Читать книгу: «Valittuja novelleja II», страница 5

Olimme saapuneet Saint-Cloudiin.

Nuori tyttö, jonka vuoksi sydämeni oli tuonoin alkanut sykkiä niin ankarasti, nousi istualtansa aikoen nähtävästi mennä maihin. Hän astui aivan ohitseni heittäen samassa minulle nopean syrjäsilmäyksen ja hymyillen viehättävintä hymyänsä. Sitten hypähti hän rantalaiturille.

Yritin sittenkin lähteä hänen jälkeensä, mutta outo kertoilija pidätti minua takin hihasta. Hitaasti riuhtaisin itseni irti, mutta hänpä sai samassa liepeestäni kiinni ja veti minun taapäin huudahtaen:

"Ette saa mennä, ette saa mennä, ette saa mennä!"

Tämä kovaääninen huudahdus sai kaikki lähellä seisovat matkailijat kääntymään meihin päin. Ihmiset alkoivat nauraa tälle kohtaukselle enkä minä enää oikein rohjennut uhmata heidän pilkkanauruansa ja "skandaalia", vaikka mieleni olikin vimmastunut tuota tungettelevaa neuvonantajaa kohtaan.

Niin loittoni höyryalus jälleen laiturista.

Pikku sulottareni jäi toistaiseksi seisomaan laiturille seuraten pettynein toivein laivan poistumista.

Mutta outo valloittajani hykersi käsiänsä kuiskaten korvaani:

"Tässä taisin minä tehdä teille karvaan palveluksen!"

NUORANPÄTKÄ

Kaikki Godervilleen vievät tiet olivat täynnä maalaiskansaa, miehiä ja naisia, jotka pyrkivät kauppalaan päin. Siellä oli näet markkinapäivä.

Miehet astuivat hitain, laahustavin askelelin, kumartuen eteenpäin joka kerran kun muuttelivat pitkiä, lenkoja sääriänsä, joita kova työ, auran kurjen ylitse kumartuva, olkapäät vinoon vääristävä asento, polvia haristava viikatteen käyttö ja kaikki maanviljelijän raskaat ja ikävät askareet olivat muodostaneet. Kaikilla oli yllä siniset, kankeat puserot, jotka loistivat kiilloitettua tärkkelystä kuin olisivat ne olleet vernissatut; kaulalta ja hihansuista olivat ne valkeilla ompeluksilla koristettuja ja pullottivat teräväluisen vartalon yllä kuin mitkäkin korkeuteen lasketut ilmapallot, joiden sisästä pää, kädet ja sääret pistivät lystikkäinä esille. Muutamat vetivät nuorajutkolla lehmiä tai vasikoita. Takana kävi akka rapsien elukkaa lanteille lehtevällä oksalla, hoputtaaksensa mullikan hidasta kulkua. Toiset toivat käsivarrella suuria koreja, joista näkyi eläväin kanain päitä taikka ankkain nokkia. Naisten käynti oli ylimalkaan nopeampi ja lyhempi askeliltansa. Jäykän ja usein kuivettuneen ruumiinsa suojana oli heillä tiukalle vedetty saali, joka nuppineulalla oli kiinnitetty matalain rintojen yli; päähineenä oli tiukasti päälaelle kiertyvä, valkea side ja sen yllä kansallinen myssy.

Tuossa mennä kolisivat ohi pienen, virkun maalaishevosen vetämät, nelipyöräiset, keveät ajopelit, joissa pari miehenpuolta istui varsinaisella istuimella rinnakkain, kun vaunujen pohjalla taas kyykötti naishenkilö koettaen pitää laidoista kiinni, etteivät kamalat sysäykset niin ankarilta tuntuisi.

Godervillen torilla oli hirmuinen ahdinko: ihmisiä ja eläimiä yhtenä sekamelskana. Yli kaiken häilyivät sonnien sarvet, äveriöiden talonisäntien korkeat hatut ja naisten hiustöntyrät. Kimeät ja vinkuvat huudot ja äänekkäät puheet sulivat yhdeksi lakkaamattomaksi hälinäksi, joita jonkun hauskimmillaan olevan markkinavieraan voimakkaat, vallattomat ilonhuudot ja lehmäin mölinä toisinaan häiritsi.

Muuten haisi koko tori tallilta, maidolta, lannalta, heinältä ja hieltä, josta kaikesta syntyi karvas, inhottava ihmisten ja eläinten yhteinen katku, jonka maalaiset useimmiten tuovat mukanansa.

