Читать книгу: «Tom Sawyer ilmailija», страница 6

KYMMENES LUKU

Tom sanoi, että se tapahtui tällä viisin.

Eräs dervishi patikoi Erämaan halki jalkasin tulikuumana päivänä, ja hän oli tallustanut tuhat englannin penikulmaa ja oli hyvin köyhä ja nälissään ja uupunut ja väsynyt, ja melkein tällä paikalla tuli hälle vastaan eräs kameelinajaja, joll' oli sata kameelia, ja rukoili hältä almua. Mutta kameelinajaja valitti varattomuuttaan. Silloin sanoi dervishi.

"Eikö nämä kameelit ole teidän?"

"On kyllä, n'on minun."

"Ootteko te velassa?"

"Hä? – minäkö? En ole."

"No, mies, joll' on sata kameelia eikä ole velassa, hän on rikas, eikä ainoastaan rikas, vaan hyvinkin rikas. Eikö niin?"

Kameelinajaja tunnusti. Sitten sanoi dervishi:

"Jumala on tehnyt teidät rikkaaks, minut köyhäks. Hänell' on syynsä siihen, ja n'on viisaat – siunattu olkoon Hänen nimensä! Mutta Hän tahtoo, että Hänen rikkaat lapsensa auttaa Hänen köyhiä lapsiansa, ja te ootte kääntäneet selkänne mulle, teidän veljellenne, mun hädässäni, ja Hän on muistava sen, ja te tuutte tappiolle siitä."

Kameelinajaja pelästyi, mutta hän oli yhtä kaikki helkkarin rahan ahne, eikä pannut penniäkään menemään turhaan. Hän siis ruikuttamaan ja valittelemaan kovia aikoja, ja vaikka hällä mukamas oli täysi rahti aina Balsoraan ja vaikka hän oli saanut täyden maksun siitä, niin ei hän voinut saada mitään rahtia paluumatkalle, ja sillä tavoin ei hän mukamas ansainnut niinkään paljo reisullaan. Dervishi silloin jatkoi ja sanoi:

"Hyvä on, jos te otatte seuraukset päällenne. Mutta tällä kertaa t'ootte erehtynyt ja hukannut sopivan tilan."

Kameelinajaja tietysti tahtoi tietää, minkä tilan hän mukamas oli hukannut, koska siinä kenties oli paljon rahaa. Hän juoksi senvuoksi dervishin perästä ja rukoili ja kärtti häntä, ett' olis armollinen ja laupias ja sanois sen hälle; ja lopuks dervishi tähän suostui ja sanoi:

"Näettekö tuon kunnaan tuolla? No, siellä kunnaassa on kaiken maailman aarteet, ja minä justiin etsin etsimistäni miestä, jok' olis hyvä sydämmeltään ja jalomielinen – sillä jos minä löytäisin justiin semmoisen miehen, niin on mulla voidetta muassani, jonka saatan tahria hänen silmiinsä niin, että hän voi nähdä aarteet ja ottaa ne mukaansa."

Kameelinajaja oikein hikoili, ja hän rukoili ja pyysi armoa ja pani polvilleen ja sanoi, että hän mukamas oli tuommonen mies, ja vakuutti voivansa hankkia vaikka tuhat todistajaa, jotka sanoisit häntä semmoseks mieheks ennenkin aina.

"No, hyvä," sanoi dervishi, "olkoon menneeksi Jos me lastataan nuo sata kameelia, saan kai minä puolet niistä."

Kameelinajaja tuli niin iloseks, ettei voinut pidättää itseänsä, vaan sanoi:

"Hei! S'on sovittu!"

He paiskasit kättä, ja dervishi otti esiin rasiansa ja mättäs voiteen kameelinajajan oikeanpuoleiseen silmään, ja kunnas aukes ja hän meni sisään, ja siell' oli todellakin kauheita kasoja kultaa ja jalokiviä, jotka kimaltelit aivan kuin olisit kaikki taivaan tähdet pudonneet alas.

Sitten ryhtyi hän ja dervishi työhön, ja he lastasit joka kameelin selkään kallista tavaraa, kunnes elukka ei jaksanut kantaa enemmän, sitten he jätit hyvästi, ja kumpanenkin meni tiehensä viidenkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitäs ollakkaan! Kameelinajaja tuli joutusaan juosten dervishin perästä ja saavutti hänet ja sanoi:

"Te ette ole naimisissa, ja te ette tarvitse kaikkia mitä saitte.

Ettekö antais mulle kymmentä kameeleistanne."

"No", sanoi dervishi, olkoon menneeksi "Mitä sanotte on järkevää kyllä."

Niin hän siis antoi, ja he erosit, ja dervishi lähti matkoihinsa neljänkymmenen kameelin kanssa. Mutta mitä vielä! Kameelinajaja tuli taaskin juosten hänen perästänsä ja ruikutti ja rääkyi ja pyysi vieläkin kymmenen kameelia hältä ja sanoi, että kolmekymmentä, aarteilla lastattua, oli mukamas kylliks dervishille elää, sillä he elävät hyvin vähällä eikä pidä mitään huushollia, vaan rämpivät mieron tietä ja syövät missä sattuu.

