Читать книгу: «Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut», страница 21

Neljästoista luku

Niin pian kuin me sinä iltana arveltiin kaikkien nukkuneen, kavuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä ja mentiin tuohon suojukseen ja pantiin salpa ovelle ja otettiin framille kiiltopuumme ja ryhdyttiin työhön. Me perattiin pois kaikki roskat neljän viiden jalan pituiselta paikalta alimman hirren vierestä. Tom sanoi, että se paikka oli aivan Jimin sängyn takana ja että meidän piti kaivautua sisään sängyn alle, sillä kun Jimin viltti riippui alas lattiaan asti sängyn etupuolelta, niin ei kukaan mukamas vois aavistaa mitään reikää, nostamatta ylös vilttiä. No, me kaivettiin ja kaivettiin pöytäveitsillämme kello kolmeen asti yöllä, ja silloin oltiin me uupuneet kuin ajokoirat, ja käsissämme oli rakkoja, ja tuskin sittenkään näkyi vielä mitään jälkiä työstämme. Viimein sanoin minä:

"Kuulehan, Tom Sawyer, tämä ei ole mitään kolmenkymmenenseitsemän vuoden työtä, vaan kyllä sitä kestää kolmekymmentäkaheksankin; usko pois!"

Hän ei mitään sanonut, ensimmältä; hän vain huokaili, ja hetken päästä herkesi hän kaivamasta, ja minä näin, että hän mietiskeli vahvasti. Viimein sanoi hän:

"Ei kannata, Huck; ei tämä mene. Jos me oltais vankeina, niin s'olis toista, sillä silloin meill' olis aikaa kuinka monta vuotta hyvänsä, eikä mitään kiirettä; eikä meidän tarvitsis kaivaa kuin muutama minuuti päivässä, eikä kätemme menis rakoille, ja me voitais sillä viisin jatkaa vuosi toisensa perään ja tehdä kaikki kunnollisesti, niinkuin se työ oikeuden mukaan on tehtävä. Mutta meidän täytyy joutua, aika on täpärällä. Jos me vielä raadetaan yökausi tällä viisin, niin täytyy meidän sitten levätä koko viikon parantaaksemme käsiämme – muuten niistä ei enää olis pitämään kiinni pöytäveitsestä."

"No, mitä me nyt tehdään, Tom?"

"Kuulehan nyt. Eihän s'ole oikein eikä hyvätapaista eikä laillista eikä moraalista, enkä kuolemaksenikaan tahtois että kukaan saa siitä tietää – mutta täss' ei ole muu neuvona; meidän täytyy kaivaa hänet ulos kuokilla ja kuvitella, että n'on veitsiä."

"Kaikkia sinä saivarteletkin, Tom Sawyer", sanoin minä; "no, kuokat ne nyt on jotakin, ja minä puolestani en välitä vähintäkään siitä, onko niiden käyttämisessä tuota moraalia ja laillisuutta vai ei. Jos min' aion varastaa neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan, niin mitä hittoa se asiaan tulee, millä viisin minä ne varastan. Mitä minä haluan on neekerini, tai mitä mä haluan on vesimelooni, tai mitä mä haluan on sunnuntaikoulukirja – ja jos kuokka on paras ja mukavin ase, niin sitä minä myös käytän kaivaakseni ulos tuon neekerin tai vesimeloonin tai sunnuntaikoulu-kirjan; enkä minä jumaliste anna kuollutta rottaa siitä, mitä sinun paraat kirjailiasi minun aseestani ajattelevat."

"No", sanoi hän, "tässä käy nyt laatuun kuokat, mutta kuvittelemalla. Ilman kuvittelemista minä en menis niitä käyttämään, sillä oikea on aina oikeaa ja väärä on väärää, tiiä se. Sinähän kyllä voisit kaivaa Jimin ulos kuokalla ilman kuvittelematta sitä pöytäveitseksi, sillä sin' et tiedä paremmin; mutta se ei käy laatuun mulle, joka tiedän miten pitää olla. Anna mulle veitsi!"

Häll' oli oma veitsi kädessään, mutta mä ojensin hälle minun. Hän viskas sen menemään sanoen:

"Anna mulle veitsi!"

