Читать книгу: «Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta», страница 39

Hän saattoi Irasta ovelle, ja nosti kylmän kohteliaasti esirippua syrjään hänen ulos mennessään.

"Rauha olkoon sinulle!" hän sanoi tytön poistuessa.

VII LUKU
Masentuneena

Ben-Hur ei poistunut vierashuoneesta yhtä huolettoman vilkkaasti, kuin oli siihen tullut. Askelet olivat hitaat ja pää miettivästi alas painuneena. Hän oli tehnyt uuden havainnon, että ihmisellä, jolta on selkäranka poikki, voi kuitenkin olla terve järki, ja hän ajatteli sitä.

Tuo salaperäinen Idernees-palatsin tapaus oli nyt yht'äkkiä aivan selvillä.

"Herra olkoon kiitetty", hän itsekseen sanoi, "ett'ei se kaunis petollinen sireeni saanut minua pahemmin pauloihinsa. Nyt minä käsitän, ett'en minä häntä rakastanut."

Kun hän vähän ehti tointua kiihtyneestä mielialastaan, niin askeletkin muuttuivat keveämmiksi. Päästyään siihen paikkaan, josta portaat vievät pengermältä alas pihaan ja toiset ylös katolle, hän kääntyi ylös päin ja pysähtyi ylimmälle portaalle.

"Voiko olla mahdollista", hän ajatteli, "että Baltasar olisi osallinen tuon tytön kavalluksessa? Ei, ei! Teeskenteleminen on harvoin tapana niin kunnian-arvoisella ijällä. Baltasar on kunnon mies."

Siihen johtopäätökseensä tyytyväisenä hän astui edelleen katolle. Kuu kumotti täydessä loistossaan taivaalla, mutta sen hopeahohtoa hiukan himmensi punertava kajastus, jota levisi kaduilla ja toreilla palavista nuotiotulista. Etäältä kuului Israelin lasten sointuva veisuu. Ben-Hur kuunteli. Tuntui kuin laulussa olisi ollut tällaiset sanat: "Näin, sinä Judan poika, me julistamme uskollisuuttamme Herraa Jumalaamme kohtaan ja rakkauttamme synnyinmaahan, jonka hän on meille lahjoittanut. Oi jospa Gideon, David tai joku Makkabi astuisi esiin! Me olemme valmiit."

Hänen sielunsa silmään näkyi natsarealaisen naisellinen kuva ja pysyi näkyvissä hänen astuessaan kattoa myöten suoja-aidan luo. Uudestaan kiusasi häntä kysymys: "kuka hän on?"

Hän katsahti aidan ylitse alas kadulle ja astui sitte kesähuoneesen päin. "Koettakoot he mitä hyvänsä", hän itsekseen sanoi, "minä en anna anteeksi roomalaiselle enkä koskaan jaa omaisuuttani hänen kanssansa enkä myöskään hänen tähtensä pakene synnyinkaupungistani. Ennemmin minä kutsun galilealaiset avuksi ja ryhdyn taisteluun; urhollisuudella saamme heimot puolellemme. Se, joka antoi meille miehen sellaisen kuin Mooses, hän antaa myöskin johtajan, joll'ei minulla ole menestystä siinä toimessa. Joll'ei natsarealainen ole siihen valittu, niin tottapa se sitte on joku muu niistä monista, jotka ovat valmiit kuolemaan vapauden edestä."

Kesähuone oli sisältä ainoastaan heikosti valaistu. Sinne katsahtaessaan hän näki Simonideen nojatuolin siirrettynä sellaiseen paikkaan, josta paraiten voi nähdä toripaikan ympäristöä.

"Kelpo vanhus on jo palannut", hän ajatteli. "Joll'ei hän ole nukuksissa, niin puhelen hetkisen hänen kanssansa."

Hän astui sisään ja meni hitaasti nojatuolin luo. Katsahtaen korkean selkänojan ylitse, hän näkikin Esterin istuvan siinä ja nukkuvan kääriytyneenä isänsä peitteesen, tukka osaksi kasvoilla. Hän hengitti säännöttömästi, ja Ben-Hur oli kerran kuulevinaan huokauksen. Jokin, ehkäpä huokaus taikka yksinäisyys, jossa hän oli, näytti ilmasevan Ben-Hurille, että tyttö levähti pikemmin tuskasta kuin väsymyksestä. Antaahan luonto lapsille sitä helpotusta, ja Ben-Hur oli tottunut katsomaan Esteriä melkein lapseksi. Hän seisoi hetkisen ajatuksissaan, käsivarsin nojaten tuoliin.

