Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 22

Kuudestoista luku

Meill' oli turkkasen paljo työtä kynien tekemisessä, ja sahan valmistus saattoi meille myöskin koko joukon vaivaa; mutta Jim meinasi, että nuo kirjotukset kuitenkin kävisit kaikkein tukalammiksi – ne, näättekös, jotka vangin tulee rapsia seinään. Mutta Tom sanoi, että ne täytyi tehdä; eihän oo kuultu puhuttavankaan, sanoi hän, mistään paremmasta vangista, jok' ei olis jättänyt seinäkirjotusta muistokseen, ja vaakunansa he myös melkein aina piirsit.

"Aatelkaappas vain rouva Jane Grey'tä", sanoi hän, "ja Gilford Dudley'tä; aatelkaas vanhaa Northumberland'ia. Ei – siit' ei päästä mihinkään, eikä saa kysyä vaivojaan niin tärkeissä asioissa; Jimin täytyy piirtää sekä kirjotukset että vaakuna."

Jim sanoi:

"Mutta hyvänen aika, herra Tom, mull' ei jumal'avita oo mittään vaakkunaa; eihän mull' oo muuta ku tää vanaha paita, ja siihenhän mun mukamas pittää piirtää päiväkirja."

"Niin, niin, kyllähän minä sen tiedän", sanoi Tom, "mutta sulla pitää olla vaakuna ennenkun tulet täältä ulos. Olenhan monta kertaa sanonut, että tässä ei saa hutiloida, vaan kaikki pitää mennä oikein, niinkuin vanha tapa vaatii."

Sillaikaa kun Jim ja minä viilattiin kyniä, Jim messingistä ja minä lusikasta, istui Tom miettimässä tuota vaakunaa. Hetken päästä sanoi hän tuumanneensa kokoon montakin, jotka kaikki olit niin muhkeita ja tyylikkäitä, sanoi hän, ett'ei hän oikein tiennyt minkä niistä valitsis, mutta yks niistä kenties kuitenkin sopis paraiten, arveli hän. Ja näin melkein kuvaili hän sitä:

"Kilpi jaetaan vasemmalta puolen neljään siniseen neliövatiraattiin kultaiselle pohjalle, joita seuraa musta talonkoira, ayrshire-rotua, makaavana ja kahleissa, punasella pohjalla, joka kuvaa orjuutta, päällystettynä sahakiepparalla, johon kuuluu sudenhampaat ja kalterilaitos, hopeassa viheriällä kentällä, ja yläpuolella parru särppitupin kanssa, joss' on ranturuudut ja kuus rengasristiä viidellä poikkitalikolla; kypärinkoristeena on musta juokseva neekeri, joka kantaa nyyttyä vasemmalla olallaan vanhan bassotangon päässä. Kilvenpitäjänä kaksi lähetyssaarnaajaa, sinä ja minä; mielilauseena: Maggiore fretta, minore atto – näin sen kerran eräässä kirjassa – se merkitsee: mit' enemmän kiirehtii, sitä vähemmin ennättää."

"No, herranen aika! mutta mitä merkitsee koko se muu soppa sitten?"

"Siitäkös nyt olis täss' aikaa ruveta juttelemaan", sanoi hän; "me saadaan kaivaa mit' ikinä jaksetaan; muuten ei tuu tästä mitään."

"No, selitähän nyt jotain siitä", sanoin minä; "mitä on esimerkiks sahakieppura ja särppituppi?"

"Sinun ei tarvitse tietää mitä ne on. Kyllä näytän hälle miten ne tehdään, kun hän rupee työhön."

"No, sano nyt ees", sanoin kuitenkin vielä, "mitä on bassotanko?"

"Ääh! Kaikkia sinä kysyt sitten! Ykskaikki mitä se on. Mutta hällä pitää se olla, sanon mä. Kaikilla aatelis-ihmisillä on semmonen."

Niin, tuommonen hän oli. Kun häll' ei ollut halua selittää jotain asiaa, niin siit' ei toinen saanut mitään tolkkua. Jos olis häntä pumpannut vaikka koko viikon, niin ei tullut hullua viisaammaks.

