Читать книгу: «Valittuja novelleja II», страница 4

KAKSI YSTÄVÄÄ

Pariisi oli piiritetty, suljettu ja kuristuksissansa. Varpusia ei monta näkynyt katoilla ja katuojat olivat autioina. Ihmiset söivät mitä tahansa.

Eräänä selkeänä tammikuun aamuna surumielin kävellessänsä ulkobulevardilla, vatsa tyhjänä ja kädet univormuhousujen taskussa, pysähtyi hra Morissot, oikealta ammatiltansa kelloseppä, vaikka tilapäisesti tohvelimestarina toimiva, erään ystävänsä ja kanssa-veljensä talon edustalle.

Ennen sotaa oli Morissotin tapana lähteä ulos kaupungista joka sunnuntai jo varhain aamulla, pitkä bamburuoko kädessä ja rautainen laatikko seljässä. Hän nousi junaan, joka kulki Argenteuilin ohi, pysähtyi Colombesissa ja kävi jalkaisin siitä Maronten niemisaarekkeelle. Tuskin oli hän saapunut unelmiensa määräpaikalle, kun hän ryhtyi onkimaan ja onki uskollisesti pimeään iltaan saakka.

Aina tapasi hän siellä pienen, turpean ja hyväntahtoisen rihkamakauppiaan Notre-Dame-de-Lorette-kadun varrelta, hra Sauvagen, joka oli intohimoinen onkija hänkin. Puolen päivää istuivat he usein vierekkäin joen rannalla onkivapa kädessä ja jalat roikkuen hieman yläpuolella veden kalvoa. Vähitellen oli heistä tullut hyvät ystävät.

Joskus voivat he istua siinä puolen päivää sanomatta mitään toisillensa. Toisinaan he taas juttelivat. Mutta he ymmärsivät toisensa ihmeellisen hyvin tarvitsematta vaihtaa sanaakaan keskenänsä, sillä tavoiltansa ja tunteiltansa olivat he samanlaisia kumpikin.

Keväisin noin klo 10 aamulla, kun päivä nuortuneena heitti kultaisen kehränsä joen tyvenelle pinnalle ja hauskasti kuumensi molempien intohimoisten onkijain selkiä, sanoi hra Morissot joskus naapurillensa:

"Mikä suloinen kevätaamu!"

"Kauniimpaa voi tuskin nähdä", vastasi hra Sauvage.

Ja se riitti heille ymmärtääksensä toisensa ja arvostaaksensa toisiansa.

Syksyilloin taas kun mailleen painuva aurinko punasi taivaan, heitti veden kalvolle tulipunaisten pilvien heijastuksia, purppuroi koko joen, sytytti leimuun taivaanrannan ja kultasi ruskettuneet puut, jotka jo värisivät talven vilusta, sanoi hra Sauvage katsahtaen hymysuin hra Morissotiin päin:

"Mikä ihana näky!"

Siirtämättä silmiänsä veden pinnalla uivasta ongen kohosta sanoi Morissot ihmetellen:

"Niin, onhan se toista kuin bulevardi vai mitä?"

Hra Morissot oli, kuten sanottu, pysähtynyt kauppias Sauvagen talon edustalle. Samassa sattui tämä tulemaan ulos katukäytävälle. Ja niin pian kuin ystävät toisensa huomasivat, puristivat he lujasti toistensa käsiä vallan liikutettuina siitä, että heidän nyt täytyi yhtyä niin perin toisenlaisissa olosuhteissa. Huokaisten mutisi hra Sauvage: "Voi, millaisessa käännekohdassa elämmekään!"

Kovin synkkänä huo'ahti hra Morissot vastaukseksi:

"Ja millaiset ilmat! Onhan tänään vasta ensimäinen kaunis päivä, mitä meillä koko vuonna on ollut!"

Taivas heloitti todellakin sinerväisenä ja kirkkaan valoisana.

He lähtivät mietteissään ja synkeinä astumaan rinnakkain.

"Ja onkiretkemme! Mitä kauniita muistoja, häh?" arveli Morissot.

"Niin, milloinkas me jälleen lähdemme onkiretkelle?" kysyi Sauvage.

Ystävykset poikkesivat pieneen kahvilaan juomaan yhdessä lasin absinttia. Sen tehtyänsä lähtivät he jälleen katuja mittelemään.

Äkkiä pysähtyi hra Morissot kysyen:

"Mitäs jos ottaisimme toiselle jalalle, häh?"

"Olkoon menneeksi!" myönteli hra Sauvage.

Ja niin poikkesivat he toiseen viinikellariin.

Jälleen kadulle tultuansa olivat he jo sangen sekavia kuten nälkäiset ihmiset ainakin, joilla vatsassansa on ainoastaan alkoholia. Ilma oli lauha. Lempeä tuulahdus hyväili heidän kasvojansa.