Min' en tiennyt mitä hän meinas, ensimmältä; mutta tuumasin sitten hetken aikaa. Hm, jassoo – aattelin. Kaivelin siinä vähäsen noissa vanhoissa työkaluissa, kunnes sain kynsiini vanhan lapahakun. Sen annoin hälle, ja hän alkoi kaivaa sillä sanomatta sanaakaan.

Aina oli hän tommonen. Täynnään kaikenmoista turhanpäiväistä kunniantuntoa ja kaikenkaltaisia prinsipaaleja.

No, minä puolestani otin lapion, ja siinä me sitten kuokittiin ja lapioittiin, että multa pyrytti ympärillämme. Me jatkettiin sitä noin puoli tuntia, kauemmin me ei jaksettu; mutta silloin olikin meillä jo jommonenkin kolo valmiina. Tultuani huoneeseemme, katsoin ulos ikkunasta ja näin, miten Tom taas yritteli ylös pitkin ukonsyöttiä; mutta hän ei päässyt mihinkään helläävien käsiensä takia. Viimein sanoi hän:

"Ei maksa vaivaa, ei käy. Mitä mä teen? Neuvoppa minua nyt."

"Kyllä", sanoin mä; "mutta se kai ei ole moraalista eikä laillista. Käyhän ylös rappusia myöten niinkuin minä ja kuvittele niitä ukonsyötiksi."

Ja niin hän tekikin.

Seuraavana päivänä varasti Tom tinalusikan ja messinkisen kynttiläjalan talosta, tehdäksemme niistä kyniä Jimille, ja sitä pait kuus talikynttilää; ja minä sieppasin neekerien mökeistä kolme tinatalrikkia. Tom sanoi, ett'ei siinä ollut kylliksi mukamas; mutta minä sanoin, ett'ei kukaan koskaan näkis niitä talrikkeja, jotka Jim heitti ulos, siks että ne putoisit suorastaan koiranputkiin ja nokkosiin ikkuna-aukon taakse – sieltähän voisimme ne sitten hakea, ja hän vois käyttää niitä toistamiseen. No, siihen jo tyytyi Tomkin ja sanoi sitten:

"Niin no, nyt me vain saadaan tuumata, miten kaikki kapineet saadaan sinne Jimille."

"No, herranen aika", sanoin mä, "mitä siin' on muuta, kuin että pistetään ne sisään reiästä, kun saadaan se valmiiks."

Hän vain katsahti minuun halveksivasti ja mumisi jotain hupakkojen tuumista, ja sitten alkoi hän miettiä asiaa. Hetken päästä sanoi hän sitten leiponeensa kokoon pari kolme eri tapaa ja temppua, mutt' asialla ei ollut mitään kiirettä, sanoi hän; me kerettäis kyllä valita paras konsti sitten. Kaikkein ensiksi pitäis meidän puhutella Jimiä, meinas hän.

Sinä yönä luikuttiin me alas pitkin ukonsyöttiä vähä kello kymmenen jälkeen, ja meill' oli kynttilä muassamme, ja me kuunneltiin ikkuna-aukon alla ja kuultiin miten Jim kuorsasi. Sitten ryhdyttiin me taas työhön, ja puolen kolmatta tunnin päästä oli meillä reikä valmiina. Me ryömittiin siitä Jimin sängyn alle ja sisään majaan ja sytytettiin kynttilä. Sitten herätimme hänet hiljaa, ja nähdessään meidät lensi hän niin iloseksi, ett' oli puhjeta itkemään ja sanoi meitä rakkaiksi lapsikseen ja jumala ties miksi; ja sitten pyysi hän meitä hankkimaan jotain viilaa ja viilaamaan hänen ketjunsa poikki, niin että me päästäis pujahtamaan tiehemme viipymättä. Mutta Tom selitti hälle, että s'olis kaikkia sääntöjä vastaan, se semmonen karkaus, ja kertoi hälle sitten kaikki tuumamme ja miten me voitais niitä hädän tullen muutella; eikä Jimin mukamas tarvitsis ollenkaan pelätä, kyllä hän vapaaksi pääsis, s'oli vissiä se. No, Jim hän tyytyi mihin hyvänsä; ja me istuttiin ja juteltiin vanhoista ajoista ja jos jostakin; ja viimein kertoi Jim, että Silas eno ruukkasi tulla sinne sisään joka päivä tai joka toinen päivä pitämään rukousta hänen kanssaan, ja Sally täti katsomaan, että häll' oli hyvä olla ja kyllikseen syömistä. Silloin sanoi yht'äkkiä Tom:

"Nyt mä tiedän. Me lähetetään sulle kapineet heidän kauttaan."