Saatuaan tuon vaakuna-asian pois tieltä, rupes hän heti tuumaamaan noita surullisia seinäkirjotuksia – sanoen, että Jimin välttämättä piti piirtää semmoset, niinkuin mukamas kaikki muutkin kuulusat vangit tekivät. Hän kirjotti koko litaniian paperipalalle ja luki sen meille sitten. Näin se kuului:

1. Täällä särkyi vangittu sydän.

2. Täällä muuan kurja vanki, maailman murjomana, vietti surullisen elämänsä.

3. Täällä murtui yksinäinen sydän, ja väsynyt sielu palasi ijankaikkiseen lepoon kolmenkymmenenseitsemän vuoden yksinäisen vankeuden jälkeen.

4. Täällä kuoli, koditonna ja ilman ystäviä, jalosukuinen muukalainen, Ludvig XIV: nen avioton poika, kolmenkymmenenseitsemän vuoden vankeuden perästä.

Tomin ääni oikein värisi liikutuksesta, hänen lukiessaan meille tuota, ja läheltä oli, ett'ei hän heltynyt itkuun. Päästyään sen päähän, hän ei totta maar tiennyt, minkä noista neljästä pykälästä Jim piirtäis seinään, kun ne kaikki olit niin turkkasen tyylikkäitä; mutta viimein hän tykkäs paraaksi, että Jim rapsis ne siihen kaikki. Jim sanoi suoraan, että hältä menis vuosi tuon päiväkirjan krapaamiseen seinään naulalla, ja sen ohessa hän ei osannut lainkaan kirjottaa, sanoi hän. Mutta Tom sanoi tahtovansa pilkuttaa hälle kaikki puustavit etukäteen, niin että Jimin vain tarvitsis piirtää sen pilkutuksen mukaan. Sitten sanoi hetken päästä Tom:

"Tulinpa aatelleeks, että nämä lautaseinät eivät ensinkään kelpaa; ei vankiloissa koskaan ole lautaseiniä: kirjotus on piirrettävä kallioon. Meidän täytyy haalia tänne kallio."

Jim sanoi, että kallio sittenkin oli pahempaa kuin puu; hän ei ikipäivinä saisi päiväkirjaansa valmiiksi, jos sitä piti kirjottaa kiveen. Mutta Tom sanoi antavansa minun häntä auttaa. Sitten tarkasteli hän kuin mikäkin mestari, kuinka pitkälle mukamas minun ja Jimin kynäin-valmistus oli joutunut, ja näki, että minun käteni jo olivat haavoissa ankarasta työstä. Sanoi sitten:

"Nyt mä tiedän. Tuolla myllyn seinustalla makaa oivallinen vanha tahko.

Sen me otamme, ja sillä viisin käy kaikki hyvin: yks tie, kaks asiaa.

Me voidaan, nähkääs, saada kynät ja saha hiotuksi ja samalla kertaa hakata siihen vaakunat ja kirjotukset."

S'oli kerrassaankin terävä tuuma, ja tahko ei totta maarian myöskään ollut huono. Me mentiin myllylle, Tom ja minä, ja Jim jäi työhönsä. Me alettiin vyöryttää tahkoa kotiin, mutta se ei ollut mitään leikkiä. Me ei voitu estää sitä kaatumasta tuon tuostakin, ja silloin se joka kerta oli tehdä meistä möllyä. Saatuamme sen vihdoinkin noin puoli, tiehen, oltiin me vallan lopussa ja melkein hukkumassa hikeen. Me ei päästy sen pitemmälle; meidän täytyi saada Jim avuksi. No, hän nosti vähän sänkyänsä, niin että hänen ketjunsa lähti irti; sen hän sitten kietoi pari kertaa kaulansa ympäri, ja me ryömittiin kaikin kolmen ulos reiästä ja pötkittiin tahkolle; ja Jim ja minä tartuttiin siihen kuin miehet, ja nyt se vyöryi kuin voideltuna; Ja Tom asteli vieressä pehtorina. Enkä koskaan ole nähnyt niin potraa miestä pehtoriksi. Hän tiesi miten kaikki oli tehtävä.