"Minä en huoli herättää häntä, eihän minulla ole mitään sanottavaa hänelle, ei mitään paitsi että rakastan häntä. Hän on Judan tytär ja kaunis, mutta vallan toisella tavalla kuin tuo egyptiläistyttö. Hänessä on vain turhamaisuutta, tässä pelkkää luontoa, hänessä kunnianhimoa, tässä velvollisuuden tuntoa, hänessä oman voiton pyyntöä, tässä uhraavaisuutta. Ei, tässä ei ole puhetta, rakastanko minä häntä, vaan rakastaako hän minua. Hän on alusta asti ollut minun ystäväni. Minä rakastan häntä; hän sitä vastoin ei vielä tiedä, että minä olen löytänyt sydämmeni valitun. Egyptiläistyttö sai äsken tietää minun sieluni salaisuuden ja sellaisella tavalla, ett'ei hän suinkaan näyttäydy talonväelle, niin kauan, kuin minä olen täällä; mutta tämä tyttö kyllä iloitsee minun kanssani ja toivottaa minulle tervetuloa sekä sydämmellä että suulla. Hänestä pitää tulla äidilleni toinen tytär ja Tirzalle rakastava sisar. Minun pitäisi herättää hänet ja kertoa hänelle kaikki, mutta ei, ei nyt, kaunis Ester, hyvä lapsi, oikea Judan tytär!"

Hän peräytyi pois yhtä hiljaa, kuin oli tullutkin.

VIII LUKU
Kavallus

Kadut olivat täpö täynnä ihmisiä, jotka kävelivät edes takaisin tai tunkeilivat tulien ympärille, joilla lihaa ja muita ruokavaroja paistettiin, laulaen ja huvitellen kuten paraiten osattiin. Palavan sedripuun tuoksu täytti ilman. Kaikki israelilaiset tervehtivät tällaisissa juhlatilaisuuksissa toinen toistansa kuten veljiä, eikä vierasvaraisuudella ollut mitään rajoja. Ben-Huria tervehdittiin joka askeleella ystävällisesti, ja joka tulelle pyydettiin häntä maistamaan ravintoa, sillä "olemmehan israelilaisia veljiä", sanottiin kaikkialla. Hän kuitenkin kiittäen yhä riensi eteen päin, sillä hän aikoi majatalossa nousta ratsunsa selkään ja palata teltoille, jotka olivat Kidronin varrella. Päästäkseen majatalolle täytyi hänen astua sen tien poikki, joka kohta oli tuleva surullisen kuuluisaksi hirmuisimmasta näytelmästä, mitä historiakirjoissa tiedetään kertoa. Sielläkin olivat juhlallisuudet täydessä vauhdissa. Katsoessaan pitkin katua hän näki etäämpää soihtujoukon lähestyvän. Kaikkialla, mistä ne kulkivat ohitse, vaikeni laulu ja juhlariemu. Hänen kummastuksensa kasvoi, kun hän huomasi savun ja kipunain seasta välkkyvän roomalaisten legionasotamiesten keihäitä. Mitä oli roomalaisilla sotamiehillä tekemistä juutalaisten juhlassa? Tuo varmaankin merkitsi jotain erinomaista. Hän pysähtyi katsomaan.

Jonon lähestyessä veti varsinkin kolme henkilöä puoleensa Ben-Hurin huomiota. He astuivat ensimmäisten joukossa, ja palvelijat, jotka astuivat heidän edellänsä, näyttivät pitävän erityistä huolta heistä. Vasemman puolisen heistä hän tunsi temppelinvartiain päälliköksi, ja oikean puolinen oli pappi. Sitä henkilöä, joka astui heidän keskellänsä, hän ei nyt yht'äkkiä tuntenut, sillä mies nojasi raskaasti saattajansa käsivarteen ja piti päätänsä niin alhaalla, ett'ei kasvoja näkynyt. Hän oli melkein kuin pahantekijä, joka ei vielä ollut tointunut vangitsemishämmästyksestään, taikka kuin mies, joka on menossa hirveään rangaistukseen, kidutukseen tai kuolemaan. Sen verran ainakin näkyi, että joll'ei hän ollut tuon kulun yksinomaisena aiheena, niin hän ainakin oli siinä päähenkilöitä. Jos Ben-Hur olisi vain saanut selville, kuka se mies oli, niin hän ehkä käsittäisi koko asiankin. Sen tähden hän rohkeasti astui papin sivulle ja pysyi hänen tasallaan. Jospa tuo mies edes kerrankaan nostaisi päätänsä! Kas, nyt hän nosti. Lyhty valaisi hänen kasvonsa, jotka olivat kalpeat ja rumasti vääristyneet, ja silmät katselivat epätoivoisesti, levottomasti ja sekavasti. Oleskellessaan natsarealaisen seurassa oli Ben-Hur oppinut tuntemaan sekä opetuslapset että mestarin. Nähdessään nyt tuon suonenvedon tapaisesti vääntelehtivän muodon, hän huudahti:

"Iskarioth!"

Mies käänsi hitaasti päätänsä häneen päin ja liikutti huuliaan, ikään kuin tahtoen puhua. Mutta pappi ehti ennemmin.

"Kuka sinä olet? Mene tiehesi!" hän sanoi, sysäten Ben-Hurin syrjään.

