Читать книгу: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», страница 41

XI LUKU
Katakombit

Noin viiden vuoden kuluttua ristiinnaulitsemisesta Ester istui Ben-Hurin vaimona huoneessaan viehättävässä huvilassa Misenumin lähellä. Oli puolenpäivän aika, ja Italian hehkuva aurinko paahtoi puutarhan ruusuja ja viiniköynnöksiä. Huoneen sisustus oli kokonaan roomalainen, mutta Ester itse käytti juutalaisemäntäin tavallista pukua. Lattialla leikitteli leijonan taljalla kaksi lasta Tirzan silmäin alla. Eipä tarvinnut muuta kuin huomata, miten hellästi Ester katseli pienokaisia, niin heti voi arvata, että ne olivat hänen lapsensa.

Aika oli kohdellut häntä jalomielisesti. Hän oli kauniimpi kuin koskaan, ja toteutunut oli hänen unelmansa, että saisi emäntänä vallita Misenumin läheisessä huvilassa.

Keskellä tätä rauhallista ja kotoista kuvaa ilmestyi ovelle palvelija ja ilmoitti:

"Tuolla atriumissa on vaimo, joka tahtoo päästä puheille."

"Tulkoon hän tänne. Minä tahdon ottaa hänet vastaan täällä."

Vieras astui sisään. Ester nousi puhuttelemaan häntä, mutta katsahdettuaan tulijan kasvoihin pysähtyi ja peräytyi askelen, ja veri vaihteli hänen kasvoissaan. Sitte hän sanoi:

"Minä tunsin sinut kerran, hyvä vaimo. Sinä olet…"

"Minä olin Iras, Baltasarin tytär."

Ester hillitsi ihmetyksensä ja käski palvelijaa tuomaan istuinta.

"Ei", vastasi Iras kylmäkiskoisesti, "minä aion heti jälleen poistua."

He katsoivat toinen toiseensa. Me jo tiedämme, että Ester oli kaunis vaimo, onnellinen äiti ja osaansa ylen tyytyväinen puoliso. Onni sitä vastoin ei ollut niin suosiollisesti kohdellut hänen muinaista kilpasiskoansa. Tosin Iraan pitkä vartalo ei ollut kadottanut kaikkea viehätystänsä, mutta koko hänen muodostaan kajasti paheissa vietetty elämä. Kasvot olivat vastenmieliset, suuret silmät himmeät ja epäselvät, posket värittömät, huulet yhteen puserretut ja irstaat; kaikki osoitti, että vallattomuus vei häntä liian aikaiseen hautaan. Pukukin oli huonosti valittu ja likainen. Maantien tomu peitti hänen sandaalejansa.

"Ovatko nuo sinun lapsesi?" kysyi Iras, keskeyttääkseen kiusallista äänettömyyttä.

Ester katsahti äidin ylevyydellä niihin ja vastasi hymyillen:

"Ovat. Tahdotko puhella niiden kanssa?"

"Minä vain pelottaisin niitä", Iras vastasi. Sitte hän lähestyi Esteriä, ja kun Ester vasten tahtoansakin peräytyi, niin hän sanoi: "Älä pelkää. Minä tuon sanoman sinun puolisollesi. Sano hänelle, että hänen vihollisensa on kuollut, että minä itse olen surmannut hänet kostoksi kurjuudesta, jota hän on tuottanut minulle."

"Vihollisensako?"

"Niin, Messala! Sano miehellesi vielä, että minäkin olen saanut kovaa rangaistusta kärsiä siitä pahasta, jota tahdoin tehdä hänelle, niin kovaa, että hänen täytyy sääliä minua."

Kyyneliä tunkeutui Esterin silmiin. Hän aikoi sanoa jotakin, mutta Iras ehti ennen häntä.

"Ei", hän sanoi, "minä en tahdo nähdä mitään kyyneliä enkä huoli säälistä. Sano hänelle vielä, että minä olen tullut tajuamaan, että roomalainen on sama kuin peto. Jää hyvästi!"