Ukko Hauchecorne Bréautén pitäjästä oli juuri saapunut kauppalaan ja taivalsi rauhallisesti torille, kun hänen silmiinsä sattui maassa makaava nuoranpätkä. Ollen säästäväinen mies kuin ainakin tosinormandialainen, ajatteli hän, ettei mitään hyödyllistä tavaraa saa jättää maahan mätänemään, jonka vuoksi hän kumartui ottamaan sitä, jäsensärkynsä vuoksi hieman vaivalloisesti. Hän otti siis ylös nuoranpätkän maasta ja aikoi huolellisesti kääriä sen kokoon, kun hän samassa näki satulaseppä Malandainin, joka seisoi työpajansa ovella tarkastellen häntä. Ennen vanhaan oli heillä ollut jupakka päitsistä; ja kun molemmat olivat pitkävihaisia, ei heidän välinsä vieläkään aivan selvä ollut. Ukko Hauchecorne häpesi hieman, että hänen tuonoinen riitapuolensa oli nähnyt hänen nostavan loasta tuon nuoranpätkän. Sen vuoksi kiiruhti hän pistämään sen ensin puseronsa alle ja sitten housujensa taskuun, ollen yhä etsivinänsä maasta jotakin, mitä hän tietysti ei löytänyt; sitten jatkoi hän matkaansa torille päin etukumarassa ja jäsenkolotuksen ruumista kouristellessa.

Pian katosi hän hitaasti liikuskelevaan ja meluavaan väkijoukkoon, joka hääräsi edestakaisin lukemattomissa kauppahommissa. Talonpojat katselivat ja tunnustelivat elukoita, poistuivat, palasivat takaisin ja seisoskelivat neuvottomina ja empivinä peljäten alinomaa tulevansa petetyiksi, jonka vuoksi eivät uskaltaneet tehdä päätöstänsä kaupanteossa. Epäillen tarkkasivat he myyjän katsetta ja koettivat kaikella mahdollisella tavalla päästä selville hänen viekkaudestansa ja elukan virheistä.

Naiset seisoivat suurten koriensa takana, joista he olivat nostelleet esille myytäväksi aiotun siipikarjansa; sidotuin jaloin, säihkyvin silmin ja tulipunaisin heltoin pyristelivät ne maassa, heidän vieressänsä.

Kuivakiskoisina ja muuttumattoman jäykkä ilme kasvoillansa kuuntelivat he tehtyjä tarjouksia, pysyivät hinnoissansa taikka myöntyivät äkkiä tinkijäin alempiin tarjouksiin huutaen hitaasti poistuvalle ostajalle:

"No, olkoon menneeksi, isäntä! Te saatte sen siitä hinnasta!"

Vähitellen alkoi väkijoukko harventua. Ja kun kirkonkello keskipäivällä soi angellista, niin vetäysivät kaukalaiset markkinavieraat ravintoloihin.

Jourdainin majapaikassa oli suuri tupa täynnä vieraita ja suuri piha täynnä kaikenlaisia ajopelejä: kärryjä, trilloja, vankkureita, keveitä vaunuja ja muita nimettömiä, loasta keltaisia, rumia ja paikattuja ajoneuvoja, joiden valjaat törröttivät ilmassa kuin käsivarret taikka lepäsivät ne aisat maata vasten ja takaosa ylhäällä.

Aivan pöytävieraiden vieressä leimusi tuli mahtavan suuressa takassa lämmittäen lähinnä istuvien selkämyksiä. Kolmea paistinvarrasta, joissa näkyi kanoja, kyyhkysiä ja lampaan reisiä, käännettiin takkatulella; makuaistia kutkuttava paistetun lihan ja kärventyneen rasvan haju levisi ympäri huoneen nostaen veden suuhun ja saattaen ihmiset hyvälle tuulelle.

Koko talonpoikasylimystö söi päivällistä täällä mestari Jourdainin luona, joka harjoitti sekä ravintolaliikettä että hevoiskauppaa; muuten kerrottiin tällä veitikalla olevan kolikoitakin. Ruokavadit kulkivat ympäri pöytää samoin kuin omenaviinihaarikatkin. Itsekukin puhui asioistansa kertoen, mitä hän oli ostanut. Eri tahoilta tulleet markkinavieraat kyselivät toisiltansa, millaista vuodentuloa heidän puolessa odotettiin; ilmat olivat olleet mainiot heinänkasvulle, vaikka viljalle hieman liian sateiset j.n.e.

Äkkiä kuului rummutusta pihalta. Silmänräpäyksessä hyppäsivät kaikki ylös, paitse muutamat välinpitämättömät, ja syöksivät mikä ovelle, mikä akkunaan, ruokaliina kädessä ja suu täynnä ruokaa.

Kun rummun pärinä oli lakannut, kuului yleinen julkihuutaja songertelevalla äänellä ja lauseita sopimattomalla tavalla katkoen:

"Täten tehdään Godervillen asukkaille, semminkin kaikille markkinavieraille, tiettäväksi, että musta nahkalompakko, sisältävä 500 markkaa ja muutamia arvopapereja, on kadotettu tänä aamuna klo 9:n ja 10:n välillä Beuzevilleen vievällä tiellä. Rehellistä löytäjää kehoitetaan heti jättämään rahat maistraattiin taikka tilanomistaja Fortune Houlbrèquelle Mannevillestä. Löytäjälle luvataan 20 frangin palkkio."