Hra Sauvage, jonka leuto sää ja alkoholi oli saanut pieneen hiprakkaan, seisahtui sanoen äkkiä:

"Mitäs, jos menisimme sinne sittenkin?"

"Minne?"

"Ka ongelle tietysti."

"Niin, mutta mihin?"

"Samalle saarekkeelle kuin ennenkin. Ranskalaiset etuvartijat majailevat Colombesin luona. Ja tunnenhan minä eversti Dumoulinin. Hänen avullansa pääsemme perille ilman vaikeuksia."

Morissot värisi mielihalusta.

"Se on sovittu. Menkäämme!"

Ja sitten he erosivat pistäytyäksensä kumpikin noutamassa onkivehkeet kotoansa.

Tuntia myöhemmin astuivat he rinnakkain suurta valtatietä. Pian saapuivat he huvilaan, jossa tätä nykyä asui eversti Dumoulin. Tämä naurahti heidän pyynnöllensä ja antoi suostumuksensa heidän mielitekoonsa. Ystävykset läksivät jatkamaan matkaa niin pian kuin olivat saaneet everstiltä lupapiletin.

Eikä aikaakaan, niin sivuuttivat he ranskalaiset etuvartijaosastot, kulkivat läpi autioksi jääneen Colombesin etukaupungin ja joutuivat niiden pienten viinitarhojen laiteille, jotka ulottuvat Seinejoen rantaan saakka.

Kello oli noin 11 päivällä.

Vastapäätä oleva Argenteuilin kylä näytti vallan kuolleelta. Orgemoutin ja Sannoisin kukkulat näkyivät yli koko seudun. Nanterseen asti ulottuva laaja tasanko oli tyhjä ja autio alastomine kirsikkapuinensa ja vaaleanpunaisine multapenkereinensä.

Viitaten sormellansa kukkuloita kohti sanoi hra Sauvage:

"Tuolla ylhäällä ovat preussilaiset!"

Ystävykset valtasi omituinen levottomuus keskellä tätä autiota seutua.

Preussilaiset! Tosin eivät he olleet vielä nähneet yhtään preussilaista, mutta monta kuukautta olivat he jo tunteneet näiden näkymättöminä ja kaikkivaltaisina ympäröineen koko Pariisin ryöstäen, tappaen, näännyttäen ja hävittäen Ranskanmaata. Jonkunlainen taikauskoinen pelko yhtyi nyt siihen vihaan, jota nämä kunnon porvarit olivat tunteneet tuota outoa ja voitollista kansakuntaa kohtaan.

"Kuulkaas, ystäväni! Entäpä jos he tavoittaisivat meidät?" soperteli Morissot pelonalaisena.

Kaikesta huolimatta vastasi hra Sauvage tuhmalla, pariisilaisella humorillansa:

"Tarjotaan heille siinä tapauksessa pari paistettua kalaa!"

Kaikkialla vallitseva hiljaisuus pelotti heitä kuitenkin niin, että he empivät uskaltaako tuonne autiolle kentälle vaiko ei.

Vihdoin sanoi Sauvage päättävästi:

"No, ystäväni, eteenpäin, mutta varovasti!"

Kumppanukset laskeutuivat sitten lähimmäiselle viinikentälle ja ryömivät kumarruksissa eteenpäin milloin piileksien pensastojen taakse, milloin tähystäen ympärillensä katse levottomana, milloin kuunnellen korvat pörhössä.

Vähäinen kaistale alastonta maata oli heidän vielä kuljettava, ennenkuin pääsivät Seinen rannalle. Tämän matkan samosivat he juoksujalassa ja kyyristyivät äkkijyrkälle joen kaltaalle tultuansa kuivan rantaruovoston peittoon.

Morissot painoi poskensa maahan kuunnellaksensa kuuluiko mitään askelia. Kaikki oli hiljaista. He olivat siis yksin, vallan yksin.

Nyt tunsivat he itsensä varmemmiksi ja valmistausivat onkimaan.

Heitä vastapäätä oleva, autio Maranten saari peitti heidät sen puolisella kukkulalla mahdollisesti vaanivilta vihollisilta. Saaren pieni ravintola oli suljettu ja näytti olleen autio jo vuosikausia.

Hra Sauvage veti joesta ensimäisen kalan. Pian sai Morissot toisen ja tuon tuostakin nostivat he onkivapansa, jonka siiman nenässä hopealta hohtava pikkukala pyristeli päivän paisteessa. Tämähän oli ihan ihmeellisen onnistunut onkiretki, arvelivat kumppanukset.

Saadut kalat pistivät he varovasti sangen tiheäsilmuksisesta verkkokankaasta tehtyyn pussiin, joka heillä oli liossa jalkojensa juuressa. Suloinen ilon tunne valtasi heidät molemmat, tuollainen hiljainen ilo, joka syntyy kauvan kaihotun ja rakkaan mieliteon tyydyttämisestä.