Meidän reikämme oli iso kyllä, mutta tahko ei kuitenkaan mahtunut siitä läpi. Jim tarttui sentähden kuokkaan ja lavensi läven yhessä vilauksessa. Sitten pilkutti Tom nuo jutut naulalla ja pani Jimin piirtelemään niitä pilkutuksen jälkeen, ja Jim käytti naulaa meisselinä ja vanhaa rautapalasta vasarana. Ja Tom käski hänen jatkaa työtä, kunnes hänen kynttilänsä olis palanut loppuun, ja sitten kätkeä tahko sänkyynsä olkimatrassin alle ja mennä itse nukkumaan päälle. Sitten autettiin me Jimiä panemaan hänen ketjuaan sängynjalan ympäri jälleen, ja sitten oltiin me menossa nukkumaan itse. Mutta samassa sukelsi Tomin sisälmyksistä uusi aatos esiin taas, ja hän sanoi:

"Kuules, Jim, onko sulla täällä mitään hämähäkkiä?"

"Eei, Jumalan kiitos, herra Tom, eihän niitä toki oo täällä."

"No, sitten me hankitaan sulle muutamia."

"Herran jee, hyvä herra Tom, min' en suinkaan niitä kaipaa. Minä pelekään niitä. Yhtä hyvin voisitte lähettää kimppuuni rykelmän kalakkakäärmeitä."

Tom tuumaili kotvasen ja sanoi sitten:

"S'oli hyvä tuuma, se. Ja mä luulen, että meidän täytyy panna se toimeen. Niin, meidän täytyy se tehdä. Turkkasen hyvä tuuma. Missä voisit sitä pitää?"

"Pitää mitä, herra Tom?"

"No, kalkkakäärmettä tietysti."

"Mutta Herran jestantee mua varjele, herra Tom! Jos tänne tulis luikertaen sissään kalakkakäärme, niin minä jumalavita samassa hetkessä puskisin pää eellä seinän läpi, päästäkseni tieheni."

"Mutt' eihän sinun tarvitsis sitä pelätä, vähän ajan päästä. Sinä tietysti kesyttäisit sen."

"Minäkö kesyttäsin sen?!"

"Niin – se käy vallan helposti. Kaikki eläimet on kiitollisia ystävyydestä; ne ei aattelekkaan tehdä pahaa ihmisille, jotka pitelevät niitä hyvin. Niin seisoo kaikissa kirjoissa. Koitahan vain – muuta en pyydäkkään – pari kolme päivää, niin saat nähdä. Sinä saat sen niin kesyksi, hyvin pian, että se oikein sinua rakastaa ja nukkuu sängyssäs öisin eikä tahdo luopua sinusta hetkeksikään; ja sinä voit kääriä sen kaulas ympäri ja pistää sen pään suuhus."

"Herra hallikkoon sentään, hyvä herra Tom. Ei piä haastella noin jumalattomasti. Oikeinhan minun ruppee tekemään pahhaa. Pistääkkö sen pirun pään suuhuni?! ja huvikseni vain! Ei, siitä ny jumaliste ei tuu niittään. Ja maatakko minun sänkyssäni?! Johan nyt!"

"Voi, kuinka sin' oot hupsu, Jim! Ekkö sä ymmärrä, että valtiovangilla täytyy olla joku kesy eläin? Ja kun nyt kalkkakäärme on jotakin aivan uutta siinä kohden, niin s'on sitä kunniakkaampaa, jos sin' oot ensimmäinen, joka semmosen on kesyttänyt. Senhän nyt lapsikin ymmärtää."

"Niin, herra Tom, mutta minä piittaan viis siitä kunniasta. Jos tuo kalakkakäärme purasee Jimiltä leuvan, niin mitä hyötyä häll' on tuosta turhanpäiväsestä kunniasta? E-ei, min' en sitä kaipaa."

"No, mutta voithan sinä ainakin koittaa. Muuta en pyydäkkään."

"Vai niin, mutta jos kalakkakäärme purasee minua, niin on kaikki vaivat täällä menny hukkaan. E-hei, minä teen mitä hyväns muuten, mutta jos te ja Huck tuutte laahaten tänne kalakkakäärmettä, sillon minä jumaliste korjaan täältä luuni, ja sen teen heti paikalla."

"No, no, Jim, jääköön se sitten, koska sin' oot tuommonen härkäpää. Me tuodaan tänne sen sijaan pari tarhakäärmettä, ja sinä voit sitoa nappeja niiden hännänpäihin ja kuvitella mielessäs, että n'on kalkkakäärmeitä, niin se saa käydä täydestä sekin."