Mies kiiruhti sitten toiselle pihalle. Kumea rummun pärinä kuului vielä muutaman minuutin kauvempaa ja samoin huutajan heikontuva ääni.

Väkijoukko tuvassa alkoi sitten keskustella tästä tapahtumasta punniten, mitä mahdollisuuksia Houlbréquella oli saada takaisin tai menettää lompakkonsa.

Päivällisaika oli vähitellen lopussa.

Tarjoiltiin jo kahvia, kun poliisikomisarius astui tupaan:

"Onko mestari Hauchecorne Bréautésta täällä?" kysyi hän.

Tämä, joka istui pöydän päässä, vastasi heti:

"Täällä on."

"Tahdotteko olla hyvä, mestari Hauchecorne, ja seurata minua maistraattiin. Pormestari haluaisi puhua kanssanne."

Hämmästyneenä ja levottomana ryyppäsi isäntä konjakkilasinsa pohjaan, nousi pöydästä ja lähti, vielä kumarammassa kuin aamulla tullessaan, sillä ensimäiset askeleet istualta noustua olivat hänelle aina vaikeat:

"Tässä olen, tässä olen, hra komisarius."

Ja niin he poistuivat yhdessä.

Pormestari istui nojatuolissansa varroten häntä. Hän oli samalla kauppalan notario ja muuten tukeva, vakava ja suurellisesti esiytyvä mies.

"Mestari Hauchecorne", sanoi hän; "joku on nähnyt teidän Beuzevillen tiellä … tänä aamuna … korjaavan talteenne sen lompakon, jonka tilanomistaja Houlbrèque Mannevillesta on kadottanut."

Isäntä tarkasti puhujaa ällistyneenä ja peljästyneenä jo pelkästä epäilyksestä, vaikka hän tiesikin itsensä syyttömäksi:

"Minäkö … minäkö olisin korjannut talteeni hänen lompakkonsa?"

"Juuri te."

"Autuuteni kautta vakuutan, ett'ei minulla ole ollut aavistustakaan siitä."

"Joku on nähnyt teidät…"

"Nähnyt? Minut?.. Kuka on minut nähnyt…?"

"Satulaseppä Malandain."

Silloin muisti ukko tuonoisen nuoranpätkän, ymmärsi asian ja huudahti harmistuneena:

"Ohoh! Vai on hän nähnyt minut, se roisto! Tämän nuoranpätkän hän on nähnyt minun korjaavan maasta, ei muuta, hra pormestari."

Samalla kopeloi hän taskuansa ja veti sieltä tuonoisen nuoranpätkän.

Mutta pormestari ravisti epäillen päätänsä.

"Pitäisikö minun uskoa, että hra Malandain, joka on täysin luotettava mies, voisi erehtyä nuoranpätkästä ja lompakosta?"

Ihan raivostuen nosti ukko kätensä ylös ja sylkäisi sivulle todistaaksensa viattomuutensa: "Totta se sittenkin on, mitä sanon, ihan vanhurskaan Jumalan pyhää totuutta, hra pormestari. Ja sieluni autuuden kautta voin minä sen myöskin vakuuttaa."

"Kuitenkin olette te lompakon korjattuanne vielä etsineet kotvan aikaa, olisiko ehkä joku rahoista sattunut putoamaan lokaan," väitti pormestari.

Ukko parka oli vähällä saada halvauksen suuttumuksesta ja kiukusta:

"No, kaikkiapas, hitto vie, kaikkiapas voidaankin keksiä saattaaksensa rehellinen mies epäluulon alaiseksi! Kaikkiapa tosiaankin keksitään!"

Mutta hänen vakuutuksensa olivat turhia. Pormestari ei häntä uskonut.

Päinvastoin kutsutti hän kuulusteltavaksi myöskin satulasepän. Tämä uusi tuonoisen väitelmänsä ja pysyi siinä, mitä kerran oli sanonut. Tunnin aikaa haukkuivat vanhat riitapuolet toisiansa maistraatissa. Hauchecornen omasta pyynnöstä toimeenpantiin tarkastus, mutta hänen vaatteistaan ei löytynyt mitään.

Pormestari joutui nyt vuorostansa ymmälle ja salli hänen poistua, mutta sanoi jo ennakolta pyytävänsä tuomio-istuimelta lähempiä määräyksiä asiassa.