Aurinko lämmitti heidän olkapäitänsä niin suloisesti, ett'eivät he enää viitsineet ajatella paljo mitään. Eivätkä he kuunnelleet mitään. Eivätkä välittäneet mitään muusta maailmasta. He onkivat.

Mutta äkkiä kuului kumea jyräys ikäänkuin olisi se tullut maan alta. Maa heidän allansa tärähti. Se oli kanuunan jyrisevä laukaus.

Morissot käänsi päänsä ja huomasi kaukana vasemmalla kohoavan suuren vuoren, Mont-Valerienin, lumipeitteisen kukkulan yllä väikkyvän harmajan savupilven.

Pian pelmahti toinen savupilvi linnoitusvallituksen harjalta … ja sitten kuului uusi jyräys. Tätä seurasi kolmas ja neljäs, ja alinomaa syöksi vuoren kukkula sitten kuolettavia henkäyksiänsä, puhalsi ulos valkoisia usmapilviä, jotka verkallensa nousivat kolealle taivaalle jäädäkseen väikkymään laajenevana pilvenä kukkulan ylitse.

"Nyt ne siis taas alkoivat", sanoi hra Sauvage olkapäitänsä kohauttaen.

Morissot, joka ahdistunein mielin tarkkasi onkikorkkinsa pulpahduksia, tunsi äkkiä rauhallisen kansalaisen suuttumusta noita hulluja kohtaan, jotka kävivät sotaa ja häiritsivät levollisia onkimiehiä.

"Ihmisten täytyy olla aivan typertyneitä menettääksensä tuolla tavoin henkensä!" napisi hän.

"Eläimiäkin typerämpiä!" myönteli Sauvage.

Morissot, joka juuri vetäisi joesta kauniin salkin, ilmaisi kantansa selittäen:

"Ja niin kauvan kuin hallitukset jatkuvat, tulee tuo peli myöskin jatkumaan!"

"Niin kyllä", sanoi Sauvage, "tasavalta ei olisi julistanut sotaa…"

"Kuninkaiden aikana on aina ulkonaisia sotia, tasavallassa taas sisällisiä."

Ja rauhallisina keskustelivat he taas edelleen selvitellen suuria, valtiollisia kysymyksiä lauhkeiden ja yksinkertaisten ihmisten terveellä älyllä. Yhtä mieltä olivat he myöskin siitä, että tosivapautta ei koskaan löydy. Sillä välin jylisi Mont-Valerienin vuori alinomaa, hävittäen kuulillansa rauhallisten ranskalaisten asuntoja, musertaen ihmisiä, ruhjoen elukoita, tehden lopun tuhansista unelmista, tuhansista kaivatuista ilon- ja toivotuista onnenhetkistä ja saattaen impien, vaimojen ja äitien sydämet loppumattomien kärsimysten valtaan … sekä täällä että muualla ympäri maata.

"Se on elämää!" huokasi Sauvage.

"Sanokaa mieluummin: kuolemaa!" nauroi Morissot.

Mutta samassa vavahtivat he säikähtyneinä, sillä he kuulivat takanansa lähestyviä askelia. Käännyttyänsä rantatöyräälle päin he näkivät melkein olkainsa takana seisovan neljä suurta, parrakasta ja aseellista miestä – kaikki univormussa, tasalakit päässä ja pyssyt tähdättyinä heitä kohti.

Onkivavat putosivat kumppanusten käsistä ja alkoivat lipua virran mukana.

Muutamia sekunteja myöhemmin olivat he vankeina ja sidottuina. Ja sitten saattoivat preussilaiset sotilaat heidät veneelle ja kuljettivat heidät vastapäätä olevalle Maranten saarelle. Nyt vasta huomasivat he, ettei saari ollutkaan autio, sillä vallan hyljätyltä näyttäneen ravintolan takana istui parikymmentä saksalaista sotamiestä.

Eräs karvainen jättiläinen, joka istui kahareisin tuolilla poltellen suurta porsliinikoppaista piippua, kysyi heiltä erittäin sujuvalla ranskankielellä:

"No, hyvät herrat, kuinka onkiretkenne onnistui?"

Sotilaat laskivat upseerin eteen kaloja täynnä olevan verkkopussin, jonka eräs heistä oli ottanut mukaan.

"Kas, kas! Ei ilmeisesti ole hullummin onnistunut. Mutta kysymys ei oikeastaan ole siitä. Kuulkaa nyt rauhallisesti minua elkääkä hätäilkö! Minä näen teissä kaksi vihollisen lähettämää vakoilijaa, jotka olen ottanut vangiksi ja ai'on ammuttaa kuoliaiksi. Te olette nimittäin käyttäneet onkimista ainoastaan tekosyynä voidaksenne paremmin suorittaa vakoiluaikeenne. Te olette joutuneet minun käsiini. Sen pahempi teille. Sellaista on sota.