"No, olokoon niin, herra Tom, mutta kyllä minä jumaliste tulisin toimeen iliman niitäkin, sen mä sanon. Enhän koskaan olis luullu, että tästä vankielämästä on niin pirun paljo vaivaa."

"No, siihen ei voi mitään. Niin s'on aina, jos kaikki käy oikein.

Onko täällä mitään rottia?"

"Ei, Jumalan kiitos, en oo nähäny mittään."

"No, meidän kai täytyy hankkia sulle muutamia sitten."

"Ooh! Eihän toki, herra Tom, min' en taho mittään rottia. N'on mitä ilikeimpiä itikoita; juoksevat ihimisen yli ja purevat häntä jalakoihin ja elämöivät pahemmin kuin pirut, juur kun pittää nukkua. Ei, tuokaahan tänne tarahakäärmeet sitten, jos ny torellakin jottain mokomaa peliä pit' olla, mutta äläkää Herran nimessä laahakko tänne rottia; mull' ei oo niistä vähintäkään hyötyä, ja tuskinpa tien, mihin hiiteen ne täällä panisinkaan."

"Niin, mutta se nyt ei auta, Jim; sinun täytyy pitää rottia. Kaikilla paremmilla vangeilla on aina rotat. Ja he kesyttävät niitä ja opettavat niille konsteja, ja ne tulevat niin kodikkaiks ja hauskoiks ja ilosiks kuin kärpäset. Mutta sun pitää soittaa niille musiikkia. Onko sulla mitään soittovärkkiä?"

"Eihän mull' oo muuta kuin vanaha kampa ja paperipala ja pikkunen suuharppu; mutt' ei kai ne paljoa piittaa suuharpusta."

"Ooh, kyllä ne piittaa. Ne ei suuresti kysy, mitä lajia musiikkia s'on, ku heille soitetaan. Kaikki eläimet tykkää musiikista, ja vankilaeläimet sitä suorastaan ihailevat. Varsinkin surullista musiikia; ja suuharpulla ei voi muuta soittaakkaan. Se miellyttää niitä aina, ja ne tulevat ulos rei'istään ja komeroistaan katsomaan kuinka sä jaksat. Niin, siitä tulee hyvä, oikein hyvä. Sinä istut sänkys laidalla iltasin, ennen maata menoas, ja aikasin aamulla ja puhaltelet suuharpullas; puhalla heille 'Jo katkes jänne viimeinen' – s'on kappale, joka oikein vääntää suolet rotista; ja saappa nähdä,ett'ei sun tarvitse soittaa kahta minuutiakaan, ennenkun ne kaikki, sekä rotat että käärmeet ja hämähäkit, käyvät kovin levottomiks sun takias ja tulevat hyörien pyörien ympärilles ja sitten ihastuvat niin penteleesti, kuullessaan soittoas ja nähdessään, ett'ei sull' oo mitään hätää."

"Niin, niin, kai ne aina ihastuu, herra Tom, mutt' ihastuuko torellaki tää Jim parka myös, s'on toinen asia, se. Minä totta maar en ymmärrä mistä se tulis. Mutta hyvä isä, täytyyhän minun panna parastani pittääkseni noita itikoita hyvällä tuulella, kotirauhan tähären."

Tom tuumiskeli taas hetken aikaa ja sanoi sitten:

"Ooh – olinpa aivan unohtaa yhen asian. Luulekko sinä, että saisit kukan kasvamaan täällä vankikopissas?"

"Hä? Niin, kyllähän sekin kenties kävis päinsä, mutta täällä sisässä on joteski pimmee, enkä minä tiiäkkään mitä minä sillä tekisin, ja paljohan siin' olis joutavaa vaivaa sen hoitamisessa."

"Niin no, koitahan kumminkin. Monet vangit ovat sitä tehneet."

"Tommonen iso kissankynttilä, kuten sanovat, kai rupeis kasvamaan täällä, mutta se sitte liioin ei maksais sitä vaivaa."

"Vai ei? Hoho! Me tuomme sulle pikku taimen, ja sinä istutat sen tuonne nurkkaan ja hoidat ja kasvatat sitä. Eikä sinun pidä nimittää sitä kissankynttiläks, vaan Pitchiola – s'on sen oikea nimi, kun sitä pidetään vankikopissa. Ja sitte täytyy sinun kastella sitä kyynelilläs."