Ben-Hur ei ollut milläänkään tuosta raa'asta kohtelusta, vaan yhtyi vähän matkan päässä jälleen seuraan. Bezetan kunnaan ja Antonia-linnan välitse he saapuivat Betesdan lammikon ohi Lammasportille. Kaikkialla olivat ihmiset liikkeellä juhlaa viettämässä. Nyt pääsiäisyönä oli portti avoinna ja ilman vartiota. Kaksi tietä läksi siitä, toinen pohjoista kohti ja toinen Betaniaan. Vaeltajat kääntyivät laaksoon, jota pitkin Kidronin oja juoksee, ja astuivat siltaa myöten sen poikki. Ihmisjoukon askelet sekä keihästen ja sauvain sysäykset kumisivat jylhästi sillan holveissa. Vielä vähä matkaa astuttiin edelleen ja käännyttiin sitte vasemmalle öljypuistoa kohti, jonka kiviaita näkyi tiellekin. Ben-Hur tiesi, ett'ei siellä ollut muuta tavattavaa kuin joitakuita vanhoja, myhkyräisiä öljypuita, ruohoa ja kallioon hakattu säiliö, johon puserrettu öljy valui. Hänen ihmetellessään, mitä niin suurella ihmisjoukolla oli sellaiseen aikaan tekemistä niin syrjäisessä paikassa, kaikki äkisti pysähtyivät. Kuului kiihtyneitä ääniä, iskuja ja rynnistystä. Ainoastaan sotamiehet pysyivät järjestyksessään.

Ben-Hur silmänräpäyksessä juoksi edelle, saapui portittomalle muurinaukolle ja pysähtyi odottamaan, mitä oli tuleva.

Puistossa porttiaukon vastapäätä seisoi valkopukuinen mies paljain päin, hoikka vartalo vähän kumarruksissa eteen päin, kädet ristissä ryntäillä, tukka pitkä ja kasvot surulliset; nöyryyden ja kärsivällisen odotuksen ilmeinen kuva.

Se oli natsarealainen!

Lähellä, ihan portin vieressä olivat hänen opetuslapsensa; he kiihtyneessä mielentilassaan olivat mestarin ylevän rauhallisuuden täydellinen vastakohta. Tämän rauhallisen olennon vastapäätä seisoi ällistelevä ja arka ihmisjoukko valmiina heti lähtemään pakoon, kun hän olisi vain hiukankaan osoittanut vihastusta. Ben-Hur katseli pikimmiten heitä, kunnes katse pysähtyi Judaasen: hän ymmärsi nyt, mitä tällä hyökkäyksellä näin öiseen aikaan tarkoitettiin. Tuossa seisoi kavaltaja, tässä kavallettu! Tuo aseväki aikoi ottaa hänet vangiksi.

Ei kukaan ihmisolento voi varmaan sanoa, mitä hän on tekevä, kun toimeen ryhtymisen hetki tulee. Tapaus, jota varten Ben-Hur oli vuosikausia valmistautunut, oli nyt tullut; mies, jonka puolustamisen hän oli asettanut elintehtäväkseen, oli kuoleman vaarassa, ja kuitenkin hän seisoi siinä toimettomana. Sellaisia vastakohtia on ihmisluonteessa! Totta puhuaksemme se ylevä levollisuus, jolla salaperäinen natsarealainen otti vastaan vihollisensa, pidätti häntäkin. Hän ajatteli: "ehkäpä hänen niin usein nähty ihmeellinen voimansa on hänellä nytkin riittävänä apuna. Hän on aina saarnannut rauhaa, rakkautta ja anteeksi antamista, ja arvattavasti nytkin toimii opetuksensa mukaan. Hän, joka on elämän ja kuoleman herra, luultavasti käyttää voimaansa puolustuksekseen, mutta millä tavalla? Riittäisihän hänelle yksi sana, yksi viittaus tai yksi ajatus."

Ben-Hur arvosteli yhä vielä natsarealaista inhimillisen mitan mukaan.

Yht'äkkiä kuului Jesus levollisella äänellä kysyvän:

"Ketä te etsitte?"

"Jesusta natsarealaista."

"Minä se olen."

Nämät sanat lausuttiin vaatimattomasti ja ilman vihaa, mutta kuitenkin ihmisjoukko peräytyi kauhuissaan ja moni kaatui maahankin. Ehkä he olisivatkin jättäneet hänet rauhaan, joll'ei Judas olisi mennyt hänen luoksensa.

"Terve, opettaja!" hän sanoi ja suuteli häntä.

"Judas", sanoi natsarealainen vähän nuhtelevalla äänellä, "suutelemisellako sinä petät ihmisenpojan? Mitä varten olet tullut tänne?"

Kun ei mitään vastausta tullut, niin hän kääntyi ihmisjoukkoon päin ja kysyi:

"Ketä te etsitte?"

"Jesusta natsarealaista."

"Minähän sanoin teille, että minä se olen. Jos minua etsitte, niin antakaa näiden mennä."

Miehiä tuli hänen tykönsä. Muutamat opetuslapset, joille kaikille hän oli pyytänyt vapautta, aavistivat heidän aikomustansa ja lähestyivät. Joku sivalsi miekkansa ja hakkasi palvelijalta pois korvan, voimatta sillä pelastaa mestariansa. Ja yhä vielä Ben-Hur seisoi mihinkään toimiin ryhtymättä.

Sill'aikaa kuin kiinniottajat varustelivat nuoraa, sitoaksensa ja viedäksensä hänet pois, teki natsarealainen jaloimman rakkaustyönsä. Se ei tosin ollut suurin ihme, mutta suurin näyte hänen rakkaudestaan vihollisiansa kohtaan. Hän koski haavoitettuun korvaan ja paransi sen.