"Mutta kun te olette voineet päästä ranskalaisten etuvartijain ohitse, niin on teillä epäilemättä tiedossanne tunnussana palausretkeänne varten. Ilmoittakaa minulle tuo tunnussana, niin saatte armon."

Ystävykset seisoivat synkeinä ja hermostuksesta hieman vapisevin käsin, mutta eivät virkkaneet mitään.

"Kukaan ei saa sitä koskaan tietää", jatkoi upseeri, "ja te saatte palata takaisin kaikessa rauhassa. Salaisuus hälvenee teidän mukananne. Mutta jos kieltäydytte sitä ilmaisemasta, olette heti kuoleman omat. Päättäkää siis!"

Ystävykset pysyivät jäykkinä eivätkä suutansa avanneet.

Yhäti kylmäverisenä jatkoi preussilainen viitaten kädellänsä joelle päin:

"Ajatelkaa, että te viiden minuutin kuluttua virutte joen pohjassa. Viiden minuutin kuluttua, kuuletteko? Teillä on tietysti omaisia?"

Mont-Valerienin kukkula jyrisi yhäti.

Mutta onkimiehet seisoivat äänettöminä paikallansa.

Silloin lausui preussilainen muutamia saksalaisia komentosanoja ja hetipaikalla astui kaksitoista miestä esille asettuen pyssyt tanassa parinkymmenen askeleen päähän vangeista. Tuolinsa oli upseeri muuttanut hieman kauvemmas, ett'ei olisi alkavan toimituksen tiellä.

"Yhden minuutin saatte vielä ajatus-aikaa, mutta ette sekuntiakaan yli sen", sanoi preussilainen kylmästi.

Sitten nousi hän äkkiä ylös, lähestyi vankeja, otti Morissotin käsikynkästä, vei hänet hieman sivulle ja sanoi hiljaisella äänellä:

"No, sanokaa nyt pian tuo tunnussana. Ystävännekään ei saa tietää mitään, sillä minä voin olla muuten heltyvinäni."

Morissot ei vastannut mitään.

Preussilainen uudisti sitten saman tempun hra Sauvagen kanssa, tehden tälle saman kysymyksen.

Sauvage ei vastannut mitään.

Taas seisoivat kumppanukset äänettöminä vierekkäin.

Upseeri valmistausi huutamaan lopulliset komentosanat. Sotilaat kohottivat pyssynsä.

Silloin sattui Morissotin katse vierellänsä heinikossa makaavaan kalapussiin. Päivän säteet väikkyivät yhä pyristelevien salkkien sivuihin. Raukeus valtasi hänet. Kaikista ponnistuksista huolimatta täyttyivät hänen silmänsä kyynelistä.

"Hyvästi, hra Sauvage!" sopersi hän.

"Hyvästi, hra Morissot!" vastasi ystävä.

Sitten puristivat he toistensa käsiä ja tunsivat läpi koko ruumiin kulkevia väristyksiä.

"Ampukaa!" komensi upseeri.

Kaksitoista laukausta kajahti kuin yksi ainoa pamaus.

Hra Sauvage kaatui nenällensä kuin tukki. Morissot, joka oli pitempi mies, häilähti, pyörähti ympäri ja kaatui poikkipäin kumppaninsa ylitse niin, että kasvot jäivät ylöspäin ja veri roiskahti hänen rinnalta rikkoutuneen takkinsa alta.

Preussilainen antoi uuden käskyn.

Muutamia miehistä katosi hetkeksi, nämä palasivat pian takaisin nuoranpätkiä ja kiviä tuoden, jotka sidottiin vainajien jalkoihin. Sitten kantoivat sotilaat kuolleensa joen äyräälle.

Mont-Valerienin kukkula, jonka yllä jo leijaili paksu savupilvi, ei lakannut jyrähtelemästä.

Pari sotilasta tarttui kiinni Morissotiin, toiset hra Sauvageen, nostaen heidät ilmaan päästä ja jaloista. Hetken heiluttivat he näitä ankarasti ilmassa ja heittivät ruumiit sitten kaaressa jokeen, minne ne putosivat seisoalleen, kun kivet painoivat kummankin jalkapuolta.

Vesi roiskahti ja kiehtyi sitten laajeneville kehille, jotka pieninä aaltoina vähitellen nuojuivat rantaan saakka. Sitten tasausi veden kalvo entisellensä.

Ainoastaan pieni pinnalla uiva punainen täplä todisti verta vuodatetun.

Yhtä tyyneenä kuin ennenkin sanoi upseeri puoliääneen:

"Nyt on kalojen vuoro!"

Hän palasi sitten takaisin talolle, huomasi salkkipussin ruohikossa, nosti sen ylös, tutki sitä ja huudahti naurahtaen:

"Vilhelm!"