"Mutt' antavathan he täällä mulle kaivovettä vaikka kuinka."

"Jos kohta – sinun ei sovi käyttää kaivovettä, sun täytyy kastella sitä kyynelillä. Sitä ruukataan aina."

"Mutta sillaikaa kun toinen iättää yhyren kissankynttilän kyynelillään, kasvatan minä kaks kaivoveellä."

"Siit' ei oo kysymys nyt. Sinun pitää kastella Pitchiolaa kyynelillä."

"Niin no, olokoon menneeks; mutta sillon se ei oo minun syyni, jos se kuolee, sillä minä en itke juur koskaan."

Se nolasi Toniin. Mutta hän tuumaili taaskin pikkusen ja sanoi sitten, että Jim sais koittaa punasipulilla. Ja hän lupas mennä kaappaamaan semmosen neekerein mökeiltä ja pistää sen Jimin kahvikuppiin aamulla. Mutta Jim sanoi kernaammin tahtovansa vähän tupakkaa kahviinsa ja mutisi aika lailla tuon kaiken vaivan takia, jota hälle saatettiin, kun hänen piti soittaa musiikia rotille ja piirtää kirjotuksia tahkoon ja laittaa päiväkirjaa paitaan ja kesyttää käärmeitä ja hämähäkkiä ja jumala ties mitä kaikkia; ja hän valitteli, että tää vangintoimihan antoi hälle enemmän työtä ja huolta ja eesvastausta kuin mikään muu toimi, mitä hän koskaan oli yrittänyt maailmassa – niin että Tom viimein oikein suuttui ja ripitti häntä kuin pappi, soimaten häntä kiittämättömäksi. Olishan mukamas Jimin pitänyt hartaasti kiittää onneaan, kun nyt voi päästä kuulusammaks kuin mikään muu vanki koskaan maailmassa oli ollut; ja olisko kaikki se vaiva, jota m'oltiin nähty hänen takiansa, mennyt aivan hukkaan? Sitä kysyi Tom, ja viimein heltyi Jim ja lupas olla tyytyväinen ja kiitollinen, ja sitten mentiin me nukkumaan.

Seitsemästoista luku

Aamulla mentiin me tuohon kauppalaan ja ostettiin rotanpyydys, jok' oli tehty rautalangoista, ja tultuamme kotiin, aukasimme me paraimman rotanreiän kellarissa; ja kvartin tunnin päästä oli meillä viistoista pulskaa rottaa. Ja me panimme pyydyksen rottineen päivineen varmaan paikkaan, nimittäin Sally tädin sängyn alle. Mutta meidän ollessamme poissa pyydystämässä hämähäkkiä, löysi pieni Thomas Franklin Benjamin Jefferson Alexander Phelps rotanpyydyksen ja avasi sen, nähdäkseen tahtoisivatko ne juosta ulos, ja sen ne tekivät; ja Sally täti tuli sisään, ja meidän tullessamme takasin, seisoi hän sängyssä ja huutaa kirkui kohti kurkkuaan, ja rotat panivat parastansa huvitellakseen häntä. Hän pölytti meitä molempia luudalla, ja sitten meni meiltä koko kaks tuntia saadaksemme viis-, kuustoista uutta rottaa, ja ne päälle päätteeks ei läheskään olleet niin pulskaa ja tyylikästä rotua kuin nuo ensimmäiset, jotka olit menneet meiltä hukkaan tuon kihokynsisen poikakakaran tähden ja olisit pitäneet paikkansa missä kotieläin-näyttelyssä hyvänsä.