Minä sanoin:

"Ei, ei – sehän nyt suorastaan olis oikein tyhmeliinin tuumia."

Mutta Tom ei ollut minua kuulevinaan, vaan kävi suoraan päälle vain.

Semmonen oli hänen tapansa, kun hän kerran oli saanut jotakin päähänsä.

Ja sitten hän kertoi Jimille, miten me leipoisimme köysitikkaat piirakkaan ja lähettäisimme hälle sen ja muita isompia kapineita Nat'in kautta – Nat oli sen neekerin nimi, joka häntä ruokki – ja Jimin piti olla varuillaan eikä ällistyä eikä antaa Natin huomata mitään; ja pienempiä kapineita pistettäis me enon taskuihin, ja Jimin täytyi ne sieltä varastaa; ja muita pikkukaluja sidottais me kiinni Sally tädin vyöliinannauhaan tai pistettäis hänen vyöliinantaskuunsa, jos niin sopi. Ja sitten Tom kertoi mitä kaikkia me lähetettäis hälle varastettavaks ja mitä hän niillä tekis. Niinpä piti Jimin muun muassa kirjottaa päiväkirjaa paidalle verellänsä; no, ja muuta senkaltaista äksänpäksää. Tom ei voinut saada päähänsä, mitä hyötyä noista kaikista tempuista olis, mutta sanoi että me, ku oltiin valkosia, kyllä tiettäis mikä oli parahinta, ja lupasi tehdä aivan niinkuin Tom oli määrännyt.

Jimillä oli hätävarapiippuja ja tupakkaa, niin että meill' oli oikein juhlahetki siellä hänen luonaan. Sitten me ryömittiin ulos reiästä jälleen ja pötkittiin kotiin ja kömpittiin nukkumaan, ja kätemme olit kuin niit' olis pureksittu. Tom oli ilonen kuin harakka ja sanoi, ett'ei hällä vielä koskaan eläissään ollut ollut niin hauskaa; ja hän vain toivoi, että me saatais jatkaa Jimin pelastamista kaiken ikäämme ja sitten jättää hänet perinnöksi lapsillemme, että heilläkin olis yhtä hauskaa; hän myös vahvasti uskoi, että Jim tulis tykkäämään vanki-elämästään yhä enemmän ja enemmän, mitä mukaa hän siihen tottuis. Hän arveli, että tuota pelastustyötä sillä viisin voitais venyttää noin kaheksankymmentä vuotta eelleen, ja kaikki, ku sit' olit hommanneet, tulisivat kuuluisaksi historiassa.

Aamulla mentiin me alas halkopinolle ja hakkasimme messinkisen kynttiläjalan sopiviin palasiin, ja Tom pisti sekä ne että tinalusikan taskuunsa. Sitten mentiin me neekerimajoille, ja samalla kun minä juttelin Natin kanssa, leipoi Tom sukkelasti palasen kynttiläjalkaa muutaman leipäkakun sisään, jok' oli Natin pytyn päällä; ja sitten seurattiin me Nattia nähdäksemme, miten asia menis, ja se meni mainiosti. Jim haukkasi palasen leipäkakusta ja oli pureksia mäsäksi kaikki hampaansa; eikä mikään maailmassa saattanut olla tyylikkäämpää, sanoi Tom. Jim hoiti peliään kuin mies; oli vain olevinaan kuin olis purrut pieneen kiveen tai johonki semmoseen, jota niin usein ruukkaa olla leivässä; mutta sitten hän ei enää koskaan purrut mihinkään, tokasematta kahvelia sen läpi parista kolmesta paikasta.