Mutt'ei loppunut loru siihenkään. Tuo likanen koira tuli ja tuli ja tuli takasin, kunnes oli kerjännyt jok'ainoan kameelin ja häll' oli koko satakunta. Sillon oli hän tyytyväinen ja kiitti myös ja sanoi, ettei ikinä unohtais dervishiä, vaikk' eläis kuinka kauan; eikä kukaan mukamas ennen ollut niin hyvä ja aulis hänelle. Sitte he puristit kättä ja erosit ja menit kumpikin matkoihinsa.

Mutt' uskositteko sen? Tuskin oli kymmenen minuuttia mennyt, kun kameelinajaja oli, kun olikin, tyytymätön taas – hän oli kurjin konttija viidessä valtakunnassa – ja hän tuli juosten taas. Ja sillä kertaa hän tahtoi, että dervishi muka sivelis vähä voidetta hänen toiseen silmäänsä.

"Miks' niin?" sanoi dervishi.

"No, sen tiiätte kyllä", sanoi kameelinajaja.

"Mitä tiedän mä?" kysyi dervishi.

"Ääh, te ette mua petä", sanoi kameelinajaja. "Te koitatte vain salata multa jotakin – sen tiiätte varsin hyvin. Te tiiätte myös, että jos mulla olis voidetta vasemmassa silmässänikin, niin minä voisin nähdä koko joukon muuta kallista tavaraa. No, tulkaa ja mätäkkää vasempaankin."

Dervishi sanoi:

"Minä en ole mitään salannut teiltä. Mutta mä kerron mielelläni mitä tapahtuis, jos mä panisin voidetta silmään. Te ette koskaan näkis enää. T'olisitte sokko sokea koko elinaikanne."

"Mutt' uskositteko sen, että tuo raato ei luottanut dervishiin. Ei, vaan hän kerjäs kerjäämistään ja poras ja ruikutti, kunnes viimeinkin dervishi aukas rasiansa ja sanoi hälle, että nyt sais voidella silmäänsä, jos halutti. Mies parka teki niin ja tuli tietysti sokeaks kuin onkimato heti."

Silloin dervishi nauroi häntä ja teki pilaa ja koiruutta ja sanoi:

"No, Herran haltuun sitte – tokko sokealle miehelle ei ole jalokivet tarpeen."

Ja hän lähti matkaan noiden sadan kameelin kanssa ja jätti tuon mies paran kömpimään paikasta paikkaan erämaassa, loppupuolen ijästään, köyhänä ja kurjana ja ilman ystävittä.

Jim sanoi tuon jutun jääneen hyväks läksyks hänelle.

"Niin", sanoi Tom, "samalla viisin kuin niin monet muut läksyt. Niist' ei ole mitään hyötyä, sillä sama juttu ei tule toistamiseen samalla tavoin – sit' ei se voi. Kun Hen Scovil romahti alas korsteinista ja taitti selkänsä elinajakseen, sanoit kaikki ihmiset, että siinä häll' oli läksy! Mikä läksy? Mitä hyötyä häll' olis siitä? Eihän hän enää voinut kavuta korsteeneissa, eikä häll' ollut toista selkärankaa taittaakseen."

"Mutta s'on sitteki totta, Tommi herra, että sit' oppii kokemuksesta.

Sanoohan raamattu, että mitä pirua sull' oli siellä tekemistä."

"Jaa, min' en väitä ettei joku asia voi olla meille läksyks, jos s'on asia joka voi tapahtua kaks kertaa aivan samalla lailla. Löytyy niitä paljokin semmosia asioita, ja ne kasvattaa meitä – sitä sanoi Abner setä aina; mutta löytyypä neljäkymmentä miljoonaa sitä toista sorttia – sitä sorttia, näette, jok' ei voi tapahtua kaks kertaa samalla lailla – ja niistä ei ole mitään todellista hyötyä; ne ei oo opettavaisia enempää kuin isorokko. Kun se on tarttunut meihin, ei siitä ole mitään hyötyä, että me ruvetaan tuumaamaan, että se rokotus ei kenties olis ollut niin hullua, eikä siit' ole mitään hyötyä, että m'annetaan rokottaa ruumistamme perästäpäin, sillä m'ei tulla isoonrokkoon muuta kuin kerta. Mutta toiselta puolen Abner setä sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli repinyt härkää hännästä, oli oppinut kuus tai seitsemänkymmentä kertaa enemmän kuin ihminen, jok' ei ollut tehnyt sitä, ja hän sanoi, että ihminen, joka kerran mukamas oli koettanut kantaa kotia kissaa hännästä, oli saanut tiedot, joista häll' oli aina oleva hyötyä, ja jotk' ei koskaan kävis hälle hämäräks. Mutta sen mä sulle sanon, Jim, että setä Abner ei tykännyt ihmisistä, jotk' aina kokee kaivaa läksyn joka asiasta, kun tapahtuu, olkoon sitte niin että – "

Mutta Jim oli nukkunut. Tomia vähän hävetti, sillä – niinkuin tiedätte – on ihminen semmonen, ett' aina tuntee olevansa pahoilla mielin kun on puhunut hyvin koreasti – ja luulee toisen ihmisen häntä ihmettelevän, ja tämä toinen onkin nukahtanut. Tietysti hänen ei olisi pitänyt antaa valtaa Nukkumatille, sillä s'on niinkuin huonoa, mutta mitä makeammin joku ihminen puhuu, sitä varmemmin antaa se unta, ja kun oikein ajattelee asiaa, ei se ole kummankaan syy erikseen – molemmat kaipaa läksytyksen.