No, me kokosimme hyvinlajitellun varaston hämähäkkiä ja koppakuoriaisia ja lehtimatoja ja vähän kutakin; ja olimme saada ampiaispesänkin, mutt' emme saaneet. Ampiaiset olivat kotona. Me ei tahdottu luopua yrityksestä, vaan tuumasimme väsyttää heidät uuvuksiin, mutta sen sijaan väsyttivät he meidät. Sitten voideltiin me haavapaikkamme siirapilla, ja tultiin vähitellen toimeen jotakuinkin, vaikka meidän oli vähän paha istua. Ja sitten pyydystettiin me myös pari tusinaa tarhakäärmeitä ja vaskikäärmeitä ja pistettiin ne yhteen säkkiin, jonka me kätkimme huoneeseemme, ja siihen aikaan oli jo illallisaika, ja me mentiin syömään, iloisina mielessämme niin kunnollisen päivätyön jälkeen. Mutta tultuamme takasin, ei ollut hännänpäätäkään mistään käärmeestä tallella; m'olimme sitoneet säkinsuun huonosti kiinni, ja ne pedot olivat joka sorkka korjanneet luunsa. Mitään suurempaa vahinkoa ei kuitenkaan ollut tapahtunut, sillä synti olis sanoa, että siinä talossa oli mitään tuntuvampaa puutetta käärmeistä siihen aikaan. Niitä nähtiin liiankin usein viskautuvan alas kattoparruista ja mistä milloinkin, ja enimmäkseen kukertuivat ne nurin niskoin talrikeillemme tai niskoihimme juur silloin, kun niitä ei olis tarvittu. N'oli oikein sieviä käärmeitä, juomuselkäisiä, ja niiss' ei ollut mitään pahaa, mutta Sally täti ei pitänyt siitä seikasta mitään lukua; hän halveksi kaikkia käärmeitä, mitä sorttia ne ikinä olitkin, eikä voinut niitä kärsiä, ja niinpian kuin joku niistä tuli luistaen alas hänen päällensä, jätti hän sikseen kaikki mitä teki ja juoksi pakoon. En ole koskaan nähnyt mokomaa ihmistä. Ja aina hän huusi sitten, niin ett' olis luullut sen kuuluvan Jerikoon. Häntä ei olis saanut koskemaan niihin, ei pihdilläkään. Ja jos hän kääntyi sängyssään ja huomasi siinä yhdenkään käärmeen, niin ryntäs hän ylös ja kiljahti niin, ett' olis luullut tulipalon syttyneen. Hän pelotti silloin ukkoakin niin, että mies parka sanoi miltei toivovansa, ett'ei Jumala olis luonut mitään käärmeitä. Eikä siinä kylliksi; vaan sittenkin, kun jo jokikinen käärme oli tullut pois talosta, koko viikko sitten, ei Sally täti saattanut niitä unohtaa; kun hän istui jotakin tuumaten, niin ei tarvinnut muuta kuin vähän kutkuttaa häntä höyhenellä niskaan – heti hän syöksähti ylös huutaen pahanpäiväisesti. S'oli todellakin lystillistä. Mutta Tom sanoi, että vaimoväki aina on tuommosta. N'oli luotu senkaltaisiksi, Jumala ties minkä tähden – sanoi hän.

No, mutta vähitellen saatiin me sitten viimeisetkin eläimet sinne Jimin tupaan, ja siell' oli niin turkkasen hauskaa ja kodikasta, kun ne kaikki, hänen ruvetessaan soittamaan, tulivat parveillen paikoiltansa ja karkasit hänen päälleen. Vähän ikävää vain oli, että Jim ei oikein pitänyt hämähäkeistä eikä hämähäkit hänestä; ne väijyivät häntä alinomaa ja tekivät hälle kaikellaista kiusaa. Ja hän sanoi myös, että tahko ja rotat ja käärmeet veivät niin paljon tilaa sängyssä, että hälle itselleen tuskin jäi mitään makuusijaa ollenkaan; ja jos toisinaan jäikin, niin hän mukamas ei saanut nukkua, kun heidän keskuselämänsä oli niin peevelin vilkasta; ja s'oli vilkasta alinomaa, öin ja päivin, sanoi hän, koska ne eivät koskaan nukkuneet yhellä kertaa, vaan vuorotellen, niin että kun käärmeet nukkui, olit rotat kannella, ja kun rotat panit pitkälleen, tulivat käärmeet vahtiin; ja sillä viisin oli hällä aina seurakunta allaan sängyssä ja pahasti hänen tiellään, miten ikinä hän kääntyikin vääntyikin, samalla kun toinen seurakunta piti sirkkusta hänen päällään; ja jos hän nousi hakemaan muuta paikkaa itselleen, niin pitivät hämähäkit varansa ja ivasivat häntä. Hän sanoi, että jos hän vain kerta maailmassa pääsis ulos, niin ei hän ikinä enää rupeis vangiksi, "vaikka maksettais palakkaa."