Ystävät ja viholliset kummastuivat yhtä paljon kumpaisetkin, ystävät siitä, että hänellä tällaisessakin tapauksessa oli sydämmessään tilaa säälille ja armahtavaisuudelle, ja viholliset siitä, että hän voi tehdä sellaisen ihmeen.

"Ainakaan hän ei taipune heidän sidottavakseen", ajatteli Ben-Hur.

"Pistä miekkasi tuppeen! Kalkki, jonka isäni antoi minulle, eikö se ole minun juotava?" Kiivaasta opetuslapsestaan hän kääntyi oikeudenpalvelijain puoleen: "Niin kuin ryövärin tykö te läksitte miekkain ja seipäiden kanssa. Kun minä olin joka päivä teidän kanssanne temppelissä, ette ojentaneet kättänne minua vastaan; mutta tämä on teidän hetkenne ja pimeyden valta."

Miesjoukko jälleen rohkasihe ja piiritti hänet. Kun Ben-Hur katseli, missä opetuslapset olivat, niin heitä ei näkynyt ainoatakaan, kaikki olivat kadonneet. Natsarealainen vangittiin, hän, joka yhdellä henkäyksellään olisi voinut tuhota vihollisensa niin, ett'ei heistä olisi näkynyt merkkiäkään.

"Minkä kalkin", Ben-Hur ajatteli, "on isänsä hänelle valmistanut? Kuka se isä on? Salaisuus toisensa perästä, monta kerrassaan."

Ihmisjoukko, sotamiehet etupäässä, Iäksi takaisin kaupunkiin. Ben-Hur oli murheellinen ja tyytymätön itseensä. Hän päätti kysyä asiaa vangilta itseltään. Hän tiesi vangin olevan väkijoukon keskellä siinä paikassa, josta soihdut loistivat. Riisuttuaan pitkän manttelinsa ja pääliinansa ja heitettyään ne puiston matalalle kiviaidalle hän riensi ihmisjoukon jälestä ja yhtyi rohkeasti siihen. Hänen onnistui päästä sen miehen sivulle, joka talutti vankia nuorasta. Natsarealainen astui hitaasti, pää kumarruksissa, kädet selän taa sidottuina ja tukka kasvoilla riippumassa. Hän astui kumarammassa kuin tavallisesti ja näytti unhottaneen kaikki, mitä hänen ympärillänsä tapahtui. Papit ja vanhimmat astuivat hänen edellänsä, puhellen keskenään sekä tuon tuostakin tutkivasti katsahtaen vankiin. Joukko oli lähellä siltaa, kun Ben-Hur rohkeasti tempasi nuoran palvelijan kädestä ja siirtyi ihan natsarealaisen viereen.

"Mestari, mestari", hän sanoi hätäisesti, "etkö kuule? Yksi sana vain!Sano minulle…"

Häntä keskeytti äkäinen kysymys: "kuka sinä olet?" ja mies, jolta hän oli temmannut nuoran, ojensi jo kätensä jälleen tarttuakseen siihen. Mutta Ben-Hur ei tuosta hämmästynyt. "Seuraatko sinä heitä vapaasta tahdosta?" hän kysyi.

Useampia muita tunkeutui nyt lähelle, ja moneen kertaan kuului kiukkuinen kysymys: "kuka sinä olet?"

"Mestari", jatkoi Ben-Hur kiireesti puhettansa tuskaisella äänellä, "minä olen sinun ystäväsi ja ihailijasi. Sano minulle, otatko minulta vastaan apua, jos minä tuon sitä?"

Natsarealainen ei edes katsahtanutkaan ylös eikä antanut mitään tuntemisen merkkiä. Kuitenkin oli tuossa kumartuneessa olennossa jotakin, joka kuiskasi Ben-Hurille: "Anna hänen olla. Hänen ystävänsä ovat luopuneet hänestä, maailma ei tunne häntä. Sielunsa tuskassa hän on ottanut jäähyväset ihmiskunnalta. Hän ei tiedä, mihin häntä viedään, eikä pidä siitä lukuakaan. Jätä hänet rauhaan."

Sellaiseen toivottomuuden tilaan Ben-Hur nyt näki pakosta joutuneensa. Kymmenkunta kättä tarttui häneen, ja joka taholta kuului huuto: "Hän on yksi heistä. Viekää pois hänet! Lyökää hänet maahan! Surmatkaa hänet!"

Silloin Ben-Hur väkivoimaisella riuhtasulla karisti ahdistajat pois kimpustaan ja syöksyi tiheän ihmisjoukon lävitse ulos vapauteen. Hänen vaatteensa jäivät niiden käsiin, jotka koettivat pidättää häntä, mutta hän alasti katosi rotkotien pimeyteen.

Noudettuaan manttelinsa ja pääliinansa puiston aidalta hän meni majataloon, nousi hevosensa selkään ja ratsasti omaistensa luo, aikoen huomispäivän kuluessa mennä tapaamaan natsarealaista. Hän näet ei tiennyt, että mestari jo samana yönä vietiin Hannaan taloon tutkittavaksi.