Jim rupes kuorsamaan – ensiks lievästi ja lempeästi, sitten tuli pitkä raapotus, sitten lujempi ja vahvempi, sitten puolitusinaa hirvittäviä hirrenvetoja, aivan kuin viimeinen vesi imeytyy reiästä kylpyammeessa, sitten samallainen taas suuremmalla voimalla ja muutamilla ähkyvillä ja puhisevilla äänillä, ikäänkuin lehmä vetelee viimeistä henkeänsä, ja kun ihminen on tullut siihen tilaan, niin on hän paraimillaan ja voi herättää miehen, joka nukkuu lähimmässä mökissä kauhallinen morfiinia mahassaan, mutta hän ei voi herättää itseänsä, vaikka tuo hirveä hölinä ei ole kuin kolme tuumaa hänen omista korvistaan. Ja sepä juur on kummallisin asia maailmassa – tykkään mä. Mutta raappikaappa tulta tulitikulla sytyttääksenne kynttilän, niin se vähäpätönen mäiskäys herättää hänet. Minä tahtosin tietää syyn siihen, mutta en voi sitä löytää, vaikka kuinka kokisin. Jim hän hälytti koko erämaan ja houkutteli paikalle elukoita monen penikulman päästä ottamaan selkoa, mitä peevelin mellakkaa tuol' ylhäällä pidettiin; ei ollut siinä yhtään, jok' olis ollut niin lähellä mölinää kuin hän, ja kuitenkin oli hän ainoa luotu kappale koko luomakunnassa, jok' ei tullut häirityks siitä. Me huudettiin häntä ja pidettiin elämää – ei siitäkään ollut mitään apua; mutta heti kun tuli pieni pikkunen kuiskaus, jok' ei ollut tavallista sorttia, niin heräs hän, kun heräskin. Ei, hyvät ihmiset! min' oon ajatellut sitä kauvan, ja niin on Tomkin, mutta ei, tuhat vieköön, sitä saa selville, miks kuorsaaja ei voi kuulla omaa kuorsaamistaan.

Jim sanoi, ettei hän ollut nukkunut; hän oli vain vähä torkkunut mukamas, voidaksensa kuunnella sitä paremmin.

Tom sanoi, ettei kukaan häntä syyttänytkään siitä.

Silloin näytti hän siltä kuin olis toivonut, ettei olis sanonut mitään mukamas. Ja hän tahtoi päästä tuosta jutusta, sillä hän alkoi haukkua kameelinajajaa, aivan kuin joku ihminen tekee, kun hänt' on pantu pussiin jostakin ja hän mielii ammentaa kiukkunsa jonkun toisen niskoille. Hän rusikoitsi kameelinajajaa mitä hartaimmin, ja minun täytyi myöntää, ja hän kiitti kiittämistään dervishiä ja siinäkin mun oli pitäminen hänen puoltaan. Mutta jo sanoi Tom:

"Min' en oo siitä vissi. Te sanoitte tuota dervishiä niin hirveän auttavaiseks ja hyväks ja auliiks, mutta minä en voi sit' oikein käsittää. Hän ei kokenut auttaa toista köyhää dervishiä, vai mitä? Ei, sitä hän ei tehnyt. Jos hän ei pyytänyt omaa voittoaan, miks ei hän silloin mennyt sisään itse ja pistänyt taskunsa täyteen jalokiviä ja ollut tyytyväinen? Ei, hyvät herrat! Hän haki ihmistä, joll' olis sata kameelia. Hän tahtoi lähteä paikalta niin suuren kuorman kanss' kuin tuo elukka parvi jaksais kantaa."

"Niin, Tommi herra, mutta taipuhan hän jakamaan kahtia, ottihan hän vain viiskymmentä kameelia."

"Otti, siks' että hän tiesi, kuinka hän sais ne kaikki vähitellen."

"Niin, Tommi herra, mutta sanohan hän miehelle, että voie tekis hänen sokeaks."

"Jaa, siks' että hän tunsi miehen luonteen. S'oli juur semmosta miestä, kun hän haki – miestä, jok' ei koskaan usko kenenkään sanaa tai kenenkään kunniaa, sen tähden ettei hänellä itsellä ole mitään. Minun luullakseni on paljokin ihmisiä, jotk' ovat samaa sorttia kuin tuo dervishi. Ne peijaavat toisia ihmisiä sinne ja tänne, mutta ne laittaa aina niin, että se näyttää siltä, kuin olisit peijanneet itseään. Ne pysyvät kaiken aikaa lain rajoissa, eikä niistä saada millään mokomin kiinni. Ne eivät mättää voidetta silmään – ei millään mokomin, se olis synti, mutta ne narraa toista sitä tekemään itse, ja sillä viisin on se tämä, joka tekee itse itsensä sokeaks. Dervishi ja kameelinajaja olit kai yhtä mallia – helkkarin viisas ja viekas kanalja ja tyhmä, kömpelö, typerä kanalja, mutta kanaljoja n'olit kumpikin."