Seistessämme siinä himmeässä valossa, tuli pari koiraa sukeltaen ylös Jimin sängyn alta; ja mitäs ollakkaan! niiden perästä tulla puikahti koko parvi, toinen toisensa jälkeen; ja yht'äkkiä oli koko ykstoista koiraa siinä vilkkaasti nuuskimassa ja heiluttamassa häntiään, niin että meillä tuskin oli sijaa hengittää. Kas niin! me olimme jättäneet lautakatoksen oven auki. Nat neekeri ulvomaan aivan kauheasti ja huutamaan "noidat, noidat!" ja hän kuppuroi kumoon koirain sekaan lattialle ja voivotteli siinä hyvän aikaa kuin kuoleman kynsissä. Tom potkas oven auki seppo selälleen ja heitti ulos lihapalasen Jimin pytystä; ja koirat tietysti heti perästä. Ja tuossa paikassa oli Tomkin ulkona ja takasin taas – ja salpas oven, ja minä kyllä ymmärsin, että hän nyt oli pannut kiinni sen toisenkin oven. Sitten rupes hän juttelemaan tuon neekeri paran kanssa ja mielisteli häntä ja kysyi hältä, oliko hän taaskin näkevinään jotain. Ja Nat nousi istualle ja katseli pelko naamassaan ympärilleen, ja sanoi sitten:

"Jaa-a, herra Sid, sanokaahan että min' oon hullu, mutta jumalavita luulenki nähäneeni koko miljoonan koiria, vai oliko ne piruja, täällä sisässä vastikkään. Niin, niin, minä tunsin niitä ruumiillani, tunsinpa totta jumaliste; n'oli kaikki niskassani. Jospahan vain kerranki saisin kynsiini yhyrenkään noista riivatun noi'ista, niin – mutta paras olis, että ne pysys minusta kaukana."

Tom sanoi:

"No, minäpä sanon mitä minä aattelen. Minkähän tähen tulevat ne aina tänne justiin tään karkuneekerin ruoka-aikana? Joo – sentähen, ett' ovat nälissään, ymmärräkkös. Sinun täytyy tehdä niille noitapiirakka, s'on vissi se."

"Mutta hyvänen aika, herra Sid, miten minä osaisin teherä mittään semmosta? Enhän oo kuullu puhuttavankaan mokomista piirakoista ennen."

"No, koska niin on, niin minä teen sen itse."

"No, voi, voi, taharotteko toellaki teherä mulle semmosen, herra Sid? Jumala teitä siunakkoon siitä! Minä suutelen jalakojanne, jos teette mulle noitapiirakan, herra Sid."

"No, no, minä teen sen sinun tähtes, koska sin' oot ollut meille hyvä ja huviksemme näyttänyt meille karkuneekerin. Mutta sun täytyy olla turkkasen varovainen. Kun me tullaan likelle, pitää sun kääntyä meihin selin; ja mitä ikinä me pistetäänkin pyttyyn, niin sin' et saa olla siitä tietävinäs. Ja älä katso sinä päältä, kun Jim ottaa tavarat pytystä – muuten saattaa tuho tulla; ja älä helkkarissa koske noihin noitakaluihin."

"Minäkö menisin koskemaan mokomaan pirunpaistiin? Ee-i, en sormenpäällänikään, en vaikka saisin satatuhatta kymmentä miljoonaa dollaria."

Viidestoista luku

No, se seikka oli siis selvillä. Sitten mentiin me tiehemme ja luistettiin sen romuläjän luo takapihalle, joss' oli vanhoja kenkiä ja repaleita ja särkyneitä pulloja ja kaikellaista muuta roskaa; ja siinä me tongittiin hetken aikaa, kunnes löysimme vanhan pesupaljun, joss' oli reikiä, jotka me tukittiin kiinni niin hyvin kuin voitiin, leipoaksemme siinä piirakan, ja me otimme sen alas kellariin ja varastimme sen täyteen jauhoja; ja sitten me mentiin aamiaiselle ja löydettiin pari pärekattonaulaa, joita Tom sanoi sopiviksi valtiovangille, joka tahtoi kirjottaa nimensä ja kaikki surulliset ajatuksensa vankikoppinsa seinään; ja toisen näistä nauloista pistimme me Sally tädin vyöliinan taskuun, kun vyöliina sattui venymään tuolinkarmilla, ja toisen naulan taasen tukimme me Silas enon hatunnauhan taakse, kun hattu oli piirongin päällä; sillä me kuultiin, kun lapset sanoivat, että pappa ja mamma aamupäivällä aikoivat mennä katsomaan tuota karkuneekeriä; ja sitten me syötiin aamiaista, ja Tom pisti tinalusikan Silas enon takintaskuun, ja Sally täti ei vielä ollut sisällä, niin että me saatiin odottaa vähän aikaa.