Tällä välin oli uutinen levinnyt ympäri kauppalaa. Maistraatista tullessa kertyi väkeä hänen ympärillensä kyselemään, mitä asia koski; kysymykset tehtiin joko vakavasta tahi leikkisästä uteliaisuudesta ilman vähintääkään ilkeämielistä tarkoitusta. Mestari Hauchecorne kertoi aamullisen jutun nuoranpätkästä. Mutta kukaan ei häntä uskonut. Kaikki nauroivat hänelle. Ukko jatkoi matkaansa ja alinomaa sattui hänen tiellensä joku utelias taikka seisahtui hän itse kertomaan jollekin tuttavalle tuon jo sata kertaa uusitun juttunsa. Ja kaikille vakuutti hän samaa kääntäen kaikki taskunsa nurin todistaaksensa, ett'ei hänellä mitään lompakkoa ollut.

"Ole ilveilemättä, vanha veitikka!" huusivat ihmiset hänelle.

Ukko kiivastui, pahastui, raivostui ja joutui epätoivoiseksi, kun kukaan ei ottanut häntä uskoaksensa. Tietämättä, mitä tekisi, kertoi hän juttunsa uudelleen ja uudelleen.

Tuli ilta. Hänen oli lähdettävä kotimatkalle. Matkatoverina oli hänellä kolme naapuria, joille hän näytti paikan, mistä hän oli korjannut tuon nuoranpätkän, eikä hän koko paluumatkalla osannut puhua muusta kuin tästä seikkailustansa.

Illalla kiersi hän koko Bréautén kylän kertoaksensa siitä kaikille ystävillensä. Mutta nämäkään eivät ottaneet häntä uskoaksensa.

Sen yötä oli hän vallan sairas samaisen jutun tähden.

Seuraavana päivänä klo 1:n tienoissa oli Ymanvilleläisen talonisännän, mestari Brétonin, huonemies Marius Paumelle tuonut lompakon täysinensä yllämainitulle mestari Houlbrèquelle Mannevillestä.

Hän väitti todella löytäneensä sen mainitulta tieltä, mutta kun hän itse ei osannut lukea, oli hän ottanut sen mukaansa ja antanut sen isännällensä.

Uutinen levisi pian ympäri koko seudun. Mestari Hauchecorne sai myöskin kuulla siitä. Hetipaikalla teki hän uuden kiertoretken kylällä ja kertoi uudelleen tuonoisen juttunsa ja sen lopullisen ratkaisun. Hän riemuitsi.

"Itse asia ei minua niin paljo surettanut", sanoi hän, "kuin se syytös, että minä olisin valehdellut. Mikään ei voi vahingoittaa ihmistä enemmän kuin että häntä syytetään valheesta."

Koko sen päivän puhui hän samasta jutusta: tiellä kertoi hän siitä kaikille vastaantulijoille, kapakassa kaikille juoma-vieraille ja messun jälkeen kirkolla koko kirkkoväelle. Oudotkin ihmiset seisautti hän saadakseen puhua heille asiasta.

Nyt oli hän levollinen. Mutta yksi asia häntä vielä vaivasi, vaikka hän ei saanut oikein selville, mikä se oli. Hänestä tuntui kuin olisivat kuulijat pilkanneet häntä. He eivät näet näyttäneet olevan vakuutettuja asiasta. Tuntui kuin olisivat he kuiskailleet kaikenlaista hänen selkänsä takana.

Seuraavan viikon tiistaina meni hän taas Godervillen toripäiville, jonne häntä ei mikään muu houkutellut kuin halu saada kertoa ihmisille, mitä hänelle oli tuonoin tapahtunut.

Satulaseppä Malandain seisoi talonsa edustalla naureskellen hänen ohi mennessänsä. Miksi? Hän sai käsiinsä erään talonisännän Criquetotista, mutta ei ehtinyt kertoa asiaa loppuunkaan, kun tämä alkoi nauraa hänelle vasten kasvoja ja taputti häntä vatsalle sanoen:

"Mene tiehes, vanha pullovatsa!"

Ja sitten livisti isäntä tiehensä. Hauchecorne jäi seisomaan paikoilleen aivan hämmentyneenä ja levottomana. Miksi tuo mies sanoi häntä "vanhaksi pullovatsaksi?"

Mentyänsä mestari Jourdainin ravintolaan, istahti hän pöydän ääreen ja alkoi kertoa ihmisille lompakkojuttua.

Pian keskeytti eräs hevoskauppias Montevilliersistä hänet sanoen:

"Ole vaiti, vanha kettu, kyllä minä sinun nuorajuttusi tunnen."

"Mutta lompakkohan on löytynyt", änkytti Hauchecorne.

"Elä puhu joutavia, ukko! Voihan toinen löytää sen ja toinen jättää sen takaisin. Muuten en ole nähnyt enkä tiedä asiasta mitään."

Ukko Hauchecorne oli aivan masennuksissaan. Nyt hän vihdoin ymmärsi tarkoituksen. Tuo mies siis syytti häntä siitä, että hän olisi toisen kautta toimittanut lompakon takaisin omistajallensa.

Hän pani vastalauseen mokomaan syytökseen. Mutta koko pöytäseurue rähähti nauramaan hänelle.