"Tommi herra, uskotteko te tuota voietta olevan missään tässä maailmassa ennää?"

"Uskon, Abner setä sanoo, että sit' on. Hän sanoo, että heill' on sitä Newyorkissa ja he mättää sitä maalaisten silmiin ja näyttää heille kaikki maailman rautatiet, ja he menee sisään ja ottaa ne; ja kun he sitte hieroo voidetta toiseen silmään, sanovat he hyvästi ja ajavat tiehensä heidän rautateineen. Täss'on kunnas nyt. Laske alas!"

Me laskettiin, mutt'ei s'ollut niin hauskaa kuin minä olin aatellut, sillä me ei voitu löytää sitä paikkaa, josta he menit sisään ja otit aarteet. S'oli yhtä kaikki hauskaa kyllä saada nähdä itsensä kunnaankin, missä tuo ihmetyö tapahtui. Jim sanoi, ettei hän olis siitä luopunut kolmesta dollaristakaan, ja samaa mieltä olin minäkin.

Mutta kaikkein ihmeellisintä oli minulle ja Jimille, että Tom voi tulla tupsahtaen suureen vieraaseen maahan, kuten tää Erämaa oli, ja löytää tämmösen pikkusen kyttyrän kuin tämä ja heti paikalla erottaa sen miljoonista muista kyttyröistä, jotka olit ihan samallaisia, – ilman mitään muuta apua kuin hänen omaa oppiansa ja omaa luonnollista sukkeluuttansa. Me tuumattiin ja tuumattiin sinne ja tänne, mutt'ei tultu selville, millä lailla hän menetteli. Hänellä oli pää paikallaan, piru vie, ja hält' ei puuttunut muuta kuin ikää, tehdäkseen nimensä yhtä tunnetuks kuin Robinson tai George Washington. Panempa vetoa, että nämä mainiot miehet olisit saaneet seisoa päällään, löytääkseen tuon kyttyrän; mutta se ei ollut mikään konsti semmoselle kuin Tom Sawyer; hän hurrutti halki Saharan ja osotti tuota kumpua sormellaan yhtä helposti kuin te voitte erottaa neekerin kimpusta enkeleitä.

Me löydettiin lammikko siinä vieressä, joss'oli suolasta vettä, ja raavittiin kokoon läjä suolaa sen syrjiltä ja leviteltiin sitte leijonan ja tiikerin nahoille, jotta ne kestäis kunnes Jim sai aikaa parkita ne.

YHDESTOISTA LUKU

Me seilattiin pari päivää, ja juur kun täysikuu oli taivaan rannalla erämaan toisessa laidassa, saatiin me nähdä pieniä mustia itikoita liikkuvan sen leveän hopeisen naaman poikki. Ne voi aivan selvästi nähdä, yhtä selvästi kuin olisit olleet maalatut kuuhun läkillä. S'oli taas karavaani. Me päätettiin seilata hiljemmin ja seurata heitä, jotta saatais matkakumppalit, vaikka heidän kurssinsa ei ollut meidän. S'oli tupperin tyylikäs karavaani ja muhkea nähdä, kun seuraavana aamuna aurinko tuli seilaten erämaan yli ja paljasti kameelien pitkät varjot, jotka kuvastuit kultaseen hiekkaan kuin tuhat jänisjussia olis marssinut peräkanaa. Me ei tultu heitä oikein lähelle, sillä me tiettiin paremmin tällä kertaa, ettei sopinut peljättää ihmisten kameeleja ja ajaa hajalle heidän karavaanejansa. Tää oli muhkein komanto, mit' on maailmassa, ainakin mitä tulee koreihin vaatteisiin ja kommervenkkiin. Muutamat päälliköt ratsastivat dromedaariusten selässä – jotk' olit ensimmäisiä kuin me koskaan oltiin nähty, ja n'ovat hyvin isoja ja käyvät kopuroivat kuin puujaloilla, ja ratsastaja saapi hytkyä heidän selässään aivan vimmatusti ja kirnuta päivällistään mahassaan, että suolet sinkoo; mutta dromedaariukset pysyy tahdissa, eikä tavallinen kameeli vedä vertoja niille nopeudessa.

Karavaani syötti dromedaariuksiaan keskipäivällä ja jatkoi sitte matkaa iltapäivällä. Ennen pitkää rupes aurinko näyttämään niin kummalliselta. Ensinnä se näytti messingiltä ja sitten kuparilta, ja sen perästä se rupes näyttämään veriseltä pallolta, ja ilma kävi kuumaks ja ummehtuneeks, ja sen jälkeen koko läntinen taivas synkistyi ja näytti paksulta ja samakalta, mutta kuitenkin hehkuvalta ja kolkolta, aivan niinkuin se näyttää punasen lasipalasen läpi, kuten tiedätte. Me katsottiin alas ja nähtiin, että karavaanin oli kairon laidat longallansa kalloissaan; he juoksit joka haaralle, sinne ja tänne, kuin olis heillä ollut pelko pöksyissä, ja sitte heittäysit silmilleen hiekkaan ja makasit hiljaa kuin kuolleet.