Ja kun hän tuli, oli hän kuuma ja punanen ja suuttunut ja malttoi tuskin odottaa kunnes ruokarukous oli luettu. Kaataen kahvia kuppiin toisella kädellään ja toisella vähän tukistaen nuorinta lastaan, sanoi hän:

"Min' oon nyt hakenut jos jostakin, ja min' en totta maarian ymmärrä, mihin sinun toinen paitas on joutunut."

Minun sydämmeni pomsahti alas suoraa päätä keuhkon ja maksan ja muiden sisälmyksien väliin, ja iso palanen kovaa leipää kirposi kurkustani sen perään ja törmäsi puoli tiessä yhteen ankaran yskän kanssa, niin että se kimmahti takasin ja lensi kuin ammuttuna pöydän yli ja osui suorastaan nuorimman lapsen silmään, niin että tuo kakara rupes kiemuroimaan kuin onkimato ja ulvomaan kuin indiaani rynnätessään sotaan; ja Tomkin puolestaan meni vähän kalpeaksi nenän tienoilta; ja noin neljäsosa minuutin kuluessa olisin minä myynyt itseni puolesta ostohinnasta, jos joku hyvä ihminen olis tarjonnut. Mutta sitten me taasen toinnuttiin ja tultiin entisilleen – s'oli vain tuo äkkinäinen yllätys, joka niin oli painanut kaiken potramielemme lakoon. Silas eno sanoi:

"Niin, kyllä s'on kummallista, min' en sit' ymmärrä. Minä muistan varmaan, että minä riisuin sen päältäni, sillä – "

"Sillä sulla kaiketi ei oo muuta kuin yks päälläs! Niin! Kyllähän minäkin tien, että sinä riisuit sen päältäs, ja minä tien sen paremmin kuin sinun mainio muistis, sillä minä näin omin silmin eilen, että se riippui pyykkinuoralla. Mutta nyt se ei oo siinä – ja sinä saat pukea päälles punasen villapaidan, siks kun minä saan aikaa neuloa sulle uutta. Siitä tulee jo kolmas kahessa vuodessa; enhän totta maarian enää ennätä muuta kuin pitää sinua paidoissa. Min' en saata ymmärtää, mihin sä ne hukkaatkin kaikki. Luulishan toki, että mies sinun ijälläs osaa pitää paitaansa tallella."

"No, no, muijaseni, koenhan minä parastani. Mutt' eihän se nyt oo yksinään minun syyni, sill' enhän minä niitä nää enkä pidä mitään lukua niistä, jos ei mull' oo niitä päälläni; enkä minä uskois, ett' oon hukannut mitään paitaa silloin kun s'on ollut päälläni."

"Jaha, sekös vielä puuttuis, Silas – mutta kai sinä tekisit senkin, jos voisit. Eikä s'oo vain paitas, jok' on poissa. Yks lusikka on myös hävinnyt; niit' oli kymmenen, ja nyt on vain yheksän. Kai on vasikka vetänyt pois paidan, aattelen mä, mutta se ei oo voinut viedä lusikkaa; se nyt on vissi se."

"Onko mitään muuta poissa, Sally?"

"Onpa niinkin – kuus talikynttilää. No, rotat on saattanut viedä ne, ja kumma kyllä, ett'ei n'oo vienyt koko taloa, kun sinä aina sanot meneväs tukkimaan niiltä reiät etkä koskaan sitä tee; ja jos ne ei olis niin tyhmiä, niin ne nukkuisivat sinun tukassas, Silas – sinä et tietäis siitä mitään."