Raskaalla mielellä Ben-Hur tänä yönä laskeutui vuoteellensa, mutta unta ei tullut. Nyt hänelle selvisi, että toivottu juutalainen kuningaskunta oli vain unikuva ja sinä pysyikin. Mutta Ben-Hur oli luonne, joka pettymyksissäkään ei voinut kokonaan kukistua. Niinpä nytkin näiden hälvenevien tuulentupain seasta alkoi hänen mieleensä kuvautua levollinen ja päivänpaisteinen elämä miellyttävässä kodissa Esterin keralla. Yön hitaat hetket näyttivät hänelle moneenkin kertaan Misenumin läheisen huvilan sisustan, jossa hänen pikku maalaisvaimonsa käveli ruusujen ja liljain keskellä taikka istui atriumissa kehräämässä. Ja sen kuvan ympärillä leijaili Napolin päivänpaisteinen ilma, ja viereltä kajasti sinertävä merenlahti kirjavanaan valkoisia ja purppuraisia purjeita. Hänen elämänsä käännehetki oli tullut.

IX LUKU
Loppu lähenee

Seuraavana aamuna toisen hetken aikaan ratsasti kaksi miestä täyttä laukkaa Ben-Hurin telttaa kohti Kidronin purolle. Päästyään perille he hyppäsivät maahan ja pyysivät päästä hänen puheillensa. Hän ei ollut vielä noussut ylös, mutta käski kuitenkin miesten tulla sisälle.

"Rauha olkoon teille, veljet!" hän sanoi tulijoille, jotka olivat galilealaisten legionain päällikköjä. "Käykää istumaan."

"Ei", sanoi vanhempi lyhyesti, "istua ja levähtää on sama kuin antaa natsarealaisen kuolla. Nouse ylös, Judan poika, ja seuraa meitä. Tuomio on lausuttu ja risti jo pystytetty."

Ben-Hur ihmeissään katsoa tuijotti puhujaan. "Ristikö?" oli kaikki, mitä hän sai sanotuksi.

"He ottivat hänet kiinni viime yönä ja istuivat tuomitsemaan. Tänä aamuna aikaisin he veivät hänet Pilatuksen eteen. Hän kahdesti lähetti heidät pois ja julisti hänet viattomaksi, vaan viimein hän pesi kätensä ja sanoi: 'Minä olen viaton tämän vanhurskaan miehen vereen.' Mutta he vastasivat…"

"Kutka vastasivat?"

"Papit ja kansa: 'Hänen verensä tulkoon meidän ja meidän lastemme päälle!'"

"Pyhä isä Abraham!" lausui Ben-Hur hyvin liikutettuna. "Johan roomalainenkin on armeliaampi israelilaista kohtaan kuin hänen omat maanmiehensä! Jos hän tosiaankin on Jumalan poika, mikä voisi sitte pestä pois sen verenvian, jonka he täten ovat vetäneet lastensa päälle? Se ei saa tapahtua, nyt on aika taistella!"

Hänen kasvonsa kajastivat päättäväisyyttä, kun hän kätten paukutuksella kutsui palvelijaa.

"Hevoset, ja pian!" hän sanoi arabialaiselle palvelijalle, joka heti juoksi sisään. "Amrah antakoon minulle toisen puvun. Anna minulle miekkani. Nyt on aika kuolla Israelin puolesta, ystävät! Odottakaa ulkona, minä tulen heti."

Hän söi leipäpalan, joi vähän viiniä ja oli tuota pikaa jo matkalla.

"Mihinkä ensiksi lähdemme?" kysyi toinen päällikkö.

"Kokoomaan legioneja."

"Voi, voi!" mies vaikeroi, kädet taivasta kohti.

"Mitä valittelet?"

"Herra", vastasi mies häpeissään, "me ainoat olemme pysyneet sinulle uskollisina. Kaikki muut ovat menneet pappien puolelle."

"Mitä varten?" kysyi Ben-Hur hilliten ratsuansa.

"Surmaamaan häntä."

"Natsarealaistako?"

"Sinä sen sanoit."

Ben-Hur katsoi miettivästi kumppaneihinsa. Hän uudestaan kuuli sisällänsä äänen lausuvan: "Eikö minun pitäisi juoda kalkkia, jonka isäni on minulle valmistanut?" Hän oli lausuvinaan natsarealaisen korvaan oman kysymyksensä: "Jos minä riennän sinun avuksesi, otatko sinä sen vastaan?" Ja vastaus kuului: "Hänen kuolemaansa ei käy estää, hän on aivan ilmestyksensä alusta asti käynyt sitä kohti. Korkeampi tahto kuin hänen omansa on sen määrännyt. Se on Jumalan tahto. Jos hän nyt vapaatahtoisesti antautuu siihen kuolemaan, mitäpä toinen voi siinä tehdä?" Hän käsitti turhaksi aikeensa, jonka toimeenpanossa hän oli luottanut galilealaisiin. Heidän luopumisensa teki kaikki mahdottomaksi, mutta eikö ollut ihmeellistä, että he juuri tänä päivänä jättivät hänet pulaan? Olivatkohan kaikki hänen aikeensa, puuhansa ja uhrauksensa olleet vain itsepäistä taistelua Jumalan tahtoa vastaan? Väristen tarttui hän ohjiin ja sanoi ainoastaan: "Tulkaa veljet! Golgatalle!"