Ukko Hauchecorne ei viitsinyt lopettaa päivällistänsä, vaan lähti tiehensä pilkkaajain seurasta. Häpeissänsä ja kiukustuneena palasi hän kotiin. Häntä suututti ja harmitti sitä enemmän, kun hänen sisällisesti täytyi tunnustaa, että hän kyllä olisi voinut niin menetellä kuin tuo Criquetotin mies otaksui hänen tehneen; vieläpä olisi hän voinut tästä onnistuneesta keksinnöstänsä kerskaillakin.

Hämärästi käsitti hän, että hänen oli mahdoton todistaa viattomuuttansa, olletikin kun hänen kujeileva luonteensa oli kyllin tuttu paikkakunnalla. Hän tunsi itsensä syvästi, ihan sydämeensä asti loukatuksi moisesta väärästä epäluulosta.

Hänen täytyi ryhtyä taas uusimaan kertomustansa, joka päivä päivältä venyi yhä pitemmäksi, sillä joka kerta lisäsi hän siihen uusia syitä ja yhä ankarampia vakuutuksia; hän käytti juhlallisia valoja, jotka hän yksinäisyydessänsä keksi ja sommitteli, sillä lakkaamatta mietti hän tuota nuorajuttua. Mutta mitä sotkuisemmaksi hänen puolustuksensa ja mitä mutkallisemmaksi hänen todistuksensa kävi, sitä vähemmän häntä kaikkialla uskottiin.

"Nuo ovat valehtelijan temppuja", sanoivat ihmiset hänen selkänsä takana.

Hän tunsi sen: tuo nuorajuttu kalvoi hänen mieltänsä ja hänen voimansa kuluivat turhanpäiväisissä ponnistuksissa.

Hän alkoi vihdoin riutua silminnähtävästi.

Ihmiset kärttivät nyttemmin häntä kertomaan "nuorajuttua" aivan niin kuin sotavanhusta pyydetään kertomaan tappeluista, joissa hän on ollut mukana. Ukko poloisen järki oli saanut kuolettavan iskun ja se heikkoni yhä enemmän ja enemmän.

Joulukuun lopulla täytyi hänen laskeutua vuoteen omaksi.

Tammikuun ensi päivinä hän sitten jo kuoli, mutta vielä kuolemankamppailun hourailussakin puolusti hän viattomuuttansa hokien:

"Tuollainen nuoranpätkä, vähäinen nuoranpätkä se oli! Kas tässä se on, katsokaa itse, hra pormestari!"

PELASTUNUT

Meri ruoski rannikkoa lyhyellä ja yksitoikkoisella läikyllänsä. Pienet valkoiset pilvet kiitivät vihurituulessa nopeasti kuin linnut suurella, sinisellä taivaankaarella. Valtamereen päin alenevan laakson alhossa sijaitseva kylä ikäänkuin lämmittelihe päivän paisteessa.

Aivan laakson suussa oli meren rannalla yksinäinen Martin-Levesquen talo eli oikeammin mökki. Se oli näet vain vähäinen kalastaja-asunto, jonka seinät olivat savesta ja katto oljista; ylinnä kasvoi katolla sinisiä kurjenmiekkoja. Tuvan edessä levisi nenäliinan kokoinen puutarhatilkku, joka kasvoi sipulia, kaalinpäitä, persiljaa ja anisputkia. Aitauksella oli tämä päivä erotettu yleisestä kylätiestä.

Mökinmies oli kalalla; vaimo taas hääräsi tuvan ulkopuolella korjaten silmuksia suuressa, ruskeassa verkossa, joka oli ripustettu kuivamaan mökin ulkoseinälle; verkon yläpuolella nurkassa näkyi hirmuisen suuri hämähäkin verkko. Noin neljätoista vuotias tyttö istui olkituolilla puutarhan veräjän suussa taapäin keikistyneenä ja nojautuneena veräjän puolapuuta vastaan parsien muutamia kuluneita, rikkinäisiä ja vaatimattomia liinavaatteita. Toinen, vuotta nuorempi tyttönen viihdytteli käsivarsillansa vallan pientä lasta, joka ei osannut vielä puhua eikä kävellä. Nenät vastatusten istui maassa pari kaksi- tai kolmivuotiasta palleroista penkoen puutarhamaata kömpelöillä kätösillänsä ja viskellen toisinaan kourallansa multaa toisillensa vasten naamaa.

Kukaan ei puhunut mitään. Ainoastaan pienin poloinen, jota sisko koetti viihdyttää sylissänsä, parahteli alinomaa pienellä, kimeällä ja heikolla äänellänsä. Tuvan ikkunalla nukkua rojotti kissa; seinivieressä kasvoi kauniita, kukkivia valkolakkoja eli leukoijia, joissa pärisi virkeä kärpäisparvi.

Äkkiä huudahti veräjällä ompeleva tyttönen:

"Äiti!"