Eräs sotamies kiirehti luo, valkoinen esiliina vyöllänsä. Heittäen hänelle ammuttujen ranskalaisten onkimat kalat käski hän:

"Paistapas minulle nuo pienet sekakalat niin kauvan kuin ne vielä elävät. Siitä tulee herkullinen ateria!"

Ja sitten sytytti hän jälleen piippunsa.

KEVÄÄLLÄ

Kun ensimäiset kauniit kevätpäivät koittavat ja maa havahtuu uudestansa viheriöitsemään, kun tuoksuva, leuto ilma hyväilee kasvojamme, täyttää keuhkomme ja tunkeutuu hamaan sydämeen saakka, silloin valtaa meidät rajattoman, mittaamattoman onnen kaipaus, silloin saamme vastustamattoman halun lähteä ulos, kuljeskella luonnossa ilman tarkoitusta, etsiä seikkailuja ja juoda, ahmia kevättä, kevättä.

Talvi oli ollut ankara. Ja kun toukokuu koitti, tunsin koko olemuksessani, kuinka vapautuksen tarvis kasvoi minussa vastustamattomaksi juopumukseksi ja äyräittensä yli pursuavain voimain kuohunnaksi.

Herätessäni eräänä aamuna näin akkunastani kattojen ylitse taivaan suuren ja sinertävän kankaan helottavan auringon paisteessa. Akkunalla visertelivät kanarialinnut äänensä käheiksi; kaikista talon kerroksista kaikui palvelustyttöjen hyräilyä ja kadulta kuului iloinen humu.

Juhlatunne mielessäni kiiruhdin ulos lähteäkseni jonnekin, tietämättä minne menisin.

Kaikki vastaantulijat hymyilivät toisillensa. Näytti kuin onnen hengetär olisi vironnut kaikkialla jälleen saapuneen keväimen lämpöisessä valossa. Tuntui kuin lemmen tuulahdus olisi liidellyt yli koko kaupungin. Nuorilla naisilla, jotka aamupuvussansa kiiruhtivat ohitseni, paistoi silmäsopessa kätkeytyvä hellyys, heidän käynnissänsä oli pehmeämpää suloa kuin koskaan ennen, niin että nuoren miehen sydän alkoi nopeammin tykyttää.

Tietämättä kuinka ja miksi saavuin minä Seinejoen rannalle. Höyrylaivoja vilisti alinomaa maalle (Suresneen) päin ja äkkiä valtasi minut vastustamaton halu lähteä ulos käyskentelemään keväisissä metsissä.

"Kärpäsen" kansi oli matkailijoita jo täpösen täynnä, sillä ensimäiset kirkkaat päivät houkuttelivat ihmisiä maalle joka talosta vasten tahtoansakin. Itsekukin tuntee halua lähteä liikkeelle jonnekin, siinä tullaan, mennään ja keskustellaan naapurinsa kanssa.

Minä puolestani satuin saamaan naapurikseni nuoren naisen. Hän näytti olevan pieni ompelijatar tuota erityisesti pariisilaista tyyppiä: pienet, sievät kasvot, vaaleat hiukset, jotka aaltoilivat ohimoilla ja muuten kokonaisuudessansa vaikuttivat kuin valokihermä, mistä pitkät suortuvat kaartuivat korvan taa, valahtivat alas niskaan häilyen vienossa tuulessa; alempana … kaulalla … oli se enää vain hienoa, keveintä vaaleinta haituvaa, jota tuskin huomasikaan, mutta jota kaikissa tapauksissa oli melkein mahdoton olla hetipaikalla suutelematta.

Itsepintaisen katseeni vaikutuksesta käänsi hän kasvonsa minuun päin ja loi sitten heti katseensa alas samalla kuin hieno poimu suupielessä ennusti hymyilyn aikeita ja sai minut enemmän aavistamaan kuin huomaamaan että hänen ylähuulensakin kasvoi tuota vaaleaa silkkihaituvaa, jota aurinko hienosti säteillänsä kultasi.

Levollinen joki laajeni. Lauha rauha väikkyi yli maan ja kuulustipa kuin olisi koko avaruus ollut täynnään eloisaa humua.

Naapuri loi jälleen silmänsä ylös. Alinomaa täytyi minun katsella häntä ja nyt hän jo selvästi hymyilikin. Ihana oli hän silmissäni istuessaan tuossa edessäni ja tuhansia, tuhansia tähän saakka aavistamattomia asioita olin minä lukevinani hänen väistelevässä katseessansa. Tuntemattomia syvyyksiä avautui minulle ja minä olin jo näkevinäni noissa silmissä rakkauden koko viehkeyden, sen runollisuuden, jota me haaveksimme, ja sen tosionnen, jota me kaikki etsimme. Vallaton halu avata hänelle sylini valtasi minut, avata lämpöinen sylini ja kantaa hänet pois … jonnekin, missä minä voisin kuiskia hänen korvaansa rakkauden tunnustuksen suloista soittoa.