He tapasivat kiireesti ratsastaessaan kiihkoisia ihmisjoukkoja, jotka riensivät etelään päin. Kaupungin lähistö oli täpö täynnä ihmisiä. Saatuaan kuulla, että Herodeen tornin lähellä oli mahdollista tavata kuolemaan tuomittu, he kiiruhtivat sinne päin. Hiskiaan lammikon alapuolisessa laaksossa tungos tuli niin suureksi, että heidän täytyi laskeutua maahan. He asettuivat erään talon kulmaan odottamaan.

Puoli tuntia, jopa koko tuntikin kului, ja ihmisiä yhä kulki tiheissä joukoissa Ben-Hurin ja hänen kumppaniensa ohitse. Juutalaisia Libyasta, Egyptistä, Roomasta ja kaikista itä- ja länsimaista, Arkipelagin saarista, kaikkien juutalaisten lahkojen ja kaikkien Israelin heimojen jäseniä sekä muukalaisia kaikista tunnetun maan kansoista oli siinä sekaisin. Heitä kulki jalan ja ratsain hevosilla ja kameleilla ja kantotuoleissa erilaisissa puvuissa, vaan kuitenkin juutalaisille erikoisista kasvonpiirteistään tunnettavina. Nämä kaikki eri kieliryhmissään kiirehtivät näkemään köyhän natsarealaisen kuolemaa kahden pahantekijän keskellä.

Mutta olipa ihmispaljoudessa myöskin tuhansittain muitakin kuin juutalaisia, tuhansittain niitä, joita juutalaiset vihasivat ja halveksivat, roomalaisia, kreikkalaisia, arabialaisia, syrialaisia, egyptiläisiä, indialaisia, niin että ihan näytti, kuin olisi koko maailma lähettänyt edustajia tähän ristiinnaulitsemis-tilaisuuteen.

Kaikissa kasvoissa näkyi kiirettä ja ahdistusta, jotka tunteet silloin valtaavat ihmismielen, kun aavistetaan jotakin hirveää näköä, äkkiarvaamatonta haaksirikkoa, suurta sortumista tai verilöylyä. Niistä merkeistä Ben-Hur päätteli, että nämä olivat rauhallisia pääsiäisvieraita, jotka eivät suinkaan olleet natsarealaista tuominneet, vaan ehkäpä olivat hänen ystäviäänkin.

Viimein Ben-Hur saattoi Herodeen tornin puolelta erottaa ihmisjoukon huuteluja.

"Kuule, ne tulevat!" sanoi eräs.

Ohi kiiruhtajat pysähtyivät kuuntelemaan, mutta huomattuaan metelin lähestyvän katsoivat silmäkkäin ja läksivät peloissaan rientämään yhä edelleen. Melu yhä lähestyi. Huudot aivan repivät ilmaa. Yht'äkkiä Ben-Hur huomasi Simonideen, jota palvelijansa kantoivat nojatuolissa ohitse, Ester astui hänen sivullansa, ja jälestä tuli umpinainen kantotuoli.

"Rauha olkoon sinulle, Simonides, ja sinullekin Ester!" tervehti Ben-Hur mennen vastaan, "jos olette matkalla Golgatalle, niin antakaa saattojoukon ensin mennä ohitse. Minä sitte saatan teitä."

Simonides katsahti ikään kuin syvistä ajatuksista heräten ja sanoi:

"Puhu Baltasarille, minä teen samoin kuin hän. Hän on tuolla kantotuolissa."

Baltasar veti esiriput syrjään. Hän makasi siellä kuihtunein kasvoin ja nekin niin oudon muotoisina, että näyttivät pikemmin kuolleilta kuin eläviltä.

"Saammeko nähdä häntä?" hän kysyi heikolla äänellä.

"Natsarealaistako? Hänen täytyy kulkea tästä meidän ohitsemme ainoastaan muutaman askeleen päästä."

"Oi Herra!" lausui ukko, pyhää intoa äänessä. "Saan siis nähdä häntä vielä kerran! Voi, tämä päivä on hirmuinen maailmalle!"

Kaikki jäivät huoneen suojaan odottamaan. Ei kukaan heistä ilmaissut tunteitansa sanoilla, he varmaankin aristelivat toinen toistansa. Baltasar nousi kantotuolissaan istumaan; palvelija tuki häntä.

Yhä vain kulki ihmisiä, jos mahdollista vielä runsaammin kuin ennen, yhtämittaisena vuolaana virtana. Melu lähestyi, tuli huumaavaksi ja korvia särkeväksi. Viimein tuli kuolemaan tuomitun saattojoukko.

"Katsokaa, tuossa nyt Jerusalem tulee!" sanoi Ben-Hur katkerasti.

Joukko rähiseviä poikia kulki edeltä, huutaen: "Judean kuningas! Tietä juutalaisten kuninkaalle!"

Simonides katsoi heidän pauhuansa.