Pian nähtiin me tulevan jotakin, ku seisoi hirveän leveänä seinänä ja ulottui erämaasta taivaaseen ja peitti meiltä auringon, ja se tulikin päälle hirviää kyytiä. Ensin heikko tuulenviuhka meihin koski, sitten tuli se lujempana, ja me alettiin saada polttavia hiekanmuruja vasten naamaa, ja Tom huusi:

"S'on hiekkamyrsky – selkä vastaan!"

Me tehtiin niin, ja tuossa paikassa tuli oikein rajumyrsky möyhertäen, ja hiekka pusersi vastaan kuin lapioilla olis kaadettu, ja ilma oli niin paksuna sitä, ettei me nähty hitustakaan. Viidessä minuutissa oli paattikin sitä täynnä laitojaan myöten, ja me istuttiin penkeillä haudattuna hiekkaan leukaa myöten, ja päät vain oli pojilla vapaina, joilla tuskin pystyttiin henkeä vetämään.

Sitten hiljeni myrsky, ja me nähtiin tuon jattiläisseinän seilaavan Erämaan halki, ja se oli vallan kauhea katsoa, sanon mä. Me kaivettiin kruppimme ulos ja tirkistettiin alaspäin, ja missä karavaani oli, siell' oli nyt hiekkameri, kun olikin, ja kaikki hiljaa ja laupiasta. Kaikki nuo ihmiset ja kameelit makasit tukehtuneina ja kuolleina ja haudattuna – haudattuna kymmenen jalan hiekkaan, meidän rätingin mukaan – ja Tom väitti, että vuosia voi kulua siksi kun tuuli paljastais heidät, ja koko sinä aikana ei heidän omaisensa ja ystävänsä tietäis mitään mukamas mihin karavaani oli joutunut. Tom sanoi:

"Nyt tietään, mit' oli tapahtunut noille ihmisille, joilta m'otettiin sapelit ja pistoolit."

Jaa, hyvät ihmiset, niin s'oli. S'oli selvää se. Heidät hautas hiekkamyrsky, eikä villit pedot voineet tulla heihin, eikä tuulikaan paljastanut heitä, ennenkuin h'olit kuivuneet nahaks eikä kelvanneet syödä. Minusta me oltiin oltu niin suruissamme noista ihmisraukoista, kuin tässä maailmassa voi olla; mutta s'oli erehys; tämän karavaanin kuolema koski sittenkin kovemmin meihin – koski vimmatusti. Katsokaas, nuo toiset olit vento vieraita, eikä me tunteneet mitään tuttavuutta heidän kanssaan, pait ehkä tuon miehen kanssa, joka istui ihmetellen tyttöä; mutta peräti toinen oli nyt tämän viime karavaanin laita. Me kierreltiin heidän ympärillään koko yön ja miltei koko päivänkin ja ruvettiin tuntemaan tuttavuutta heidän kanssaan, jopa ystävyyttäkin. Minä olen keksinyt sen, ettei ole mitään varmempaa konstia saada selkoa siitä, josko ihmiset rakastavat toisiansa vai vihaavat, kuin matkustaminen yhdessä heidän kanssaan. Ja niin oli nytkin laita. Me pidettiin heistä jo reisun alussa, ja matkustuksen venyessä yltyi ystävyys.

Mit' enemmän me reissattiin heidän kanssaan, ja mit' enemmän me totuttiin heihin, sitä enemmän me pidettiin heistä ja sitä suurempi oli ilomme, kun saatiin seilata heidän yllänsä. Me oltiin tultu niin tutuks muutamiin, että me kutsuttiin heitä nimeltä, kun puhuttiin heistä, ja pian oltiin me niin tutun tutut, että me ei huolittu "fröökynästä" tai "herrasta" ensinkään, vaan sanottiin vain paljaat nimet suoraan ilman mitään karahteeria, eikä s'ollut mielestämme ollenkaan sitä ihmisten kesken tavallista hienoutta vastaan, vaan aivan kuin olla piti. Ei se tietysti ollut heidän omia nimiään, vaan meidän heille panemiamme liikanimiä. Siin' oli herra Aleksanteri Robinson ja fröökynä Ataliina Robinson ja översti Jaakko MgDougal ja fröökynä Harryet MgDougal ja herrassöötinki Jeremias Butler ja nuori herra Bushred Butler – ja nämä olit ylhäsiä päällikköjä enimmäkseen, joilla oli suuret komeat turpaanit ja sapelit ja jotk' olit puetut aivan kuin se suuri Mogul – ja heidän perheensä. Mutta heti kun me tultiin tuntemaan ne ja tykkäämään niistä, niin ei me sanottu herra tai herrassöötinki tai mitään sinneppäin, vaan ainoastaan Santeri ja Asta ja Jaska ja Hatti ja Jerry ja Bukki ja niin poispäin.

