmaa, ettei kasteessa voi mainita hänen äitinsä miehen nimeä."

Gösta, joka kuunteli häntä, tunsi samaa kuin tuona kevätpäivänä, jolloin hänen täytyi laskea kreivitär maihin ja jättää hänet oman onnensa nojaan. Nyt hänen täytyi auttaa kreivitärtä siten, että hävittäisi hänen tulevaisuutensa, koko hänen tulevaisuutensa. Hänen, joka rakasti häntä, täytyi se tehdä.

"Minä teen kaikki, mitä kreivitär tahtoo", hän sanoi.

Seuraavana päivänä hän puhui asiasta Bron rovastin kanssa, sillä Bro on Svartsjön emäseurakunta, ja kuulutus oli toimitettava siellä.

Hyvä, vanha rovasti heltyi kuullessaan asian laidan ja lupasi ottaa kaiken edesvastuun naittajasta ja muusta omille niskoilleen.

"Niin", hän sanoi, "sinun täytyy auttaa kreivitärtä, Gösta, sinun täytyy. Hän voi muuten tulla mielipuoleksi. Hän luulee vahingoittaneensa lasta siten, että on ryöstänyt siltä sen aseman elämässä. Sillä on erittäin arka omatunto, sillä naisella."

"Mutta minä tiedän, että teen hänet onnettomaksi", huudahti Gösta.

"Sitäpä et saakaan tehdä, Gösta. Sinun pitää nyt tulla vakavaksi mieheksi, jolla on vaimo ja lapsi hoidettavana."

Kuitenkin piti rovastin vielä käydä Svartsjössä puhumassa kappalaisen ja laamannin kanssa. Päätökseksi tuli, että seuraavana sunnuntaina, syyskuun ensimmäisenä päivänä, kuulutettiin Svartsjön kirkossa Gösta Berling ja Elisabet von Thurn.

Sitten vietiin lapsen äiti ylen varovasti Ekebyhyn, ja siellä lapsi kastettiin.

Rovasti puhui kreivittären kanssa ja sanoi, että tämä voi vieläkin peruuttaa päätöksensä ja evätä naima-aikeensa sellaisen miehen kanssa kuin Gösta Berling on. Hänen pitää vain kirjoittaa ensiksi isälle.

"Minä en voi katua", sanoi kreivitär, "ajatelkaa, jos lapseni kuolisi ennen kuin on saanut isän."

Ennen kolmatta kuulutuspyhää oli lapsen äiti ollut jo useampia päiviä terve ja jalkeilla. Iltapäivällä tuli rovasti Ekebyhyn ja vihki hänet Gösta Berlingin kanssa. Mutta ketään ei ollut, joka olisi ajatellut, että nämä olivat häät. Ketään vieraita ei ollut kutsuttu. Hankittiin vain lapselle isä, ei muuta.

Lapsen äiti säteili hiljaista iloa, ikään kuin olisi saavuttanut elämänsä suuren päämäärän. Sulhanen oli surullinen. Hän ajatteli, että kreivitärhän hukkasi tahallaan tulevaisuutensa mennessään naimisiin hänen kanssaan. Hän huomasi kauhistuen, ettei hän itse oikeastaan ollut vaimolle mitään merkitsevä. Kaikki vaimon ajatukset olivat lapsessa.

Pari päivää sen jälkeen tuli isälle ja äidille suru. Lapsi kuoli suonenvetokohtaukseen.

Monesta tuntui, kuin ei lapsen äiti olisikaan surrut niin suuresti ja syvästi kuin odotettiin: hänessä oli jonkinlaista voitonriemua. Hänestä tuntui kuin hän olisi riemuinnut saadessaan hukata koko tulevaisuutensa lapsen vuoksi. Kun pienokainen tulee enkelien luo, niin muistaa hän toki, että hänellä oli maan päällä ollut äiti, joka rakasti häntä.

Kaikki tämä tapahtui hiljaa ja huomaamatta. Kun Gösta Berlingiä ja Elisabet von Thurnia kuulutettiin Svartsjön kirkossa, eivät useimmat edes tienneet, kuka morsian oli. Papit ja herrasväet, jotka kyllä tunsivat asian, puhuivat siitä vähän. Näytti siltä kuin he olisivat pelänneet, että joku, joka oli kadottanut uskonsa omantunnon voimaan, selittäisi nuoren naisen menettelytavan pahoin. Oltiin arkoja, kovin arkoja siitä, että joku voisi sanoa: "Kas niin, niinpäs oli, ettei hän voinut masentaa rakkauttaan Göstaan; nyt hän on mennyt naimisiin hänen kanssaan valheellisen tekosyyn nojalla." Ah, vanhat olivat tästä nuoresta naisesta yhä arkoja. Koskaan he eivät voineet kärsiä sanottavan hänestä mitään pahaa. He tuskin tahtoivat myöntää, että hän oli tehnyt syntiä. He eivät tahtoneet nähdä, että syy tahraisi tätä sielua, joka pelkäsi niin suuresti pahaa.

Toinenkin suuri tapaus sattui juuri samaan aikaan, ja sekin vaikutti, että Göstan avioliitosta niin vähän puhuttiin.

Majuri Samzeliusta kohtasi onnettomuus. Hän oli tullut ihmisaraksi ja yhä kummallisemmaksi. Hän seurusteli enimmäkseen eläintensä kanssa ja oli koonnut Sjöhön kokonaisen pienen eläintarhan.

Vaarallinenkin hän oli, sillä hänellä oli aina ladattu pyssy matkassa ja hän laukoili sitä myötäänsä, välittämättä liioin mihin tähtäsi. Eräänä päivänä puri häntä kesy karhu, jota hän oli erehdyksessä ampunut. Haavoitettu eläin karkasi häntä vastaan hänen seisoessaan aivan ristikon edessä ja sai puraistuksi häntä lujasti käsivarteen. Sitten eläin murtausi irti ja juoksi metsään.

Majuri joutui vuoteenomaksi ja kuoli haavamyrkytykseen, mutta ei ennen kuin joulun tienoilla. Jos majurinrouva olisi tiennyt, että hän oli sairaana, hän olisi ehkä ottanut takaisin Ekebyn hallituksen. Mutta kavaljeerit tiesivät kyllä, ettei rouva tulisi ennen kuin heidän vuotensa oli lopussa.