"Jaa, jaa, muijaseni, s'on minun syyni, s'on minun syyni. Mutta huomenna meen minä tukkimaan nuo reiät."

"Ooh, min' en pitäis kiirettä, tulevana vuonna sopii yhtä hyvin.

Matilda Angelina Araminta Phelps!"

Lapsi veti sukkelasti käpälänsä pois sokurirasiasta. Samassa tuli neekerivaimo ovesta sisään sanoen:

"Rouva, yks lakana on hävinnyt."

"Lakana! No, mutta Herra hallikkoon!"

"Minä meen tukkimaan nuo rotanreiät jo tänäpänä", sanoi Silas eno, näyttäen hyvin nololta.

"Puhu nyt roskaa! – luulekko että rotat on vienyt lakanan. Mihin s'on joutunut, Liisa?"

"Niin, herra jesta, ku sen tietäsin, rouva. S'oli pyykkinuoralla viel' eilen, mutta ny s'on hukkunu; sit' ei oo siin' ennää."

"Minä luulen että maailman loppu on tullut. Enhän ikipäivinäni oo tämmöstä nähnyt. Paita ja lakana ja lusikka ja kuus kyntt – "

"Rouva", huusi sisään törmäten toinen palvelustyttö, "yks messinkinen kynttiläjalaka on poissa."

"Tahokko mennä tiehes, sinä homssu, tai min' annan sulle!"

Hän oikein sähisi, kuin kissa. Minä rupesin tuumaamaan, ett' eiköhän täss' olis paras pujahtaa tiehensä ja mennä metsään, kunnes rajuilma vähän lauhtuis. Hän torui ja tirskui ja pauhasi yhteen menoon hyvän aikaa, eikä kukaan muu uskaltanut hiiskua sanaakaan; ja yht'äkkiä Silas enon naama lensi kovin pitkäksi, ja hän veti lusikan ylös taskustaan. Sally täti vaikeni ja jäi seisomaan suu selällään ja kädet ilmassa; ja minä puolestani toivoin, ett' olisin ollut Jerusalemissa tai jossain muussa paikassa. Mutta hiukan toinnuttuaan, sanoi Sally täti:

"Kas niin! justiin niinkuin minä arvasin. Sull' on ollut se taskussa koko ajan, ja totta maar luulenki, että sull' on siellä ne muukkin. Miten se tuli sinne?"

"Niin, en totisesti minä tiedä, muijaseni", sanoi ukko hyvin sävysästi puolustuksekseen. "Minä tutkin saarnatekstiäni Apostolein teoin seitsemännestätoista luvusta ennen aamiaista, nääkkös, ja s'on mahdollista, että minä pistin taskuuni lusikan, aikoessani pistää siihen Testamenttini, ja niin se mahtaa ollakkin, sillä Testamenttia mull' ei oo taskussani, mutta minäpä menen katsomaan, ja jos Testamentti on siellä kuin se oli, niin s'on selvää, ett'en minä pannut sitä taskuuni, vaan otin sen sijaan lusikan, ja – "

"Ooh, mutt' olehan jo vaiti, Herran nimessä! ulos täältä jokikinen sorkka, heti paikalla, ja pysykää minusta kaukana, kunnes ennätän tointua vähäsen."

Kun ukko otti hattunsa, putosi pärekattonaula lattialle, ja hän otti sen siivosti ylös ja pani sen hattuhyllylle eikä sanonut yhtään sanaa. Ulos tultuamme sanoi Tom:

"Hm, siit' ei ole mitään hyötyä, ett' enää lähetetään kapineita hänen kauttaan. Mutta hän teki meille yhtäkaikki hyväntyön tuon lusikan suhteen, tietämättään mitä teki; mennään nyt me ja tehdään hälle hyvä työ hänen tietämättään – tukitaan nuo rotanreiät."