Iras kääntyi menemään, mutta Ester kiiruhti pidättämään häntä.

"Odotahan toki miestäni. Ei hänellä ole mitään vastenmielisyyttä sinua kohtaan, hän on päin vastoin etsinyt sinua kaikkialta ja tahtoo tulla ystäväksesi. Minäkin koetan oppia rakastamaan sinua. Me olemme kristityt."

Iras ei taipunut.

"Ei", hän vastasi, "minä olen, mikä olen, vapaasta tahdosta. Kohta on kaikki lopussa."

"Mutta" – Ester vitkasteli – "eikö sinulla ole mitään toivetta? Enkö minä voi mitään tehdä hyväksesi?"

Kylmyys egyptiläistytön kasvoista suli. Niillä ikään kuin hymy hiukan värähti. Hän katsahti lapsiin lattialla.

"Kyllä olisi yksi", hän sanoi.

Ester oli seurannut hänen katsettansa ja naisellisella aistilla pian käsittäen vastasi:

"Kyllä saat."

Iras meni lasten luo, laskeutui polvilleen ja suuteli niitä, nousi sitte hitaasti, katsoi niitä ja meni pois, sanomatta sanaakaan jäähyväisiksi. Ja hän katosi näkyvistä, ennen kuin Ester ehti tointua hämmästyksestään.

Ben-Hur sai nyt varmaksi entisen aavistuksensa, että Iras oli juuri ristiinnaulitsemispäivänä luopunut isästään ja mennyt Messalan luo. Kun tuo yhteys nyt oli hajonnut, Ben-Hur etsi häntä kaikkialta, mutta ei löytänyt. Meren siniaallot, vaikka niiden pinnalla päiväpaiste leikitteleekin, kätkevät allansa syviä salaisuuksia. Jos ne osaisivat puhua, niin ehkäpä ne kertoisivat egyptiläistytön kohtalon loppuun asti.

Simonides eli hyvin vanhaksi. Keisari Neron kymmenentenä hallitusvuonna hän erosi Antiokian liikkeestä, jota hän oli niin kauan ja niin hyvällä menestyksellä hoitanut. Hänen terävä järkensä, hyvä sydämmensä ja onnensa pysyivät hänelle uskollisina hänen viime päiviinsä asti.

Äsken mainittuna vuonna hän eräänä iltana istui nojatuolissaan talonsa katolla. Ben-Hur, Ester ja lapset olivat hänen seuranansa. Hänen viimeinen laivansa oli ankkurissa joen rannassa; kaikki muut hän oli myönyt. Ristiinnaulitsemispäivästä asti oli näitä ystäviä kohdannut ainoastaan yksi suru, Ben-Hurin äidin kuolema, ja sitäkin lievitti silloin kuten nytkin heidän kristitty uskonsa.

Tuo viimeinen laiva oli edellisenä päivänä saapunut ja tuonut sanoman vainosta, jonka Nero oli Roomassa alkanut kristittyjä vastaan. Ystävät juuri puhelivat siitä, kun Malluk, joka yhä vielä oli herransa uskollisin palvelija, astui sisään ja antoi Ben-Hurille kirjekäärön.

"Kuka sen toi?" Ben-Hur kysyi, kirjeen luettuaan.

"Eräs arabialainen."

"Missä hän on?"

"Hän ratsasti heti pois."

"Kuulkaahan?" Ja Ben-Hur luki:

Minä Ilderim, Ilderim-heimon sheikin, jalomielisen Ilderimin poika, Judahille, Hurin pojalle.

Isäni ystävä, kuule nyt, miten suuresti isäni rakasti sinua. Lue myötä seuraava kirjoitus, niin käsität sen. Hänen tahtonsa on minunkin. Siksipä se, jonka hän lahjoitti sinulle, nyt on sinun omasi. Kaikki, mitä partilaiset ryöstivät häneltä taistelussa, jossa hän kaatui, olen minä valloittanut takaisin, muun muassa tämän paperin ja Miraan kaikki perilliset, hänen, joka aikanaan oli niin monen tähden äiti. Rauha olkoon sinulle ja omillesi! Tämä ääni aavikolla on ystäväsi, sheikki

Ilderimin.