Aioin juuri avata suuni ja puhutella häntä, kun joku kosketti olkapäätäni. Hämmästyneenä käännyin päin ja näin keski-ikäisen, ulkonäöltä sangen tavallisen herrasmiehen seisovan edessäni ja katselevan minuun huolestuneen näköisenä.

"Haluaisin mielelläni puhua kanssanne", sanoi hän.

Minä näytin nähtävästi kovin vastahakoiselta, sillä hän lisäsi kohta:

"Asia on erittäin tärkeää laatua."

Nousin ylös ja seurasin häntä toiselle puolen alusta.

"Suokaa anteeksi", aloitti hän, "mutta eikös lääkärinne kylmän, sateisen ja lumisen talven tullessa joka päivä ole uusinut teille neuvoa, että pitäisitte jalkanne lämpiminä ja vastustaisitte kaikkea vilustumista, nuhaa, rinnan pakotusta ja pistoksia. Tietysti noudatatte te hänen neuvoansa, keksitte tuhansia varovaisuustoimenpiteitä, käytätte villaisia alusvaatteita, paksua päällystakkia ja kaksinkertaisilla pohjilla varustettuja kenkiä ettekä sittenkään voi välttyä joutumasta vuoteen omaksi parin kuukauden ajaksi.

"Mutta kun kevät saapuu lehtinensä, kukkinensa, lämpöisine, raukaisevine tuulahduksinensa ja omituisine peltotuoksuinensa, jotka epämääräisellä levottomuudella täyttävät rintanne, ja aiheettomine alakuloisuuksinensa, silloin pitäisi jonkun muistuttaa teille: varokaa rakkautta, hyvä herra! Mutta siitä ei kukaan varoita teitä. Ja kuitenkin väijyy se teitä kaikkialla. Se vaanii teitä joka sopessa, kaikkialle on se ansansa virittänyt. Kaikki aseensa on se terästänyt, kaikki viekkaat kujeensa on se valmistanut!

"Olkaa siis varuillanne keväisestä rakkaudesta! Olkaa varuillanne, nuori mies! Se on paljo vaarallisempi kuin nuhat, hengenahdistukset ja pistokset. Sillä se on armoton ja houkuttelee teitä korjaamattomiin tuhmuuksiin. Tiedättekös, hyvä herra, että minun mielestäni pitäisi hallituksen joka vuosi kevään tullen naulauttaa seinille suuria ilmoituksia tähän tapaan: 'Kevät on tullut! Arv. kansalaiset, olkaa varuillanne rakkaudesta!' Olisi siis tehtävä samoin kuin naulataan varoituksia talojen nurkkiin: 'Huomatkaa! Vasta maalattu!' Mutta kun hallitus ei näin menettele, täytyy yksityisten kansalaisten muistuttaa toisiansa siitä. Sen vuoksi rohkenen sanoa teille: olkaa varuillanne rakkaudesta! Se voi äkkiä saada teidät pauloihinsa ja mielestäni oli velvollisuuteni huomauttaa siitä aivan kuin ihmiset Venäjällä huomauttavat toisillensa, jos jonkun nenä on sattunut paleltumaan."

Seisoin vallan ällistyneenä tämän kummallisen henkilön edessä, otin arvokkaan naaman ja sanoin hänelle:

"Suokaa anteeksi, mutta mielestänne sekaannutte asioihin, jotka eivät teitä liikuta."

Tuntematon ystäväni teki kiivaan kädenliikkeen ja vastasi:

"Mitä? Eikö se minua liikuta? Pitäisikö minun siis antaa ihmisen mennä menojaan, jos näen menevän vaarallista tietä, missä hän ehdottomasti hukkuu? Kuulkaas, hyvä herra, niin kerron teille oman tarinani, josta ehkä ymmärrätte, kuinka minä rohkenin puhutella teitä tähän tapaan.

"Se tapahtui viime vuonna … tähän samaan aikaan. Mutta aluksi pitää minun ilmoittaa teille, että olen virkamies meriasiain ministeristössä, missä päälliköt ja komissaariot ottavat upseerin olkalappunsa totuudessa ja kohtelevat meitä kuin laivapoikia. Oi, jospa kaikki viraston päälliköt olisivatkin siviilimiehiä! Mutta palaan asiaan. Virastohuoneen akkunasta näin minä eräänä kauniina päivänä hiukkasen sinistä taivasta, jota vastaan ohi kiitelevät pääskyset suihkelehtivat. Ja silloin valtasi minut halu ruveta karkeloimaan mustien kartongieni kanssa. "Vapaudenhaluani en voinut enää hillitä, vaan menin – vastenmielisyydestäni huolimatta – marakatin puheille, jolla arvonimellä tarkoitan päällikköäni. Tämä oli vähäläntä kovakuoriainen, joka aina vihoitteli meille. Ilmoitin itseni kipeäksi. Hän tirkisti minua nenästä nokkaan ja tiuskaisi:

"'Sitäpä minä en usko, herraseni! Mutta menkää kuitenkin tiehenne! Ja tuollaisilla virkamiehillä pitäisi virastokoneiden käydä!'