Niitä oli iso joukko alaalla kellarissa, ja meiltä meni koko tunti niiden tukkimiseen, mutta silloin olikin työ hyvin tehty, ja me oltiin menossa pois. Mutta silloin kuultiin me askeleita portaissa, ja me sammutettiin kynttilämme ja mentiin piiloon. S'oli ukko ku tuli, kynttilä toisessa kädessä ja pieni rykelmä lautapalasia toisessa. Hän nahjusti toiselta rotanreiältä toiselle, kunnes hän oli katsellut niitä kaikkia; ja silloin seisahtui hän ja seisoi noin viis minuutia, tuumiskellen vain ja tiputtaen talia maahan kynttilästä. Sitten kääntyi hän hiljaisesti ja uneksien rappusiin päin ja mumisi itsekseen:

"Jaa, jaa – minä en kuolemaksenikaan muista milloin min' oon sen tehnyt, mutta tehty se vain on. Eikä kukaan voi syyttää minua rottain takia. Mutta mitäpä tuosta nyt enää. Annetaan olla."

Ja niin hän astui ylös rappusia taas mumisten yhä itsekseen. S'oli tavattoman siivo ja hyväluontoinen ukko. Ja niin on hän vielä tänä päivänäkin.

Tom mietiskeli vahvasti, miten me saisimme kynsiimme lusikan taas. Keksittyään viimein keinon, sanoi hän mulle, miten meidän pitäis tehdä; ja sitten istuttiin me odottamaan lusikkakorin viereen, kunnes Sally täti tulisi; ja kun hän tuli, rupes Tom niitä lukemaan ja latelemaan niitä toiselle puolelle, ja samassa pistin minä yhden niistä takinhihaani, ja Tom sanoi:

"Kuulkas, täti, täss' ei nytkään ole muuta kuin yheksän lusikkaa."

Täti sanoi:

"Juoskaa ulos leikkimään te ja älkää otelko siinä. Tienhän minä paremmin, joka justiin ne luin."

"Niin, mutta min' oon lukenut ne kaks kertaa, ja niit' ei ole muuta kuin yheksän."

Hän näytti suuttuneelta, mutta tuli kuitenkin pöydän viereen ja rupes niitä lukemaan.

"No, mutta totta totisesti – yheksän vain. Mitä, mitä tämä tietää?

Luenpa ne vieläkin kerran."

Minä pistin siihen salavihkaa sen, joka mull' oli takinhihassani, ja laskettuaan uudestaan sanoi hän:

"No, kas niin! Totta maarian onkin niitä kymmenen taas!" ja hän näytti kovin ällistyneeltä. Mutta Tom sanoi:

"Sitä min' en usko, hyvä täti."

"Ekkö nähnyt, että mä ne luin, poika naskali?"

"Kyllä, mutta – "

"No, niin luen minä ne sitten vieläkin kerran."

Minä sieppasin siitä jälleen pois yhden, ja tietysti siinä sitten sillä kertaa taas oli vain yheksän. Täti parka oikein vapisi päästä kantapäähän, niin hän oli suuttunut. Mutta miten hän niitä lukikin, niin joka kerta tuli aina toisin – milloin yheksän, milloin kymmenen. Raivostuneena sieppasi hän viimein korin ja lennätti sen läpi koko huoneen ja oli tehdä kissasta raajarikon; ja sitten käski hän meidän pötkiä pellolle ja jättää hänet rauhaan, ja jos me tultais hänen näkyviinsä ennen päivällistä, niin Jumala varjelkoon meitä! No, meill' oli tuo onneton lusikka hallussamme, ja samassa kun hän passitti meidät ulos, annoimme me sen luistaa hänen vyöliinantaskuunsa; ja Jim sai sen, niinkuin tuon naulankin, aivan oikein ennen kello kahtatoista. Me oltiin hyvin tyytyväiset tähän hommaan, ja Tom sanoi, että se ansaitsi kaksinkerroinkin sen vaivan, mikä siihen meni – sillä, sanoi hän, nyt ei Sally täti vois lukea lusikoitaan, vaikka seisois päällään, koska hän ei vois luottaa omaan laskuunsa, jos lukiskin ne oikein; hän oli mukamas nyt ainakin kolmeksi päiväksi lukenut päänsä niin pyörälle, että hän uhkais tappaa jokaisen, joka pyytäis häntä lukemaan lusikoitansa uudestaan.