"Jos nuo pääsevät perimään, voi silloin Jerusalemia!"

Joukko sotamiehiä täysissä varuksissa marssi sitte välinpitämättömästi, vaan tarkassa tahdissa.

Heidän jälessään tuli natsarealainen!

Hän näytti olevan lähellä kuolemaa ja joka askelella vaipumaisillansa maahan. Kaulassa hänellä oli nuora, ja siitä riippui lauta, jossa oli kirjoitus. Hänen paljaista jaloistaan jäi verimerkkejä teräville katukiville, rikki repeillyt vaate riippui irrallaan kudotun hameen päällä, ja orjantappurakruunu oli armottomasti painettu hänen päähänsä. Siten syntyneistä haavoista juoksi vertä kasvoille, ja tukka oli kokonaan verestä märkänä. Kasvot olivat kalpeat kuin haamulla. Matkalla kaupungin läpi hän oli jossakin paikassa vaipunut maahan ristin painosta, sillä kuolemaan tuomittuna hänen täytyi itsensä kantaa se teloituspaikalle. Nyt oli eräs maanmies apuna sitä kantamassa. Neljä sotamiestä suojeli häntä kansan raivolta, mutta kuitenkin aina jotkut löivät häntä kepillä taikka syleskelivät häneen. Hän ei päästänyt kuuluviin mitään ääntä, ei valitusta eikä rukousta, eikä hän katsonut ylöskään, ennen kuin tuli talon kohdalle, jonka edessä Ben-Hur ja hänen ystävänsä seisoivat, sydän täynnä syvintä sääliä. Ester työntyi kiinni isäänsä, joka, vaikka olikin lujatahtoinen, vapisi kovasti. Baltasar oli vaipunut kantotuolinsa pohjaan, kykenemättä mitään puhumaan. Ben-Hur ei voinut tukeuttaa huutoa: "Hyvä Jumala, hyvä jumala!" Silloin juuri natsarealainen katsahti heihin päin, ikään kuin tahtoen lukea heidän sydämmensä ajatukset, taikka kuin olisi hän kuullut nuo sanat, ja sitä katsetta heidän oli mahdoton koko ikänänsä unhottaa. He tunsivat itsessään, että hän ajatteli heitä eikä itseänsä ja että hänen sammuva silmänsä lupasi heille siunausta, jota hän ei suulla uskaltanut julki lausua.

"Missä sinun legionasi ovat, Hurin poika?" kysyi Simonides, heräten mielensä huumauksesta.

"Hannas sen tietää paremmin kuin minä."

"Mitä, ovatko ne pettäneet sinut!"

"Kaikki muut galilealaiseni paitsi kaksi."

"Sitte on kaikki hukassa! Tämän jalon miehen täytyy kuolla."

Syvää tuskaa näkyi Simonideen kasvoista. Hänen päänsä painui alas; hän oli rehellisesti edistänyt Ben-Hurin pyrintöjä ja näki nyt toiveensa ainiaaksi pettyneen.

Kaksi miestä, hekin kantaen kumpikin ristiänsä, seurasi natsarealaista hänen viimeisellä vaelluksellaan.

"Ketä nuo miehet ovat?" Ben-Hur kysyi eräältä galilealaiselta.

"Ryövärejä, joiden pitää kuolla yht'aikaa natsarealaisen kanssa", kuului vastaus.

Seuraava henkilö jonossa oli arvonsa kaikilla merkeillä koristettu ylimmäinen pappi, temppelinvartiaston ympäröimänä. Häntä seurasi korkea raati ja koko joukko pappeja pitkissä, valkoisissa puvuissa, vyöllä laskoksiset, kirjavat vyöt.

"Hannaan vävy", Ben-Hur huomautti, osoittaen ylimmäistä pappia.

"Kaifas, niin, minä tunnen hänet", vastasi Simonides. Hetkisen jälkeen hän jatkoi: "Nyt minä olen vakuutettu, ja nyt minä tiedän ihan varmaan, että hän tuolla, jolla on kirjoitus kaulassa, totisesti on se, joksi kirjoitus häntä sanoo: juutalaisten kuningas. Tavallisella ihmisellä, petturilla ja pahantekijällä, ei olisi koskaan sellaista saattojoukkoa. Katso, seuraavathan häntä kaikki kansat, Jerusalem ja Israel! Tuossa on yksin efodikin, ylimmäisen papin hame purppuraisine granaattiomenineen ja kultatiukuineen, joita ei ole koskaan nähty kaduilla aina makedonialaisen valloittajan ajasta asti, jolloin koko Judea marssi häntä vastaan. Kaikki se todistaa, että natsarealainen on kuningas. Jospa minä voisin nousta seuraamaan häntä!"

Ben-Hur kummastellen kuunteli hänen sanojansa. Simonides, ikään kuin nyt vasta huomaten, että oli päästänyt tunteitansa ilmi, lausui sitte kiireesti:

"Sano Baltasarille, että kiiruhtaisimme. Jerusalemin roskaväki lähestyy."

Ester keskeytti:

"Katsokaa, tuolla tulee naisia, jotka itkevät. Ketähän he lienevät?"