"Minä livahdin ulos ja kävelin alas Seinen rannalle. Sää oli yhtä kaunis kuin tänäänkin on. Kiiruhdin 'Kärpäsen' kannelle ja päätin tehdä huviretken Saint-Cloudiin.

"Oi, jospa päällikköni ei olisi minulle sitä lomaa koskaan myöntänyt!

"Tuntui kuin olisin vallan laajennut auringon paisteesta. Minun täytyi rakastaa kaikkia; tätä höyryalusta, jokea, puita, taloja, kanssamatkailijoita – sanalla sanoen kaikkia. Mieleni teki syleillä jotakin, mitä ikinä tahansa: rakkaus oli virittänyt paulansa minun poloisen tielle!

"Trocadero-palatsin kohdalla tuli laivalle nuori tyttö, joku mytty kainalossa, ja istuutui minua vastapäätä.

"Hän näytti niin kauniilta, oi, niin ihmeen ihanalta! Naiset näyttävätkin hämmästyttävän ihanilta juuri alkukeväällä … ja kauniilla ilmalla: silloin on heissä jotakin viehkeää, vangitsevaa ja – jumala ties, mitä kaikkea. Heitä voisi verrata siihen viiniin, jota me juuston päälle juomme.

"Tarkastelin siis häntä ja hän vuorostansa minua, vaikkakin ainoastaan silloin tällöin, niinkuin tuo teidänkin kaunottarenne äsken teki. Vihdoin tuntui minusta kuin olisimme me jo katselleet toisiamme kylläksi voidaksemme aloittaa keskustelun. Siispä puhuttelin minä häntä ensiksi. Ja hän vastasi kysymyksiin. Hän oli viehättävä, hiivatin viehättävä! Minä ihan juovuin hänestä, hyvä herra.

"Saint-Cloudissa nousi hän maihin. Samoin tein minäkin. Hänen piti viedä perille eräs tilaus. Laiva oli juuri ehtinyt poistua, kun hän palasi takaisin. Liityin hänen seuraansa ja lempeä ilma sai meidät molemmat silloin tällöin huokailemaan.

"'Nyt mahtaisi olla ihanaa käyskellä metsässä!' sanoin minä.

"'Oi kyllä!' huudahti hän.

"'Entäpä jos tekisimme yhdessä pienen kävelyretken? Suostutteko, neiti?'

"Hän tarkasti minua nopealla, otsatukan alta viskatulla silmäyksellä, ikäänkuin olisi hän pikimmiten arvioinut, minkä arvoinen saatoin olla. Sitten hän – hetkisen emmittyänsä nyökkäsi suostumukseksi. Ja pian olimme jo keskellä kaunista metsää. Tähän aikaan vielä harvan lehvistön alla kasvoi pitkä ja paksu ruohosto, joka välkkyi vihreyttänsä kuin olisi se vernissattu, auringon kiilloittama ja täynnänsä pikku eläviä, jotka kaikki kilpaa rakastelivat. "Joka oksalta kuului lintuisten liverrys. Keväisen ilman ja maantuoksujen riivaamana alkoi seuralaiseni hyppiä ja juoksennella metsässä. Ja minä hupsu harppasin tietysti hänen perässänsä. Ette usko, kuinka hulluja aikamiehet toisinaan voivat olla, herra!

"Sitten lauleli hän monen monituisia lauluja, aarioita, operoita, säkkipilli-laulua y.m. Ja voi, kuinka runollisesti minusta silloin kuulusti tuo Musetten laulu! Melkein itkin liikutuksesta! Ja tuollaiset hulluudet voivat panna järkimiehen pään pyörälle! Uskokaa minua, herra, elkääkä ikinä naiko neitosta, joka maalle tultuansa alkaa lauleskella, olletikkin jos hän laulaa säkkipilli-laulun.