"No, mitä nyt?" kysyi äiti.

"Nyt se on taas täällä", sanoi tyttö.

Lapset olivat olleet levottomia jo aamusta alkaen, kun eräs outo mies oli maleksinut mökin ympärillä: vanhanpuoleinen kerjäläisen näköinen mies. Saattaessansa merelle lähtevää isäänsä venheelle olivat nämä jo huomanneet miehen. Silloin istui tämä maantien ojan reunalla heidän veräjäänsä vastapäätä. Ja kun he taas palasivat rannasta istui ukko yhä paikoillansa katsellen mökille päin.

Hän näytti kovin kurjalta ja sairalloiselta. Tuntikauteen ei hän ollut hievahtanutkaan paikaltansa. Huomattuansa, että lapset pelkäsivät häntä kuin pahantekijää, nousi hän vihdoin ylös ja poistui nilkuttaen toista jalkaansa.

Mutta jonkun ajan kuluttua näkivät he ukon jälleen lähestyvän hitain ja väsynein askelin. Tällä kertaa hän istahti hiukan edemmäs ja tuijotteli taloa kohti ikäänkuin väijyisi hän sen asukkaita.

Lapsia ja äitiäkin alkoi peloittaa. Olletikin oli äiti pelonalainen, sillä hän oli luonnostansa säikkyväinen ja tiesi, ettei hänen miehensä palaisi mereltä ennenkuin hämärän tullen.

Hänen miehensä nimi oli Levesque; häntä itseänsä taas kutsuttiin Martinin emännäksi. Yhteisellä nimellä kutsuttiin pariskuntaa Martin-Levesqueksi. Syy tähän oli seuraava: Martinska oli ollut ensimäisissä naimisissa Martin nimisen merimiehen kanssa, joka aina kesiksi purjehti Uuteen maahan turskanpyyntiin. Tämän kanssa oli vaimo ollut naimisissa pari vuotta, joiden kuluessa heille oli syntynyt tyttö; kun kolmimastoinen parkkilaiva "Kaksoissisaret", kotoisin Dieppestä, hävisi teille tietämättömille matruusi Martinin kanssa, oli vaimo ollut raskaana jo kuudetta kuukautta.

Myöhemmin ei koko laivasta oltu saatu ollenkaan mitään tietoja. Ainoakaan sen matruuseista ei ollut palannut. Luonnollisesti otaksuttiin kaikkialla, että laiva oli hukkunut miehistöineen päivineen.

Vaimo oli odottanut miestänsä kymmenen pitkää vuotta ja elättänyt vaivoin itse molemmat lapsensa. Sitten oli eräs kylän kalastajista nimeltä Levesque, joka oli leskimies ja jolla ensimäisestä vaimostansa oli poika, kosinut häntä tuntien hänet toimeliaaksi ja hyväksi ihmiseksi. Häät vietettiinkin ja kolmen vuoden kuluessa syntyi uudelle pariskunnalle kaksi lasta.

Ahkerasti ja vaivalloisesti työskennellen elättivät he itsensä. Leipä oli kallista ja liha melkein tuntematonta herkkua heidän taloudessansa. Joskus täytyi tehdä velkaakin leipurin luona … talvella … myrskyisimpinä kuukausina. Lapset olivat kuitenkin pysyneet terveinä, Jumalan kiitos. Ihmiset sanoivatkin:

"Ne ovat kunnon ihmisiä kumpikin. Martinska on toimelias vaimo ja Levesquen vertaista kalastajaa tuskin toista löytyy." —

Veräjällä istuva tyttönen sanoi uudelleen.

"Luulisi melkein, että tuo ukko tuntee meidät. Ehkä on se joku kerjäläinen Eprevillestä tai Auzeboscista."

Äiti katsahti ukkoon päin. Ei, ei tämän seudun väkeä tuo mies ikinä ollut, sen hän heti näki.

Kun mies ei liikahtanut paikaltansa, vaan istui siinä kuin mikäkin paalu tuijottaen itsepäisesti Martin-Levesquen mökille, suuttui vaimo, jonka pelko teki rohkeaksi, kaappasi lapion ja meni urheana veräjälle.

"Mitä te siinä vahtaatte?" kysyi hän maleksijalta.

Tämä vastasi käheällä äänellä:

"Levähdän tässä raitista ilmaa hengittäen. Häiritsenkö minä sillä ketään?"

Vaimo tiuskaisi vastaan:

"Mutta mitä varten te maleksitte tässä päiväkauden ikäänkuin vakoilisitte taloa?"

Mies vastasi hiljaisesti:

"Pahaa minä en tee kenellekään. Enkös minä saisi istua tässä yleisen tien vieressä?"

Vaimo ei osannut vastata tähän mitään, vaan palasi tupaan.