Ja senhän tiedätte, että mit' enemmän ihminen yhtyy toisten iloon ja suruun ja murheeseen, sitä lähemmäs he tulevat häntä ja sit' enemmän he pitävät toisistaan. Ja mitä meihin tulee, niin ei me oltu kylmäkiskoisia ja välinpitämättömiä, kuten reissaavaiset ylimalkain ovat, vaan me oltiin oikein ystävällisiä ja hyviä kumppalia ja otettiin osaa kaikkiin, mitä tapahtui; ja karavaani voi luottaa meihin, että m'olis oltu avuks missä milloinkin olis mitä tullut.

Kun he laskit leiriin, laskettiin mekin leiriin heidän yläpuolelleen, kymmenen tai kakstoista sataa jalkaa ylös ilmaan. Kun he söivät aterian, syötiin mekin, ja se tuntui paljo hauskemmalta saada suuhunsa, kun oli seuraa. Kun heill' oli häät tuona iltana, ja Bukki ja Asta menit naimisiin mukamas, puettiin mekin pulskasti professori vainajan parahimpiin vaatteisiin, juhlan kunniaks; ja kun he tanssivat, pyörähyttiin mekin ympäri siell' ilmassa.

Mutta s'on suru ja murheet, jotk' eniten saattaa ihmisiä yhteen; ja s'oli tässäkin hautajaiset, ku päätti asian. Oli seuraavana päivänä, aamun sarastaessa. Me ei tunnettu vainajaa, hän ei kuulunut meidän pariimme, mutta vähät siitä – hän kuului karavaaniin, ja siinä kylliks. Eikä totta tosiaan porattu vilpittömämpiä silmävesiä hänen kuolostaan, kun ne kyynelet olit, jotka me tiputettiin alas hänen päällensä tuhannen jalan korkeudesta.

Jaa, ero tästä karavaanista oli paljoa katkerampi kuin ero siitä toisesta, joka oli verrattain vieraampi ja sitä pait kuolleina jo aikoja sitten. Me oltiin tunnettu nämät heidän eläessään ja oltiin dobra kamraatit heidän kanssaan myös, ja nytkös piti kuoleman siepata heidät pois ihan nenämme alta; ja he jätti meidät yksin ja ilman ystävittä keskelle tätä suurta erämaata, – ooh, se tuntui niin pahalta, ja me toivottiin, ettei ikinä saatais mitään ystäviä tällä retkellä, jos meidän mukamas piti erota heistä tolla viisin.

Me ei voitu olla puhumatta heistä, ja yhä vain he pyörivät muistossamme ja näyttivät aivan siltä kuin siihen aikaan, kun me kaikki elettiin yhdessä kuin veljet ja sisaret. Me voitiin nähdä koko jonon marssivan ja kiiltäväin keihäänkärkien välkkyvän päivän paisteessa, me voitiin nähdä dromedaariusten laahustavan eteenpäin, me voitiin nähdä häät ja hautajaiset, ja vielä useammin kuin tuon kaiken voitiin me nähdä heidän rukoilevan, sillä he ei antaneet minkään heitä siitä pidättää: milloin hyvänsä, kun se iili tuli heidän päällensä, monta kertaa päivässä, seisotit he yhtäkkiä, kohosit ylös ja käänsit naamansa itäänpäin, ja päät pörröttyneinä ylöspäin ja käsivarret leviteltynä eespäin rupesit he juoneen, ja neljä tai viis kertaa panit he polvilleen, ja sitte he nakkasit nenälleen, ja heidän otsansa raappi maata.

Mutt' ei maksanut vaivaa puhua heistä, vaikka kuinka he olisit olleet hyviä heidän eläissään ja kalliita meidän sydämmellemme sekä elämässä että kuolemassa, sillä pakiseminen siitä ei tehnyt meille hyvää, vaan päinvastoin pani meidät alakulosiks vain. Jim lupas kokea tulla paremmaks ihmiseks, jotta hän vois toivoa nähdä heitä siellä paremmassa maailmassa; ja Tom piti suutaan eikä sanonut mitään siitä, että h'olit vain Mahomettilaisia – mitä hyötyä siit' olis ollut, ett' olis petetty häntä toivossaan, hän oli muutenkin kylläks allapäin.

Herätessämme seuraavana aamuna, oltiin me vähä niinkuin ilosemmat ja oltiin nukuttu kuin porsaat, sillä hiekassa on paras vuode maailmassa, enkä mä ymmärrä miks ei ihmiset, joill' olis siihen varaa, laita semmosta itselleen. Ja s'on tuupperin hyvä pohjalasti myös; min' en ikinä nähnyt ilmapalloa niin vakavana.

Tom hän väitti, että meill' oli kakskymmentä tonnia hiekkaa veneessä, ja hän meinas mitä me tehtäis sillä; s'oli hyvää hiekkaa, ja se ei ollut viisasta mukamas heittää sitä menemään. Jim hän sanoi:

"Tommi herra, eiköhän me vois ottaa sitä kottiin ja myyä sitä?

Menisköhän siihen kauanki aikaa?"

"Tulee siihen, mitä teitä mennään!"

"Kotona se maksaa neljäsosa dollaria tynnöri, ja on kai meitillä sitä kakskymmentä tynnörii, vai mitä? Paljonkohan se tekis?"