Sitten me illalla panimme lakanan jälleen nuoralleen ja varastimme toisen tädin huoneesta: ja taas me panimme senkin takasin ja varastimme sen uudestaan, ja saman tempun uudistimme sitten vielä pari kertaa, kunnes hän ei enää tietänyt kuinka monta lakanaa häll' oli ja viimein sanoi, ett'ei hän siitä välittänyt eikä enää rupeis tuhlaamaan loppuakin sielustaan niiden tähden eikä menis niitä räknäämään, vaikka hänen henkeään kysyttäis – hän tahtoi ennen kuolla.

No, kaikki oli nyt hyvin; piirakka vain oli vielä tekemättä, ja se saattoi meille turkkasen paljo vaivaa. Me laitoimme tulen metsään, paistaaksemme sen siellä, mutta siit' ei tahtonut mitään tulla. Me menetettiin hyvin paljo jauhoja ja pantiin monta päivää yritykseen, ja me saatiin palohaavoja käpäliimme, ja silmämme rupesit pahasti kirvelemään alituisesta savusta. Meidän piti, näettekös, vain saada ontelo korppu, johon sitten köysitikkaat pistettäis; mutta me ei tiedetty, miten hitolla se saatais pysymään koossa. Viimein keksimme kuitenkin oikean konstin – ja s'oli se, että köysitikkaat paistettiin mukaan, sinne piirakan sisään. Me istuttiin muuan yökausi siellä Jimin luona ja revittiin lakana kapeihin liuskaleihin ja punottiin ne yhteen, niin että viimein saatiin köysi niin sievä ja tyylikäs, että siihen pulskasti olis saattanut hirttää kenen hyvänsä. Me kuviteltiin, että sen tekemiseen oli meiltä mennyt ummelleen yheksän kuukautta.

Ja aamupäivällä me sitten otimme sen mukaan metsään, mutta se ei tahtonut mahtua piirakkaan. Kun s'oli tehty koko lakanasta sillä viisin, niin siin' oli köyttä kylliksi neljäänkymmeneen piirakkaan, jos siks' olis tullut, ja sitä paitse vielä soppaan ja soosiin ja jälkiruokiin.

Me heitettiin siis pois kaikki, mitä me ei tarvittu, ja pidettiin vain niin paljon kuin mahtui piirakkaan. Me ei voitu keittää mitään piirakkaa tuossa vanhassa astiassa, joka meill' oli sitä varten, sillä me pelättiin, että sen juotokset sulaisivat; mutta Silas enolla oli vanha messinkinen vuoteenlämmittäjä, josta hän kovasti ylpeili, siks' että s'oli ollut erään hänen esi-isänsä oma, pitkällä puuvarrella, jok' oli tullut tänne Englannista Wilhelm Valloittajan kanssa Toukokukassa¹⁵ tai jossain muussa noista vanhoista laivoista ja jota säilytettiin vinnillä vanhojen ruukkujen kanssa, joita he pitivät arvossa, ei sentähden, että niill' olis ollut mitään arvoa, vaan sentähden, että n'olit muistoja, tykkäsit he – ja sen kaappasimme me ja veimme metsään ja hivelimme taikinaa sen syrjiin ja panimme köysitikkaat sisään ja peitimme sen taikinakannella ja panimme sitten messinkikannen päälle ja hehkuvia hiiliä tämän päälle, ja kvartin tunnin päästä oli meillä piirakka, jota jumaliste kelpas katsoa. Mutta se, joka ryhtyi syömään sitä piirakkaa, se kyllä teki viisaammin, jos sitä ennen tilas itselleen pari tynnyriä hammaspuikkoja, sillä siinä ateriassa antais totta maarian köysitikkaat tarpeeksi työtä.

Nat ei katsonut sinneppäin, kun me panimme noitapiirakan Jimin pyttyyn; ja sinne me myös pistettiin kolme tinatalrikkia ruokien alle. Ja Jim sai kaikki tyyni aikanansa, ja jäätyään yksikseen, survasi hän reiän piirakkaan ja piilotti köysitikkaat olkimatrassiinsa, ja sitten piirsi hän pari renkulaa tinatalrikkiin ja viskas sen ulos ikkunasta.