Päivä kului vähitellen puoleen. Keskipäivän aikana katosi mies tiepuolesta. Mutta noin klo 5 iltapäivällä kulki hän taas talon ohitse. Sitten ei häntä enää näkynyt.

Hämärässä palasi Levesque mereltä. Asia kerrottiin hänelle.

"Se on joku karkulainen tai muu roisto", arveli Levesque.

Rauhallisena riisuutui hän lepäämään, mutta hänen vaimonsa mietti yhä tuota maleksijaa, joka oli tuijottanut häneen niin omituisilla silmillä. Seuraavana päivänä oli ilma kovin myrskyinen. Levesque huomasi heti, ettei merelle ollut menemistä pienellä venheellä, ja jäi kotiin auttelemaan vaimoansa verkkojen parsimisessa.

Noin klo 9 aamulla tuli vanhin tyttö, joka oli ollut ostamassa leipää, juoksu-jalassa ja peljästyneen näköisenä kylältä huutaen:

"Äiti, se ukko on taas täällä!"

Äitikin säikähtyi, kalpeni ja sanoi miehellensä:

"Mene sinä puhuttelemaan häntä, Levesque; ja sano, ettei hän saa väijyä taloa tuolla lailla! Hän säikyttää sekä lapset että minut!"

Levesque, joka oli suuri, iholtansa tiilikiven värinen merimies, leu'assa sankka punainen parta, sinisilmäinen, paksukaulainen ja kaulassa aina lämmin kaulahuivi merituulen ja sateen vuoksi, läksi levollisena tallustelemaan tuonoisessa paikassansa istuvan maleksijan luo. Miehet jäivät juttelemaan keskenänsä. Äiti ja lapset katselivat heitä kauvempaa ahdistuneina ja pelvosta vavisten.

Äkkiä näkivät he oudon miehen nousevan istualtansa ja tulevan Levesquen kanssa talolle päin.

Martinska peräytyi peljästyneenä. Levesque lähestyi häntä sanoen:

"Anna hänelle vähän leipää ja lasi omenaviiniä. Mies ei sano syöneensä pariin päivään."

Vaimon ja lasten perässä tulivat molemmat sitten tupaan. Maleksija istahti pöydän ääreen ja alkoi syödä alla päin ja kaikkien katseita väistäen.

Martinska katsoi häntä koko ajan tarkkaavasti. Molemmat vanhemmat tyttäret seisoivat selin oveen: toinen, jolla oli nuorin lapsi sylissänsä, tähysteli miestä ahnain silmin; molemmat nuoremmat tuhkapöperöt istuivat takkalieden pankolla leikitellen sysimustilla hiilillä, mutta lopettivat hekin leikkinsä töllistelläksensä outoa vierasta.

Istahtaen eräälle tuolille kysäisi Levesque:

"Mistä kaukaa vieras tulee?"

"Viimeksi Cettestä."

"Aivanko jalkaisin vai – ?"

"Aivan jalan. Täytyy kävellä, kun ei ole varaa ajaa kyydillä."

"Ja minne asti ollaan matkalla?"

"Ei tätä edemmäs."

"Teillä on siis tuttavia tässä kylässä."

"Paljo mahdollista."

Molemmat vaikenivat. Vieras söi hitaasti, vaikka olikin nälkäinen, ja joi kulauksen omenaviiniä jokaisen suupalan päälle. Hänen kasvonsa näyttivät riutuneilta, ryppyisiltä ja laihoilta; hän oli nähtävästi kärsinyt paljo.

Sitten kysäisi Levesque häneltä äkkiä:

"Mikä vieraan nimi on?"

Nostamatta päätään sanoi tämä:

"Martiniksi minua on kutsuttu."

Outo väristys puistatti äitiä. Hän astui askeleen lähemmäs ikäänkuin tutkiaksensa tarkemmin miehen kasvoja ja jäi seisomaan hänen eteensä avosuin ja herpoutunein käsivarsin. Kotvaan ei kukaan virkkanut mitään. Vihdoin kysäisi Levesque:

"Onko vieras kotoisin näiltä seutuvilta?"

Tähän vastasi tämä lyhyesti:

"Täältä minä olen."

Ja kun hän vihdoin nosti ylös päänsä, kohtasivat vaimon ja vieraan katseet toisensa; kauvan tuijottivat he näin toisiansa ikäänkuin olisivat he tarttuneet silmistänsä koukuilla kiinni.

Äkkiä kuiskasi vaimo muuttuneella, väräjävällä äänellä:

"Oletko se sie, ukkoseni?"

Hitaasti vastasi tämä.

"Olen."

Mutta paikaltansa ei hän hievahtanut. Jatkoi vain ateriaansa.

Enemmän hämmästyneenä kuin liikutettuna sopersi Levesque:

"Siekö se siis olet, Martin?"

Yhtä yksinkertaisesti vastasi mies:

"Miehän se vain olen."