Esterin osoittamalla taholla huomattiin neljä itkevää naista. Yhtä heistä talutti mies, joka oli hiukan saman näköinen kuin natsarealainen. Ben-Hur vastasi:

"Mies on natsarealaisen rakkain opetuslapsi. Nainen, joka nojaa häneen, on mestarin äiti Maria. Molemmat toiset ovat galilealaisia vaimoja, jotka palvelivat häntä."

Ester seurasi kosteilla silmillään tätä säälittävää ryhmää, kunnes se katosi hänen näkyvistään.

"Tulkaa", sanoi Simonides, kun Baltasar oli valmiina, "rientäkäämme jälestä."

Ben Hur ei kuullut kehotusta. Ohi virtaava hurja ihmisjoukko ja sen ilmeinen murhanhimo juohdutti hänen mieleensä natsarealaisen lempeyden ja ne moninaiset hyvät työt, joita hän oli tehnyt kärsivälle ihmiskunnalle. Äkisti hän muisti itsekin olevansa hänelle kiitollisuuden velassa. Eikö natsarealainen ollut lohduttanut häntä silloin, kun häntä vietiin melkein varmaan kuolemaan kalereille; ja eikö hän ollut nyt äskettäin ihmeellisellä tavalla parantanut hänen äitiänsä ja sisartansa! Eikö voitu tehdä mitään, eikö niin mitään hänen pelastukseksensa? Hän oli tyytymätön itseensä; olisihan hän voinut tehdä enemmän. Hän olisi paremmin voinut valvoa galilealaisiansa, niin he olisivat pysyneet uskollisina ja luotettavina. Nyt oli tehokasten toimien hetki tullut. Hyvästi suunnittu hyökkäys olisi hajoittanut kansanpaljouden, vieläpä pasuunan tavalla koonnut Israelin taisteluun ja jouduttanut kansalle ikävöityä vapahdusta. Sovelias tilaisuus pääsi käsistä; joka minuutti teki pelastuksen yhä mahdottomammaksi. Voi Abrahamin Jumala, eikö sitte ollut mahdollista mitään tehdä?

Tähystellessään hän huomasi joukon galilealaisia ja riensi heidän luoksensa. "Seuratkaa minua!" hän sanoi. "Minun pitää saada puhua teille."

Miehet tottelivat. Jälleen päästyään kartanon suojaan hän sanoi heille: "Te olette niitä miehiä, jotka otitte vastaan minun pestaukseni ja sanoitte olevanne valmiit taistelemaan vapauden ja tulevan kuninkaan puolesta. Teillä on miekat sivullanne, ja nyt on aika käyttää niitä. Menkää, etsikää kaikkialta kumppanejanne ja sanokaa heille, että minä odotan teitä Pääkallonpaikalla, Golgatalla. Rientäkää! Natsarealainen on se kuningas, ja hänen kanssansa vapautemme kuolee."

Miehet katsoivat häntä kunnioittavasti, mutta eivät liikahtaneet tuumaakaan paikastansa.

"Ettekö sitte kuule?" hän kysyi.

Joku joukosta vastasi:

"Judan poika", – he tunsivat häntä ainoastaan sillä nimellä – "sinua on petetty. Natsarealainen ei ole luvattu kuningas. Hänellä ei ole kuninkaan mieltä. Me seurasimme häntä Jerusalemiin, me näimme hänet temppelissä, hän petti itsensä ja meidät ja koko Israelin, hän Iäksi pois temppelistä eikä huolinut Davidin valtaistuimesta. Hän ei ole mikään kuningas, eikä Galilea pidä hänen puoltansa. Hänen pitää kuolla. Mutta kuule, Judan poika, meillä on nyt aseita, josta kiitos sinulle, ja me olemme valmiit sivaltamaan miekkamme ja taistelemaan vapauden edestä. Samoin on koko Galilea. Mutta ainoastaan vapauden edestä, Judan poika! Jos siihen yhdyt, niin me kokoudumme sinun luoksesi ristin juurelle."

Päätöksen hetki oli tullut Ben-Hurille. Jos hän olisi ottanut vastaan tarjouksen ja lausunut sytyttävän sanan, niin historia ehkä olisi saanut toisen sisällyksen. Mutta silloin hänen ajatuksensa omituisesti hämmentyivät; kummallinen tunne, että hän siten kävisi johtamaan maailman menoa vasten Jumalan järjestystä, masensi hänen tahdon voimansa. Sinä hetkenä hän ei osannut sitä mitenkään selittää, mutta aikojen kuluttua hän tunnusti sen tulleen natsarealaisen vaikutuksesta. Hänen noustuaan kuolleista hän käsitti hänen kuolemansa olleen välttämättömän vahvistamaan ylösnousemisen uskoa, jota ilman kristinusko olisi vain tyhjä kuori. Tämä hetkellinen hämmennys hänelle siis ei jättänyt kykyä tehdä ratkaisevaa päätöstä. Hän seisoi neuvottomana, osaamatta vastata mitään. Kätkien kasvonsa käsiinsä hän vapisi sisällisestä taistelusta, jossa hänen oma tahtonsa ponnisteli korkeampaa voimaa vastaan.