Ben-Hur kierteli nyt auki papyruskäärön, vanhuudesta keltaisen kuin silkkiäislehti, jonka tähden sitä täytyi varovasti liikutella. Hän luki:

Ilderim, nimeltä jalomielinen, Ilderim-heimon sheikki, pojallensa ja seuraajallensa.

Poikani! Kaikki, mitä minulla on, pitää sinä päivänä, jona sinä tulet minun sijaani, oleman sinun omasi, paitsi Palmumetsikkö Antiokian luona. Se jääköön Hurin pojalle, joka hankki meille sellaisen kunnian sirkuksessa, ja hänen kuoltuaan hänen rintaperillisillensä. Älä häpäse isääsi!

Ilderim, jalomielinen, sheikki."

"Mitäs tästä sanot?" Ben-Hur virkkoi Simonideelle.

Vanhus oli vaiti. Hän mietiskellen katsoi laivaansa. Viimein hän sanoi:

"Hurin poika! Herra on viime vuosina ihmeellisesti siunannut sinua, ja sinulla on syytä olla kiitollinen. Eikö jo ole aika tehdä jotain määräystä suuresta ja joka hetki kasvavasta omaisuudestasi!"

"Siitä minä olen jo ammoin ollut selvillä. Omaisuus on määrätty antajan palvelukseen, Simonides, eikä ainoastaan osaksi, vaan kokonaan. Nyt olisi vain punnittava, miten minä parhaiten ja hyödyllisimmin sen käyttäisin siihen. Hyvä ystävä, minä tahtoisin kuulla sinun ajatustasi."

"Minä tiedän", Simonides vastasi, "mitä sinä Antiokiassa olet uhrannut kristillisen uskon hyväksi. Nyt tulee juuri sinä hetkenä, jona sinä saat tiedon Ilderimin ruhtinaallisesta lahjasta, myöskin sanoma, miten veljiämme vainotaan Roomassa. Siellä aukenee uusi ala sinun toimellesi. Evankeliumin valo ei saa sammua pääkaupungista."

"Miten minä jaksan pitää sitä vireillä?"

"Kuulehan! Roomalaiset, yksin tämä Nerokin, pitävät kahta asiaa pyhänä – mikä heistä muuten on pyhää, en tiedä – ja ne kaksi ovat: kuolleiden tuhka ja hautapaikat. Joll'et voi rakentaa Herralle temppeliä maan päälle, niin rakenna maan alle. Ja suojellaksesi niitä kaikelta saastuttamiselta, vie sinne kaikkein ruumiit, jotka nukkuvat Kristuksen uskossa."

Ben-Hur nousi ihmeissään neuvon suurenmoisuudesta.

"Se on suuri työ!" hän lausui, "enkä minä jätä sitä alkamatta. Laiva, joka toi vainon sanoman, vie minut Roomaan. Minä lähden huomenna."

Hän kääntyi Mallukin puoleen.

"Katso, että laiva on valmiina. Sinä seuraat minua, Malluk."

"lhan niin!" myönsi Simonides.

"Ja mitä Esterini sanoo?" Ben-Hur kysyi.

Ester meni hänen eteensä, pani kätensä hänen käsivarrelleen ja sanoi:

"Sillä tavalla sinä paraiten palvelet Herraa. Puolisoni, älä katso minua miksikään esteeksi, vaan anna minun lähteä kanssasi avuksesi."

* * * * *

Ne lukijani, jotka käyvät Roomassa ja pyhän Kalikstuksen katakombeissa, jotka ovat vanhemmat kuin pyhän Sebastianin, voivat itse nähdä mitä on tullut Ben-Hurin suuresta omaisuudesta, ja he varmaankin kiittävät häntä siitä.

Siitä suurenmoisesta maanalaisesta haudasta kristinusko pian nousi päivän valoon ja kukisti valkeudellansa pakanallisen pimeyden.