Kolmannen viikon lopussa oli kaikki tyyni jotakuinkin reilassa. Olimme hyvissä ajoin lähettäneet paidan sinne piirakassa, ja joka kerta kun joku rotta puri Jimiä, oli hän varuillaan ja piirteli pikkusen päiväkirjaansa niin kauvan kuin verimuste oli tuoretta; kynät oli valmiina ja kirjotukset hakattu tahkoon; sängynjalka oli sahattu poikki, ja m'oltiin syöty sahajauhot, ja me saatiin niistä ankarat pistokset vatsaan. Me luultiin, että me kuoltais siihen paikkaan, mutta me ei kuoltu. En oo koskaan nähnyt sahajauhoja, jotk' olis olleet niin hitaita sulamaan; ja samaa sanoi Tom. Niin no, työt oli viimeinkin tehty, kuten sanoin. Ukko Phelps oli kirjottanut pariin kertaan tuonne plantaasiin Orleansin alapuolelle, että he tulisit noutamaan karkuneekeriään, mutta hän ei ollut vieläkään saanut mitään vastausta – siitä syystä, että semmosta plantaasia ei ollut olemassa; ja nyt hän uhkas ilmottaa hänestä St. Louisin ja New-Orleansin sanomalehdissä; ja kun hän mainitsi St. Louisia, tunsin minä kylmiä väristyksiä pitkin selkäpiitäni, ja minä näin, että meiltä rupes aika käymään täpärälle. Mutta Tom sanoi, että nyt täytyi jo ryhtyä nimettömiin kirjeisiin.

"Mihin?" kysyin minä.

"Nimettömiin kirjeisiin", sanoi hän; "ekkö sä ymmärrä? Niissähän varotetaan ihmisiä onnettomuuksista, jotka heitä uhkaa. Toisinaan tehdään se yhellä tavalla, toisinaan toisella. Mutta aina pitää olla joku, joka vakoilee vankia ja kantelee linnanpäällikölle. Kun Ludvig Kuudestoista aikoi karata Tulliriioista, oli siellä eräs piika, joka kanteli hänen päällensä. S'on varsin hyvä tapa, ja niin on nimettömät kirjeet myös. Käytetään me kumpastakin. Ja sitä ruukataan myös, että vangin äiti vaihtaa vaatteita hänen kanssaan ja jääpi vankeuteen, kun vanki puolestaan pujahtaa tiehensä äitinsä vaatteissa. Tehdään me nyt sekin."

"Mutta kuules, Tom", sanoin minä, "miks meidän pitäis varoittaa heitä onnettomuuksista, jotka heitä mukamas uhkaa? Olkoot varuillaan itse – sehän on heidän asiansa."

"Niin, mutta siihen ei oo luottamista, että he sen, tekevät. N'on täällä niin pölkkypäisiä, ett'eivät pidä lukua mistään. No, sinä saat nyt olla piikana; saat hiipiä sisään tuon mulattitytön luo yöllä, hänen nukkuessaan, ja varastaa hänen leninkinsä."

"Mutta, Tom, siitä syntyy kaiketikin aika melu aamulla, sillä hällä kai ei ole muuta kuin se ainoa leninki."

"Niin, kyllä tiedän; mutta sinähän et tarvitse sitä muuta kuin kymmenen minuutia – pidät sitä päälläs vain silloin, kun pistät sen nimettömän kirjeen porstuvan oven alle."

"Hyvä, hyvä, mä teen sen sitten; mutta yhtä hyvinhän voisin toimittaa tuon asian omissa vaatteissani."

"Näyttäisitkö sinä piialta silloin? hä?"

"Ei, mutt' eihän ketään olekkaan katsomassa, miltä mä näytän."

"Se ei kuulu asiaan. Meidän pitää aina tehdä oikein, – huolimatta siitä, onko kukaan meitä näkemässä vai ei. Eikö sull' ole mitään omaatuntoa, mitään periaatteita, Huck?"

"No, no, älä nyt suutu; minä rupeen piiaksi sitten. Mutta kuka rupee Jimin äidiksi?"

"Minä. Minä kaappaan yhen leningin Sally tädiltä."