"Pian väsyi laululintuseni kuitenkin ja istahti viheriöitsevälle rinteelle. Istahdin hänen jalkojensa juureen, otin hänen kätensä omiini, nuo pienet kätöset, joiden sormet olivat neulanpistosten jälkiä täynnä. Ne juuri saivat minut liikutetuksi! Kas tuossa ahkeran työn pyhät jäljet, ajattelin minä. Mutta tiedättekö, mitä nuo pyhät jäljet merkitsevät? Ompeluatelierin juoruja ja kaikenlaista lorua, mitä he keskenänsä kuiskivat, kaikenlaisia lörpöttelyjä ja konttipuheita, likaisten hävyttömyyksien tahrimaa mieltä, menetettyä siveyttä, tuhmaa, jokapäiväistä roskaa, rumia tapoja, ahtaita ajatuksia ja kaikkea alempisäätyisten naisten totuttua oloa, joka täydellisesti hallitsee heitä. Tässäpä ilmakehässä ovat nuo pyhät työn jäljet sormenpäissä saadut!"

Sen sanottuansa katsoi hän sangen pitkään minua suoraan silmiin.

"Ja voi noita naisten silmiä, mikä mahti niissä voi asua! Kuinka ne voivatkaan saattaa meidät hämille, juovuttaa, voittaa ja kukistaa meidät! Ja kuinka syviltä, lupaavilta ja pohjattomilta ne meistä tuntuvat! Tästä sanotaan sitten, että se on: katsoa hamaan sielun syvyyteen. Voi, mikä tyhmä puhetapa! Jos olisinkin voinut nähdä hänen sielunsa pohjaan, niin olisin epäilemättä ajoissa viisastunut.

"Sanalla sanoen: olin takertunut paulaan kuin mieletön hupsu! Ai'oin sulkea hänet syliini. 'Alas käpälät', huudahti hän.

"Silloin polvistuin hänen viereensä, avasin hänelle sydämeni ja tyhjensin hänen helmaansa kaiken tukahduttavan hellyyteni. Hän näytti kummastuvan muuttunutta käytöstapaani ja katseli minua salaa ikäänkuin olisi hän ajatellut: vai niin, vai sillä lailla sinun kanssasi on leikiteltävä, ystäväni; no, hyvä on tietää!

"Kun rakkaus sekautuu peliin, herra, niin olemme me miehet kaikki tuhmia kuin pässit ja naiset taas ainoastaan kauppioita.

"Minä olisin ehkä jo silloin voinut omata hänet. Vasta myöhemmin minä tuhmuuteni käsitin. Mutta sitä en tehnyt, sillä enhän kaivannut hänen ruumistansa, vaan hänen rakkauttansa, ainoastaan hänen rakkauttansa. Näyttelin siis ihanteellista rakastajaa, vaikka olisin voinut paremmin aikani käyttää.

"Kyllästyttyänsä tunnustuksiini, nousi hän ylös. Me palasimme Saint-Cloudiin ja minä erosin hänestä vasta Pariisissa. Palausmatkalla näytti hän niin murheelliselta, että olin pakotettu kysymään, mikä häntä vaivasi.

"'Ajattelen vain, ettei tällaisia sunnuntaipäiviä ole monta ollut elämässäni', sanoi hän.

"Sydämeni tykytti niin ankarasti, että se oli pakahtua.

"Seuraavana sunnuntaina näin hänet toistamiseen, sitä seuraavana jälleen ja niin yhä eteenpäin kaikkina sunnuntaipäivinä. Milloin saatoin häntä sinne, milloin tänne suurkaupungin kauniimpiin ympäristöihin, missä lemmen kuhertelu parhaiten menestyy.

"Tuo pikku veitikka alkoi nyt vuorostansa näytellä rakastunutta.

"Vihdoin menetin viimeisenkin järjenkipinän ja kolme kuukautta myöhemmin menin naimisiin hänen kanssansa.

"Ja mitä muuta voi yksinäinen virkamies, ilman perhetuttavuuksia ja neuvonantajia, tehdä? Siinä joutuu haaveksimaan, että tuollainen pikku vaimo voisi tehdä elämänne niin suloiseksi! Ja niin joutuu hänen kanssansa naimisiin.

"Mutta kun te kerran olette avioliitossa, niin silloin saatte kuulla haukkumasanoja aamusta iltaan: hän ei ymmärrä, hän ei osaa mitään j.n.e., vain suutansa hän lakkaamatta osaa soittaa, hoilottaa säkkipilli-laulua (tuota kauheaa renkutusta!) hän osaa ja riidellä holhomiehen kanssa hän taitaa. Portinvartijan vaimolle pitää hänen saada selittää talous-asiansa, naapurimme piioille ehtii hän juoruta aviollisesta elämästänsä, kaikille kauppiaille kertoo hän juttuja aviomiehestänsä ja aina on hänen päänsä täynnä tuhmia tarinoita, epaton uskonkappaleita, niin naurettavan joutavia mielipiteitä ja niin hassuja ennakkoluuloja, että minun poloisen täytyy itkeä aina, kun vain hänestä tulee puhe."

Hieman hengästyneenä ja liikutettuna hän vaikeni. Säälien katselin tuota yksinkertaista ja hullunkurista poloista ja aioin juuri sanoa hänelle jotakin, kun höyryalus samassa seisahtui.