"Viis dollaria."

"Voi pentele sentään, Tommi herra, luistetaan täältä kottiin tuossa paikassa! Sehän on jo puolitoista dollarii mieheen, vai mitä?"

"On kyllä."

"Sehän on helepointa tulla leiville, mitä minä tiiän. Tulihan hiekka kuin satamalla, eikä m'oo tehty työtä tään taivaallista päästäksemmä siihen kiinni. Antakaa huilata, Tommi hyvä herra, antakaa mennä!"

Mutta Tom tuumas ja räknäs moisella kiireellä, ettei hän kuullut mitä toinen sanoi. Mutt' yhtäkkiä lausui hän itse:

"Viis dollaria – hui hai! Sen mä sanon, ja kuulkaa se nyt: tämä hiekka maksaa – se maksaa, älkääppäs nyt – se maksaa hirvittäviä summia."

"Mitä meinaatta, Tommi herra? Puhukaa, puhukaa, Herran tähen."

"Joo, heti kun ihmiset saa tietää, että s'on ihan puhdasta hiekkaa puhtaasta Saharan Erämaasta, niin he tulevat kuin puolihulluiks, saadakseen siitä vähäsen; ja sitä he panee pieniin pulloihin, pitääkseen hylly pöydällään, ja liisteröi nimilipun päälle – harvinaisuuden merkiks. Mitä meidän tulee tehdä, on se, että me kaadetaan hiekkamme pieniin pulloihin ja sitten seilataan ristin rastin pitkin Yhdys-Valtoja ja kaupustellaan pullojamme kymmeneen senttiin kappale. Meill' on hiekkaa ainakin kymmenestä tuhannesta dollarista tässä paatissa."

Minä ja Jim oltiin räjähtää ilmaan ilosta ja riemusta ja ruvettiin hoilaamaan herranjestaa ja hoiottamaan; ja Tom sanoi:

"Ja me tullaan takasin ja tuuaan enemmän hiekkaa ja taas me tullaan takasin ja tuuaan hiekkaa ja niin poispäin, aina kunnes m'ollaan ajettu sinne koko Erämaa ja myyty se, eikä siitä koskaan tule mittään rettelöitä myöskään, sillä me otetaan patentti sen päälle."

"Voi taivas!" sanoin minä, "me tullaan rikkaaks kuin Korsus vainaja, vai mitä, Tom?"

"Niin – kuin Kroisos, tarkotat sä. Ajatteleppas, tuo dervishi meni tuohon pieneen kumpulaan noutaaksensa sieltä koko maailman aarteet, eikä tiennyt rahtuakaan siitä, että hän kävi tallustaen niiden päällä tuhannen penikulman taipaleella! Hän oli sokeampi kuin miks hän teki kameelinajajan."

"Tommi herra, kuinkahan paljo meistä tulloo?"

"En tie vielä oikein. Se on räknättävä, eikä se olekkaan helpoin työ, sillä tääll' on hiekkaa yli neljä miljoonaa neliöpenikulmaa, ja kymmenen senttiä pullo."

Jim oli jo hirveästi kiihkossaan, mutta miten lienee ollut, kävi hän vähitellen vähä maltillisemmaks ja sanoi viimein:

"Tommi herra, me ei voia hankkia noita kaikkia pulloja – kuninkaallakaan ei olis siihen varaa. S'on parempi, ettei me koitetakkaan ottaa koko tätä Erämaata, Tommi herra – noi pullot veis meiät konkurssiin."

Tominkin into lauhtui nyt, ja mä luulin pullojen olevan siihen syynä, mutt' ei ne sit' olleet. Hän istui siinä funteeraten ja tuli yhä pitemmäks naamaltaan. Ja viimein sanoi hän:

"Se ei kelpaa, pojat; meidän täytyy siitä luopua."

"Minkätähen?"

"Tullin tähen."

Minä en tuota oikein ymmärtänyt eikä Jimkään. [Kasvaneina Amerikan sisämaan moukkaväessä ovat he tuskin kuulleet tullista puhuttavankaan. Suom.] Minä sanoin:

"Mitä se tulli oikeastaan on, Tom?"

Hän sanoi:

"Tulli on jonkimmoinen taksa eli vero. Kun tullaan jonkun maan rajalle – se on: sen syrjälle – niin siell' on heti tullitalo, ja hallituksen virkamiehet tulee ja koperoi ja nuuskii kapineissanne ja panee teidät maksamaan niistä runsaan maksun, jota he sanovat tulliks, ja ellette voi maksaa, niin vievät he ilman armotta hiekkanne. He mukamas ottavat tavaranne 'takavarikkoon', mutta s'on tyhjää koreilemista; he ryöstävät sen, – niin juur he tekee. Jos me koitetaan viedä kotiin tämä hiekkamme ja mennään tätä kurssia, niin me saatais kiivetä monen tuommosen aidan yli, kunnes oltais ihan väsyksissä – rajasta rajaan – Egyptin, Araabian, Hindostaanin ja niin poispäin – ja joka paikassa he tulisivat laskuineen; ja näettehän siis aivan selvästi, ettei me voi mennä sitä tietä."