"No, mutta silloinhan sinun pitää jäädä sinne mökkiin, kun minä ja Jim karataan."

"Eipä niinkään. Minä tukin Jimin vaatteet täyteen olkia ja nostan koko möhkäleen hänen vuoteelleen – edustamaan hänen äitiänsä, joka sillä viisin on valevaatteissa; ja Jim ottaa leningin multa ja pukee sen päälleen, ja sitten me kaikki karataan yhdessä."

No, Tom hän kirjotti tuon nimettömän kirjeen, ja minä menin ja sieppasin tuon mulattitytön hameen sinä yönä ja puin sen päälleni ja pistin kirjeen porstuvan oven alle, niinkuin Tom oli neuvonut. Kirjeessä seisoi näin:

Olkaa varuillanne. Onnettomuus uhkaa teitä. Silmät auki!

Tuntematon ystävä.

Seuraavana yönä liisteröimme porstuvanovelle taulun, jonka Tom oli maalannut verellä ja joka kuvasi pääkalloa ja kaks luuta ristissä; ja sitten taas seuraavana yönä mättäsimme me kyökinoveen toisen, joka kuvasi ruumisarkkua. En koskaan ole nähnyt niin kauhistunutta herrasväkeä kuin Phelpsin niinä päivinä. He eivät olis voineet olla enemmän peloissaan, jos siell' olis ollut aaveita talon täydeltä – väijymässä heitä kaappien takaa ja sänkyjen alta ja pyörien ilmassa kaikkialla. Jos joku ovi vähän paukahti, niin hypähti Sally täti ylös huutaen "uh!" jos jotakin putos lattiaan, hypähti hän ylös huudahtaen "uh!" jos joku sattui koskemaan häneen, kun hän sit' ei aavistanut, teki hän samoin; ja aina hän luuli, että jotakin oli hänen takanaan, niin että hän alinomaa pyörähti yhtäkkiä ympäri kiljaisten "uh!" ja hän pelkäsi maatamenoa, mutt' ei uskaltanut istua valveillakaan. Tom sanoi, että kaikki meni oivallisesti, ja että tuo vain osotti, että m'oltiin toimitettu kaikki tehtävämme kunnollisesti eikä hutiloimalla.

Mutta nyt, sanoi hän sitten, saiskin jo paukahtaa! Ja seuraavana aamuna aikasin, ennen päivänkoittoa, oli meillä valmiina toinen kirje, ja me tuumattiin mitä me sillä tehtäis, sillä edellisenä iltana olit he panneet kaks neekeriä vahtimaan, yhden kummallekin ulko-ovelle. Viimein kapusi Tom alas pitkin ukonsyöttiä ja katsoi sitten vähän ympärilleen; ja koska neekeri kyökinovella nukkui, pisti hän kirjeen alas hänen niskastaan ja lippas tiehens. Näin seisoi tässä kirjeessä:

Älkää pettäkö minua, minä tahdon olla ystävänänne. Raivosa ryövärijoukko Indiaanein Alueelta aikoo varastaa karkuneekerinne tänyönä, ja n'on koittanut pelottaa teitä niin, että te pysysitte sisässä ettekä häiritsis heitä. Minä kuulun siihen joukkoon, mutta min' oon saanut Kristinuskoa ja haluan luopua siitä jälleen ja elää kunniallista elämää taas, ja siis minä nyt ilmotan sen pirullisen aikomuksen. Ne tulevat hiipien pohjosesta päin pitkin takettia säntilleen puolyön aikana, väärällä avaimella, ja menevät neekerin kojuun kaapatakseen hänet sieltä. Minun pitää mukamas seisoa vähän matkaa siitä ja puhaltaa tinatorveen, jos näen mitään vaaraa, mutta sen sijaan minä tuumaan määkyä "bää!" kuin lammas, niin pian kuin h'ovat menneet sisään kojuun puhaltamatta torvea ollenkaan; sitten kun he päästävät hänen kahleensa, voitte hiipiä sinne ja lukita oven, ja tappaa heidät kaikki tyyni kun saatte aikaa. Tehkää just präsiis niinkuin minä sanon, muuten he epäilevät vaaraa ja nostavat hirveän melun. Minä en pyydä mitään muuta palkintoa kuin hyvän omantunnon.

Tuntematon ystävä.