Martinskan toinen aviomies kysyi sitten:

"Mistäs sinä nyt tulet?"

Martin kertoi vaatimattomasti:

"Afrikan rannikolta. Laiva seilasi hietasärkkään ja meni kumolleen. Kolme meistä sentään pelastui: Picard, Vatinel ja minä. Mutta rantaan päästyämme ottivat alkuasukkaat meidät vangeiksi … ja kaksitoista vuotta olen saanut tehdä työtä kuin orja. Picard ja Vatinel kuolivat pois. Eräs englantilainen laivuri otti minut sitten mukaansa ja toi Cetteen. Ja sieltä minä nyt viimeksi tulen."

Vaimo oli alkanut itkeä ja peitti esiliinalla kasvonsa.

Hetken kuluttua kysyi Levesque:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin kysyi vuorostansa:

"Oletkos sinä hänen miehensä?"

"Olen", vastasi Levesque rehellisesti.

Sitten katsoivat he toisiinsa ja vaikenivat.

Tarkastellen lapsia ympärillänsä sanoi Martin osoittaen molempia tyttösiä pään nyökähdyksellä:

"Nuoko siis ovat minun?"

"Nuo kaksi", vastasi Levesque.

Isä ei noussut ylös heitä syleilemään, vaan sanoi ainoastaan:

"Hyvä Jumala, kuinka suuriksi ne ovat kasvaneet!"

Kotvan kuluttua kysyi Levesque uudelleen:

"Ja mitäs me nyt teemme, Martin?"

Martin hämmästyi eikä näyttänyt tietävän, mitä sanoa. Vihdoin sanoi hän:

"Minä myönnyn siihen, mitä sinä päätät. Mitään vääryyttä en tahdo tehdä sinulle. Mutta itse taloon nähden on asia hieman haitallinen sinulle. Kaksi noista lapsista on siis minun, kolme nuorinta kuuluu sinulle. Kummallekin tietysti omansa. Entäs äiti? Onko hän sinun vaimosi vaiko minun? Minä tyydyn siihen, mitä sinä päätät. Mutta mitä taloon tulee, niin on se minun, sillä sen olen minä isävainajaltani perinyt; tässä olen myöskin syntynyt ja kirjat todistavat, että minä olen täällä isäntä."

Vaimo itki yhä ja nyyhkytti siniseen esiliinaansa. Molemmat vanhemmat lapset olivat tulleet lähemmäs ja katselivat levottomina isäänsä. Tämä oli nyt lopettanut ateriansa. Nyt kysyi hän vuorostansa Levesqueltä:

"Niin, mitä me nyt teemme?"

Levesque oli saanut uuden ajatuksen:

"Mennään kirkkoherran puheille ja annetaan hänen päättää."

Martin nousi ylös ja lähestyi vaimoansa, joka nyyhkien heittäysi hänen rinnoillensa:

"Mieheni, mieheni, sinä olet siis palannut! Martin, poloinen Martin, sinä olet siis jälleen kotona!"

Martin sulki hänet syliinsä. Entisyys valtasi äkkiä vaimoparan, voimakas vanhojen muistojen sysäys, joka muistutti häntä siitä, millainen hän oli ollut 20-vuotiaana ja miten tuo sama mies silloin oli häntä syleillyt.

Martin tuli itsekin liikutetuksi ja suuteli häntä otsalle. Pankolla istuvat pienokaiset alkoivat yhdessä ulvoa nähdessänsä äidin itkevän ja tähän ulinaan yhtyi kaikkein nuorin poloinen kimeällä äänellänsä, joka soi kuin mikäkin pajupilli.

Levesque seisoi odottaen vieressä;

"No", sanoi hän, "mennään järjestämään asiat reilaan."

Martin irroittihe vaimostansa ja katseli taas molempia lapsiansa.

"Tulkaa toki suutelemaan isäänne", sanoi äiti tytöille.

Nämä lähestyivät yht'aikaa kuivin silmin, hämmästellen ja hieman pelokkaina. Kömpelönä suuteli isä heitä vuorottain poskille. Kun nuorin pienokainen näki vieraan lähestyvän, alkoi se parkua niin kauheasti, että näytti vallan menehtyvän.

Miehet läksivät sitten yhdessä ulos.

Mennessänsä kylän kahvilan ohitse, kysyi Levesque:

"Entä jos joisimme kupin kuumaa?"

"En minä vastaan hangoittele", sanoi Martin.

Miehet astuivat sisään kahvilaan, joka tähän aikaan päivästä oli vallan tyhjä.

"Päivää, Chicot", sanoi Levesque isännälle. "Tuokaapa meille pari kuppia kahvia rukiisen kerman kanssa. Tämä tässä on Martin … muistanetko vielä vaimoni ensimäistä miestä? Heidän laivansa 'Kaksoissisaret' on tehnyt haaksirikon, mutta hän on pelastunut … ja palannut takaisin!"