"Niin no, Tom", sanoin minä, "mutta voidaanhan me huilata suoraan yli heidän vanhojen rajojen. Ota hiiri hännästä kiinni!"

Hän katsoi ikäänkuin surren minuun ja sanoi sitten hyvin juhlallisesti:

"Huck Finn, oliskos se mielestäs rehellistä?"

Minä vihaan tuommosia äksänpäksiä. En haastanut mitään. Hän jatkoi:

"Mutta toinen tie on meiltä suljettu myös. Jos me mentäis takasin samaa tietä kuin m'ollaan tultu, niin on meillä yhtäkaikki tullitalo Newyorkissa, ja se on pahempi kuin kaikki nuo muut yhteen, sen lastin tähden, joka meill' on."

"Hä?"

"Joo, he ei tietysti voi viljellä Saharan hiekkaa Amerikassa, ja kun ei viljellä jotain tavaraa siellä, on tullitaksa neljätoista sata tuhatta prosenttia, jos joku yrittää tuoda jotakuta tavaraa maasta, jossa sitä viljellään."

"Mitä hölyn pölyä tuo nyt oli? Eihän siin' oo mitään meininkiä."

"Kuka on sanonut, että sit' on? Miks' haastat tuolla lailla, sinä Huck Finn? Odota kunnes mä sanon, että siin' on meininkiä, ennenkun syytät minua, ett' olen sitä sanonut."

"Hyvä, älä sitten usko minun sitä sanoneen, vaan luule, että itken katumuksesta. Jatka."

Jim sanoi:

"Tommi herra, panevakko he toin tullin kaikkeen tavaraan, mitä me ei ossaa viljellä Amerikassa? Eikö he tee mittään erotusta?"

"Ei, sitä ei he tee."

"Tommi herra, eikö Jumalan siunaus oo parasta mit' on."

"Joo, kyll' on."

"Eikö seiso pappi saarnastuolissa ja kuttu sitä kaikelle kansalle?"

"Joo, kyllä hän tekee niin,"

"Mistä se tulloo?"

"Taivaasta."

"Kas niin! se tulloo taivaasta, kun tullookin, ja se on vento vieras maa. No, panevakko he tullin Jumalan siunauksellekkin?"

"Ei, sitä ei he tee."

"Ei, tietysti ei, ja siinä näättä, Tommi herra, ett' ootta erehtyny. Ei suinkaan he voi panna tullia semmoseen roskaan ku hiekka, jota ei kaikki tarvitte, ja olla panematta tullia kaikkein paraimpaan, mit' on, ja jot' iliman ei kukkaan voi elää."

Tom oli nolattu; hän näki Jimin saaneen hänen katiskaan, josta hän ei päässyt mihinkään. Hän koki kyllä luikertaa sieltä ulos, väittäen että he olit unohtaneet sen tullitaksan, mutta seuraavassa kongressin istunnossa he kyllä mukamas muistasit sen ja panisit sen myös maksettavaks; mutt' olihan tuo ainoastaan joteskin laiha tekosyy päästäksensä katiskasta, ja sen hän tiesi. Hän sanoi Jumalan siunauksen olevan ainoan ulkomaisen tavaran, jost' ei ollut mitään tullia, ja sen tähden heidän mukamas oli pakko panna siihen tulli, koska pakko on tärkeintä politiikissa mukamas. Hän tiesi mukamas, että he olit unohtaneet sen pykälän, kun eivät sitä huomanneet; mutta he kyllä tekisit parastansa tuon parakraafin painamiseen, ennenkun ihmiset hoksais sen ja naurasit heidät pahanpäiväisiks.

Mutta min' en piitannut enään tuommosista asioista, sittenkun me ei voitu saada santaamme kaikkein noiden äksänpäksien läpi, ja se seikka teki minut kuuroks, ja Jimin myös. Tom koki saada henkeä meihin sanomalla, että hän mukamas keksis jonkun toisen funteerinkin meille, joka olis yhtä hyvä kuin tuo tai vielä parempikin, mutta ei auttanut – me ei uskottu sen vertasta olevan. Olihan tämä kerrassaan lemmollista; vastikään oltiin me niin upporikkaat ja oltais voitu rakentaa maa ja perustaa kuningaskunta ja oltais oltu onnelliset ja kunniassa pidetty, – ja nyt, nyt oltiin me yhtä köyhät ja kurjat taas, ja tuo hiekka oli meillä tallella. Hiekka näytti ennen niin turkkasen kauniilta, aivan kuin kullalta ja jalokiviltä, ja se tuntui niin pehmoselta kuin silkki; mutta nyt en mä kärsinyt sitä nähdä – se suorastaan iletti minua, ja mä tiesin, etten ikinä tuntis rauhaa ja lepoa, ennenkun me päästäis siitä, ettei s'olis alinomaa muistuttamassa meitä, mitä m'oltiin oltu ja miksikä kurjiks raukoiks me nyt oltiin tultu. Toiset tykkäsit aivan kuin minä. Sen mä näin siitä, että he kirkastuit naamoiltaan samassa kuin mä sanoin: "Heitetään hiekka hiiteen, pojat!"